Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Puheet ja kirjoitukset vuonna 2011





Puheenvuoro UskonPuhdistus -seminaarissa Kirkkopäivillä 14.5.2011

 

 

Puheenvuoro UskonPuhdistus – uuden sukupolven nostetta –tilaisuudessa Kirkkopäivillä 14.5.2011 Lahdessa

 

Tätä innostavaa seminaaria seuratessani on mieleeni noussut neljä asiaa, jotka tahdon jättää teille rohkaisuksi tästä eteenpäin.

 

Ensinnä kirkko olkoon kirkko myös nuorten aikuisten maailmassa ja nykyisessä kulttuurinmurroksessa. Kirkolla on ainutkertainen sanoma ja tehtävä tässä maailmassa. Siksi kaiken toiminnan ydin on ihmisen ja Jumalan kohtaaminen Jeesuksessa Kristuksessa ja tässä yhteydessä kasvaminen. Tätä tehtävää ei kukaan eikä mikään muu yhteisö hoida. Kirkolla on vastaus ihmisen syvimpään kaipaukseen löytää yhteys Luojansa kanssa. Siksi kirkko ei saa unohtaa varsinaista hengellistä tehtäväänsä. Ilman hengellistä sisältöä kirkko on ontto eikä kiinnosta ketään. Monet muut toimijat osaavat hoitaa paljon paremmin muunlaisen ohjelmantarjonnan ja elämysten tuottamisen.

 

Hengellisen elämän toteutuminen on tyylikysymys, kunhan pysytään Raamatun ja luterilaisen tunnustuksemme sisällä. Liian usein tyylikysymyksistä tehdään uskonkysymyksiä. Eri musiikin lajit tai taiteen erilaiset keinot voivat tuoda entistä rikkaammin ja puhuttelevammin uskon sisältöä. Moninaisuus vallitkoon keinoissa, kunhan muistamme Augustinuksen hyvän ohjeen: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

 

Toiseksi ihmisen perustarpeet eivät ole kadonneet minnekään. Vaikka maailma on muuttunut ja ihmisten elämäntavat ja –arvot eriytyneet, yhtenäiskulttuuri pirstoutunut lukemattomiksi alakulttuureiksi, ihmisen tarve olla rakastettu ja hyväksytty ei ole muuttunut. Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut? Nämä ovat jokaisen peruskysymyksiä, kun arvioimme yhteisöä. Onko seurakunnassa tilaa kaikenlaisille ihmisille? Tämä on olennainen kysymys, sillä nykysukupolvea on sanottu kaikkien aikojen kirjavimmaksi sukupolveksi. Hyväksytäänkö nuorten aikuisten yhteisöihin epätäydelliset, epäilevät, itseään etsivät, erilaiset? Meidän Kristuksen seuraajien tärkeä läksy on muistaa, etteivät ihmiset ole koskaan vihollisiamme.

 

Hyväksyvän kulttuurin ja ilmapiirin luominen on seurakuntiemme ja yhteisöjemme ratkaisevin kysymys. Sitä paitsi kysymykset ja epäilykset sallivan kulttuurin luominen on täysin raamatullista. Raamatun kaikki uskonsankarit olivat tavallisia, epävarmoja, itseään etsiviä, erilaisia ihmisiä. Mutta ne, jotka eivät koskaan epäilleet, kamppailleet tai painineet elämän peruskysymysten ja Jumalan kanssa, eivät olleet uskon sankareita. He, joille oli kaikki selvää, olivat fariseuksia, jotka halusivat ristiinnaulita Jeesuksen!

 

Kolmanneksi käytä lahjojasi seurakunnan rakentamiseen. Turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri vapauttaa luovuuden. Näin jokainen voi löytää oman lahjansa ja kutsumuksensa. Myös tämä on ratkaisevan tärkeä asia kirkon tulevaisuudelle. Niin suuri kiitoksen aihe kuin runsas työntekijäjoukko onkin, kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa sen varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan – Kristuksen ruumiin – rakentamiseen. Teologian kielellä sanottuna kyse on siitä, että yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä.

 

Maallikoissa on kirkkomme tulevaisuus. Rohkaisen teitä ottamaan paikkanne ja tuomaan omat lahjanne käyttöön. On ollut hienoa nähdä, millaista uudenlaista seurakuntakulttuuria voi parhaimmillaan syntyä, kun luovuus saa tilaa. Varmasti se herättää myös vastustusta. Piispana minulla on siitä kokemusta, kun vastaan yhteydenottoihin, ”miksi piispa sallii metallimessut” tai kanteluihin siitä, saako jumalanpalveluksessa olla liturgista tanssia. Mutta kuten aiemmin jo sanoin, tyylikysymyksistä ei pidä tehdä uskonkysymyksiä.

 

Neljänneksi toimiva seurakunta ja yhteisö ovat suuntautuneet ulospäin. Kristillisen kirkon olemukseen kuuluu missionaarisuus, lähetystehtävä. Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä. Kirkko on aina viestivä yhteisö. Sen tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen.

 

Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen.  Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Katseen on oltava tulevaisuudessa, joka on kristitylle aina avoin. Tarttukaa te niihin mahdollisuuksiin, joita tämä aika tarjoaa. Rakentakaa kirkon tulevaisuutta. Sillä olen vakuuttunut siitä, että nuorten aikuisten maailmassa kirkon sanomalle hyväksymisestä, turvallisuudesta, luottamuksesta, toivosta ja tulevaisuudesta on kysyntää.

 

Jeesus oli maanpäällä toimiessaan nuori aikuinen, vähän yli kolmekymppinen. Hänen toimintansa ja julistamansa evankeliumi on meidän esikuvamme. Hänen tehtäväksiantonsa meille on: menkää ja tehkää kaikki kansan minun opetuslapsikseni. Siis menkää ja tehkää, ei omin voimin, vaan Jumalan antaman siunauksen varassa:

 

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.

Herra kirkastakoon kasvonsa teille

ja olkoon teille armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne

ja antakoon teille rauhan.

Isän ja + Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen.

 

Lähtekää rauhassa.

Olkaa rohkeat,

pitäkää hyvästä kiinni,

älkää vastatko pahaan pahalla.

Rohkaiskaa arkoja,

tukekaa heikkoja,

auttakaa sorrettuja,

kunnioittakaa kaikkia ihmisiä.

Rakastakaa ja palvelkaa Herraa

Pyhän Hengen voimassa iloiten.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Kolumni Sana-lehdessä 14.4.2011


Demokratia kirkossa?

Demokratia on mielestäni paras mahdollinen tapa organisoida valtio ja tehdä se toimintakykyiseksi. Demokraattisessa järjestelmässä valta kuuluu kansalle. Suomessa tätä valtaa käyttää kansan nimissä eduskunta, joka lainsäädännöllä määrää perusteet ja suuntaviivat kaikelle yhteiskunnassa tapahtuvalle toiminnalle. Tämän vuoksi äänestäminen on erityisen tärkeää.

Demokraattista osallistumismallia ja demokratian periaatteita sovelletaan myös muille aloille kuin poliittiseen elämään. Viime aikojen julkisessa keskustelussa on 1960-luvun malliin vaadittu kirkon demokratisoimista. Demokratian on väitetty toteutuvan kirkossa vain näennäisesti ja keskeneräisesti.

Puhe demokratiasta kirkossa ei ole yksinkertainen asia. Siihen on kaksi syytä.

Ensinnäkään kirkko ei ole olemukseltaan valtioon rinnastettava kansanvaltainen yhteisö. Kirkko on Jumalan kansa (1 Piet. 2:9-10), jonka olemassaolo perustuu Jumalan tahtoon. Sen ensisijaisena normipohjana on Jumalan sana eivätkä kansan enemmistöpäätökset.

Nykyisessä länsimaisessa merkityksessään vain parinsadan vuoden takainen demokratian käsite ei sovi vaikeuksitta paljon vanhemman instituution tavoitteisiin. Sen sopivuutta on arvioitava kirkon perusteista käsin. Kaikkea ei voi kirkossa ratkaista äänestyksin.

Kirkko ja demokratia eivät välttämättä ole vastakkaisia. Esimerkiksi vapaus, tasa-arvo, laillisuus ja turvallisuus ovat demokratian keskeisiä arvoja. Ne ovat myös kirkolle tärkeitä periaatteita.

Toiseksi jäsenten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuudet ovat kirkossa demokratiaa syvemmät. Maallikoiden vallan peruskivenä ei kirkossa ole kansansuvereniteettioppi tai antiikin kaupunkivaltioiden kansankokous. Kirkko on niiden yhteys, jotka kuulevat Kristuksen äänen (Joh. 5:25) ja jotka sitä tottelevat.

Kirkon elämässä vallitsee demokratian nykymerkitystä vanhempi periaate, joka on nimeltään yleinen pappeus. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole oikeutettuja vain käyttämään äänivaltaansa, vaan myös kutsutut osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä.

Yleisessä pappeudessa on kyse seurakuntalaisten osallisuuden toteutumisesta. Se mahdollistaa vaikutus- ja toimintamahdollisuudet yhtä laajasti kuin demokratiakin. Sen lisäksi kirkko odottaa jäseniltään laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa osallistumista ja vaikuttamista kuin yhteiskunta kansalaisiltaan.

Kirkkomme ongelma on siinä, että yleisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Kolumni Sana-lehdessä 5.1.2011


Lähetys kirkon elinehto

Länsimaiden maallistuminen, moniuskontoistuminen sekä monien kirkkojen laskevat jäsenmäärät ovat johtaneet arvioihin Euroopasta kristinuskon hautausmaana. Onko tämä maanosamme tulevaisuus?

On helppo tunnistaa ne monet tekijät, jotka johtavat kirkkojen näivettymiseen. Silti vastaukseni kysymykseen on kielteinen, tosin yhdellä ehdolla. Kristinuskolla ja kirkoilla on Euroopassa tulevaisuus, jos ne löytävät uudelleen selkeän missionaarisen identiteetin ja lähetystehtävän.

Lähetystyö ei ole vain yksi työmuoto muiden joukossa, vaan kyseessä on kristillisen seurakunnan keskeisin ja tärkein tehtävä. Lähetys kuuluu kirkon olemukseen. Kirkko on missionaarinen, sen elämä on lähetettynä olemista. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan.

Kirkon tehtävään kuuluvat sekä tien avaaminen iankaikkiseen elämään että lähimmäisten palveleminen kaikkialla maailmassa. Näin lähetys on kokonaisvaltaista. Jumala kutsuu kirkkonsa jäsenet palvelemaan sanoin ja teoin. Juuri tässä oli ensimmäisten seurakuntien vetovoima: jokainen kristitty on Kristuksen todistaja.

Evankeliumi on vietävä sinne, missä Kristusta ei vielä tunneta. Tehtävä ulottuu myös sinne, missä Kristusta ei enää tunneta. Lähetystehtävä alkaa kotiovelta. Kristuksesta todistusta tarvitaan yhä lähempänä, onhan maassamme 900 000 mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumatonta ihmistä.

Loppiaisen evankeliumi kertoo idän tietäjistä. He olivat vieraiden kansojen edustajia, jotka tulivat osoittamaan kunnioitustaan Jeesus-lapselle. Tämä osoittaa, että Kristus on tullut kaikille ja kaikkia varten.

Kristus on esikuvamme. Hän nosti köyhät, sairaat, sorretut ja syrjäytetyt esille. Hän asettui heidän rinnalleen, toimi heidän hyväkseen ja opetti meille uudenlaisen suhtautumistavan. Kirkko ja sen jokainen jäsen on kutsuttu seuraamaan tätä Kristuksen esimerkkiä.

Eväitä kirkon tulevaisuuteen etsitään tunnistamalla megatrendejä ja ennakoimalla heikkoja signaaleja. Tämä kaikki on hyödyllistä. Kirkolliskokouksen käsittelyssä oleva ensimmäinen kirkon tulevaisuusselonteko on siksi erityisen tarpeellinen. Mutta se ei vielä riitä.

Loppiainen johtaa rukoilemaan, että Pyhä Henki uudistaisi kirkkomme. Paluu juurille ydintehtävään on välttämätöntä. Lähetys on kirkolle eloonjäämiskysymys.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Lauritsalan seurakunnan kirkkoherran virkaan asettamisessa 16.1.2011


Rakkaat kristityt, hyvä Pentti.

 

Vuosi 2011 on Lauritsalan seurakunnan juhlavuosi. Seurakunta täyttää 60 vuotta ja Lepoharjun siunauskappeli 50 vuotta. Vuoden alusta Lauritsala on saanut viidennen kirkkoherran. Tänään kirkkoherra Pentti Berg asetetaan virkaan.

 

Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan. Tämä kaikki tulee apostolin kehotuksen mukaisesti tapahtua tarmokkaasti (Room. 12:8). Johtaminen ei ole jotain itsestään hoituvaa muiden tehtävien ohessa tai jonkinlaista toisen käden touhuilua. Se on tarmokkuutta vaativaa työtä.

 

Johtajan tehtävän monista puolista tahdon tuoda esille erityisesti yhden. Ajatellessani tätä minulle läheistä seurakuntaa näen sen erityisesti Lauritsalan kirkkoherralle tärkeänä tehtävänä. Kirkkoherran on oltava yhteyden rakentaja ja vaalija. Tehtävään kuuluu yhteyden rakentaminen ensinnä työyhteisön sisällä työtovereiden kesken. Toiseksi siihen liittyy yhteyden vaaliminen seurakunnan ja seurakuntayhtymän eri toimijoiden välillä, luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisten vastuunkantajien välillä. Kolmanneksi olennaista on rakentaa yhteyttä seurakuntalaisiin, erityisesti niihin, jotka jäävät syrjään seurakunnan toiminnasta. Seurakunta on kaikkien jäsentensä seurakunta. Neljänneksi yhteyden vaaliminen merkitsee myös aktiivista yhteydenpitoa seurakunnan alueella toimiviin erilaisiin yhteisöihin, kaupunkiin, järjestöihin ja yhdistyksiin. Tämä jos mikä on tyypillistä juuri Lauritsalan seurakunnalle. Sitä on kutsuttu kanavaseurakunnaksi ja tehdasseurakunnaksi. Nimitykset ovat merkkejä seurakunnan erityisluonteesta. Hoida näitä yhteyksiä. Kirkkoherran etuoikeus on olla mukana siinä, mitä paikkakunnalla tapahtuu. Viidenneksi yhteyden vaaliminen merkitsee yhteyttä Jumalaan. Se on kaikkein olennaisinta. Se toteutuu niin yksityisessä hartauselämässä kuin seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkkoherran virkaa ei voi hoitaa irrallaan jumalanpalveluselämästä.

 

Hyvä Pentti, ole yhteyksien luoja ja vaalija. Yhteyden rakentaminen edellä kuvaamissani merkityksissä ei ole kirkkoherralle välttämätöntä vain seurakunnan takia. Se on tärkeää myös sinulle itsellesi. Yksin ei kukaan jaksa. Tarvitset yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

 

Elokuussa (17.8.) 1952 asetettiin virkaan Lauritsalan seurakunnan ensimmäiset vakinaiset papit, kirkkoherra Veli-Valio Kaukovaara ja kappalainen Arvi Valkonen. Silloinen Mikkelin piispa Martti Simojoki piti virkaanasettamispuheen 1 Kor. 1:30 pohjalta: ”Hänessä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.” (V. 1938 Kirkkoraamattu) Nykyinen käännös sanoo saman asian näin: ”Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.”

 

Toivon, että muistat elämässäsi ja viranhoidossasi tämän edeltäjällesi annetun Raamatun viisauden. ”Hänessä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.” Et ole omien voimiesi, viisautesi ja taitosi varassa. Ne kaikki ovat Jumalan lahjoja sinulle. Mutta pohjimmiltaan olet sekä yksityisenä ihmisenä että kirkkoherrana Jumalan viisauden, avun ja armon varassa. Ne kantavat sinua niin omassa elämässäsi kuin seurakunnan johtajan tehtävässä. Loppujen lopuksi olennaista on se yhteys, jonka Jumala on luonut Kristuksessa meihin ihmisiin. Kristuksen edessä saat olla juuri sellainen inhimillinen ihminen kuin olet. ”Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette.” Sellaisena Kristus lähettää sinut rakentamaan yhteyttä tässä seurakunnassa ihmisten kesken ja Jumalaan.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Pentti Berg asetetaan Lauritsalan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Kommenttipuheenvuoro maaseutuseminaarissa 14.2.2011


    

 

 

Tarvitaanko maaseutua?

Kommenttipuheenvuoro valtakunnallisessa maaseutuseminaarissa 14.2.2011 Joensuussa

 

 

Kiitos sekä professori Eero Uusitalolle että tohtori Tarja Cronbergille erinomaista puheenvuoroista. Niiden pohjalta nouseva kommenttipuheenvuoroni sisältää kolme näkökohtaa.

 

1. Tunnistettava maaseudun mahdollisuudet

 

Ensinnäkin meidän on tunnistettava maaseudun mahdollisuudet. Valitettavan usein julkisessa keskustelussa maaseutuun suhtaudutaan ongelmalähtöisesti. On helppo nähdä menneisyyden huonot kehityskulut, nykyhetken maaseudun kivut tai tulevaisuuden uhkakuvat. Samoin on helppo nähdä maaseutu yhteiskunnan voimavaroja vievänä autioituvana osana maatamme. Tällaisen asennoitumisen on muututtava. Uhkakuvat on nähtävä ja tosiasiat tunnustettava. Sen jälkeen on tunnistettava maaseudun mahdollisuudet ja keskityttävä niihin.

 

Otan kaksi esimerkkiä. Maaseutu on paljon enemmän kuin maatalous. Silti maatalous on keskeinen osa maaseutua. Siksi ensimmäinen esimerkkini koskee ruoantuotantoa. Ruoka ei ole pelkästään kulutustarvike. Se on välttämättömyystarvike. Siksi ruokaan liittyvät asiat tarvitsevat toisenlaisen tarkastelun kuin monet muut tarvikkeet. Maatalous on erityisasemassa, koska ruoantuotanto ei ole vain talouden asia. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Muut nyky-yhteiskunnan sektorit voivat kehittyä vasta kun ruokaa on tuotettu riittävästi. Ruoassa on kyse ihmisen välttämättömien perustarpeiden täyttymisestä. Ja tämä kaikki riippuu mitä suurimmassa määrin siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Puhtaan ruoan tuotanto avaa suomalaiselle maaseudulle paljon mahdollisuuksia. Emme ole osanneet niitä vielä riittävästi hyödyntää. Kirkon maaseutustrategiassa todetaan, kuinka globaalien kriisien, kuten ilmastonmuutoksen, makean veden hupenemisen, ruoan ja raaka-aineiden tuotannon niukkenemisen keskellä monipuolinen, ekologisesti kestävällä pohjalla tapahtuva monipuolinen maataloustuotanto on sekä henkivakuutus meille suomalaisille että mahdollisuus kantaa omalta osaltamme kansainvälistä vastuuta. (Kirkon läsnäolo maaseudulla. Kirkon maaseutustrategia 2008. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskushallinto. Sarja C 2008:6. Sivu 9)

 

Toinen esimerkkini liittyy maaseutuluontoon. Lainaan edelleen kirkon maaseutustrategiaa: ”Metsät ovat voimavara sekä taloudellisesti että henkisesti. Suomalainen kokee tulevansa metsästä. Se kertoo vahvasta luontosuhteesta, joka vaikuttaa tiedostamattomanakin. Kaupunkirakenteen tiivistyessä ja elämän rytmin kiihtyessä luonnon ja hiljaisuuden merkitys tulee entisestään kasvamaan.” (em. julkaisu, s 9) Autioituva, hiljainen maaseutu metsineen ja järvineen ei ole ongelma, vaan mahdollisuus. Tohtori Cronberg kertoi omasta elämäntavastaan Höytiäisen Teerisaaressa. Eräässä haastattelussa hän on kuvannut tätä osuvalla tavalla: ”Asun saaressa kuin juntti, lämmitän kotini puilla ja suosin lähiruokaa. Samalla työskentelen kuitenkin yhtä tehokkaasti kuin maailman johtavat tutkijat. Maaseudulla asuminen ei ole mikään este vaan mahdollisuus. Syrjästä näkee selvemmin ja kauemmaksi.” Hitaampi elämä on maaseudun mahdollisuus. Harvaan asuttu maaseutu on enemmän vahvuus kuin taakka.

 

Professori Uusitalo viittasi siihen, että maaseudun elinkeinot ja työpaikat lisääntyvät. Hän sanoi, että maaseudun merkitys kasvaa jo lähitulevaisuudessa. Tämä on rohkaiseva viesti. Juuri siksi suomalaisessa yhteiskunnassa on tärkeä nähdä maaseudun mahdollisuudet.

 

2. Maaseudun tulevaisuus riippuu tahdosta

 

Toiseksi maaseudun tulevaisuus riippuu tahdosta. Maaseudun mahdollisuuksien tunnistaminen ei vielä riitä, vaan tarvitaan tahtoa tarttua niihin. Professori Uusitalo totesi alustuksessaan, että maaseudun tulevaisuus ei ole ajopuu, kunhan maaseutu hyväksytään kaikkien yhteiseksi ja monipuoliseksi asiaksi. Myös tohtori Cronberg on herätellyt meitä suomalaisia sanomalla, että ”maaseudusta saadaan Suomelle kestävästi tuottava yhteiskunnan voimanlähde, jos niin vain halutaan”. Maaseudun tulevaisuuden ydinkysymys on siis tahto tarttua maaseudun mahdollisuuksiin ja rakentaa sen tulevaisuutta.

 

Tämän seminaarin ehkä tärkein kysymys on se, onko Suomessa poliittinen tahto toimia maaseudun hyväksi. Siksi seminaariin on kutsuttu poliittisia päättäjiä, jotta he vastaisivat tähän kysymykseen. Samalla tahdon peräänkuuluttaminen vastuuttaa meitä äänestäjiä. Valta on meillä ja me ”lainaamme” sen seuraavaksi neljäksi vuodeksi huhtikuussa valittaville kansanedustajille. Onko heillä tahto toimia maaseudun hyväksi? Tätä me tänään kysymme.

 

Professori Uusitalo toi alustuksessaan esille maaseutupolitiikan onnistumisen mittarin. Hän sanoi, että ”mittari on maaseudulla asuvien ja työtä tekevien ihmisten määrän ja hyvinvoinnin kehitys.” Itse lisäisin tähän mittaristoon yhden ulottuvuuden: ympäristön hyvinvoinnin.

 

Pohjimmiltaan maaseutu on suuren luokan yhteiskuntaeettinen kysymys, jossa asiat palautuvat viime kädessä oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoon. Yhteiskunnallisen toiminnan päämääränä on oltava kaikkien yhtäläinen hyvä elämä. Tästä näkökulmasta katsottuna vastakkainasettelu kaupunkien ja maaseudun välillä on paitsi turha, myös tuhoisa koko yhteiskunnalle. Suomen tulevaisuutta on rakennettava kaikkien ihmisten yhtäläisen hyvän näkökulmasta. Juuri tämä johtaa kysymykseen tahdosta toimia myös maaseudun parhaaksi.

 

3. Yhteistyö on voimaa

 

Kolmas näkökohtani liittyy olennaisesti kahteen edelliseen. Mahdollisuuksien ja tahdon lisäksi maaseudun elinvoimaisuuden takaamiseksi tarvitaan yhteistyötä. Mikään alue tai toimija ei ole niin vahva, että se yksinään selviäisi tulevaisuudesta. Siksi tarvitaan kaikkien yhteistä ponnistelua. Yhteistyö on voimaa. Kumpikin alustajista painotti tätä tärkeää näkökohtaa.

 

Tässä seminaarissa katsotaan tulevaisuuteen. Jaksaakseen suunnitella ja asennoitua tulevaisuuteen, ihmisellä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta. Aikamme uhkakuvat kohdistuvat juuri näihin asioihin. Elämän ja toimeentulon jatkuvuus on monin paikoin uhattuna erityisesti maaseudulla. Moni maaseudun ihminen kokee itsensä tarpeettomaksi tai riittämättömäksi yhteiskunnan jatkuvan muutoksen ja kasvavien vaatimusten edessä. Puolangan purnaajien musta huumori kertoi juuri tästä. Silloin on vaarana, että tulevaisuuden toivo katoaa.

 

Keskeisintä on toivo. Ilman toivoa ei elämällä ole merkitystä eikä jatkuvuutta. Toivo syntyy monesti toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteisten asioiden, huolien ja unelmien jakamisesta, kenties konkreettisesta avusta ja henkisestä tuesta. Merkillisellä tavalla siinä myös Jumala on läsnä ja tulee luoksemme synnyttäen toivoa tulevaisuuteen.

 

Elinvoimainen maaseutu tarjoaa elämisen mahdollisuuksia, tilaa yrittämiselle ja uusille ideoille, peruselinkeinojen arvostamista ja uskoa tulevaisuuteen. Se on asia, jonka puolesta kannattaa, ei vain puhua, vaan ponnistella yhdessä. Se vahvistaa toivoa tulevaisuudesta. Maaseudun hyvä ei rakennu ilman yhteistyötä. Hiippakuntani seurakuntia kiertäessä olen ilolla pannut merkille monin paikoin vireän kylätoiminnan. Voimistuvat Kylät –kampanja on hyvällä tavalla vahvistamassa tätä paikallistoimijoiden yhteistyötä.

 

Yhteistyössä puhutaan paljon kumppaneista ja kumppanuudesta. Sana ”kumppani” tulee latinan kielen sanoista con, joka merkitsee ”kanssa, yhdessä”, ja panis, joka merkitsee leipää. Kumppani siis merkitsee henkilöä, jonka kanssa leipä jaetaan. Yhteistyössä on aina kyse kumppanuudesta, siitä että rajalliset voimavarat käytetään kaikkien ja koko yhteisön yhteiseksi hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin leivästä riittää kaikille. Silloin on tieto elämän jatkuvuudesta ja merkityksestä. Silloin on toivo tulevaisuudesta.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Kolumni Sana -lehdessä 24.2.2011


Papit lukemaan Raamattua

Kysyn usein pappisvihkimystä pyytäneiltä teologian maistereilta, miten he hoitavat hengellistä elämäänsä. Useimmat kertovat rukoilevansa ja ilahduttavan monet sanovat käyvänsä säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Mutta harvat lukevat säännöllisesti Raamattua.

Havaintoni on yhdenmukainen viimeksi papeille tehdyn kyselyn tulosten kanssa. Vuoden takaisen Akavan kirkollisten ammattiliittojen jäsenkyselyn mukaan nuoret papit eivät pidä Raamatun lukemista ollenkaan yhtä tärkeänä kuin vanhemmat kollegansa.

Alle 35-vuotiaista papeista joka kolmas luki Raamattua useamman kerran viikossa, vanhimman ikäryhmän papeista yli kaksi kolmasosaa. Papit olivat kyllä kaikissa ikäryhmissä selvästi muuta väestöä aktiivisempia raamatunlukijoita, mutta papeilla eri ikäryhmissä olevat erot olivat suhteellisesti suuremmat kuin koko väestön keskuudessa.

Suomalaisten raamatunlukeminen on vähentynyt viime vuosien aikana. Pappien kohdalla tämä muutos on ollut voimakkaampi kuin suomalaisten keskuudessa yleensä.

Kehitys on huolestuttava. Raamattu on kirkon peruskirja ja opetuksen lähtökohta. Papin virka on opetusvirka. Tämän vuoksi kirkon elämälle on elintärkeää, että papisto pitää jatkuvaa Raamattuun perehtymistä arvossa. Aihepiiristä väitellyt teologian tohtori Risto Leppänen onkin todennut, että kysymys pappien raamattusuhteesta koskee kirkon ja kristillisen identiteetin ydintä.

Raamattu on keskeinen osa papin ydinosaamista. Siihen kuuluu sekä Raamatun tutkiminen teologian antamia välineitä käyttäen että Jumalan sanan tutkisteleminen rukoillen ja mietiskellen. Suhde Jumalaan on papille sekä voiman lähde että julistuksen uskottavuuden edellytys. Siksi hänen on huolehdittava hengellisen elämän hoitamisesta.

Edellä mainitsemani jäsenkysely paljasti, että seurakuntapappi käyttää viikossa hallinnollisiin tehtäviin sekä työyhteisön sisäisiin kokouksiin, neuvotteluihin ja suunnittelupalavereihin reilut kymmenen tuntia. Neljä vuotta sitten tehtyyn kyselyyn verrattuna näihin käytetty aika on lisääntynyt.

Mitä mahtaisi kirkossamme tapahtua, jos muutama kokous ja palaveri jätettäisiin seurakunnassa pitämättä ja sinä aikana luettaisiin Raamattua?

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Paul Saarin muistotilaisuus 19.3.2011

   

Avaussanat rovasti Paul Saarin (1919-2010) muistotilaisuudessa 19.3.2011 Suomen Raamattuopistossa Kauniaisissa

 

Hyvät Paul Saarin omaiset, ystävät ja muistotilaisuuden osanottajat.

 

Keskiviikkoilta 23. päivä huhtikuuta 2008 on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Tuolloin Helsingin Katajanokalla, Kirkkohallituksen juhlasalissa arkkipiispa Jukka Paarma jakoi Pyhän Henrikin ristin presidentti Martti Ahtisaarelle ja rovasti Paul Saarille sekä Mikael Agricolan ristin professori Seikko Eskolalle. Kun kunniamerkit oli luovutettu, oli kiitospuheiden aika. Muistan, kuinka etupenkissä presidentti Ahtisaari ja rovasti Saar vähän tönivät toisiaan ja koettivat saada toinen toisensa pitämään kiitospuheen. Lopulta Ahtisaari vetosi siihen, että Saar on heistä vanhempi.

 

Paul Saarin puhe oli koskettava. Hän aloitti sen mainitsemalla elämäkerrastaan, jonka ensimmäinen luku on otsikoitu ”Suomalainen häpeä”. Sitten hän kertoi, miksi se oli niin otsikoitu ja millaista hänen elämänsä oli ollut suomalaisten vangittua hänet ja karkotettua Neuvostoliittoon. Kaiken tämän kerrottuaan hän sanoi, että mikäli hänen elämäkertaansa vielä jatkettaisiin, sen viimeinen luku olisi otsikoitava ”Suomalainen kunnia”. Niin kiitollinen hän oli Suomelle ja evankelis-luterilaiselle kirkolle tästä huomionosoituksesta. Ja ennen kaikkea hän oli kiitollinen Jumalalle. Hänelle kuului suurin kiitos.

 

Paul Saarin puhetta kuunnellessa mieleeni nousi pappisvihkimyksen rukous, jossa pyydetään: ”Täytä heidät rauhallasi ja anna heille sinun omiesi nöyrä rohkeus.” Tuo sanapari ”nöyrä rohkeus” kuvastaa mielestäni Paul Saarin persoonaa ja elämää. Nöyryys merkitsi hänen kohdallaan uskoa ja luottamusta Jumalaan. Siitä kumpusi puolestaan rohkeus elää kristittynä ja toimia pappina kaikissa tilanteissa ja elämänvaiheissa. Hän itse totesi Petroskoin kirkossa seurakunnan 15-vuotisjuhlassa 27.1.1985 pitämässään saarnassa, että puolinaiset kristityt eivät ole milloinkaan voineet viedä Jumalan valtakunnan työtä eteenpäin. Paul Saarin oma elämä on osoituksena juuri tästä: kokosydäminen antautuminen Jumalan käyttöön vei kärsimyksiin ja vaikeuksiin, mutta tuotti paljon hedelmää. Kaiken koetun keskellä hän säilytti uskonsa ja elämän ilonsa.

 

Osallistuin Paul Saarin 85-vuotissyntymäpäiviin 6.6.2004 Hagerissa. Hän saarnasi tuolloin kotikirkossaan. Saarnassa hän totesi, että ”päivälleen 51 vuotta sitten olin Tallinnassa sotaoikeudessa syytettynä isänmaan petturuudesta, kun taistelin Jatkosodan aikana Suomen armeijassa Kannaksella NL-a vastaan. Kun kaksi päivää kestänyt oikeudenkäynti päättyi, annettiin minulle ennen tuomion julistamista sananvuoro, jolloin sanoin näin: ’En kiellä sitä, josta minua syytetään ja tiedän, että saan siitä hyvin ankaran rangaistuksen. Olkoon rangaistusmääräni millainen tahansa, tahdon ottaa sen vastaan lujassa uskossa Jeesukseen Kristukseen tietäen, että kaikki tulee hyväksi niille, jotka rakastavat Jumalaa.’ Ja juuri näin se kävikin, kun minulle tuomitut 35 vuotta muuttuikin Jumalan armosta 3,5 vuodeksi, jota sain kärsiä Siperiassa. Sikäläisissä koettelemuksissa vahvistui uskoni ja toivo oli minua kantavana voimana kaikissa siellä koetuissa olosuhteissa. Saatoin yhtyä sillä matkalla eräältä kohtalontoverilta että virkaveljeltäni saadun runon sanoihin: ’Kristus mun toivoni, toivona pysyy, matkalla halki erämaan elämäksi minulle tullut.’ Palattuani kotimaahan olivat nämä Siperiassa saadut kokemukset että opetukset hyvin tarpeen, kun sain senjälkeen vielä toimia niin Eestin kuin Inkerinmaan seurakunnissa Jumalan valtakunnan työssä 36-n vuoden aikana julistaen maailman parasta ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta Vapahtajastamme.” Tässä ei ole merkkiäkään puolinaisesta kristitystä, vaan ”nöyrästä rohkeudesta”! Jopa sotaoikeuden edessä hän todisti Herrastaan. Vankeusaikaa Saar on pitänyt todellisena papin korkeakouluna. Siperian koettelemuksissa hänen uskonsa vahvistui. Pakkotyön kokemukset hän käänsi vahvuudekseen Jumalan valtakunnan työssä.

 

Hyvät ystävät. Olen edellä kuvannut joitakin omia muistojani Paul Saarista. Itse kuulin hänestä ensimmäisen kerran 1980-luvulla, kun isäni ja äitini vierailivat useita kertoja Petroskoissa. Myöhemmin opin tuntemaan hänet henkilökohtaisesti, kun työskentelin kappalaisena Heinolan maaseurakunnassa. Hagerin seurakunta ja Heinolan maaseurakunta olivat ystävyysseurakuntia. Paul Saar vieraili Heinolassa ja tapasimme useita kertoja kanttori Terttu Saarikon luona. Vierailimme myös Hagerissa useita kertoja. Muistan eräänkin kuorovierailun, jolloin yhden tyttökuorolaisen äiti kertoi rukouselämänsä elpyneen kovin Paul Saarin ansiosta. Nimittäin vierailuohjelmassa oli illanvietto herrnhutilaisten rukoushuoneessa. Mainitsemani äiti oli tyttärensä ja tämän ystävän kanssa mennyt Paulin kyytiin ja pelkäsivät enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Paul Saarin näkö oli vanhemmiten heikentynyt ja hänen oli pitänyt useamman kerran matkalla kirkosta rukoushuoneelle kysyä matkustajilta, mihin suuntaan tie menee. Mutta ehjin nahoin perille päästiin.

Hänen sydämellinen olemuksensa ja voimakkaat saarnansa jättivät meihin vieraisiin lähtemättömän vaikutuksen.

 

Palaan vielä Paul Saarin 85-vuotispäiviin vuonna 2004. Meissä suomalaisissa herätti hilpeyttä hänen tapansa puhua kuolemansa jälkeisistä peijaisista. Meille kun peijaiset tuovat mieleen muita mielleyhtymiä kuin hautajaiset tai muistotilaisuuden. Saarnassaan hän totesi: ”Kun saan arvioida taakseni jääneitä monia elinvuosiani että koettuja elämänvaiheitani, niin on sanottava, että Jumala on lahjoittanut minulle todellakin rikkaan elämän, niin että voin Häntä vain kiittää sekä ylistää Hänen armollisesta avustaan että ihmeellisestä johdatuksestaan kaikkina elinpäivinäni.”

 

Rovasti Paul Saar sai elää pitkä elämän, yli 90 vuotta. Se sisälsi hyvin monenlaisia vaiheita, josta ei varsinkaan koettelemuksia puuttunut. Silti kiitollisuus Jumalaa kohtaan oli päällimmäisenä hänen mielessään. Maaliskuun 5. päivä tuli kuluneeksi vuosi Paul Saarin kuolemasta. Tällä muistotilaisuudella tahdomme kunnioittaa hänen muistoaan ja elämäntyötään. Lausun samalla parhaimmat kiitokset Suomen Raamattuopistolle tämän muistotilaisuuden järjestämisestä.

 

Heprealaiskirjeen 13. luvussa ovat sanat: ”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13:7-8)

 

Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa kunnioittamaan ja seuraamaan edesmenneitä seurakunnan johtajia. He eivät olleet yli-ihmisiä, joita pitäisi ylistää heidän itsensä tai heidän erinomaisuutensa vuoksi. Jokaisella ihmisellä on myös varjonsa. Mutta heitä ja heidän esimerkkiään tulee silti kunnioittaa ja seurata. He antoivat mallin siitä, mitä usko on, miten se kantaa elämän kaikissa vaiheissa ja miten sen varassa kuoleman raja ylitetään. Kirjeen vastaanottajien tulisi erityisesti muistaa, miten heidän seurakuntansa aikaisemmat johtajat olivat pysyneet uskollisina Kristukselle vainoista huolimatta. He päättivät vaelluksensa uskossa ja pääsivät perille Kristuksen tähden. Jeesus Kristus, johon he toivonsa panivat, on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Siksi mekin saamme tänään muistaa rovasti Paul Saarta, rohkeasti uskoa Jeesukseen ja luottaa siihen, että hän on uskollinen ja vie kerran omansa perille.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Alustus Karjalan Liiton hengellisillä päivillä 20.3.2011

 

 

Kiitoksen ja ylistyksen karjalainen kansa

Alustus Karjalan Liiton hengellisillä päivillä 20.3.2011 Kouvolassa

 

”Kun leipä loppuu, syödään vehnästä.” ”Ilo pintaa vaik syvän märkänis.” Nämä kaksi karjalaista sanontaa tulivat spontaanisti mieleeni näiden hengellisten päivien teemasta ”Kiitoksen ja ylistyksen karjalainen kansa”. Sanontojen on helppo nähdä heijastavan pinnallista ja huoletonta elämää. Eletään suruttomasti kädestä suuhun. Ja kun vastoinkäymisiä tulee, ollaan iloisia ja nauravia, vaikka sisimmässä tuntisi aivan muuta. Ken peittää tunteensa naamiolla, saattaa myös koteloida tunteensa.

 

Suomalaisten kansanryhmien kuvauksissa on paljon yksinkertaistettuja sterotypioita. Silti niissä on jotain perääkin. Esimerkiksi jo Heikki Wariksen tunnetussa perusteoksessa Siirtoväen sopeutuminen (1952) karjalaisia kuvataan iloisiksi, vilkkaiksi, puheliaiksi, sopeutuviksi ja joustaviksi. Oma kokemukseni vahvistaa käsitystä karjalaisista välittöminä ja seurallisina ihmisinä, olenhan kasvanut Lauritsalassa Etelä-Karjalassa. Imatralla 1980-luvulla seurakuntapappina työskennellessäni totuin vilkkaisiin kinkerikeskusteluihin. Kun sitten Heinolassa viritin saman vuosikymmenen loppupuolella Onali-Vaippilan kinkereillä keskustelua, syvä hiljaisuus levisi tupaan. Kun sitä oli kestänyt jonkun kiusallisen hetken, kylänvanhin pyysi puheenvuoron ja totesi: ”Tämä on sitä itähämäläistä kinkerikeskustelua.” Sen jälkeen en paljon yrittänyt keskustelua jatkaa.

 

Mutta edustaako karjalainen iloisuus ja välittömyys pinnallisuutta? Onko ”kun leipä loppuu, syödään vehnästä” –ajatus kuva vastuuttomuudesta? Entä onko sanonta ”Ilo pintaa vaik syvän märkänis” pakkoreippautta? Tällaistako kiitoksen ja ylistyksen kansaa karjalaiset ovat?

 

 

Karjalainen uskonperintö

 

Professori Heikki Kirkinen on pohtinut, miten karjalaisten voimakas heimoperinne ja identiteetti on mahdollista nykyajassa. Hänen mukaansa tähän on osittain vaikuttanut se, että karjalaisuudella on Suomessa hyvin pitkät omat, erilliset historialliset juurensa. Suomen karjalaiset ovat joutuneet Suomen yhteyteen vaiheittain keskiajalta uudelle ajalle edettäessä. Näin he eivät ole vielä ehtineet sulautua siinä määrin muiden heimojen kanssa kuin esimerkiksi hämäläiset ja savolaiset. Toisaalta karjalaiset ovat jo historiansa alusta lähtien vaalineet erityisen voimakkaasti vanhoja kulttuuriperinteitä. He ovat kyenneet suuressa määrin sulattamaan muilta saadut vaikutteet omaan vahvaan perinteeseensä.

 

Kirkisen mukaan karjalaiset ovat kiintyneet voimakkaasti vanhana perinteeseen. ”Ehkä karjalaisessa kansanluonteessakin on enemmän kuin länsisuomalaisessa taipumusta oman suvun ja heimon keskinäisten yhteyksien vaalimiseen. Tätä harrastusta on edistänyt rikas omaleimainen heimoperinne, joka on omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa. Karjalaiset ovat eläneet vuosisatoja rajaseudulla ja joutuneet monesti sotien ja suurten onnettomuuksien jalkoihin.  Heimoyhteys ja kulttuuriperinne ovat antaneet voimaa vaikeuksien keskellä ja ovat tukeneet elämänuskon, rohkeuden ja oman identiteetin kestämistä vaikeissa oloissa.” (Heikki Kirkinen, Suomen karjalaiset tänään. Karjala 4. 1983)

 

Professori Kirkisen analyysi on mielenkiintoinen. Karjalaiset ovat asuneet vuosisatojen ajan raja-alueella. Karjalaisuus on ollut kahdesta suunnasta tulevan kristinuskon tulkinnan ja kulttuurin sekä aikoinaan myös kahden maailmankatsomuksen ristipaineessa. Rajan kansalla ilot ja surut ovat olleet suuremmat kuin muilla. He ovat kärsineet sodat, ristiriidat ja menetykset.  Niistä huolimatta karjalaiset ovat säilyttäneet elämänuskonsa ja ilonsa. Vastoinkäymisten vastapainona rauhan aikana heillä on ollut muita vilkkaammat yhteydet erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Sotien jälkeenkin evakkoon joutuneet rikastuttivat uusilla kotipaikkakunnillaan omalla kulttuurillaan asuinpaikkojaan. He ryhtyivät rakentamaan uutta elämäänsä luottaen siihen perintöön, jota ei edes tarvinnut lastata evakkokuormaan. Se ei ollut pinnallisuutta tai pakollista reippautta, vaan syvään juurtunutta kulttuuriperintöä. Yhtenä keskeisenä juonteena siinä on ollut kristillinen usko. Karjalainen, valoisa uskonperintö on kantanut. Se on luonut kiitoksen ja ylistyksen karjalaisen kansan.

 

Osuvan kuvan karjalaisesta uskonperinnöstä antaa yhden edeltäjäni, Viipurin piispa Ilmari Salomiehen puhe Laatokan-Karjalan heimopäivillä Joensuussa kesällä 1948. Hän puhuu ensinnä niistä muistoista, joita menetettyyn kotiseutuun liittyy. Sitten piispa jatkaa: ”Mutta huonosti viettäisimme nämä Laatokan-Karjalalle omistetut päivät, jos niiden sisällöksi jäisi vain menneitten muistojen alakuloinen helliminen. Liittyköön muistoihimme toinen, korkeampi tunne, joka toisin kuin kaipuu antaa elämän voimaa ja kirkastaa sen. Tämä tunne on kiitollisuus.” Siis päällimmäisenä ei muutama vuosi sodan jälkeen ollut menetys, katkeruus tai pelkät muistot. Toki niitäkin mielessä liikkui. Salomies viittasi niihin, joiden voimat ovat tavalla tai toisella uupuneet. Mutta silti karjalaisen uskonperinnön keskellä on kiitollisuus Jumalaa kohtaan siitä hyvästä, mitä hän on antanut. Siis kiitoksen ja ylistyksen karjalainen kansa!

 Kiitos ja ylistys kuuluvat yhteen

Jos saamme lahjan, kiitämme siitä lahjan antajaa. Kun osaksemme tulee hyvyyttä, on luonnollista kiittää siitä. Samalla tavalla kun me saamme kokea Jumalan hyvyyttä, syntyy meissä spontaanisti ilo ja kiitollisuus. Kiittäessämme Jumalaa - emmekä kohtaloa, sattumaa tai itseämme - meitä kohdanneesta hyvyydestä annamme hänelle kunnian. Silloin Jumalan ylistys liittyy välittömästi kiitollisuuteemme.

Rukous on kiitoksen ja ylistyksen ilmausta. Katekismuksen mukaan rukouksessa pyydämme apua itsellemme tai toisille ja kiitämme saamistamme lahjoista. Rukous on myös Jumalan kunnioittamista, hänen kaikkivaltiutensa tunnustamista ja pysähtymistä hänen tutkivan ja rakastavan katseensa alle.

Emme tosin aina muista kiittää, vaikka kuinka olisimme kiitoksen ja ylistyksen karjalaista kansaa. Tällöin puuttuu oleellinen osa rukouksestamme. Raamatussa on sen takia hyvin paljon kehotuksia kiitokseen ja ylistykseen. Erityisesti psalmit ovat täynnä ihmisen ajatonta elämänkokemusta.

Valkealan kirkkoherra Marko Marttila kertoo juuri ilmestyneessä kirjassaan Ihminen Jumalan edessä (2011), kuinka ”yhä edelleen niin ilossamme kuin surussammekin löydämme psalmeista valmiita sanoja suuhumme. Vaikka jotkut psalmit periytyvät jo liki kolmen tuhannen vuoden takaa, ne eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan tai puhuttelevuuttaan. Ihmisen elämä noudattaa samoja lainalaisuuksia aikakaudesta toiseen: syntymän ja kuoleman väliin mahtuu ihastumisen ja vihastumisen, onnen ja menetyksen tunteita ja kokemuksia. Tässä suhteessa nykyisen tietokoneaikakauden ihminen on samanlaisessa tilanteessa muinaisten israelilaisten kanssa.”

Psalmit ovat ihmisen vuoropuhelua Jumalan kanssa. Tämä vuoropuhelu jatkuu edelleen eikä mikään elämän osa-alue ole sille vieras. Jumalan eteen saamme kantaa ilojamme ja surujamme kuten psalmeissa on tehty jo kauan ennen meitä. Ilon ja kiitoksen rukouksesta on hyvä esimerkki psalmi 100:

Iloitse, maa!
Kohottakaa riemuhuuto Herralle!
Palvelkaa häntä iloiten, tulkaa hänen eteensä riemuiten.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät luonut, ja hänen me olemme, hänen kansaansa,
hänen laitumensa lampaat.
Tulkaa hänen porteilleen kiittäen, hänen esipihoilleen
ylistystä laulaen.
Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.
Hyvä on Herra!
Iäti kestää hänen armonsa, hänen uskollisuutensa polvesta polveen.

Koska Vanhan testamentin hepreasta puuttuu kiittämistä tarkoittava verbi, sen tilalla esiintyy tavallisesti verbi ”ylistää”. Näin Jumalan kiittäminen ja ylistäminen kytkeytyvät yhteen. Jumalanpalveluksen rippiosasta sekä hautajaisista on tuttu psalmi 103. Se on kehotus kiitokseen ja ylistykseen kuin mahtava fanfaari:

Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, 
ylistä hänen pyhää nimeään.
Ylistä Heraa, minun sieluni, älä unohda, 
mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Rukoukseen kuuluu siis kiitos ja ylistys Jumalalle siitä mitä hän on antanut ja mitä hän antaa, jopa siitä mitä hän tulee antamaan. Mutta meidän kuuluu kiittää ja ylistää Jumalaa – ei ainoastaan siitä mitä hän antaa – vaan myös siitä mitä hän on. Raamatun viimeisessä kirjassa, Johanneksen ilmestyksessä, on paljon esimerkkejä tällaisesta Jumalan ylistämisestä. Uskon näköala avautuu kohti Jumalan valtakunnan lopullista tuloa ja voittoa, jolloin Jumala "hallitsee täydellisesti kaikkea" (1 Kor. 15:28). Silloin kuuluvat kiitoksen ja ylistyksen äänet yhä kirkkaammin: "Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti." (Ilm. 7:12)

Näin veisaavat Jumalan valtaistuimen edessä ne, jotka ovat "päässeet suuresta ahdingosta, joita ei nälkä eikä jano enää vaivaa eikä paahtava helle ja joiden silmistä Jumala itse pyyhkii kaikki kyyneleet. (Ilm. 7:14-17) Siellä rukous muuttuu lopullisesti kiitokseksi ja ylistykseksi. Kristittyinä me yhdymme tähän ylistykseen jo nyt, kun me pyhällä ehtoollisella "taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa" ylistämme Jumalan pyhää nimeä: Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Sebaot! Kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa. Hoosianna korkeuksissa! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!

 

Kiitoksen ja ylistyksen uskonperintö kantaa

 

Palaan vielä edeltäjäni puheeseen vuosikymmenten takaa. Piispa Ilmari Salomies totesi, että Karjalan miehellä ja naisella ei ole oikeutta vain menneisyyteen, vaan hänet on kutsuttu katsomaan tähän päivään ja tulevaisuuteen. ”Siksi ei myöskään juhlamme tarkoituksena ole kantaa katseittemme eteen yksin sitä Karjalaa, joka kerran oli, vaan edellä sen sitä Karjalaa, joka on ja joka tuleva on. … Karjalainen on – niin toivomme ja uskomme – polvesta polveen oleva altis säilyttämään Karjalan perinnön: Karjalan laulun ja soiton, karjalaiselle hengelle ominaisen kaiken kauniille avoimen mielen ja valoisan luottamuksen elämän hyviin voimiin sekä – olipa kysymys kummasta Laatokan-Karjalan kansankirkosta hyvänsä – uskollisuuden isien pyhimmälle perinnölle.” (Ilmari Salomies, Mennyt ja tuleva Karjala. Teoksessa Suomalaisia puheita, toim. Tauno Karilas. 1954)

 

Tämä on hyvä kehotus myös meille näille hengellisille päiville osallistuville. Karjalainen uskonperintö ei ole menneisyyttä, vaan voimavara tätä hetkeä ja tulevaisuutta varten. Usko Jumalaan ja kristinuskon elämänarvot ovat kantaneet isiämme ja äitejämme. Niistä me sekä meidän lapsemme ja lapsenlapsemme voivat ammentaa elämänuskoa ja rohkeutta. Se on valoisaa, kiitoksen ja ylistyksen sävyttämää uskoa, ei vain siksi, mitä Jumala on antanut, vaan ennen kaikkea siksi, mitä Jumala on.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Piispan puheenvuoro 31.3.2011


Piispan puheenvuoro lähetetty alueen lehdille 31.3.2011

 

 

Kenelle on kirkossa tilaa?

 

   Helmikuussa piispainkokous antoi pastoraalisen ohjeen vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan.

   Kokouksen jälkeen sain postia. ”Te sokeat piispat, joista yksikään ei ole uskossa eikä taivaskelpoinen.”… ”Vääristätte tietoisesti Jumalan sanaa ja johdatte ihmisiä kanssanne kadotukseen”… ”Asemanne Suomen kirkossa on pelkkää röyhkeyttä.”

   Eräät herätysliikkeet ja järjestöt tulkitsivat ohjetta vääristellen. Arvostelu oli kovaa ja armotonta. Missä on se rakkaudellisuus ja toisen kunnioittaminen, jotka kuuluvat olennaisena osana kristilliseen uskoon?

 

   Viime viikolla muutamat kristilliset järjestöt toteuttivat Älä alistu! -mediakampanjan.  Järjestäjien mukaan sen tavoitteena oli kannustaa nuoria etsimään kestäviä ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin Raamatusta yleisen mielipiteen sijasta.

   Kampanja ja sen järjestäjät saivat postia. ”Kampanja on yksiselitteisesti hengellistä ja henkistä väkivaltaa.”… ”Kampanja on totalitäärinen.” … ”Oksettavaa touhua.”… ”On tämä niin posketon ja ihmisyyttä loukkaava.”

   En pitänyt kampanjaa kaikilta osin onnistuneena. Seksuaalisuus on erityisen arka persoonallisuuden osa. Moni on haavoittanut itseään ja toisia juuri tällä elämänalueella. Siksi seksuaalisuuden käsittelyyn niin julkisuudessa kuin yksityisesti tarvitaan suurta herkkyyttä. Varsinkin lapset ja nuoret tarvitsevat kasvurauhaa. Seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset eivät ole mustavalkoisia. Arvostan silti sitä, että nykyisenä yliseksualisoituneena aikana jotkut tahtovat pitää esillä Raamatun opettamia elämänarvoja.

   En ymmärrä, miksi vuosikymmeniä hyvää työtä tehneiltä järjestöiltä haluttaisiin yhtäkkiä evätä taloudellinen tuki. Omassa hiippakunnassani näiden kirkon piirissä toimivien järjestöjen kannattajat ovat seurakuntien uskollisia vastuunkantajia. En tahdo karkottaa heitä seurakuntayhteydestä enkä mitätöidä heidän työtään.   

   Missä on se moniäänisyys ja suvaitsevaisuus, joita on viime aikoina niin paljon peräänkuulutettu?

 

   Puolustan kirkkoa, jossa on tilaa eri tavalla ajatteleville ja uskoville. Kirkkomme tulevaisuuden haasteet ovat niin suuria, ettei meillä ole varaa toistemme solvaamiseen ja keskinäiseen riitelyyn. Kristillinen todistus ei ole vakuuttava, jos kirkko näyttäytyy eripuraiselta änkyröiden joukolta.

   Viimeaikaisessa kinastelussa on suhteellisuudentaju hämärtynyt. Kirkon aarre on sanoma ylösnousseesta Kristuksesta, joka on syntisten ihmisten Vapahtaja. Tätä sanomaa julistamaan meidät on lähetetty.

   Nyt olisi syytä kaivaa Raamattu esille ja lukea sieltä apostoli Paavalin neuvot Rooman seurakunnalle: ”Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:10)

   Tällaiseen sovinnolliseen ja rakkaudelliseen moniäänisyyteen ja toistemme kunnioittamiseen kutsun kirkkomme jäseniä.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>





Puhe Rantasalmen seurakunnan kirkkoherran virkaan asettamisessa 3.4.2011

  

Rakkaat kristityt, hyvä Jussi.

 

Rantasalmen seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Jussi Leppämäki asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Hyvä Jussi. Rantasalmen seurakunnan kirkkoherrojen ketjuun tulee uusi lenkki, kun sinut asetetaan virkaan. Se merkitsee sitä, että sinä jatkat toisten työtä. Se ei tarkoita kaiken aikaisemman toistamista sellaisenaan, vaan perinnön myönteisten elementtien tunnistamista. Saat rakentaa täällä aiemmin tehdyn työn pohjalle. Jokaisen ketjun lenkin, jokaisen kirkkoherran tehtävä on ollut ja on, tunnistaa paitsi perintö, myös se, mitä tapahtuu nyt ja mitkä ovat niitä muuttuvan elämän seikkoja, joihin nyt on reagoitava. Tähän sinulla on hyvät lähtökohdat, kun seurakunta on jo entuudestaan tuttu. Kirkkoherran keskeisimmästä tehtävästä kertoo tämä 4. paastonajan sunnuntai. Se puhuu elämän leivästä. Kirkkoherrana tehtäväsi on huolehtia siitä, että tässä seurakunnassa pidetään tarjolla elämän leipää, Kristusta. Silloin voi toteutua Rantasalmen seurakunnan tunnuslause: Uskotaan Jumalaan ja eletään ihmisiksi.

 

Kirkkoherrojen ketju merkitsee myös sitä, että siihen mahtuu monia erilaisia persoonia. Jokainen on ollut omanlaisensa. Sinunkaan ei tarvitse muuta kuin olla omalla paikallasi oman näköisenäsi. Monenlaiset odotukset kohtaavat sinut. Kun kirkkoherra asettuu ihmisten mielissä suhteessa edeltäjiin, odotukset saattavat sisältää toiveita, että olisit joko samanlainen tai erilainen kuin edeltäjäsi. Tällaisten odotusten keskellä etsi oma tiesi.  Anna siihen aikaa.  

 

Tietoisuus historiasta merkitsee myös tietoisuutta siitä, että seurakunta ei ole vain kirkkoherransa kaltainen. Vaikka kirkkoherra monessa suhteessa antaa seurakunnalle näkyvät kasvot, seurakunnan elämässä kirkkoherran vaihdos on vain värähdys pinnalla. Seurakunta elää jäsenissään, ihmisissä täällä Rantasalmella. Heidän papikseen sinut asetetaan. Seurakunnan elämää on se, mitä heille tapahtuu, miten he voivat, millaiset asiat heille ovat tärkeitä. Sitä kuuntele, sille ole herkkä, erityisesti niiden ihmisten tunnoille, jotka eivät seurakunnan jäsenyyttään tuo mitenkään esille.

 

Sinulta kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. 
Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan avun varassa. Se kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Jussi Leppäniemi asetetaan Rantasalmen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Leppäniemelle annettavan valtakirjan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Pääsiäistervehdys 2011

 

Pääsiäinen pääosaan

 

 

Pääsiäinen on kirkkovuoden keskus. Ilman pääsiäisen tapahtumia ei olisi kristinuskoa. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus ovat uskon ydin.

 

Yksittäistä kristittyä ja koko kirkkoa uhkaa alinomaa luisuminen pois uskon ytimestä.  Tällöin sovitus ja ylösnousemus jäävät sivuun. Tilalle tunkee omatekoinen uskonnollisuus, jossa ihmisen omat kokemukset ja teot ovat kaiken mitta. Usein huomaamatta ajaudutaan ansaitsemaan pelastusta omilla saavutuksilla. Lopulta päädytään laskemaan toisten syntejä eikä omia puutteita enää edes tunnisteta.

Toisaalta keskukseen pyrkivät kehälliset asiat. Maailmassa on paljon merkittäviä kysymyksiä, jotka on kohdattava. Ne täyttävät kristityn mielen ja kirkon asialistan. Tärkeiden asioiden alle peittyy kaikkein olennaisin.

* * *

Pääsiäinen on uskon ytimessä. Pelastus annetaan lahjaksi. Jumalan rakkautta ei voi ansaita. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt ilmaisivat tämän osuvasti: ”Hän pyhimmällä piinallaan, hän katkeralla kuolollaan ja ylösnousemisellaan toi meidät armoon avaraan.” (Virsi 95:2)

Itseensä keskittymisen ja toisten syntien tarkkailemisen sijasta on syvennyttävä ristin ihmeeseen ja ylösnousemuksen salaisuuteen. Sivuasioiden asemesta on kiinnitettävä huomio keskeisimpään, Kristuksen pelastustekoon.

Sanoma avarasta armosta rohkaisee luottamaan Kristukseen. Koska pelastus annetaan lahjaksi, jokaisen on lupa uskoa. Siksi ehtoollispöydässä sanotaan: ”… sinun puolestasi annettu … sinun puolestasi vuodatettu.”

* * *

Ylösnoussut Kristus lähetti seuraajansa julistamaan hyvää sanomaa ja tekemään rakkauden tekoja. Usko on Kristuksen seuraamista.

Kristuksen seuraaminen johtaa myös etsimään yhteyttä toisten kristittyjen kanssa, niin kirkon sisällä kuin kirkkojen välillä. Kristillinen todistus voi olla aito ja vakuuttava vain silloin, kun kristittyjen kesken toteutuu Raamatun kehotus: ”Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.” (1 Joh. 3:11)

Pääsiäisen sanoma yhdistää ja laittaa liikkeelle. Tänäänkin.

Takaisin ylös >>




Puhe Lions-piirin vuosikokouksessa Mikkelissä 16.4.2011

 

 

 

 

VÄLITTÄMISEN KESTÄVYYSVAJE

Juhlapuhe Lions-piiri 107 D:n vuosikokouksessa 16.4.2011 Mikkelissä

 

Kestävyysvaje on viime vuosien uudissana. Julkisen talouden kestävyysvaje on ollut yksi eduskuntavaalien keskeisistä aiheista. Kyse on kyvystä hoitaa nykyinen valtion velka ja tulevien menojen rahoitus. Peruskysymys on, miten hyvinvointiyhteiskunnan palvelut pystytään rahoittamaan, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle ja entistä pienempi osa suomalaisista käy töissä. Kestävyysvaje kuvaa nykytilanteen ja kestävän taloudellisen tilanteen välistä eroa. Arviot kestävyysvajeen suuruudesta liikkuvat viiden ja kymmenen miljardin euron välillä.

Kestävyysvajeesta puhuminen on suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta välttämätöntä. Julkisen talouden tulot ja menot on saatettava tasapainoon. Velaksi ei voi valtiokaan elää, sen ovat viime kuukausien tapahtumat Euroopassa osoittaneet. Jokainen suomalainen saa syntyessään 274 euron äitiyspakkauksen lisäksi yli 14 000 euroa valtion velkaa sekä kotikunnan lainat päälle. Kestävyysvaje on kurottava umpeen.

Kestävyysvaje on ekonomistien kehittämä mittari.  Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta tarkastellaan usein vain talouden näkökulmasta. Ihmisen ja yhteiskunnan hyvinvointi ei kuitenkaan ole ainoastaan talouskysymys.

Voisiko kestävyysvajetta arvioida muistakin kuin taloudellisista lähtökohdista? Millainen on yhteiskuntamme ekologinen, sosiaalinen, henkinen ja hengellinen kestävyys? Vallitseeko näillä elämänalueilla julkista taloutta pahempi ”kestävyysvaje”? En ryhdy käymään näitä alueita syvällisesti läpi, vaan otan seuraavassa kuhunkin alueeseen vain välähdyksen.

Ekologinen kestävyysvaje paljastuu siinä, että kulutamme maapallon resursseja nopeammin kuin ne vuosittain uusiutuvat. Vakavaksi tämän ongelman tekee se, että ekologinen kestävyysvaje kasvaa vakaasti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Me syömme tulevien sukupolvien resursseja jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla.

Sosiaalinen kestävyysvaje tulee ilmi siinä, että hyvinvointi- ja terveyserot ovat maassamme kasvaneet viime vuosikymmenenä.  Kirkon diakonia- ja perhetyössä on näkynyt yhteiskunnan eriarvoistuminen. Seurakuntien antama elintarvikeapu on lähes kaksinkertaistunut kahdessa vuodessa. Kestävyysvajekeskustelussa on kiinnitetty huomiota väestön ikääntymiseen, mutta katveeseen on jäänyt lapsiperheiden kasvanut huono-osaisuus.

Henkisestä kestävyysvajeesta on osoituksena esimerkiksi mielenterveyden ongelmien lisääntyminen. Mielenterveyden häiriöt ovat suurin ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymisen syy Suomessa. Myös mielenterveyden häiriöiden vuoksi myönnettyjen sairauslomien määrä on lisääntynyt. Masennukseen sairastuneiden osuus on viime vuosina ollut kasvussa.

Hengellinen kestävyysvaje ilmenee ihmisen sisäisessä rikkinäisyydessä ja kaipuussa. Ihminen ei aina toimi sen mukaan, minkä sisimmässään tietää ja tuntee oikeaksi. Tämän huomaaminen sekä syyllisyyden kantaminen ja peitteleminen vievät paljon voimavaroja. Kirkon sielunhoidossa on huomattu, että tällaiset kokemukset ovat paljon luultua yleisempiä. Myös mielekkyyden katoaminen omasta elämästä vaivaa monia. Hengellinen etsintä ja kaipuu elävät nykyajassa vahvana, vaikkei sitä aina sellaiseksi tunnisteta.

Pohdinta kestävyysvajeesta ja yhteiskunnan tulevaisuudesta johtaa kysymyksiin arvoista. Tässä tarkoitan arvoilla niitä periaatteita, jotka ohjaavat ratkaisujamme ja päätöksiämme. Taloudelliset arvot ovat tärkeitä, mutta kaikkea ei voi mitata rahassa. Näyttää siltä, että kun taloudellinen tilanne on yhteiskunnassamme tullut vaikeammaksi, korostuu taloudellisten arvojen ylivalta. Luonnollisesti on selvää, että niin yksilöiden, yritysten kuin yhteiskunnan on pidettävä huolta taloudestaan. Mutta vikaan mennään, jos muut arvot unohtuvat.

Erityisesti on korostettava kahta perusarvoa, jotka kumpuavat kristillisestä uskosta. Ensimmäinen näistä on käsitys ihmisen arvosta. Hän on yksilönä arvokas ja ainutkertainen. Ihmistä ei saa käyttää välineenä johonkin muuhun päämäärään pyrittäessä. Ihmisellä on luovuttamaton arvo myös silloin, kun hän on avuton, tuottamaton, kykenemätön hoitamaan omia asioitaan, vaivaksi toisille. Toinen perusarvo on kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus. Yksilöt ovat keskenään samanarvoisia.

Nämä kaksi periaatetta – ihmisarvo ja tasa-arvo – ovat muovanneet vuosisatojen aikana oman yhteiskuntamme, sen vallankäytön rakenteet, lainsäädännön, oikeudenhoidon, taloudelliset rakenteet, sosiaali- ja kasvatustoimen ja tapakulttuurin. Nämä perusarvot ovat pohjavireenä suomalaisten elämässä. Niiden varaan rakentaen voidaan eri elämänalueiden vajeita kuroa umpeen kestävällä tavalla. Ne ovat perustana, kun pohditaan kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta, kohtuudesta sekä yksilön, yhteiskunnan ja luomakunnan hyvinvoinnista.

Nyt tarvitaan niitä, jotka omilla ratkaisuillaan ja toimillaan näyttävät suuntaa. Nyt tarvitaan niitä, jotka osoittavat kestävien perusarvojen merkityksen. Tällaisia esimerkkejä me tarvitsemme yhteiskunnan eri tasoille alkaen omasta lähipiiristämme ja päätyen kansakunnan johtopaikoille.

Lähestyvän pääsiäisen tapahtumiin liittyvä kertomus kuvaa sellaista asennoitumista, jota nyt tarvitaan. Kaksi oppilasta lähestyi opettajaansa. "Opettaja, meillä olisi pyyntö. Suostuthan siihen?" Kun Jeesus kysyi, mitä he halusivat, oppilaat vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla, toisen vasemmalla puolella”. Opettajaa suostuteltiin. Into oli kova. Oppilaiden keskellä nousi paine parhaista paikoista ja ensimmäisille sijoille oli tungosta. Ministerinpaikkoja jaettiin jo etukäteen. Päähenkilön oikealla puolella ja vasemmalla puolella olivat seuraavaksi tärkeimpien henkilöiden paikat. Näille paikoille nuo kaksi oppilasta, Jaakob ja Johannes halusivat. He olivat todennäköisesti varakkaan kalastajan etuoikeutettuun ja "parempaan elämään" tottuneita poikia. He olivat ilmeisesti saaneet elämässään sen, mitä olivat halunneet. Nyt he olivat kulkeneet muutaman vuoden Jeesuksen seurassa. Tuli aika varmistaa myös tulevaisuus ja omat etusijansa ennen muita. Mutta mitä Jeesus vastasi näille oppilailleen?

”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."(Mark. 10:43-45)

Jeesuksen antama toimintamalli perustuu hänen käskyynsä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä. Tällainen rakkaus ei kysele, millaisia lähimmäisiä ovat. Rakkaus ei arvioi, ansaitseeko lähimmäinen minun palveluani tai onko hän jotenkin minun rakkauteni arvoinen. Rakkaus ottaa ihmiset omikseen ja tekee heistä kaikista palvelun kohteita, olivat he omia tai vieraita, sukulaisia tai muukalaisia. Tällainen asennoituminen toteuttaa elämän perusperiaatteita ihmisarvosta ja tasa-arvosta. Meidän kutsumuksenamme on asettaa lähimmäisen paras oman etumme edelle. Siten siitä voi muodostua myös kaikkien yhteinen etu ja hyvä.

Palvelun asenne ja rakkauden mieli ovat vahvasti Lions-liikkeen perustassa. Onhan Leijonien tunnus: ”Me palvelemme.” Elämän tarkoitus ja onni eivät löydy kokoamisesta, omistamisesta ja kuluttamisesta. Se löytyy Luojan palvelukseen antautumisesta, sen muistamisesta, että ”joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.” Silloin päästään kiinni elämän tarkoitukseen. Kun ensimmäisenä eivät ole mielessä omat tarpeeni ja etuni, silmät alkavat avautua lähimmäisen tarpeille, yhteiselle hyvälle ja luomakunnan parhaalle. Näin voidaan kuroa umpeen niitä kestävyysvajeita, jotka estävät meitä elämästä yksilöinä ja yhteisönä hyvää elämää.

 

Palvelemiseen liittyy merkillisellä tavalla siunaus. Tämä on varmasti monen teidän kokemuksenne. Antaessaan on itse saanut, usein ehkä enemmän kuin on antanut. Juuri siksi ei tarvitse tähyillä toisiin ja odottaa, mitä muut tekevät. Yhtä vähän tulee katsoa muiden tekoja tai vähätellä omiaan. Äiti Teresa sanoi kerran, että ”jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan. Mutta näin vain yhden kärsivän ja autoin häntä.” Tämä ajatus konkretisoituu yksittäisten klubien toiminnassa. Yksi jäsen tekee osansa ja yhdessä näistä osasista tulee kokonaisuus, jolla voidaan saada paljon aikaan. Siksi tämän toimintakauden piirin teema ”Iloa ja voimaa yhteistyöstä” on erityisen osuva.

Mutta entä kun palvelun mieltä ei aina löydy? Kun en jaksa rakastaa lähimmäistäni niin kuin itseäni? Kun Lions-liikkeen ihanteet jäävät arjessa kauaksi? Kun huomaan itsessäni ristiriitaisuuden? Tahtoisin palvella, mutta usein oma etu menee toisen hyvän edelle. Tahdon välittää toisesta, mutta en kykene rakastamaan, kun itse kaipaan rakkautta vielä enemmän. Tahdon hyvää, mutta teen pahaa. Tässä on ihmisen paradoksaalisuus. Juuri tähän ihmisen ristiriitaisuuteen kohdistuu kristinuskon keskeisin sanoma, nimittäin puhe armosta.

Nykyajan ihmisen suurin tarve on hyväksytyksi tulemisen ja rakastettuna olemisen tarve, se että joku välittää. Yhteiskuntamme suurin ongelma on välittämisen kestävyysvaje. Sen parantamiseen tarvitaan sekä armollista Jumalaa että rakastavaa ja palvelevaa lähimmäistä. Tässä tullaan sen kysymyksen äärelle, mistä nousee syvin palvelun ja välittämisen voima ja motiivi. Ja tässä tullaan samalla kristinuskon ytimeen.

Kristinuskon perimmäinen sanoma ei liity oikean elämäntavan, moraalin tai arvojen alueelle. Arkkipiispa Jukka Paarma on usein muistuttanut, kuinka kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, kymmenen käskyä. Symbolina on aina ollut risti. Risti kertoo Jumalasta, joka välittää. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta. Luojalleen ihminen kelpaa sellaisena kuin on. Ihmisen rikkinäisyyden korjaa Kristuksen ainutkertainen teko ristinpuulla. Se vapauttaa meidät välittämään ja palvelemaan toisia ja rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Artikkeli prof. Jouko Martikaisen juhlakirjaan

MAALLISTUMISEN VASTALÄÄKKEET

 

Seppo Häkkinen, piispa, teologian tohtori

 

Suomalaisten uskonnollisuuden luonne on muuttunut sodanjälkeisenä aikana, erityisesti 1960-luvulta lähtien. Pyhän alue on etääntynyt profaanista. Uskonnon asema yhteiskunnan arvomaailman keskuksena on heikentynyt. Monille elämänalueille on muodostunut oma moraalinsa ja arvomaailmansa, joiden yhteydet uskontoon ja kirkkoon ovat ohentuneet. Kirkko käsitetään yleisesti yhdeksi yhteiskunnan sektoriksi tai uskonnollisia palveluja tuottavaksi laitokseksi.[1]

Uskonnollisuuden muutokseen ovat vaikuttaneet eriytyminen, individualisoituminen ja privatisoituminen. Kasvanut moniarvoisuus merkitsee ihmisen elämistä kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen ”tavaratalossa”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, sitoutuminen kirkon opetukseen heikentynyt ja perinteiset uskonnollisen osallistumisen muodot vähentyneet. Viime vuosikymmenien kehitystä voi kuvata maallistumisen etenemisenä.[2]

Sekularisaation käsite

Sekularisaation eli maallistumisen käsite on hyvin monimerkityksinen ja siksi altis arvoväritteisyydelle. Eri tutkijat ovat muotoilleet käsitettä jonkin verran toisistaan poikkeavilla tavoilla. Erilaiset käsitykset maallistumisesta voidaan pelkistää kolmeksi asiakokonaisuudeksi, jotka ovat samalla maallistumisprosessin eri puolia:

1.      Desakralisaatio eli maailman riisuminen uskonnollisesta. Kyseessä on aatteellinen kehitys, jossa uskonnon merkitys normistoa määräävänä viitekehyksenä heikkenee. Rationaalinen ajattelutapa syrjäyttää uskonnollisen eri elämänalueilla. Uskonnon asema heikkenee sekä yhteiskunnallisella että yksilötasolla.

2.      Differentioituminen eli yhteiskunnan eriytyminen. Tällä tarkoitetaan yhteiskunnan rakenteellista muutosta, jossa kirkko ja muut instituutiot ovat rakenteellisesti eriytyneet toisistaan. Samalla kirkon asema on kaventunut yhteiskunnallisen ja kulttuurielämän eri aloilla.

3.      Uskonnon privatisoituminen ja antropologisoituminen. Tässä on pitkälti kyse kirkon sisäisestä kehityksestä, jossa tämänpuoleiset asiat painottuvat transsendenttisten sijasta. Kiinnostuksen kohde siirtyy Jumalasta ihmiseen. Yksilötasolla kyse on siitä, että uskonnollisista katsomuksista on tullut subjektiivisia ja yksilöstä autonominen kuluttaja, joka vapaasti valitsee uskonsa sisällön.[3]

Maallistumiskäsitteen myönteisyys tai kielteisyys riippuu kirkkokäsityksestä ja uskontulkinnasta: Kun työnjako kehittyy yhteiskunnan eriytymisen myötä, kirkko vapautuu monista yhteiskunnallisista tehtävistä. Tällöin voidaan todeta kirkon joko voivan keskittyä paremmin varsinaiseen tehtäväänsä tai menettäneen otteensa kansalaisille merkittävänä instituutiona. Tilannetta voidaan tulkita myös niin, että valtio on heikentänyt yhteiskunnan kristillistä perustaa moniarvoisuuteen suostumalla.

Uskonnon performanssi ja funktio

Kanadalainen uskontososiologi, professori Peter Beyer avaa mielenkiintoisen tarkastelukulman maallistumiseen. Hän käyttää käsitteitä uskonnon performanssi ja funktio. Beyer tarkoittaa uskonnon performanssilla sitä, että uskontoa pyritään soveltamaan ennen kaikkea erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen sijaan uskonnon hengellinen tehtävä, funktio, puhdas uskonnollinen kommunikaatio, uskonnollinen omistautuminen, palvonta ja pelastuksen etsintä jää vähemmälle.[4]

Beyerin mukaan performanssin korostuminen funktion kustannuksella johtaa lähtökohtaisesti uskonnollisten kysymysten väistymiseen. Sen sijaan huomio kiinnittyy esimerkiksi köyhyyteen, ympäristökysymyksiin, ihmisarvoon ja yksilön identiteettiin liittyviin ongelmiin. Jumala kuvataan lempeänä ja kristittyjen pyrkimyksenä nähdään hyväntahtoinen suhtautuminen toinen toiseensa. Yhteiskunnassa vallitsevaa pluralismia ei nähdä huonona asiana. Sen sijaan kaikenlainen suvaitsemattomuus nähdään pahuuden lähteenä.[5]

 

Uskonnon funktiota painottavassa lähestymistavassa korostetaan uskonnon hengellistä tehtävää. Jumaluus ja ylipäänsä transsendenssiin liittyvät asiat voidaan määritellä selkeästi. Tällainen lähestymistapa tekee uskonnosta monella tavalla näkyvämmän kuin performanssia painottava lähestymistapa. Uskonnon funktiota korostavan ajattelutavan mukaan Raamatun välittämä uskonnollinen sanoma tulee ottaa vakavasti ja sillä on sellaisenaan sanoma tähän aikaan. Tuonpuoleinen tuodaan usein esiin myös vastapoolina yhteiskunnalle, joka on kulkemassa väärään suuntaan.[6]

 

Belgialainen uskontososiologi, professori Karel Dobbelaere on todennut, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen sisäinen maallistuminen (institutionaalinen sekularisaatio) on tyypillistä muun muassa monille perinteisille valtakirkoille. Uskonnollisten yhteisöjen transsendenttisuus on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Tällöin selkeiden uskonnollisten käsitteiden ja lähteiden asemesta korostetaan arvoja ja etiikkaa, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, inhimillistä suhtautumista kaikkiin lähimmäisiin, yhteiskuntaluokkien välistä solidaarisuutta ja erityisen huomion kiinnittämistä syrjäytyneisiin sekä yhteisöllisyyttä.[7]

 

Valtakirkot ja monet muut uskonnolliset yhteisöt ovat muuttuneet yhä enemmän tämänpuoleisuutta ja uskonnon performanssia korostaviksi uskonnon funktion kustannuksella. Ne ovat maallistuneet, sillä – kuten edellä sekularisaation määrittelyn yhteydessä kuvattiin –  tämänpuoleiset asiat painottuvat transsendenttisten sijasta. Painopiste on siirtynyt Jumalasta ihmiseen.

Kehitys Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Edellä kuvatut Beyerin ja Dobbelaeren arvioinnit johtavat kysymään, millainen kehitys on ollut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?

Tutkija, dosentti Kati Niemelä on todennut vuosituhannen vaihteen suomalaisten uskonnonharjoitusta selvittäessään, että kirkon tehtävissä on selvästi havaittavissa performanssin korostuminen funktion kustannuksella. Hän sanoo, että jumalanpalvelus ja kirkon alkuperäinen tehtävä evankeliumin julistajana on monessa mielessä saanut väistyä monimuotoisen sosiaalisen toiminnan tieltä. Niemelän mukaan kirkon yhteiskunnallisen työn ja vapaaehtoistoiminnan kasvu tukevat näkemystä kirkosta sosiaalisen ilosanoman (social gospel) –ideologian kanavana.[8]

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen toiminnallisia painopisteitä ajatellessa Beyerin esille nostama lista on kuin yksi yhteen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mielenkiinnon kohteiden kanssa. Beyerin mukaan performanssiin painottuneessa uskonnossa huomio kiinnittyy esimerkiksi köyhyyteen - meillä työttömyys, syrjäytyminen, velkaongelmat -, ympäristökysymyksiin - meillä seurakuntien ympäristödiplomit, kirkon ilmasto-ohjelma, ekologiset kysymykset -, ihmisarvoon - meillä tasa-arvokysymykset, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat - ja yksilön identiteettiin - meillä sukupuolivähemmistö- ja yhdenvertaisuuskysymykset.

Mitä tällainen toiminnan painopisteen muutos vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon itseymmärrykseen ja identiteettiin? Ainakin kolme keskeistä näkökohtaa on otettava esille.

Ensinnä on todettava, että luterilaisen uskonkäsityksen mukaan performanssi ja funktio eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Piispa Jorma Laulaja korostaakin diakonian olevan uskon ja rakkauden risteyksessä. Hänen mukaansa diakonia alkaa kotiovelta sekä laajenee naapuriavuksi ja työpaikkavastuuksi. Se muotoutuu seurakunnan järjestäytyneeksi diakoniatoiminnaksi ja sosiaalieettisiksi linjauksiksi aina kansainväliseen diakoniaan asti. Lähetettynä olemisen näkökulmasta kirkon lähetystehtävä ja diakonia limittyvät toisiinsa. Diakonia liittyy kirkon eskatologiseen ja profeetalliseen todistukseen.[9] Olennaista on löytää oikea suhde ja tasapaino uskon ja rakkauden välillä.

Merkillepantavaa onkin se, että monet kasvavat kirkot ja hengelliset liikkeet ovat sekä hengellisesti että yhteiskunnallisesti aktiivisia. Tällaisia ovat esimerkiksi Roomassa pääpaikkaansa pitävä St. Egidion yhteisö, jossa yhdistyy syvällinen rukouselämä, jumalanpalveluselämään sitoutunut ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävä työnäky, sekä Pyhän Klaran kirkossa toimiva Tukholman tuomiokirkkoseurakunnan kappeliseurakunta, joka painottaa työssään jalkautuvaa diakoniaa, evankeliointia ja rukousta.

Toiseksi: mikäli performanssi irtautuu funktiosta, kirkko menettää hengelliset juurensa. Sisäisesti maallistuneen, performanssiin painottuvan kirkon vaarana on identiteetin hämärtyminen. Sen seurauksena toiminnan sisältö muuttuu yleishumanistiseksi.

Englantilainen piispa Lesslie Newbigin on huomauttanut länsimaisen protestanttisuuden vetäytyneen yksityiselle elämänalueelle. Valistuksen jälkeisessä modernissa kulttuurissa kirkko on haluttu nähdä nimenomaan yksilöiden moraalisen selkärangan sekä hyvien ja kannatettavien asioiden esilläpitäjänä. Kirkon roolia yksityisen moraalin tukijana sekä lohdutuksen ja inhimillisyyden edustajana on pidetty tärkeänä. Se on keskittynyt arvokeskusteluun ja ottanut itselleen yhä selkeämmin terapeuttisen roolin. Tämä kaikki on taannut kirkolle houkuttelevan ja arvostusta tuovan aseman. Samalla kirkko kuitenkin on ajautunut marginaaliin ja sen on vaikea ottaa kriittistä etäisyyttä moderniin länsimaiseen kulttuuriin, saati asennoitua missionaarisesti siihen. Länsimaisen kristillisyyden ja modernin kulttuurin yhteensulautuminen on johtanut siihen, että kirkko menettää identiteettinsä.[10]

Uskon sisällön ohentuminen johtaa kirkon toiminnan mielekkyyden etsimiseen ja perustelemiseen yleisinhimillisistä näkökohdista käsin. Menettäessään ainutlaatuisen sanomansa ja voimansa, kirkko on pyrkinyt esiintymään yleisluonteisena hyvän tahdon lähettiläänä. Tällöin sen sanottavalta puuttuu uskottavuus, koska silloin kysytään, miksi kirkko on olemassa. Eivätkö esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöt voisi hoitaa kirkon tehtävän? Tällaisesta yleishumanistisesta hyväntekeväisyyskirkosta tai uskonnollisesta palvelulaitoksesta on helppo erota.

Kolmanneksi on arvioitava, tarjoaako performanssiin keskittyvä kirkollinen toiminta tarttumapintaa hengelliselle kasvulle. Riittääkö se kirkon hengellistä elämää uudistaviin löytöihin? Vastaako se ihmisen hengelliseen kaipaukseen?

Monet hengelliset opettajat ovat kantaneet huolta kirkon hengellisen elämän ohentumisesta.

Ruotsalainen uskontopsykologian professori Owe Wikströmin mukaan länsimaissa useimmiten tyhjät kirkkorakennukset muistuttavat jättiläismäisiä elämänkatsomuksen huvipuistoja. Niille osoitetaan ohimenevään mielenkiintoa ja niihin liittyvät symbolit ovat kauan sitten kadonneet useimpien ihmisten ajatusmaailmasta. Sisäisen maallistumisen myötä ne ovat hitaasti muuttuneet etäisen yhtenäiskulttuurin historiallisiksi muistomerkeiksi. Parhaimmillaankin ne tarjoavat vain vaimeita tunneväristyksiä. Niiden varsinainen voima ja sanoma kristillisen todellisuuskäsityksen ilmaisijana on kadonnut.[11]

Wikström väittää, että jos kirkot eivät enää tyydytä ihmisen syvimpiä tarpeita ja hengellistä kaipausta, ne ovat vain mielenkiintoista historiallista ja kulttuurista perintöä hallussaan pitäviä uskonnollisia organisaatioita. Ihminen kaipaa kirkolta tukea tarkastellakseen kaipaustaan tai elämänkriisiään, luottamustaan tai jakautuneisuuttaan, pahuuttaan tai heikkouttaan. Hän tarvitsee apua, jotta voisi arvioida elämäänsä kristillisen uskon mittapuilla.[12]

Wikströmin tavoin ruotsalainen karmeliittaisä Wilfrid Stinissen näkee kirkkoa uhkaavan suurimman vaaran hengellisen elämän näivettymisessä. ”Sekä kirkon oma elämä että sen säteilyvoima maailmassa ovat sen varassa, onko sen jäsenillä henkilökohtaista hengellistä elämää.”[13]

Sisäisesti maallistunut kirkko kärsii teologisesta heikkoudesta ja hengellisestä anemiasta. Ilman oikeaa lääkettä tilanne heikkenee koko ajan.

Sana, ehtoollinen ja rukous

Mitkä olisivat oikeat vastalääkkeet kirkon sisäiseen maallistumiseen? Toisin sanoen: miten Beyerin jaottelua seuraten uskonnon funktiota voisi vahvistaa performanssin rinnalla?

Arkkipiispa Martti Simojoki pohti 1960-luvun puolivälissä kirkon tietä aikansa haasteiden keskellä. Hänen mukaansa toisinaan vaikuttaa siltä, että kirkon piirissä luotetaan enemmän johonkin muuhun kuin Jumalaan. ”Esitetään protesteja, laaditaan ohjelmia, kootaan joukkoja, arvostellaan milloin suomalaista kristillisyyttä, milloin mitäkin. Mutta uutta luova voima ei kasva kritiikistä eikä ole kätketty ohjelmiin.”[14]

Simojoki korosti, että kirkon voimana ja lähteenä ovat uskonnolliset näkökohdat. ”Kirkolla on jotakin sanottavaa ja annettavaa ihmisille vain mikäli puhtaasti uskonnolliset näkökohdat sen piirissä pääsevät vaikuttamaan.” Se ei hänen mukaansa merkitse vetäytymistä pois maailmasta ja sen kysymyksistä. ”Mutta ellei kirkossamme kuulu puhtaana ja selvänä Jumalan kirkas sana ja ellei yksinäisissä rukouspaikoissa käydä taisteluita, ellei keskuudessamme elä Jumalan evankeliumin vapaaksi tekemiä ja Jumalan sanaan sidottuja ihmisiä, emme oikein osaa kohdata omaa aikaamme.”[15]

Simojoen tarjoamat lääkkeet kirkon maallistumiseen ovat yhä ajankohtaisia, itse asiassa vieläkin ajankohtaisempia kuin reilut neljä vuosikymmentä vuotta sitten.

Luterilaisen käsityksen mukaan kirkon identiteetti, tehtävä ja hengellinen elämä nousevat Jumalan sanasta. Kirkon uudistuminen onkin aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi. Uudistuminen on saanut voimansa todellisesti läsnä olevan Kristuksen kohtaamisesta sanassa ja sakramenteissa.

Kirkossa on tehtävä jatkuvasti työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Tämä on tärkeää varsinkin nykyaikana, kun Raamattuun Jumalan sanana ja kirkon perustana kohdistuu erittäin suurta kriittisyyttä. Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline sen sijaan, että korostettaisiin sen merkitystä hengellisen elämän lähteenä.

Kirkossa on paneuduttava myös entistä syvemmin ehtoolliskasvatukseen ja –opetukseen. Ehtoollisen mysteeri merkitsee kristitylle uskon ja toivon vahvistumista, todellista yhteyttä Kristukseen sekä voimaa ja motiivia arjen rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen. Kristitty voi ja hänen tulee antaa itsensä lähimmäistensä hyväksi kuin Kristus on antanut itsensä hänen hyväkseen.

Rukous on hengellinen elämän ydintä, tapa olla ja elää Jumalan edessä. Kirkon yksi olennainen päätehtävä on rukoilla! Siksi kirkon kohtalonkysymys on rukouksen elvyttäminen ja vaaliminen. Vastuu kirkon säännöllisestä rukouselämästä on erityisesti papiston harteilla. Siihen liittyy osana Raamatun lukeminen. Reformaattorien mukaan teologin on osattava rukoilla Raamattua.

Sana, ehtoollinen ja rukous kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin.

Jumalan sana, ehtoollinen ja rukous ovat maallistumisen vastalääkkeet, joiden kautta kristinuskon funktio voi löytää oikean tasapainon performanssin kanssa. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus, joka on voittanut maailman.

Kirjallisuus

Beyer, Peter

1994              Religion and Globalization. London.

Dobbelaere, Karel

2002              Secularization. An Analysis at Three Levels. “Gods, Humans and Religion” No 1. Bruxelles.

Huotari, Voitto

1982              Kirkon tehtävät yhteiskunnassa. - Kirkkososiologia. Toim. Irja Askola, Tapio Lampinen ja Pentti Lempiäinen. Saarijärvi.

Häkkinen, Seppo

2010              Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 108. Borgå.

Keskitalo, Jukka

1999              Kristillinen usko ja moderni kulttuuri. Lesslie Newbigin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 218. Vammala.

Kääriäinen, Kimmo

2003              Teorioita uskonnon ja yhteiskunnan muutoksesta. – Kimmo Kääriäinen & Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Moderni kirkkokansa. Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. Jyväskylä.

Laulaja, Jorma

2002              Diakonia uskon ja rakkauden risteyksessä. – Diakonian käsikirja. Toimittaneet Riitta Helosvuori, Esko Koskenvesa, Pauli Niemelä ja Juhani Veikkola. Jyväskylä.

Niemelä, Kati

2003              Uskonnonharjoitus. – Kimmo Kääriäinen & Kati Niemelä & Kimmo Ketola. Moderni kirkkokansa. Suomalaisten uskonnollisuus uudella vuosituhannella. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. Jyväskylä.

2006              Vieraantunut vai pettynyt? Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 95. Jyväskylä.

Simojoki, Martti

1971              Kirkon tie. Porvoo.

Stinissen, Wilfrid

1997              Hengellisestä ohjauksesta. Jyväskylä.

Wikström, Owe

1995              Häikäisevä pimeys. Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen. Pieksämäki.

 


[1] Häkkinen 2010, 19.

[2] Häkkinen 2010, 19-26.

[3] Huotari 1982, 129-130; Kääriäinen 2003 , 91-95. Sekularisaatio-käsitteestä ks. Kääriäinen 2003, 88-90.

[4] Beyer 1994, 86-88; Kääriäinen 2003, 114; Niemelä 2006, 26.

[5] Beyer 1994, 86-88; Kääriäinen 2003, 114-116; Niemelä 2006, 26.

[6] Beyer 1994, 86-88; Kääriäinen 2003, 116; Niemelä 2006, 26.

[7] Dobbelaere 2002, 191-192; Niemelä 2006, 26-27.

[8] Niemelä 2003, 174.

[9] Laulaja 2002, 67.

[10] Keskitalo 1999, 97-105.

[11] Wikström 1995, 34.

[12] Wikström 1995, 37-38.

[13] Stinissen 1997, 7.

[14] Simojoki 1971, 32. Puhe on pidetty 15.3.1966.

[15] Simojoki 1971, 32-33.

Takaisin ylös >>




Rukoushetki Konnunsuon kirkosta luovuttaessa 28.4.2011

  

 

 

Puhe rukoushetkessä Konnunsuon vankilakirkosta luovuttaessa 28.4.2011

 

 

Lokakuun 8. päivä 1933 tässä kirkossa vietettiin juhlaa. Tämä kirkko-sairaala-koulurakennus oli valmistunut. Oli aika viettää kirkon vihkiäisiä ja samalla Konnunsuon vankilan valmistumisjuhlaa. Paikalla oli kutsuvieraita, virkakuntaa sekä vankeja. Toinen puoli vangeista oli aamupäivällä pidetyssä juhlallisessa jumalanpalveluksessa ja toinen puoli iltapäivällä ohjelmallisessa päiväjuhlassa. Kirkko otettiin juhlallisesti käyttöön.

 

Tänään huhtikuun 28. päivänä 2011 tässä kirkossa vietetään juhlaa. Paikalla on kirkon täysi väkeä, kuten vihkiäisjuhlassa. Runsaat 77 vuotta palveltuaan tämä kirkkorakennus poistetaan kirkollisesta käytöstä. Konkreettisena merkkinä tämän rukoushetken päätteeksi kirkkosali riisutaan kirkollisista esineistä. Krusifiksi otetaan alttariseinältä, alttaripöydältä viedään pois Raamattu, ehtoollisvälineet, kynttilät ja kukkamaljakot. Yksi aikakausi päättyy. Samalla tämä tilaisuus liittyy merkkinä Konnunsuon vankilan toiminnan päättymiseen. Tänään on mielessä yhtäältä kiitollisuus ja haikeus menneestä, toisaalta epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta.

 

Vuosikymmenien aikana tuhansia vankeja, vartijoita ja muita henkilökuntaan kuuluvia, vierailijoita sekä Konnunsuon vankila- ja kyläyhteisön jäseniä on ollut tässä kirkossa. He ovat istuneet näillä penkeillä kuten me tänään. Jos kirkon seinät voisivat puhua, ne olisivat ihmiskohtaloita ja elämäntarinoita täynnään. Teillä itse kullakin on monia muistoja tästä kirkosta ja vankilasta. Lukemattomat ovat ne rukoukset, joita täällä on lausuttu, lukemattomat ne sanattomat huokaukset, pyynnöt, kiitokset, epätoivon ja katkeruuden tunteet, ilot ja itkut, joita on Jumalan puoleen lähetetty. Koko elämän kirjo on tässä kirkkosalissa läsnä. Se muistuttaa siitä, että alun perin kirkko-sana ei ole tarkoittanut ainoastaan kirkkorakennusta. Se on merkinnyt seurakuntaa, joka sinne kokoontuu. Siksi oikeastaan voidaan puhua ”Konnunsuon seurakunnasta” tai ”Konnunsuon vankilaseurakunnasta”. Kyse on siitä yhteisöstä, jonka kirkkona tämä rakennus on toiminut. Siksi kirkko on enemmän kuin rakennus, sen seinät tai kalusteet. Seurakunta on elävä yhteisö.

 

Maailma Konnunsuon ympärillä on vuosikymmenien aikana muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Nyt vankila lakkautetaan, vangit on siirretty ja siirretään toisiin vankiloihin, työpaikat lakkaavat tai siirtyvät muualle, koko Konnunsuon kylä on muutoksen keskellä. Tässä prosessissa moni teistä on ollut jo pitkään. Siksi kirkon poistaminen alkuperäisestä käytöstään ja vankilan lakkauttaminen on enemmän kuin pelkkä hallinnollinen toimenpide tai tekninen vankilatoiminnan siirtäminen muualle. Kyse on ihmisistä, siitä miten me selviämme muutoksesta. Miten meille käy, kun tämä yhteisö särkyy? Mihin ihminen voi luottaa muutoksen keskellä? Mikä on pitänyt yllä ”Konnunsuon seurakuntaa”? Minkä varassa käymme tulevaisuuteen?

Vastaus näihin kysymyksiin on ollut tässä kirkossa nähtävillä niin kauan kuin kirkkorakennus on ollut olemassa. Saarnatuolia kiertävät sanat: ”Herran sana pysyy iäti.” Nämä sanat ovat peräisin Raamatusta, ensimmäisestä Pietarin kirjeestä: ”Kun te totuudelle kuuliaisina olette puhdistautuneet elääksenne vilpittömässä, veljellisessä rakkaudessa, niin rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne. Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta. Sillä ’ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti.’ ”(1. Piet. 1:22-25, ks. Jes. 40:6-8)

Raamatunkohta puhuu elämän katoavaisuudesta. Ajat muuttuvat, vanha jää taakse ja uusi tulee tilalle. Se ei ole aina helppoa ja yksinkertaista. Siksi luopuminen on usein vaikeaa. Mutta juuri sen vuoksi tehtävämme on tukea toinen toistamme. ”Rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne”,kuuluu kehotus. Tällaiseen vastuun kantamiseen toisistamme ja koko lähiyhteisöstä meitä tänään kutsutaan. Tärkeää on samalla huomata, että luopumisen ja muutoksen keskellä on jotain pysyvää: Jumalan sana ja lupaukset kestävät. Tärkeintä on pitää kiinni siitä, mitä on kirjoitettu ja mitä meille myös suullisesti vakuutettu. Sanassaan Jumala tarttuu meihin ja kantaa meitä. Vaikka tämä kirkkorakennus poistuu käytöstä, seurakunta pysyy. Sanan varassa kristillinen kirkko kestää ja käy rohkeasti kohti tulevaisuutta. Sana vakuuttaa: "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon." (Jer. 29:11b) Tämän Jumalan lupauksen varassa voimme kiitollisina ja haikeina, mutta samalla turvallisin ja rohkein mielin suuntautua kohti tulevaa. ”Herran sana pysyy iäti.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Kolumni Sana-lehdessä 9.6.2011


Kolumni Sana-lehdessä 9.6.2011

Pieni uskontunnustus

Kieleemme ilmestyivät 1970-luvulla lyhenteet ”jaa.” ja ”eaa.”, jotka luetaan ”jälkeen ajanlaskun alun” tai ”ennen ajanlaskun alkua”. Niillä on haluttu korvata lyhenteet ”jKr.” ja ”eKr.”, jotka tarkoittavat vuotta kristillisen ajanlaskun alusta alkaen tai sitä ennen.

Uudet lyhenteet ovat yleistyneet muun muassa eräissä sanomalehdissä. Usein niihin liittyy halu kieltää uskonnon merkitys.

Suorastaan surkuhupaisaa oli lukea hiljaisella viikolla Helsingin Sanomissa Jeesusta käsittelevää artikkelia, jossa aikamääreet oli merkitty ”eaa.” ja ”jaa.”. Ajanlaskun määräävästä henkilöstä kertovassa kirjoituksessa ei kirjoittaja halunnut viitata häneen, josta ajanlasku alkoi!

Länsimaisen ajanlaskun alku on liitetty Kristuksen syntymään. Sitä tosiasiaa ei muuta se, että perinteinen lyhenne hylätään. Sen sijaan se on oman kulttuurihistorian vesittämistä ja piilottamista.

Samantapainen ilmiö on viime vuosina yleistynyt tapa kirjoittaa Jumala pienellä alkukirjaimella silloinkin, kun on kyse kristinuskon Jumalasta. Näin kirjoittaja haluaa ilmaista, että ei usko Jumalaan.

Jumalan kirjoittaminen pienellä on tarpeeton mielenosoitus. Kieliopin mukaan Jumala kirjoitetaan isolla puhuttaessa kristinuskon, juutalaisten ja islamin jumalasta. Jumalaa ja Kristusta tarkoittavat muutkin sanat kirjoitetaan usein isolla, kuten esimerkiksi Vapahtaja.

Eri uskontojen jumalilla on lisäksi mitä moninaisimpia nimiä: Allah, Shiva, Zeus, muinaissuomalaisten ylijumala Ukko. Erisniminä nekin kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, miksei myös kristinuskon Jumala?

Uskoaan voi tunnustaa tai uskon voi kieltää monella tavalla. Joku kirjoittaa ajanlaskun määreet Kristusta mainitsematta ja Jumalan pienellä alkukirjaimella. Toinen käyttää perinteisiä lyhenteitä ja kirjoittaa Jumalan isolla kirjaimella.

Katekismuksen mukaan se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Jokainen ihminen osoittaa ratkaisuillaan, kielenkäytöllään ja valinnoillaan, mihin uskoo.

Minulle ajanlaskun lyhenteet ja Jumalan kirjoittaminen isolla alkukirjaimella eivät ole vain kulttuurihistoriaa tai oikeakielisyyttä. Ne ovat pieni uskontunnustus.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Puhe jatkosodan 70-vuotismuistojuhlassa 11.6.2011 

 

Puhe jatkosodan 70-vuotismuistojuhlan kenttähartaudessa 11.6.2011 Lappeenrannassa

Sille, jonka mieli on luja ja vakaa, sinä turvaat rauhan, kun hän turvautuu sinuun. Ajasta aikaan luottakaa Herraan, sillä Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio.(Jes. 26:3-4)

Jatkosodan 70-vuotismuistojuhlaa vietetään Lappeenrannan Rakuunamäellä Adolf Ehrnroothin aukiolla. Heti jatkosodan alussa majuri Ehrnrooth haavoittui vaikeasti Tyrjän taistelussa. Hän kertoo, että kun hän raahautui lähimpään suojaan, hän siinä tajunnan ja hämärän rajamailla muisti äitinsä laulamaa lasten virttä ”Ystävä sä lapsien”. Hänen äitinsä kielellä sen yksi säe kuuluu: ”Lyckan kommer, lyckan går, den Gud älskar, lyckan får.” Suomeksi laulamme: ”Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee.”

 

Tämä jatkosodan tapahtuma jalkaväenkenraali Ehrnroothin elämässä kuvastaa osuvalla tavalla veteraanisukupolven arvoja ja henkeä. Perimmäisenä turvana on kaikissa vaiheissa luottamus Jumalaan. Kun sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvien perintöä arvioidaan, on tämä muistettava. Tämä johtoajatus kirjattiin muun muassa Aseveliliiton johtaviin periaatteisiin. Niiden kahdeksannessa kohdassa sanotaan: ”Luottamus Jumalaan, joka on johdattanut kansamme läpi ylivoimaisten vaikeuksien, on tulevaisuudenuskomme luja perusta.” Vaikka liitto sodan jälkeen jouduttiin lakkauttamaan, periaate jäi elämään veteraanisukupolvien elämänarvona. Yhtenä konkreettisena merkkinä siitä on tämä kenttähartaus osana jatkosodan 70-vuotismuistojuhlaa.

 

Veteraanisukupolvien perintöä me emme saa hukata. Yksilölle on kohtalokasta, jos nämä monella tavalla koetellut elämänarvot hylätään. Rakkaus lähimmäiseen ja isänmaahan, velvollisuudentunto ja rehellisyys, luottamus ja yksimielisyys. Tässä on joitakin niistä arvoista, joita me nykyisin tarvitsemme yhtä paljon kuin sodan vuosina tai jälleenrakennuksen aikana. Siksi on tarpeen muistaa Raamatun lupaus: Sille, jonka mieli on luja ja vakaa, sinä turvaat rauhan, kun hän turvautuu sinuun.Kyse on juuri siitä, mitä lasten virressä lauletaan. Vaikka onni ja epäonni vaihtelevat elämässä, taivaan Isä suojelee.

 

Me emme saa kadottaa veteraanisukupolvien perintöä myöskään yhteisen tulevaisuutemme vuoksi. Kansana meillä ei ole siihen yksinkertaisesti varaa. Siksi on olennaista muistaa menneitä kansamme vaiheita, myös sodan vaikeita vuosia. Samoin on tärkeää muistaa heitä, jotka ovat toimineet ja taistelleet isänmaamme puolesta. Kiitollisin mielin tänään ajattelemme veteraanisukupolvien miehiä ja naisia. Lapsillemme ja lapsenlapsillemme on opetettava ja välitettävä heidän elämänarvonsa siitä, että kaveria ei jätetä ja että yhteinen etu on omaa etuani edellä.

 

Keskeisintä on muistaa Raamatun sana ja toimia sen mukaan: Ajasta aikaan luottakaa Herraan, sillä Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio.Tässä on ilmaistu kansamme tulevaisuudenuskon perusta. Perimmäinen turvamme on Jumala. Hänen varassaan me olemme kulkeneet tähän päivään. Häneen luottaen me kuljemme kohti tulevaisuutta. Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Lomarauhan julistus 18.6.2011

 

 

Lomarauhan julistaminen 18.6.2011 Kerimäellä

 

Jos Luoja suo, vietämme alkaneena kesänä jälleen yhden lomakauden. Toiveemme on, että se olisi kaikille hyvää levon ja virkistäytymisen aikaa.

 

Elämän luonnolliseen rytmiin kuuluu työn ja levon vaihtelu. Jo Raamatun alkulehdiltä luomiskertomuksesta avautuu tämä elämän perustotuus. Ihminen ei ole kone, vaan jokainen tarvitsee viikoittain lepopäiviä. Vuodenkierrossa ihminen kaipaa ainakin yhden pitemmän lomajakson.

 

Työ, elämän arki ja rutiinit täyttävät helposti kaiken. Tapahtumisen keskellä on vaikea löytää olennainen ja keskittyä tärkeään. Kuitenkin tämä kaipuu meissä on. Haluaisimme luoda tilaa alkuperäiselle, pelkistää elämää ja nostaa arvokkaan näkyviin. Samalla antaisimme mahdollisuuden myös jonkin uuden syntymiselle.

Loma on tarkoitettu lepoon ja virkistäytymiseen. Se ei saa olla taakka tai suorittamista. Loma tarjoaa meille rauhaa ja aikaa pysähtyä meille tärkeiden ihmisten ja asioiden äärelle.

 

Suomessa kaunis luonto, kesän valo ja lämpö virittävät lomaan. Kesäinen suomalainen luonto on ihmeellinen. Se on täynnä asioita, joista voi nauttia. Lomalla voimme vaalia myös luonnon rauhaa ja puhtautta. Voimme edistää sellaisia luonnosta nauttimisen tapoja, jotka eivät häiritse luontoa, kasveja, eläimiä eivätkä toisia ihmisiä. Luonto kutsuu meitä hiljaisuuteen sekä kuuntelemaan luomakunnan ja sen Luojan puhetta.

 

Loma antaa tilaisuuden nauttia myös kulttuurista, jota Suomessa on kesälläkin monipuolisesti tarjolla. Lomalla on myös lupa vain olla, antaa ajan kulua ja ”sinisten ajatusten” kulkea.

 

Lomaan voi kuulua myös hengellinen virkistäytyminen. Vaikkapa hengelliset kesäjuhlat, tiekirkot tai yksinkertaisesti hiljentyminen luonnon keskellä Jumalan edessä antavat voimia. Kerimäen suuri puukirkko omalla olemassaolollaan viestittää hengellisen elämän ulottuvuudesta. Tässä kirkon portailla kuulemme Jeesuksen kutsun: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt. 11:28)

 

Lomalla keräämme voimia tulevaa varten. Samalla opettelemme elämäntapaa, jossa työ ja harrastukset eivät täytä koko elämää. Sellaisessa elämäntavassa on tilaa elämän tärkeimmille asioille, olemiselle ja läheisten seuralle. Olkoon lomakausi kaikille levollinen, rauhaa, iloa ja voimaa antava. Hyvä Jumala loma-ajan siunatkoon.

 

Julistetaan siis täten maahamme kaikille asukkaille ja tänne tuleville yleinen lomarauha.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Puhe radiolähetysjuhlassa 19.6.2011

 

 

Puhe radiolähetysjuhlassa Sanansaattajien kesäpäivillä 19.6.2011 Savonlinnassa

 

 

”Lähetystyö on imperialistista hallitsemista. Mielestäni on väärin, ettei toisten kansojen tapoja ja uskomuksia kunnioiteta vaan halutaan "väkisin" viedä omaa uskoa, osaksi verhoiltuna kehitystyöhön. Puhdas lähetystyö saisi varmasti liikaa kritiikkiä nykyaikana, siksi on pakko ollut ottaa mukaan humanitaarinen työ. Uskonto on lopulta hyvin suvaitsematonta ja kapeakatseista.”

 

Tällaisia kommentteja löytää Internetin keskustelupalstoilta. Lähetystyöhön suhtaudutaan kriittisesti. Kehitysyhteistyö voidaan vielä jotenkin yleisesti hyväksyä, joskin kriittisyys myös sitä kohtaan on kasvanut. Mutta lähetystyön oikeutus onkin jo kyseenalaista. Kuten eräs sosiaalisen median keskustelija sanoi: ”Sinällään koko lähetystyö pitäisi lopettaa. Mikä tarve ja oikeutus lähetystyötä tekevillä on käännyttää ihmisiä muista uskonnoista ja tuhota muita kulttuureja? Miksei ihmisiä voi auttaa aidosti ja pyyteettömästi, tekemättä pahaa?”

 

Tällainen asenne lähetystyötä kohtaan ei ole yllättävää. Lähetystyö on asetettu kyseenalaiseksi niin kauan kuin sitä on tehty. Taustalla on paljon tietämättömyyttä, mutta myös selvää asenteellisuutta ja osin jopa uskonnonvastaisuutta. Tämän vuoksi lähetysjärjestöjen ja kirkon tehtävä on yhä uudelleen avoimesti ja rehellisesti kertoa, mistä lähetystyöstä on kyse. Samoin on työskenneltävä yhä pontevammin uskonnonvapauden puolesta. Uskonnonvapaus ei ole vain vapautta uskonnosta, vaan myös vapautta uskontoon, sen julistamiseen ja levittämiseen. Tämä peruslähtökohta näyttää usein unohtuvan.

 

Lähetystyön kritiikissä ei ole mitään uutta. Huolestuttavaa minusta on se, että viime aikojen keskustelussa näitä puheenvuoroja ja äänenpainoja on kuulunut kirkon sisältä. Olen ollut hyvin hämmentynyt siitä kuluneen kevään keskustelusta, jota on käyty lähetystyöstä ja sen kriteereistä. Seurakuntien tuelle kirkkomme virallisille lähetysjärjestöille on haluttu asettaa joissakin seurakunnissa uudenlaisia ehtoja. Taloudellista tukea arvioidaan kysymyksillä, jotka eivät liity lähetystyöhön. Talousarvioavustukset ja kolehdit ovat kiinni siitä, miten suhtaudutaan naispappeuteen tai seksuaalivähemmistöihin. Oireellista on eräiden seurakuntayhtymien lähettämä kysely lähetysjärjestöille. Niissä on kysymyksiä homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta, mutta ei ainuttakaan lähetystyöhön liittyvää. Kirkon sisällä vaikuttavat virtaukset näkyvät jo nyt negatiivisesti lähetyksen saamassa taloudellisessa tuessa.

On tärkeää, että kriteerit taloudelliselle tuelle ovat selkeät. Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat lähetykselle tälläkin alueella tärkeitä. Mutta ovatko arviointien kriteerit oikeita? Kohdistuvatko ne lähetystyön kannalta olennaisiin seikkoihin? Onko kirkossamme lähetystyön varsinainen tehtävä joutunut syrjään? Seksuaalisuus ja pappisvirka ovat tärkeitä asioita. Mutta työntyvätkö ne evankeliumin paikalle, sen keskukseen? Itse asiassa syvin ja kohtalokkain kysymys on tämä: Onko evankeliumin sisältö muuttunut? Syrjäytyykö evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, jonka kuolema ristillä ja ylösnousemus kuolleista ovat avanneet meille jokaiselle tien iankaikkiseen elämään? Evankeliumin ydin on Jeesus Kristus, hänen sovittava kuolemansa ristillä ja kuoleman voittanut ylösnousemus.

Toinen huolenaiheeni liittyy siihen, että Kristuksen ainutlaatuisuus ihmisen pelastajana asetetaan kyseenalaiseksi tai jopa kielletään. Länsimaisessa teologiassa olevat suuntaukset näyttävät saavan jalansijaa kirkossamme. Tällainen teologia mitätöi Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen ja esittää, että kaikki uskonnot johtavat omalla tavallaan totuuteen ja pelastukseen.


Nykyisin on muotia korostaa, että jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Relativismin ydinkäsite on suvaitsevaisuus. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Yleisen mielipiteen paine ja median kasvava valta luovat kirkolle kiusauksen olla moderni ja enemmistön hyväksymä. Uskontopluralismi ja relativismi kyseenalaistavat kristillisen uskon perusteet ja vievät pohjan koko kristilliseltä lähetystyöltä.

Evankeliumi ei ole puhetta Jeesuksesta, vaan itse Jeesus, ei sanoma pelastuksesta, vaan pelastus itse. Hyvä uutinen, sanoma Kristuksesta ei ole vain viesti, vaan siihen sisältyy elämää muuttava ja ihmistä vapauttava voima. Uhkaako uskomme ydin ajautua sivuraiteelle, syrjään tämän ajan mieliä kuohuttavien ja draamaa synnyttävien kohujen keskellä?

Mitä näihin kahteen esille nostamaani huolenaiheeseen vastaan? Tänään on pyhän kolminaisuuden päivä, jonka yhtenä evankeliumitekstinä on lähetyskäsky Matteuksen evankeliumin lopusta:

Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.(Matt. 28:19–20)

 

Lähetystyö on seurakunnan perustehtävä. Se perustuu Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn. Tehtävä on siis annettu. Ja lähetyskäsky on käsky. Käskyn täyttämiseksi tänne maailmaan syntyi helluntaina yhteisö, seurakunta. Kirkko syntyy sinne, missä evankeliumi otetaan vastaan. Siten lähetys on keskeinen osa kirkon identiteettiä. Evankeliumin julistaminen sanoin ja teoin uskottiin tälle yhteisölle, ei ainoastaan joillekin sen jäsenille.

 

Lähetystyöstä puhuessamme on erittäin tärkeää ymmärtää seurakunnan merkitys. Evankeliumin julistaminen ei ole ensisijassa joidenkin siitä innostuneiden seurakuntalaisten toimintaa. Se on koko kirkolle annettu tehtävä. Siksi evankeliumin julistamisen, tapahtuu se miten tahansa, tulee läpäistä koko seurakunta. Kristillisen kirkon elämä on lähetettynä olemista. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan. Ilman lähetystä emme istuisi nyt tässä tilaisuudessa, ei olisi radiolähetysjärjestö Sanansaattajia, ei olisi ylipäänsä koko kristillistä kirkkoa.

 

Lähetys nousee kirkon olemuksesta. Vain perusteissaanvahva ja asiaansa uskova kirkko tekee lähetystyötä. Motivaatio nousee Kristuksen ainutlaatuisuuden kohtaamisesta ja vakuuttumisesta totuuden edessä. Siellä missä kirkon identiteetti horjuu, asetetaan lähetys kyseenalaiseksi ja aikanaan se loppuu kokonaan. Opilliset ristiriidat ja epäluottamus kirkon uskontraditiota ja tunnustusta kohtaan näkyvät nopeasti lähetystyön tilastoissa. Evankeliumin sisältö muuttuu. Evankeliumin tilalle tulee laki ja ilosanoman korvaa etiikka.

 

Sanoma Kristuksesta ei ole mikä tahansa viesti tai yleinen aate, jonka kuka tahansa voi määritellä miten tahansa. Sillä on selvät tuntomerkit ja kriteerit ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Vaarana on, että kunkin ajan muotiajatukset ja yleinen mielipide muuttavat alkuperäisen sanoman tyystin toisenlaiseksi. Tämän vaaran minä nyt näen kirkkomme elämässä.

 

Kristillisen kirkon yksi keskeinen tehtävä on apostolisen uskonperinnön vaaliminen, tallentaminen ja siirtäminen. Tätä tehtävää ei voi mikään erillinen kristittyjen ryhmä yksin hoitaa. Se on koko kristillisen kirkon tehtävä. Kristillisen uskon tulevaisuus riippuu ratkaisevasti siitä, miten aito evankeliumi säilyy ja siirtyy yhä uusille sukupolville. Paavali taisteli aidon evankeliumin puolesta, ”jotta evankeliumin totuus säilyisi teille puhtaana” (Gal. 2:5).

 

Apostoliselle uskonperinnölle ja omalle tunnustukselleen uskollisena kirkko julistaa, että on olemassa vain yksi totuus, Jeesus Kristus ja että yhteys Jumalaan avautuu vain Kristuksen kautta. "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla", Pietari vakuutti juutalaisen Suuren neuvoston edessä (Apt. 4:12).

 

Kristuksen julistaminen ainoana pelastustienä Jumalan yhteyteen ei merkitse suvaitsemattomuutta. Uskonnollisuuden kasvu ja yhteiskuntien moniuskontoistuminen pakottavat kristillisen kirkon entistä vakavammin paneutumaan dialogiin. Tällöin suvaitsevaisuus, toisen kunnioittaminen ja kristillinen todistus eivät ole ristiriidassa keskenään. Toista osapuolta voi parhaiten arvostaa silloin, kun itsellä on vahva ja aito uskonnollinen identiteetti.

 

Hengellisesti vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Se on tietoinen omasta kutsumuksestaan ja tehtävästään. Kirkolla ei ole kuitenkaan koskaan varaa elää missään voiman tunnossa. Se on aina kaikessa riippuvainen lähettäjästään ja Herrastaan, jonka tie on tässä maailmassa ristin ja kärsimyksen tie. Juuri siksi on tarpeen kuulla lähettäjän oma lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”Samaa vakuuttaa tämän juhlan teema: ”Herra on kanssamme.” (Ps. 46:12) Hänen läsnäoloonsa luottaen ja turvautuen voimme iloisin ja rohkein mielin toteuttaa lähetystehtävää.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Puhe luontokirkon ja maisemapolun avajaisissa Mäntyharjulla 3.7.2011

 

Puhe luontokirkon ja maisemapolun käyttöönoton rukoushetkessä 3.7.2011 Mäntyharjulla

 

 - Herra, meidän Jumalamme!
Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen,
kunnian ja vallan,
sillä sinä olet luonut kaiken.
Kaikki, mikä on olemassa,
on sinun tahdostasi luotu.
 (Ilm. 4:11)

Ilmestyskirja lienee koko Raamatun kauhein kirja. Se paljastaa ihmisen ja maailman synnin. Samalla Ilmestyskirja on Raamatun lohdullisin kirja. Niin voimakkaasti se esittää Jumalan suuruuden, hyvyyden ja armon.

 

Kuulemamme luomakunnan sunnuntain raamatunkohta Ilmestyskirjan neljännestä luvusta on näky tulevaisuudesta. Samanaikaisesti se on vahva viesti tähän aikaan ja hetkeen, jossa nyt elämme. Unohdamme helposti, miten Jumala arvioi luomaansa maailmaa: ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää”. (1 Moos. 1:31) Luomakunta heijastaa Jumalan hyvyyttä ja olemusta. Se on hänen aikaansaannostaan ja hän rakastaa sitä. ”Kaikki, mikä on olemassa, on sinun tahdostasi luotu.” (Ilm. 4:11)

 

Luonnolla on perinteisesti ollut suuri merkitys suomalaisille. Olemme eläneet läheisessä vuorovaikutuksessa sen kanssa. Luonnosta saadun toimeentulon lisäksi olemme ammentaneet siitä virkistystä ja mielenrauhaa. Luonto on monille meistä myös hiljentymisen ja Luojamme kohtaamisen paikka. Kauneudessaan ja ihmeellisyydessään, mutta myös voimassaan ja mahtavuudessaan se kertoo Jumalan suuruudesta ja kunniasta. Tätä kaikkea tässä luontokirkossa voi kokea. Meidän tehtävämme on kiittää ja ylistää Jumalaa hänen luomisteostaan. Saamme myös iloita ja nauttia luonnosta ja sen monipuolisista antimista.

 

Kuuluisa ruotsalainen luonnontutkija ja –tieteilijä Carl von Linné luonnehti vuonna 1750 ilmestyneessä teoksessaan ”Oekonomia Naturae” Jumalan, ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusta: ”Jokainen, joka tarkkailee harkiten luonnon mestariteoksia, huomaa kyllin, kuinka kaikki oliot viime kädessä liittyvät toisiinsa kahdessa päätarkoituksessaan: JUMALAN kunniassa, joka on perimmäisin ja korkein, ja Ihmisen Onnellisuudessa.”

 

Tässä on ilmaistu osuvalla ja kauniilla tavalla jo vuosisatoja sitten tämän luontokirkon tarkoitus. Kyse on siitä, mitä Ilmestyskirjan kohdassakin todetaan. Jumalan kunnia ja ihmisen onnellisuus. Näitä päämääriä varten maisemapolku ja luontokirkko on Mäntyharjun kirkonkylässä rakennettu.

 

Kesäinen Suomen luonto, Siirlahden maisemapolku ja luontokirkko ovat meille myös kutsu vastuuseen. Jumalan kunnia ja ihmisen onnellisuus ovat tehtäväksianto. Luomakunta ei ole jotakin meitä ympäröivää, jota voimme vain käyttää hyväksemme. Ympäristö on hyvän Jumalan luomakunta, elämän keskinäisten riippuvuuksien verkosto. Se on koti, jossa elämme. Sen hyvinvoinnista oma elämämme ja sen laatu riippuu. Siksi meillä on vastuu luonnosta.

 

Maisemapolku ja luontokirkko on meille kutsu arvioida omaa elämäntapaamme. Kristillinen kirkko on vuosisatoja korostanut, että hyvän elämän edellytykset eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia aineellisesta kulutuksesta. Kun tietyt perustavat tarpeet on tyydytetty, todellinen elämän ilo tulee rakkaista ihmisistä ja meitä ympäröivän luomakunnan rikkaudesta. Ne kaikki ovat Jumalan suurta lahjaa. Siksi aineellisen vaurauden tavoittelussa tulee etsiä kohtuullisuutta.

 

Asenteiden ja elämäntavan muutos lähtee kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. Kunnioitus saa meidät näkemään ihmisen osana luontoa, se rajoittaa ihmisen luontaista ahneutta ja suuntaa huomion vastuulliseen elämään luomakunnan jäsenenä. Kiitollisuus Jumalan hyviä lahjoja kohtaan saa meidät liikkeelle. Kiitollisuus herättää ihmisen kunnioittamaan ratkaisuissaan luonnon omaa tasapainoa sekä ylistämään Luojaa hänen lahjoistaan. Ilmestyskirjan sanoin: ”Herra, meidän Jumalamme! Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen, kunnian ja vallan, sillä sinä olet luonut kaiken.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Inkerin ev.-lut. kirkon 400-vuotisjuhlassa 30.7.2011 Kupanitsan kirkossa


 

 

Inkerin kirkko on merkki Jumalan todellisuudesta. Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon vaiheisiin perehtyessä ei voi kuin ihmetellä sitä, että voimme tänään viettää juhlaa. Vaatimattomasta alusta alkoi 400 vuotta sitten kirkon kasvu. Se johti kaksisataa vuotta sitten kukoistusaikaan, jota seurasi puolestaan tuho. Sodat ja vallankumoukset, vainot ja karkotukset, pidätykset ja teloitukset veivät Inkerin kirkon kuoleman partaalle. Mutta kirkko nousi tuhkasta ja raunioista. Tänään se suuntautuu kohti tulevaisuutta. Inkerin kirkko on merkki Jumalan todellisuudesta.

 

Historia on välttämätön ymmärtääksemme nykyhetkeä. Se sitoo meidät osaksi yhteisöä, joka kurottaa ajassa taaksepäin. Ihminen ja yhteisö saavat juuret, kun niillä on historia. Vain sitä kautta voi suuntautua kohti tulevaa. Ilman historiaa ei ole nykyhetkeä eikä tulevaisuutta. Historian ymmärtäminen on itseymmärryksen edellytys, niin yksilölle kuin yhteisöllekin. Siksi on tärkeää, että juhlavuonna Inkerin kirkko tekee itseään ja historiaansa tunnetuksi niin Venäjällä kuin muuallakin maailmassa. Samoin on tärkeää muistaa edesmenneitä sukupolvia, jotka ovat tätä kirkkoa rakentaneet ja sen puolesta uhrautuneet. Siunattu olkoon heidän muistonsa.

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta lausun juhlivalle kirkolle ja kokoontuneelle kirkkokansalle parhaimmat onnittelut. Hyvä Jumala siunatkoon teitä ja Inkerin evankelis-luterilaista kirkkoa, läheistä sisarkirkkoa. Inkerin kirkko on merkki Jumalan todellisuudesta.

 

Nykyhetkeen ja tulevaisuuteen meitä kristittyjä ja kirkkojamme opastaa ja rohkaisee kuluvan viikon epistolateksti Efesolaiskirjeen toisesta luvusta:

Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. (Ef. 2:19-22)

Tästä lyhyestä katkelmasta avautuu kaksi tärkeää näköalaa niin kristityn osaan ja asemaan kuin kirkon elämään ja tulevaisuuteen.

 

Ensinnä apostoli sanoo: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.” Ytimenä on ajatus perheestä, joka on kautta aikojen ollut ihmisyhteisön perusyksikkö. Paavali käyttää tässä sanaa, jolla tarkoitetaan maahan muuttaneita ulkomaalaisia. Heillä ei ole kansalaisoikeuksia. Kristuksen kautta me olemme saaneet Jumalan kansan kansalaisoikeudet. ”Nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.” (Ef. 2:13) Kristuksen pelastusteon tähden me kuulumme Jumalan perheeseen. Pyhässä kasteessa Jumala on ottanut meidät perheeseensä jäseniksi. Siksi emme ole vieraita ja muukalaisia. Olemme Jumalan perheen jäseniä ja kuulumme hänen suojeluksensa ja huolenpitonsa piiriin.

 

Tästä nousee kristityn ja kirkon tehtävä. Julistus, yhteys ja palvelu ovat meille kristityille annetut tehtävät. Sitä varten Inkerin kirkko on ollut olemassa 400 vuotta. Siinä on sanottu sen tehtävä myös tulevaisuudessa. Hyvä sanoma, evankeliumi, on vietävä eteenpäin, yhteyttä Herraan ja toisiin on vaalittava ja kärsivää ihmistä on autettava. Kirkolle annetut ohjeet eivät ole monimutkaisia. Jumalan perheväen tehtävät ovat loppujen lopuksi yksinkertaisia.

 

Toiseksi apostoli sanoo: ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.”

 

Paavali puhuu kirkosta temppelirakennuksena. Sen perustuksena on apostolien ja profeettojen opetus. Kristus on tässä temppelissä kulmakivenä, joka on kaiken kristinuskon perusta. Ilman sitä kiveä koko rakennus sortuu.

 

Kulmakivellä voidaan tarkoittaa rakennukseen kulmiin asetettua kahdelta sivulta veistettyä kookasta kiveä, jonka avulla vaaoin ja mittanuorin tarkkailtiin, että seinä nousi suoraan. Kulmakivellä voitiin tarkoittaa myös holvikaaren korkeimmalle kohdalle asetettavaa alaspäin kapenevaa kiveä, huippukiveä. Sen ansiosta kaaren muut kivet pysyvät paikoillaan. Tarkoitus on joka tapauksessa sama: Ilman kulmakiveä kaikki luhistuu.

 

Kristus on kulmakivi. Hänen varassaan lepää perustus, joka muodostuu apostoleista ja profeetoista. Sille perustukselle kaikki muu kirkossa rakennetaan. Kristinuskon perusta on laskettu apostolien aikana kaikkia tulevia aikoja varten. Kristus toimi apostoleissa Henkensä välityksellä. Siksi kirkko muodostui sellaiseksi kuin hän tahtoi. Kristillinen usko on apostolista uskoa. Niin me uskontunnuksessa yhä todistamme. Kristityn ja koko kirkon yhteinen tehtävä on huolehtia siitä, että kirkko aina säilyy sillä apostolisella perustalla, jonka kulmakivenä on Kristus. Silloin Raamatun sana on saanut sille kuuluvan merkityksen. Ilman tällaista perustaa ei Inkerin kirkko olisi vaikeuksien ja vainojen keskellä säilynyt. Ilman tällaista perustaa ei sillä myöskään olisi tulevaisuutta.

 

Kirkon salaisuus on kaikessa mukana oleva ja kaiken yhteen liittävä perusvoima, Kristus. Hän on seurakunnan kasvamisen ja rakentumisen perusedellytys. ”Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” Elämänyhteydessä Kristukseen kirkon jäsenet ja siten koko kirkko voi rakentua hoitamaan sille annettua tehtävää. Tärkeintä on siis Pyhän Hengen työ. Kristuksen kirkko ei ole ihmisten luomus, ei samanmielisten ihmisten yhteenliittymä, vaan Jumalan säädös, Kristuksen luomus ja Pyhän Hengen voimasta elävä. Tällainen kirkko on aina ennen yksittäistä jäsentään, joka siihen liitetään pyhässä kasteessa. Sen vuoksi Kristuksen kirkko myös kestää eikä häviä.

 

Hyvät juhlavieraat, sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Inkerin kirkko on merkki Jumalan todellisuudesta. Tänään katsomme taaksepäin kirkon 400-vuotiseen historiaan. Sen tapahtumat ovat tuoneet mukanaan luottamuksen Jumalaan. Kristus-perustalle rakennettu, apostolien ja profeettojen opetukselle nojautunut kirkko on kestänyt nousun ja tuhon, kasvun ja vainon vaiheet.

 

Tänään katsomme menneisyyden lisäksi tulevaisuuteen. Kristus-perusta kestää myös tulevina aikoina. Sen varaan on hyvä rakentaa tulevaisuutta. Juuri siksi on jatkuvasti huolehdittava siitä, että Raamatussa ilmoitettu apostolien ja profeettojen opetus saa rakentaa kirkkojamme. Siitä avautuu tehtävä yksittäiselle kirkon jäsenelle viedä evankeliumia eteenpäin, vaalia yhteyttä Herraan ja toisiin kristittyihin sekä auttaa ja rakastaa lähimmäistään.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kolumni Sana-lehdessä 11.8.2011

Kristityn nimi

Norjassa tapahtuneen joukkosurman tekijää on kuvattu uutisoinnissa muun muassa äärikristityksi, vakaumukselliseksi kristityksi ja kristilliseksi uskonkiihkoilijaksi.

Julkaisemassaan manifestissa massamurhaaja ei sano mitään kristinuskon sisällöstä, puhumattakaan opillisista kysymyksistä. Tämä johtuu siitä, että hän ei sanojensa mukaan itse ole kristitty uskonnollisessa, vaan pelkästään kulttuurisessa mielessä. Kyse ei siis ole henkilökohtaisesta uskosta Jeesukseen Kristukseen.

Väkivaltaan turvautuva joukkosurmaaja on jo teoillaan irtisanoutunut kristillisyydestä. Verityöt ovat yksiselitteisen tuomittavia. Niillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon edustamien arvojen kanssa.

Joukkomurhaajan ”kristillisyyden” rinnastaminen kristinuskoon on sama kuin jokaisen muslimin leimaaminen terroristiksi. Paha on helppo ulkoistaa itsensä tai oman yhteisönsä ulkopuolelle. Se on vaarallista. Silloin jää piiloon se, että hyvän ja pahan rajalinja ei kulje minun ja sinun tai heidän ja meidän välillä, vaan minussa ja meissä. Ihmisluonnon pimeää puolta ei pidä vähätellä, vaan ottaa se todesta.

Julkisuudessa, varsinkin sosiaalisessa mediassa vellovassa keskustelussa on ilmaantunut puheenvuoroja, joissa on vaadittu esimerkiksi uskontojen kieltämistä sivistysvaltioissa ja ”jeesushörhöjen” temppelien repimistä maan tasalle.

Ratkaisu ei ole uskonnon kieltäminen, vaan pikemminkin sen opetusten ja arvojen mukaan eläminen.

Oslon piispa Ole Christian Kvarme sanoi viisaasti: ”Se mitä on tapahtunut, sotii kaikkea sitä vastaan, mitä kristillinen usko ja elämä on. Kirkkona meidän tulee nyt keskittyä kertomaan, mitkä ovat perustavanlaatuisia arvoja kirkossamme, uskossamme ja yhteiskunnassamme.”

Nyt on tarpeen koko yhteiskunnassa määrätietoisesti vahvistaa niitä asioita, jotka edustavat hyvää, totta ja oikeaa.

Virren 409 pyyntö on mitä ajankohtaisin: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella.” Näin voimme konkreettisesti osoittaa, millaisia arvoja kristinusko edustaa.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Raamattutunti Orpokotijuhlilla 13.8.2011


 

Se sana seisoo vahvana

Raamattutunti 67. Orpokotijuhlilla 13.8.2011 Saaren kirkossa

 

 

Uskonpuhdistajan taisteluvirsi

 

Jumala ompi linnamme(virsi 170) on Martti Lutherin persoonallinen taisteluvirsi. Luther laati sen 1520-luvun lopussa tilanteessa, jossa Euroopassa myllersi niin henkisesti, hengellisesti kuin yhteiskunnallisesti. Kirkon tulevaisuus reformaation kourissa oli vielä täysin epäselvä. Reformaatiolla ei ollut mitään laillista asemaa, eikä vielä julkista tunnustustakaan. Mutta epäselvä ei ollut ainoastaan kirkon tulevaisuus. Myös yksittäisten ihmisen elämää varjosti syvä huoli. Wittenbergin kaupungissa raivosi ruttoepidemia, mistä syystä Luther otsikoi virtensä "lohdutusvirreksi".

 

Tällaisessa tilanteessa Luther kuvaa Jumalan linnaksi. Virren taustalla on löyhästi psalmi 46. Siinä puhutaan kaupungista, jonka keskellä Jumala on kansansa kuninkaana. Kirkkohistoriallinen tilanne heijastuu virressä. Kirkko elää väliaikaisessa ahdingossa, kirkon ympärillä käydään suurta taistelua. Taistelussa kirkko ja kristikansa on passiivinen. Herra Sebaot ja Herra Kristus taistelevat Saatanaa ja maailmaa vastaan, ja voittavat.

 

Meille suomalaisille Lutherin taisteluvirrestä on tullut kansallinen juhlavirsi. Se on rohkaissut kansaamme isänmaan kohtalonhetkinä. Niinpä talvisodan edellä syksyllä 1939, kun neuvottelijamme lähtivät vaikealle matkalleen Moskovaan, Helsingin asemalle kokoontunut väkijoukko viritti virren Jumala ompi linnamme. Sen juhlava sävelmä ja uskonvarmuutta huokuvat sanat loivat turvallisuutta tulevaisuuden edessä. Siksi se usein yhä juhlistaa siirtymistä uuteen vuoteen. Vuodesta 1903 se on kuulunut joulurauhan julistamisen ohjelmaan.

 

Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat saatettiin 1868 matkaan kohti nykyisen Namibian Ambomaata Jumala ompi linnamme -virrellä. Kolme vuosikymmentä sitä ennen joukko pappeja ja maallikkoja oli Kalajoen käräjillä saanut tuomion laittomasta seurojen pidosta ja varojen keräämisestä pakanalähetykselle. Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta, kajahti heitä vastaan Jumala ompi linnamme (”Meidän linnam’ on Jumal’ taivaast’”). Kuin sen tapahtuman kaikuna tämä virsi soi herättäjäjuhlien juhlavirtenä. Vaikuttavimpia hetkiä onkin seuraväen seisaaltaan veisaama virsi ”Jumala ompi linnamme”. Se on väkevä pyyntö. Se on vahva avunhuuto. Se on luottavaista turvautumista Jumalaan.

 

Lutherin taisteluvirsi on tuonut apua ja lohdutusta sekä kansakunnan, kirkon että yksityisen ihmisen elämään, erityisesti elämän käännekohdissa. Sen keskeinen viesti sisältyy siihen, että Jumalan voima on hänen sanassaan: Se sana seisoo vahvana!

 

Tässä raamattutunnissa käsittelen tätä teemaa ensin siitä näkökulmasta, mitä Jumalan sana merkitsee. Sitten tarkastelen Jumalan sanaa kristityn voimana ja kirkon perustana. Lopuksi palaan siihen, kuinka sana kestää.

 

Sanassa Jumala itse on läsnä

 

Kristillinen kirkko on aina ilmaissut käsityksensä Raamatun erityislaatuisuudesta opettamalla, että Raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu ei ainoastaan sisällä ihmisten sanoja Jumalasta. Se on Jumalan sanaa meille ihmisille. Kristittyinä emme löydä siitä vain ihmisten ajatuksia ja käsityksiä Jumalasta. Siinä on Jumalalta tuleva sanoma, joka on saanut hänen haluamansa muodon. Siksi jos haluamme päästä kosketuksiin Jumalan kanssa, on meidän etsittävä häntä sanasta.

 

Raamattu on sekä jumalallinen että myös inhimillinen kirja. Se on kokonaan Jumalan pyhää sanaa, mutta myös kokonaan ihmisten kirjoittama. Jumala tuli keskellemme myös siinä tavassa, jolla hän ilmaisi tahtonsa. Raamattu ei ole virheetön ja ristiriidaton, taivasta pudonnut tai sanasta sanaan saneltu ilmoitus. Silti se on sellainen kuin Jumala on tahtonut sen olevan. Pyhä Henki on johdattanut koko sitä tapahtumasarjaa, jonka kuluessa Raamatun kirjat ovat muodostuneet. Näin Raamattu on saanut sillä olevan muodon, jotta se kokonaisuutena voi todistaa Jumalasta ja hänen valmistamastaan pelastuksesta.

 

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” (Joh. 7:16-17) Pyhä Henki avaa ymmärryksemme sanalle. Katekismuksemme opettaa: ”Pyhä Henki tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme. Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta. Pakenemme Jumalaa ja käännymme hänestä pois. Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän. Hän antaa meille Kristuksen kaikkine lahjoineen ja varjelee meidät oikeassa uskossa. … Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään.” (Katekismus, kohta 19)

 

Jos sulkeudumme sanalta, niin sen voima on silti havaittavissa, mutta siten, että kovetumme ja paadumme. Sanan vastaanottaminen käy entistä vaikeammaksi. Tämä on yksi nykyajan pahimpia vitsauksia, niin kirkossamme kuin koko yhteiskunnassamme. Jumalan sanaa ei kunnioiteta, sitä ei arvosteta, sille ei avauduta eikä sen anneta vaikuttaa. Raamattu itse sanoo, että sana ei palaa tyhjänä saamatta aikaan sitä, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Jos se otetaan vastaan, se saa aikaan uskoa, pelastusta ja armoa. Jos se torjutaan, se saa aikaan uhmaa, paatumusta ja tuomiota. Jumalan sana vaikuttaa aina. Tämän vuoksi suhde Jumalan sanaan on niin tärkeä.

 

Heprealaiskirjeen mukaan ”Jumalan sana on elävä ja väkevä” (Hepr. 4:12) Aiempi raamatunkäännös sanoi saman asian: ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen.” Se tarkoittaa, että Jumalan sana on aina ajankohtainen huolimatta ajan kulumisesta. Se merkitsee myös sitä, että sana on luova. Siellä, missä se saa vaikuttaa, se on väkevä ja voimallinen luomaan elämää. Ja vieläkin enemmän. Sana ei jätä koskemattomaksi ketään, joka tulee sen kuuloetäisyydelle. Sanan elävyys ja voima tarkoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, että Kristus on asettunut siihen. Hän on itse läsnä sanassa, niin kirjoitetussa kuin julistetussa sanassa.

 

Efesolaiskirjeessä puolestaan kehotetaan: ”Ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana” (Ef. 6:17) Ilman Jumalan sanaa Pyhä Henki on aseeton. Hän on sitoutunut Sanaan ja toimii sen välityksellä. Ihmisestä ei kulje mitään suoraa tietä Jumalan luo. ”Minä olen tie”, sanoo Jeesus (Joh. 14:6). Jeesuksen me tunnemme vain sanan välityksellä ja kohtaamme hänet armonvälineiden kautta.

 

Jumalaa emme opi tuntemaan yliluonnollisten ilmestysten välityksellä, emme sisäisen äänemme kautta, emme luonnonmystiikan avulla tai hurmautumalla elämän ihmeellisyyden ja mahtavuuden edessä. Toki niidenkin kautta Jumalan läsnäolon voi aavistaa ja hänet kohdata. Vanhastaan on puhuttu yleisestä ilmoituksesta. Tällä on tarkoitettu Jumalan kohtaamista luonnossa, elämän kohtaloissa, kansojen vaiheissa ja omassatunnossa. Tällainen luonnollinen jumalantuntemus ei ole väärää, mutta se on epätäydellistä. Se ei tunne sitä, mikä on kristinuskossa oleellista. Sen Jumala on ilmoittanut erityisellä tavalla, siksi puhutaankin erityisestä ilmoituksesta. Jumalan opimme tuntemaan sanan välityksellä. Siinä kohtaamme Jeesuksen Kristuksen.

 

Edellinen Kristinoppimme (1948) sanoi tämän ytimekkäästi: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4)

 

Sana ja sakramentit ovat kirkkomme opin mukaan armonvälineitä. Raamattu on väline, jonka avulla ja jossa Jumala tulee myös meidän aikaamme ja tekee työtään meidän keskellämme ja meissä. Se merkitsee sitä, että Raamattu on ulkonainen, näkyvä väline. Se on kappale aineellista maailmaa. Se on monella tavalla inhimillinen ja rosoinen, virheitä ja ristiriitoja sisältävä, kuten ihmiselämäkin on. Samalla siinä on Jumalan voima. Jumala itse on siinä läsnä. Tämän vuoksi niin Raamatun sana kuin siihen pohjautuva julistettu sana ovat elävä, voimallinen ja vaikuttava sana. Siksi sen perustalle on turvallista rakentaa uskonsa ja elämänsä. Se sana seisoo vahvana.

 

Sana kristityn voimana

 

Raamatulla on meille kristityille kolmenlainen merkitys. Ensinnäkin se kertoo meille menneistä tapahtumista. Se kertoo, millaisia vaiheita Jumalan pelastussuunnitelman toteuttamisessa on ollut. Saamme kuulla, mitä Jumala teki Israelille. Saamme kuulla hänen sanansaattajiaan. Opimme tuntemaan Herramme Jeesuksen ja kuulemme hänen apostoliensa selittävän hänen työnsä merkitystä.

 

Toiseksi siinä on sanomaa meille. Siinä on sanoma meille myös silloin, kun on kysymys historiallisista kertomuksista, itämaisesta runoudesta, vanhoista juutalaisista sananlaskuista, runoista, joissa ihmiset purkavat tuntojaan, valittavat hätäänsä ja tuovat julki epäilyksiään, kuten Psalmeissa usein tapahtuu. Olemme tekemisissä kirjan kanssa, joka ei kerro vain menneisyyteen kuuluvista tärkeistä tapahtumista tai merkittävistä ajatuksista. Sen välityksellä Jumala tahtoo sanoa meille jotakin, ja se puhuu meistä.

 

Kolmanneksi tässä sanassa on myös voima, koska se on Jumalan sana.  Siinä kohdataan itse Jumala. Se voi saada aikaan katumusta ja parannusta. Se voi antaa meidän nähdä ja tajuta sekä itsestämme että Jumalasta totuuksia, jotka olivat meille aikaisemmin tuntemattomia tai vain tyhjiä sanoja.

 

Tunnettu norjalainen sananjulistaja Fredrik Wislöff on sanonut osuvasti: ”.. Raamatussa kohtaan Jumalan. Siitä saan tietää, kuka ja millainen Jumala on. Siitä opin tuntemaan itseäni. Siinä avataan autuuden tie eteeni. Siitä saan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja ennen kaikkea saan kohdata Jeesuksen Kristuksen Herranani ja Vapahtajanani.”

 

Sana paljastaa sen, minkä me tiedämme itsestämme - myönnämme sen tai emme - ja jonka voimme kuulla ja nähdä tiedotusvälineistä päivittäin: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.” (Room. 3:23) Synti ja paha ovat todellisuutta tässä maailmassa ja meissä ihmisissä. Sana kertoo, mitä siitä seuraa: ”Synnin palkka on kuolema.” (Room. 6:23) Synti erottaa Jumalasta jo nyt ja vie lopulta kadotukseen, ikuiseen eroon Jumalasta.

 

Sanan totuus ei onneksemme jää tähän. Se ei ainoastaan paljasta, millaisia me olemme. Se kertoo, millainen Jumala on. Se kertoo, että synnin voi saada anteeksi. Siksi molemmat äsken kuulemamme raamatunkohdat jatkuvat. ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:23-24) ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 6:23)

 

Tämä sana seisoo vahvana silloin, kun synti ja syyllisyys ahdistavat meitä. Silloin saamme muistaa, mitä apostoli Paavali totesi omasta elämästään: ”Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa, vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein. Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.”  (1 Tim. 1:12-15)

 

Apostolin kokemus ja vakuutus ovat myös meitä varten. Tämä sana seisoo vahvana, sitä ei voi mitkään pahan vallat, ei synti, ei kuolema, ei mikään tehdä tyhjäksi. Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä. Siksi saamme olla turvallisella mielellä. Kristuksen tähden Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. Se sana seisoo vahvana.

 

Sana kirkon perustana

 

Jumalan sanassa on myös kirkon voima ja perusta. Martti Luther on sanonut, että kirkko on rakennettu Jumalan sanalla ja Jumalan sanalla on kirkon viatkin korjattava.

 

”Ajallemme ominainen pyrkimys saada nopeasti uutta vanhan tilalle vaikuttaa myös kirkon piirissä ja levoton, etten sanoisi jollain lailla hermostunut mieliala siellä täällä sävyttää kristillistä yhteiselämäämme. Esitetään protesteja, laaditaan ohjelmia, kootaan joukkoja, arvostellaan milloin suomalaista kristillisyyttä, milloin mitäkin.” Tämä on kuin ajankuva 2010-luvun kirkostamme, vaikka lainaus on arkkipiispa Martti Simojoen puheesta 15.3.1966, siis 45 vuoden takaa. Hänen mukaansa toisinaan vaikuttaa siltä, että kirkon piirissä luotetaan enemmän johonkin muuhun kuin Jumalaan. ”Mutta uutta luova voima ei kasva kritiikistä eikä ole kätketty ohjelmiin.”

 

Simojoki korosti, että kirkon voimana ja lähteenä ovat uskonnolliset näkökohdat. ”Kirkolla on jotakin sanottavaa ja annettavaa ihmisille vain mikäli puhtaasti uskonnolliset näkökohdat sen piirissä pääsevät vaikuttamaan.” Se ei hänen mukaansa merkitse vetäytymistä pois maailmasta ja sen kysymyksistä. ”Mutta ellei kirkossamme kuulu puhtaana ja selvänä Jumalan kirkas sana ja ellei yksinäisissä rukouspaikoissa käydä taisteluita, ellei keskuudessamme elä Jumalan evankeliumin vapaaksi tekemiä ja Jumalan sanaan sidottuja ihmisiä, emme oikein osaa kohdata omaa aikaamme.”

 

Simojoen tarjoamat lääkkeet kirkollemme ovat yhä ajankohtaisia, itse asiassa vieläkin ajankohtaisempia kuin reilut neljä vuosikymmentä sitten.

 

Luterilaisen käsityksen mukaan kirkon olemus, tehtävä ja hengellinen elämä nousevat Jumalan sanasta. Kirkon uudistuminen onkin aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi. Uudistuminen on saanut voimansa todellisesti läsnä olevan Kristuksen kohtaamisesta sanassa ja sakramenteissa.

 

Kirkossa on tehtävä jatkuvasti työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Tämä on tärkeää varsinkin nykyaikana, kun Raamattuun Jumalan sanana ja kirkon perustana kohdistuu erittäin suurta kriittisyyttä. Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline sen sijaan, että korostettaisiin sen merkitystä hengellisen elämän lähteenä ja kirkon olemassaolon perustana.

 

Kirkossa on jatkuvasti palattava Raamattuun ja etsittävä sieltä Jumalan elävä sana omalle ajallemme. Sanassa kohdataan elävä, todellinen Kristus, joka on voittanut maailman. Siksi se sana seisoo vahvana. Se yksin riittää ja kelpaa kirkon perustaksi.

 

Sana kestää

 

Hyvin hurskas vanha nainen oli tyytymätön kaikkiin olemassa oleviin uskontoihin. Niissä kaikissa tuntui olevan niin paljon väärää ja harhaa. Totuus tuntui olevan enemmän tai vähemmän niistä kaukana. Niinpä hän päätti perustaa oman uskonnon. Eräänä päivänä saapui toimittaja naisen luokse tekemään hänestä lehtijuttua. Toimittaja yritti ymmärtää naisen totuuden julistusta ja hänen näkökantojaan ja kysyi: ”Ihmiset sanovat teidän uskovan, että kukaan ei pääse taivaaseen teitä itseänne ja kotiapulaistanne lukuun ottamatta. Uskotteko todella näin?” Vanhus pohti kysymystä hetkisen ja vastasi sitten: ”Totta puhuakseni en ole ihan varma Maijasta.”

 

Tarina paljastaa meidän ihmisten tavan arvioida totuutta ja harhaa. Raamatun mukaan arviointikriteerinä eivät ole inhimilliset mittapuut ja kriteerit, eivät ihmisten arviot tai ihmisten käsitykset. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan sanat ovat totuuden sanoja (2 Kor. 6:7, Ef. 1:13). Niiden pohjalta meidän on arvioitava uskoamme ja elämäämme, niin yksityisinä kristittyinä kuin kirkkona.

 

Vuorisaarnan päätteeksi Jeesus kertoi vertauksen kahdesta miehestä, joista toinen rakensi talonsa kalliolle ja toinen hiekalle. Jeesuksen sanat kuuleva ja niitä noudattava rakentaa kestävälle kalliolle, Jeesuksen sanat kyllä kuuleva, mutta niistä vähät välittävä rakentaa pettävälle hiekalle.

 

”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:24-27)

 

Kirkkomme mieltää itsensä sanan kirkoksi. Tämä tulee esille esimerkiksi kirkkojärjestyksen ensimmäisestä pykälästä: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1)

 

Jumalan sana on siis uskomme ylin ohje ja auktoriteetti. Jumalan sanan käsite ilmaisee jo itsessään sen, että ihmisen yläpuolella on toinen todellisuus, jonka sisältöä ihminen ei voi määrätä. Jumalan sanaan kytkeytyy ylivertaisuuden ajatus. Jumala on se, joka puhuu, ja me olemme niitä, jotka kuuntelevat. Jumalaan ja hänen sanaansa kätkeytyy kristinuskon erityislaatu. Usko perustuu siihen, että Jumala ensin puhuu ja me kuuntelemme. Yhtä hyvin itse kunkin meidän yksittäisen kristityn kuin koko kirkkomme elämä tulee perustua siihen, että kuulemme Jumalan sanaa ja noudatamme sitä. Se on tärkeintä.

 

Jeesuksen vertauksen opetus on, että hänen sanansa kuuleminen ja sen mukaan tekeminen on järkevän rakentajan tapa toimia. Se on elämän rakentamista kallioperustalle. Sen sijaan kaikki muunlainen uskonnollisuus tai uskonnottomuus on mieletöntä "hiekalle rakentamista".

 

Jeesuksen vertaus kahdesta rakentajasta korostaa tasapainoista ja tervettä hengellisyyttä. Uskonnollisuuden eläessä nousukauttaan on Jeesuksen opetus hyvin tarpeellinen.

 

Raitis usko perustuu Jumalan sanaan. Se ei mestaroi sanaa, ei asetu sanan yläpuolelle, ei kuvittele hallitsevansa sitä. Terve hengellisyys pitäytyy Kristinopin (1948) opetukseen: "Raamattu on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje. Kirkon historian tärkeinä aikoina on syntynyt tunnustuksia tarkemmin selittämään ja suojaamaan kristillistä uskoa." (KO 6) Tämä asenne on säilyttänyt kristinuskon ja kirkon läpi kulloistenkin murrosaikojen ja ideologioiden vyörytyksessä.

 

Nykyisen uskonnollisen ja hengellisen elämän pirstoutumisen keskellä tarvitsemme entistä enemmän yksinkertaista luottamusta Jumalan sanaan ja uskontunnustusten terveeseen oppiin. Tämä on kallioperustalle rakentamista. Se sana seisoo vahvana.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Puhe Imatran seurakunnan krikkoherran virkaan asettamisessa 14.8.2011

 

 

 Puhe kirkkoherra Arto Marttisen virkaanasettamismessussa 14.8.2011 Tainionkosken kirkossa Imatralla

 

Rakkaat kristityt, hyvä Arto.

 

Imatran seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Arto Marttinen asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Hyvä Arto. Olet Imatran seurakunnan kahdeksas kirkkoherra. Seurakunta on sinulle monella tavalla läheinen. Olet syntynyt ja kasvanut tässä seurakunnassa. Olet myös palvellut pappina Imatran seurakunnassa 18 vuoden ajan. Kirkkoherran tehtävätkin ovat jo tulleet tutuiksi, kun viransijaisena olet hoitanut tätä virkaa. Yhtäältä siis tiedät hyvin, millaisessa seurakunnassa ja virassa toimit. Toisaalta olet aloittamassa kirkkoherrana tilanteessa, jossa seurakunnalla on takanaan sitä jakanut ja haavoittanut kriisivaihe. Oletkin kuvannut lehtihaastattelussa Imatran seurakunnan eläneen pari vuotta jonkinlaisessa välitilassa, josta nyt on lähdettävä eteenpäin. Tällaisessa tilanteessa johtajalta odotetaan paljon.

 

Raamatussa Joosuan kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan, kuinka Jumala puhuu Mooseksen jälkeen johtajaksi valitulle Joosualle: ”Muista, että olen sanonut sinulle: ’Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.’ ” (Joos. 1:9) Sanapari ”rohkea ja luja” toistuu Jumalan puheessa monta kertaa. Tämä on hyvä evästys sinulle, Arto, ottaessasi vastaan Imatran seurakunnan kirkkoherran viran.

 

”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu.” Rohkeus ei tarkoita yltiöpäisyyttä eikä lujuus kovuutta. Sen sijaan rohkeus merkitsee määrätietoisuutta ja pelottomuutta pitää esillä seurakunnan perustehtävää. Rohkeus on myös katsomista eteenpäin tulevaisuuteen ja siihen sisältyviin mahdollisuuksiin. Omasta työkokemuksestani Imatran seurakunnassa tiedän, että tässä seurakunnassa on paljon hyvää. Siksi ole kirkkoherrana rohkea etsimään vahvuuksia ja rakentamaan niille tämän ajan seurakuntaelämää. Rakenna luottamusta seurakunnassa, kannusta työtovereita ja seurakuntalaisia yhteistyöhön, etsi yhteyttä niin seurakunnan sisällä kuin sen ulkopuolellakin.

 

Lujuus tarkoittaa kykyä kaikkien paineiden ja odotusten keskellä keskittyä olennaiseen. Siihen liittyy kestävyys kohdata kirkkoon ja kirkkoherraan kohdistuva arviointi ja arvostelu. Toisinaan se on oikeutettua, toisinaan kohtuutonta, joka vain kuuluu johtajan osaan. Lujuus merkitsee oikean suunnan osoittamista ja suunnassa pysymistä, kun kirkkoon kohdistuu nykyajan aatevirtauksia ja monenlaisia muutospaineita. Lujuus on myös asioihin tarttumista ja puuttumista, silloinkin kun ne ehkä mielellään lakaisisi maton alle tai kun ne tuntuvat vastenmielisiltä ja vaikeilta. Lujuus on oikeudenmukaisuutta ja vastuuntuntoa.

 

”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu”, kuuluu kehotus. Mutta sitä seuraa myös lupaus: ”Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.”

 

Kirkkoherran viranhoidossa et ole yksin. Tarvitset työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä. Imatran seurakunnan nykytilanteessa ja tulevaisuudessa yhteisten päämäärien puolesta työskenteleminen on erityisen tärkeää. Yhteistyö on perusedellytys koko tulevaisuudelle. Tarvitset myös seurakuntalaisten luottamuksen. Heidän esirukouksensa kantavat sinua. Ja ennen kaikkea muista Jumalan oma lupaus: ”Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.” Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan avun varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Arto Marttinen asetetaan Imatran seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Marttiselle annettavan valtakirjan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>






Tervehdys rovasti Kalevi Lehtisen muistojuhlassa 28.8.2011

  

 

 

Tervehdys evankelista, rovasti Kalevi Lehtisen muistojuhlassa 28.8.2011 Agricolan kirkossa

 

Hyvät Kalevi Lehtisen omaiset ja ystävät. Sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa.

 

”Elämä ei ole kertakäyttötavaraa. Elämä ei pääty siihen kun maallinen tehtävämme päättyy. Meidät on luotu iankaikkisuutta varten, jossa yhteys Luojan ja luodun välillä vasta toteutuu täydellisenä.” (Kalevi Lehtinen & Olli Valtonen, Tänään, s 94) Nämä Kalevi Lehtisen sanat ovat nyt toteutuneet hänen itsensä kohdalla. Hänen maallinen tehtävänsä on päättynyt, mutta elämä jatkuu siellä, missä ihmisen ja Jumalan yhteys toteutuu täydellisenä. Jeesuksen sovitustyö ja ylösnousemus ovat takeena jälleennäkemisen toivosta ja iankaikkisesta elämästä.

 

Opin tuntemaan Kalevi Lehtisen miehenä, joka apostoli Paavalin tapaan ei voinut olla tottelematta taivaallista näkyä (Apt. 26:19). Se tuli esille niissä keskusteluissa ja kohtaamisissa, joita minulla oli hänen kanssaan. Hän oli uskollinen kutsumukselleen evankelistana. Kalevi Lehtisen kuolemasta kuultuani ovat mielessäni olleet Ilmestyskirjan sanat: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.” (Ilm. 2:10)

 

Kalevi Lehtinen oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. On arvioitu, että hän oli papeistamme kansainvälisesti tunnetuin. Hänen elämänsä ja työnsä on vaikuttanut merkittävästi kirkkoomme ja myös muihin kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin niin maassamme kuin kansainvälisesti. Evankeliumi ylittää kirkkokuntien rajat. Ennen kaikkea Kalevi Lehtisen vaikutus näkyy niissä ihmisissä, joita hän on kutsumuksensa mukaisesti saanut kutsua Jeesuksen Kristuksen luo.

 

Kalevi Lehtisen maallinen tehtävä on päättynyt. Meidän kohdallamme se vielä jatkuu. ”Elämä ei ole kertakäyttötavaraa. Elämä ei pääty siihen kun maallinen tehtävämme päättyy. Meidät on luotu iankaikkisuutta varten, jossa yhteys Luojan ja luodun välillä vasta toteutuu täydellisenä.” Tässä on oikeastaan tehtäväksianto. Mielessäni on kolme kohtaa, joita Kalevi Lehtinen painotti (ks. Yhdessä evankeliumi eteenpäin, toim. Maarit Eronen, s. 69-72). Ne ovat tärkeitä niin kirkkomme työlle kuin kaikelle evankeliumin julistamiselle.

 

Ensinnä ”jokaisella ihmisellä maailmassa on oikeus turvautua Jeesukseen ja pelastua. Meillä Jumalan lapsilla ei ole lupa ottaa tätä oikeutta pois keneltäkään.” Päinvastoin meidän tehtävämme on pitää tarjolla elämän sanaa (Fil. 2:16) ja todistaa, kuinka Jumalan rakkaus ja armo kuuluu kaikille.

 

Toiseksi meidän on tarpeen muistaa, että ”moniarvoinen yhteiskunta koostuu yksiarvoisista ihmisistä. Jos me kristityt annamme oman identiteettimme liueta maailmaan ja tulemme moniarvoisiksi, niin Jumalan anti jää välittymättä moniarvoiseen yhteiskuntaan. Sen takia meidän on tärkeää selvästi uskoa siihen, että Jeesus yksin pelastaa meidät.”

 

Kolmanneksi on tärkeää, että luotamme Jumalan sanaan ja julistamme ristin evankeliumia. ”Tänä aikana tarvitsemme kristittyjä, jotka nostavat korkealle ’minä en häpeä evankeliumia’ –lipun. Nyt jos koskaan tarvitaan Kristuksen pelastavan evankeliumin rohkeaa ja tinkimätöntä julistusta.” Tähän tehtävään Kalevi Lehtisen elämäntyö meitä kutsuu ja rohkaisee.

 

Siunattu olkoon hänen muistonsa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Puhe tuomiorovastin virkaanasettamisessa 28.8.2011

    

 

 

Puhe tuomiorovasti Juha Palmin virkaanasettamismessussa 28.8.2011 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Rakkaat kristityt, hyvä Juha.

 

Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa ja seurakuntayhtymässä on tänään juhlapäivä, kun tuomiorovasti Juha Palm asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Tämä päivä on merkittävä myös Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulille. Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralla on vastuullisia tehtäviä hoidettavanaan hiippakunnassa. Tuomiokapitulin varapuheenjohtajana hän on hiippakunnassa näköalapaikalla. Piispan työtoverina hän kantaa vastuuta omaa seurakuntaa laajemmista asioista.

 

Hyvä Juha. Kirkkoherran viranhoito liittyy olennaisesti seurakunnan perustehtävään. Toki virkaasi kuuluu hallinnollista johtamista, tuomiorovastille ehkä enemmän kuin monille muille kirkkoherroille. Suuren työyhteisön esimiehenä tehtävä sisältää myös paljon henkilöstön johtamista. Kuitenkin perustehtävä edellyttää ennen kaikkea hengellistä johtajuutta.

 

Uudessa testamentissa on useita hengelliseen johtajuuteen liittyviä kuvia. Näitä ovat paimen (poimeen). Hän tuntee lauman ja ruokkii sitä. Heprealaiskirjeessä johtaja on hegemon. Hän osoittaa tien ja kulkee edellä. Pastoraalikirjeitten johtaja on episkopos. Hän katsoo päältä ja valvoo. Korinttilaiskirje käyttää johtamisen armolahjasta kuvaa perämiehestä (kypernetes). Hän ohjaa ja antaa suunnan kulkemiselle. Roomalaiskirjeen johtamiskäsite (proistamenos) piirtää kuvan etulinjassa seisovasta joukon johtajasta. Kuvien sisällöllinen rikkaus kertoo, miten monia eri osa-alueita johtamistehtäväsi sisältää.

 

Kirkkoherrana olet seurakuntaa varten. Olet itsekin sanonut lehtihaastattelussa, että papin ja erityisesti kirkkoherran tulee olla koko seurakunnan paimen. Pidä tästä kiinni. Seurakunta on kaikkien jäsentensä yhteisö. Heidän palvelijakseen sinut on kutsuttu. Tällainen avara kansankirkon työnäky avaa paljon mahdollisuuksia. Sen toivon täällä Mikkelissä säilyvän.

 

Uudessa tehtävässä ja uudella paikkakunnalla olet muutoksen edessä. Kokeneena seurakuntapappina ja tuomikapitulin asessorina sinulla on hyvät edellytykset löytää oma paikkasi ja tapasi hoitaa tuomiorovastin virkaa. Muista, että et hoida virkaa yksin. Seurakunta on sinut kutsunut ja esirukouksissa kantaa sinua. Työtoverit ja luottamushenkilöt niin omassa seurakunnassa kuin seurakuntayhtymässä ovat tukenasi. Ja ennen kaikkea Kristus, kirkon Herra, on kanssasi. Hän on johdattanut sinut tähän paikkaan ja tehtävään. Raamattu lupaa: ”Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.” (1 Tess. 5:24)

 

Hyvä seurakunta. Tänään Juha Palm asetetaan Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan tuomiorovasti Palmille annettavan valtakirjan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Päätöspuhe hiippakuntapäivillä 1.9.2011

    

 

Tulevaisuuden rannalle

Päätöspuhe Myö ja työ –hiippakuntapäivillä 1.9.2011 konsertti- ja kongressitalo Mikaelissa Mikkelissä

 

 

”Näin sanoo Herra: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.” Näin Jeremian kirja (Jer. 6:16) meitä eilen aamumessussa opasti. Olemme nyt vajaan kahden päivän aikana pysähtyneet ja katsoneet, minne olemme menossa.

 

Eilisen työskentelyistä nousi esille monia seurakunnan tulevaisuuteen liittyviä tärkeitä näköaloja. Sain illalla koosteen ryhmien työskentelyn tuloksista. Yksittäisiä mainintoja kertyi yhteensä viiden liuskan verran. Se kertoo aktiivisesta työskentelystä ja vilkkaasta keskustelusta. Selkeimmin koosteesta nousivat esille perussanoman kirkastaminen, hallinnon vähentäminen, yhteistyön lisääminen, yhteisöllisyyden vahvistaminen, hengellisen elämän tukeminen, seurakuntalaisten ottaminen todesta ja heidän saamisensa mukaan seurakunnan elämään. Pohditte ryhmissä ihanneseurakuntaa. Yhteenvetona ihanneseurakunnan tulisi olla avoin ja kutsuva, tässä ajassa oikealla tavalla perustehtäväänsä toteuttava.

 

Ryhmien tuotoksia lukiessani pohdin, mihin suuntaan meidän on nyt seurakuntina ja hiippakuntana kuljettava. Miten osaamme valita oikean tien ja kulkea sitä? Mitkä tienviitat osoittaisivat tietä oikeaan suuntaan?  

 

Kirkko elää muutoksen keskellä. Yhtenäiskulttuurin aika - mikäli sellaista on koskaan oikein ollutkaan - on takanapäin. Vanhat rakenteet ja instituutiot ovat murroksessa. Moniarvoisuus ja – uskontoisuus lisääntyvät. Henkinen murros johtaa uskontojen ja arvojen uudenlaiseen asemointiin. Ihmisten elämäntavat eriytyvät ja pirstoutuvat. Väestörakenteen ja muuttoliikkeen vaikutukset tuntuvat eri tavoin. Kolmessa vuosikymmenessä on hiippakuntamme väkiluku laskenut lähes 100 000 jäsenellä. Mikäli kehitys jatkuu entisellään, kymmenen vuoden kuluttua hiippakunnassamme on 40 000 jäsentä vähemmän kuin nyt. Tiedonvälityksen ja työelämän muutokset ovat niin nopeita, ettei tahdo perässä pysyä. Talouselämä on epävarmuuden kourissa. Teollisuuden rakennemurros koskettaa hiippakuntaamme, kuten eilisen uutisista saimme jälleen kerran kuulla. Tätä luetteloa voisi jatkaa pitkälle. Niillä kaikilla on vaikutuksensa Mikkelin hiippakuntaan ja sen seurakuntiin. Kirkon tulevaisuusselonteossa Kirkko 2020 pohditaan näiden ja muiden muutosten vaikutuksia seurakuntiin. En käy niitä tässä tämän enempää läpi.

 

Eilisaamun messussa kuulimme Jeremian kehotuksen: ”ottakaa oppia menneistä ajoista!” Monien tutkijoiden ja teologien mukaan elämme nyt samanlaista aikaa kuin kristinuskon alkuaikoina. Mitkä tekijät vaikuttivat kristinuskon kasvuun? Mistä ensimmäiset kristityt ammensivat voimansa? Mielessäni on kolme tienviittaa, jotka voivat olla meille avuksi kulkiessamme kirkkona kohti tulevaisuutta.

 

Ensimmäisen tienviitan avaa kirkkoisä Tertullianus (n. 160-220). Hän kertoi aikalaistensa sanoneen kristityistä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” (Apologeticus 39). Kristittyjen tuntomerkki ulkopuolisten silmissä oli keskinäinen rakkaus.

 

Toki Uuden testamentista voimme lukea, ettei kaikki näin auvoista ollut ensimmäisissä seurakunnissakaan. Monenlaisia ristiriitoja ja keskinäisiä ongelmia oli kristittyjen keskuudessa. Mutta siitä huolimatta vaikutelma ulospäin oli tämä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.”

 

”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Onko tämä tuntomerkkimme nyt? Vai tunnistetaanko meidät paremmin toisesta merkistä: ”Katsokaa, kuinka he raastavat toisiaan”? Ei ole kovin vaikea huomata, että tämä on todellisuutta kirkossamme. Tässä on ensimmäinen asia, jossa meidän on otettava todesta Herran sana Jeremian kirjassa: ”Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.”

 

Keskinäisen rakkauden ja yhteyden vaaliminen on keskeisiä tehtäviämme, jos aiomme kirkkona olla uskottava ja vakuuttava yhteisö. Luonnollisesti siinä on oltava realismin tajua. Ensinnä on ymmärrettävä, että keskinäinen rakkaus ja sisäinen ykseys ovat keskeinen osa kirkon olemusta. Erityisesti piispan on vaalittava ja edistettävä yhteyttä ja yksimielisyyttä. Samalla tavalla jokaisen kirkon työntekijän ja jäsenen on siihen pyrittävä.

 

Toiseksi on hyvä havaita, että kristillisen kirkon ykseys on aina ollut jännitteistä. Se on ollut ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme, yhtä vähän kuin seurakuntamme, ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti. Se on Uuden testamentin kuvia käyttääkseni viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Tarvitsemme rohkeutta uskaltaa kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme rohkeutta rakentaa yhteyttä.

 

Kolmanneksi moninaisuudella on luonnollisesti rajansa. Jossakin tulevat ne rajat vastaan, jolloin kirkon ykseys särkyy. Silloin kun emme voi yhtyä samaan uskontunnustukseen, ykseys on katkennut. Silloin kun emme voi viettää yhteistä jumalanpalvelusta tai mahdu samaan ehtoollispöytään, ykseys on rampautunut. Silloin on entistä vahvemmin etsittävä yhteyttä. Silloin jos milloin tarvitaan keskinäistä rakkautta.

 

”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Tähän suuntaan meidän on nyt kirkossamme kuljettava. Lähtökohtana on luottamus. Vain vahvistamalla luottamusta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus kohdata erilaisuutta ja ratkoa ristiriitoja. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky ja se mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä, yhteistä tahtoa ja yhteisvastuuta.

 

Kirkon työntekijä on kutsuttu rauhantekijäksi ja sovun aikaansaajaksi. Tähän Raamattu meitä kehottaa lukuisissa kohdissa:

"Autuaita ovat rauhantekijät. He saavat Jumalan lapsen nimen." (Matt. 5:9)

"Olkoon teissä suola itsessänne ja eläkää sovussa toinen toisenne kanssa." (Mark. 9:50b)

”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh.13:34b)

”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh.13:35)

"Eläkää rauhassa keskenänne." (1 Tess. 5:13b)

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen." (Hepr. 12:14a)

"Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma yhteys" (Ef. 4:3)

”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:10b)

 

Toinen tienviitta tulevaisuuteen löytyy tuntemattoman kristityn kirjeestä Diognetos-nimiselle miehelle toiselta vuosisadalta (Apostoliset isät, s. 214-217). Kirjeessä haluttiin puolustautua valheellisia syytöksiä vastaan. Se antaa mielenkiintoisen, tosin samalla ihannoidun kuvan tuon ajan kristittyjen elämästä omassa yhteiskunnassaan:

 

”Kristityt eivät nimittäin eroa muista ihmisistä minkään maan tai kielen tai tapojen perusteella. Eiväthän he asu missään omissa kaupungeissaan, eivät puhu muista poikkeavaa kieltä eivätkä noudata eriskummallisia elintapoja. Ei heidän uskonsa ole suinkaan oppineisuutta, jonka kaikenlaisista asioista kiinnostuneet ihmiset olisivat huolellisen ajatustyöskentelyn tuloksena tuottaneet, eivätkä he edusta mitään inhimillistä oppisuuntaa kuten muutamat. He asuvat kreikkalaisten ja barbaarien kaupungeissa sen mukaan kuin kunkin osaksi on tullut, ja noudattavat paikallisia tapoja vaatetuksessa, ruokajärjestyksessä ja kaikessa muussakin elämässään. Mutta samalla he kuitenkin osoittavat, että heidän elämänmuotonsa on ihailtava ja tunnustetusti ihmeellinen. He asuvat kukin omassa maassaan, mutta muukalaisina. He osallistuvat kaikkeen kansalaisten tavoin, mutta joutuvat kestämään kaikkea kuin muukalaiset. Jokainen vieras maa on heidän isänmaansa, mutta jokainen isänmaa heille vieras. He solmivat avioliittoja niin kuin kaikki muutkin ja saavat lapsia, mutta he eivät pane heitteille näitä, kun ne syntyvät. Heidän pöytänsä on avoin kenelle vain, mutta ei heidän aviovuoteensa. Lihassa he ovat, mutta eivät lihan mukaan elä. Maan päällä he oleskelevat, mutta taivaassa on heidän yhdyskuntansa. He noudattavat säädettyjä lakeja, mutta omassa elämässään he ylittävät lait. He rakastavat kaikkia, mutta kaikki vainoavat heitä. Heitä ei tunneta, mutta kuitenkin heidät tuomitaan. Heitä tapetaan, mutta heidät tehdään eläviksi. He ovat köyhiä, mutta tekevät monia rikkaiksi. Heiltä puuttuu kaikki, mutta kuitenkin heillä on kaikkea ylenpalttisesti.” (Kirje Diognetokselle 5:1-16)

 

Kristittyjen elämään on alusta alkaen kuulunut sekä syrjäytyneiden auttaminen että yhteisön omien köyhien jäsenten avustaminen. Vaikka monet kuvaukset ovat idealisoituja ja liioittelevia, eivät ne ole vailla historiallista pohjaa. Järjestelmällisellä avustustoiminnalla oli merkittävä sija kristillisten seurakuntien elämässä. Kristityt saivat tämän takia positiivista huomiota osakseen. Kaikkein kuuluisin todistus tästä on viimeisen pakanakeisarin, Julianoksen, vuonna 362 kirjoittama kirje Arsakius-nimiselle Galatian ylipapille. Julianos pitää häpeällisenä sitä, että ”galilealaiset” ruokkivat niin oman yhteisönsä jäseniä kuin ei-kristittyjäkin köyhiä, jotka eivät saa omiltaan apua (430D; 157:3).

 

Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla on todennäköisesti ollut varsin suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Amerikkalainen sosiologi Rodney Stark on esittänyt, että yksi tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito roomalaisen yhteiskunnan perusteita järkyttäneiden tautiepidemian aikana. Toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä kristityt hoitivat tarttuviin tauteihin sairastuneita. Ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta.  Näin toimiessaan kristityt lisäsivät Starkin mukaan paitsi suosiotaan myös kristittyjen osuutta väestöstä. (Rodney Stark, The Rise of Christianity, 1997.)

 

Toinen tienviitta osoittaa siis kirkosta ulospäin. Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Meillä työntekijöillä riittäisi kyllä tekemistä ilman seurakuntalaisia. Ensimmäisten kristittyjen todistus on kuitenkin tyystin toisenlainen. Heillä oli vahva keskinäinen yhteys, mutta se ei johtanut heitä käpertymään sisäänpäin, vaan päinvastoin usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. He ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa.

 

Ensimmäisistä kristityistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42) Voimanlähteenä kristityillä on aina ollut sana, ehtoollinen ja rukous.  Ne kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Vastuu lähimmäisestä on sidoksissa uskon ytimeen. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Diakonia lähtee alttarilta.

 

Jos ihmiset kokevat kirkon myötäeläväksi, todella auttavaksi eikä vain puhuvaksi, ihmisen puolella olevaksi, heistä ja heidän asioistaan kiinnostuneeksi, he haluavat siihen kuulua ja sitoutua. Arkkipiispa Jukka Paarma muistutti tästä muutama vuosi sitten piispainkokouksen avauspuheessaan (10.2.2004): ”Sellaisena kirkkokin toteutti Mestarinsa oppia, hänen joka antoi itsensä ’maailman elämän puolesta’. Ehkä nyt on taasen aikaa kaivaa esille parin kolmen vuosikymmenen takainen eri kirkoissa tunnuslauseena toistettu määritelmä. Ainakin meidän kirkon työntekijöiden ja päättäjien sopii sitä muistaa. Muistaa sitä, keitä palvelemme ja keitä varten olemme. Kirche für Andere, Church for the Others - kirkko ei itseään vaan toisia varten.”

 

Myöhemmin arkkipiispa Paarma toisti tämän ajatuksensa (piispainkokouksen avauspuhe 9.2.2010): ”Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään, kirkosta, instituutiosta tai siitä yhteisöstä, joka pitää esillä Jumalan sanaa ja sakramentteja. Kirkko on olemassa toisia varten. Sen on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, joiden syliin hyvinvointiyhteiskunnan hyvät hedelmät eivät ole tipahdelleet.”

 

Tulevaisuuden kirkko on hengellisesti vahva, olemuksestaan tietoinen ja perustehtäväänsä keskittynyt, mutta samalla ulospäin suuntautunut rakkauden ja osallisuuden yhteisö.

 

Kolmas tienviitta on meille hyvin tuttu. Jeesuksen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni.” Välineinä ovat kaste ja opetus. Kristillisen kirkon olemukseen kuuluu missionaarisuus, lähetystehtävä. Ensimmäiset kristityt elivät lähetystilanteessa ja se leimasi seurakuntien elämää. Kristinusko levisi Jerusalemista nopeasti kahden ensimmäisen vuosisadan aikana kaikkiin ilmansuuntiin.

 

Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä. Kirkko on aina viestivä yhteisö. Sen tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen.

 

Mutta miten on käynyt? Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Olemme luoneet sellaisia rakenteita, joita ei ole tarkoitettu maailman valloittamiseen, vaan säilyttämiseen. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu saavutettujen asemien turvaamiseen. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

 

Viime viikkoina on muisteltu edesmennyttä evankelista Kalevi Lehtistä. Muistan elävästi hänen vertauksensa jalkapallo-ottelusta. Hänen mukaansa moni seurakunta on kuin jalkapallo-ottelu: on 22 pelaajaa, jotka kipeästi tarvitsevat lepoa, ja 50 000 katsojaa, jotka kipeästi kaipaavat liikuntaa. Suurin haasteemme on saada ihmiset kirkkojen katsomoista pelikentälle.

 

Tänä aamuna tuomiokirkossa ehtoollista jakaessani tunsin syvää kiitollisuutta teistä työtovereista tässä hiippakunnassa. Meillä on laaja, monipuolinen, hyvin koulutettu ja motivoitunut työntekijäjoukko seurakunnissa. Kiitos siitä, että olet osa tätä joukkoa. Olen näinä päivinä iloinnut teistä, Mikkelin hiippakunnan seurakuntien työntekijöistä!

 

Niin suuri kiitoksen aihe kuin runsas työntekijäjoukko onkin, kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa meidän työntekijöiden varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan – Kristuksen ruumiin – rakentamiseen. Teologian kielellä sanottuna kyse on siitä, että yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä. Meitä työntekijöitä tarvitaan, mutta seurakuntalaisissa on kirkkomme tulevaisuus.

 

Hyvät työtoverit. ”Näin sanoo Herra: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.” Olen hahmottanut kolme tienviittaa, jotka auttavat meitä kulkemaan tulevaisuuden rannalle. Ne voisi otsikoida iskusanoilla: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” ”Usko näkyy rakkauden tekoina.” ”Menkää ja tehkää.”

Edessämme on monella tavalla tuntematon tulevaisuus. Vastauksia kaikkiin kysymyksiin ei ole. Siksi on hyvä muistaa amerikkalaisen herätyssaarnaaja D.L. Moodyn viisas ajatus: ”Herran palveluksessa voimme tehdä monta erehdystä, mutta suurin niistä on se, että emme tee yhtään mitään.” Siksi: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” ”Usko näkyy rakkauden tekoina.” ”Menkää ja tehkää.”

Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen.  Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Katseen on oltava tulevaisuudessa, joka on kristitylle aina avoin. Tarttukaa niihin mahdollisuuksiin, joita tämä aika tarjoaa. Rakentakaa kirkon tulevaisuutta. Sillä olen vakuuttunut siitä, että nyt ja aina kirkon sanomalle hyväksymisestä, turvallisuudesta, luottamuksesta, armosta, toivosta ja tulevaisuudesta on kysyntää.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Tervehdyspuhe Mikkelin rauhanyhdistyksessä 25.9.2011

 

  

 

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.” (Gal. 1:3, vuoden 1938 KR) Tämän apostolisen tervehdyksen myötä tahdon tervehtiä teitä sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa. Lausun myös parhaimmat kiitokset kutsusta vierailla Mikkelin rauhanyhdistyksessä ja tutustua sen toimintaan.

 

Vierailuni ajankohta on hyvin osuva. Nimittäin viime aikoina on julkisuudessa keskusteltu vilkkaasti herätysliikkeiden ja kirkon suhteista. Tämä keskustelu on koskettanut myös vanhoillislestadiolaista liikettä. On esitetty näkemyksiä, joiden mukaan herätysliikkeet ovat saaneet liian voimakkaan aseman kirkossa. On myös esitetty, että kirkko syrjii herätysliikkeitä tai päinvastoin väitetty herätysliikkeiden olevan ”käenpoikia” kirkossa. Ajankohtaisuutta lisää se, että useat herätysliikkeet käyvät sisäistä keskustelua, osin kipeistäkin kysymyksistä. Tämäkin koskee lestadiolaisuutta.

 

Minussa kirkon ja herätysliikkeiden asettaminen vastakkain herättää kysymyksiä. Mitä tarkoitetaan kirkolla? Herätysliikkeet ovat osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja sen elämää. Siksi viime aikojen kriittisyys herätysliikkeitä kohtaan on mielestäni osunut pääosin ohi maalin.

 

Monet herätysliikkeet korostavat perinteisiä uskonkysymyksiä ja muun muassa Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä. Näin tekee myös lestadiolainen herätysliike. Ei näiden asioiden esillä pitäminen ole kirkossa ongelma, päinvastoin!

 

Media rakentaa nykyisin draamaa ja etsii konflikteja. Niistä saadaan näyttäviä uutisia ja artikkeleita. Sen sijaan hyvin vähän kiinnostaa se rakentava työ, jota herätysliikkeet ja kristilliset järjestöt koko ajan tekevät seurakunnissa. Olen kiitollinen kirkkomme herätysliikkeiden aktiivisista jäsenistä. Siitä haluan lausua tunnustuksen myös teille, Mikkelin rauhanyhdistyksen jäsenille.

 

Herätysliikkeet ja kirkolliset järjestöt ovat vuosikymmenten aikana vaikuttaneet merkittävästi kirkossamme. Yhä edelleen ne ovat tärkeä voimavara kirkon työssä. Esimerkiksi monet kirkon nykyisistä työaloista ovat syntyneet järjestöjen kehittäminä ja siirtyneet vähitellen seurakunnan työmuodoiksi. 

Kristilliset järjestöt ja herätysliikkeet ovat huomattavia maallikkoaktiivisuuden toteuttajia seurakunnissa. Ne tarjoavat vastuullisia tehtäviä ja mielekästä toimintaa. Niiden kautta moni jäsentyy seurakuntaan ja kirkkoon. Seurakuntien aktiivisista jäsenistä suuri osa on myös herätysliikkeiden kannattajia.

Erityisen tärkeänä näen herätysliikkeiden ja järjestöjen luoman yhteisöllisyyden. Ne tarjoavat usein suurissa seurakunnissa pieniä yhteisöjä, joissa seurakuntaelämä konkretisoituu. Niistä on löytynyt monille sellainen viiteryhmä, johon voi tuntea samaistuvansa ja kuuluvansa. Hengellisten liikkeiden piirissä löytyy uskon ja elämän malleja. Näin näen ne osana seurakuntaelämää enkä seurakunnan ulkopuolella tai vaihtoehtona olevana toimintana. 

Historiallisesti monet herätysliikkeet ovat syntyneet protestiliikkeinä kirkkoa kohtaan. Kirkko tarvitsee jatkuvasti sellaista kritiikkiä, joka on kirkkoa rakentavaa ja rakastavaa. Näin toimimalla herätysliike palvelee parhaiten kirkkoa. Tässä tosin on mielestäni tapahtunut ylilyöntejä niin herätysliikkeissä kuin kirkonkin puolella. Mielestäni piispa Olavi Kareksen aforismissa on syvä viisaus: ”Samassa suhteessa kuin kirkon sisäisen, rakentavan opposition merkitys vähenee, kasvaa ulkoa tulevan opposition iskuvoima.”

 

Kirkon historiaan ja varsinkin suuren enemmistökirkon elämään on aina liittynyt jakautumista erilaisiin hengellisiin ryhmiin. Suomessa tilanne on myönteinen, kun herätysliikkeet ovat pysyneet pääosin kirkon yhteydessä. Toivon näin olevan myös tulevaisuudessa.

 

Piispan virka on ykseyden virka. Piispojen erityinen vastuu on huolehtia kirkon ykseyden säilymisestä ja vahvistumisesta. Siksi olen pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä eri herätysliikkeisiin ja kirkollisiin järjestöihin. Nyt näen tärkeäksi vahvistaa eri tavalla hengellisen elämän puolia painottavien liikkeiden ja kirkon jäsenten keskinäistä luottamusta. Keskusteluyhteyden vaaliminen on keskeistä. Toivonkin, että kirkkomme johdon ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vuoropuhelu tiivistyisi entisestään. Vain siten voi vahvistua keskinäinen luottamus ja voimme avoimesti käsitellä myös kipeitä kysymyksiä, ovat ne sitten opillisia, eettisiä tai käytännöllisiä. Kirkkomme voi tarjota tukea ja foorumin myös lestadiolaisen herätysliikkeen sisäiselle keskustelulle. Tiedän sille olevan tarvetta ja tahdon rohkaista teitä avoimeen ja rehelliseen keskusteluun.

 

Kirkkomme haasteet ovat niin suuret, ettei yhteistyölle kirkon sekä herätysliikkeiden välillä ole vaihtoehtoja. Ykseyden vaaliminen kirkon sisällä on tämän hetken keskeisimpiä kysymyksiä. Tavoitteena tulee olla, että toimitaan yhteisessä kirkossa yhteisten päämäärien hyväksi. Sovitettu erilaisuus sopisi myös kirkon sisäisen keskustelun periaatteeksi.

 

Hyvät sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Palaan vielä lopuksi puheeni alkuun. Tervehdin siinä teitä Uuden testamentin kirjeissä usein esiintyvällä apostolisella tervehdyksellä: ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Martti Luther toteaa Galatalaiskirjeen selityksessä, että ”näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko. Armo antaa synnin anteeksi, rauha tyyntää omantunnon. Synti ja paha omatunto, lain voima ja synnin ota ovat ne kaksi perkelettämme, jotka meitä rääkkäävät. Kristus voitti ja jalkoihinsa tallasi nämä molemmat hirviöt sekä tätä että tulevaa maailmanaikaa silmällä pitäen. Tästä maailma ei tiedä kerrassaan mitään; sentähden se ei voi opettaa mitään varmaa synnin, pahan omantunnon eikä kuoleman voittamisesta. Vain kristityillä on tiedossaan se oikea tapa, jolla tätä oppia on opetettava; sillä he harjoittavat itseään sekä aseistautuvat voittamaan syntiä, epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa. Ja Jumala itse on antanut tämän opetustavan; sitä ei ole keksitty minkään vapaan tahdon, minkään ihmisjärjen eikä -viisauden avulla. Näihin kahteen sanaan - armo ja rauha - siis koko kristinusko sisältyy: armoon syntien anteeksiantamus, rauhaan iloinen ja levollinen omatunto.”

Tätä uskomme ydinsanomaa lestadiolainen herätysliike on tahtonut varjella ja julistaa. Nykyaikana tarvetta sanomalle armosta ja rauhasta on yhä enemmän. Kirkon ja herätysliikkeiden suhteesta puhuttaessa tämä on tärkeintä muistaa. Kaikkien muiden merkittävien asioiden keskellä on muistettava olennaisin. Pahin uhka hyvinvoinnillemme tai tulevaisuudellemme ei ole julkisen talouden kestävyysvaje, Kreikan lainatakuut tai maailmanlaajuinen talouslama. Martti Luther toteaa: ”Jos näet vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa.”  Siksi on välttämätöntä niin yksittäiselle kristitylle kuin koko kirkolle yhä uudelleen muistuttaa, että ”Jeesus Kristus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. Ne eivät voi enää pitää meitä ominaan. Usko Kristukseen siirtää meidät Saatanan kahleista Jumalan valtakunnan vapauteen.” (Katekismus 1999, kohta 15). Armo on sitä, että saa synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Siitä seuraa rauha omassatunnossa. Siksi: ”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kolumni Sana-lehdessä 29.9.2011

Kristillinen identiteetti

Aidon kristillisen identiteetin vahvistaminen on kirkon tärkeimpiä pastoraalisia tehtäviä. Tähän lopputulokseen päädyttiin Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppikeskusteluissa muutama viikko sitten.

Identiteetillä on yleisesti ymmärretty ihmisen käsitystä itsestään. Kuka minä olen? Identiteetti ei ole mikään pysyvästi hankittu ominaisuus, vaan se on aina uudelleen löydettävä muuttuvan ympäristön keskellä. Sen vuoksi on myös kysyttävä, mihin yhteisöön ihminen jäsentyy. Mistä tulen ja mihin kuulun?

Oppikeskustelujen teesit kiteyttivät kristillisen identiteetin: ”Sen tulee olla evankeliumiin pohjautuva Kristuksen Herraksi ja Jumalaksi tunnustavien (Joh. 20:28) ja hänen tahtoaan seuraavien opetuslasten identiteetti (1. Joh. 3:23).” Tällainen itseymmärrys nojautuu varhaiskristillisiin ihanteisiin.

Erityisen tärkeä on nykyisin ”ekklesiastinen identiteetti”, kuten oppikeskusteluissa teologian kielellä sanottiin. Suomeksi sanoisimme yksinkertaisesti, että kristitty ei voi olla ilman kristillistä yhteisöä.

Kirkko on Kristuksen ruumis. Kristitty on yksi ruumiin jäsen ja kuuluu erottamattomasti yhteen toisten kristittyjen kanssa. On mahdotonta olla kristitty yksinään, vaikka moni luulottelee: ”Voi Jumalaan uskoa, vaikkei kirkkoon kuuluisikaan.”

Oppikeskusteluissa todettiin: ”Kristillisen identiteetin muovautumiseen olennaisesti vaikuttaa kristillinen kasvatus, jonka perusta rakennetaan kodeissa ja seurakunnassa.” Kristillinen kotikasvatus on viime vuosikymmeninä heikentynyt. Se on hälyttävää, sillä kotoa saadut hengelliset eväät ovat tärkein tekijä kristillisen identiteetin kasvulle. Kristillisen kasvatuksen elvyttäminen ja tukeminen on tullut yhä tärkeämmäksi kirkollemme.

Kirkkoa uhkaa alituisesti vaara käpertyä sisäänpäin. Ensimmäisten kristittyjen todistus oli tyystin toisenlainen. Heillä oli vahva keskinäinen yhteys, mutta usko näkyi myös ulospäin rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. Vieraanvaraisuus oli uskon motivoimasta rakkaudesta kumpuava kristillinen hyve.

Kristilliseen itseymmärrykseen kuuluu aina sekä usko että rakkaus. Oppikeskustelujen teeseissä tämä ilmaistiin osuvasti: ”Siellä missä kirkon jäsenet elävät uskonsa mukaisesti osoittaen kristillistä rakkautta teoissaan ja suhtautumisessaan ympäröivään maailmaan, kirkon jäsenyys vahvistuu ja kirkko vetää puoleensa uusia jäseniä.”

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>





Puhe Lauritsalan seurakunnan 60-vuotisjuhlassa 12.10.2011

 

Hyvät lauritsalalaiset, sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa.

Viime kesänä vietimme veljieni Sakarin ja Timon kanssa päivän kotini autotallissa selvittäen äitimme ja isämme jäämistöä. Anja-äitimme kuolemasta (elokuu 2009) oli kulunut lähes kaksi vuotta, Auvo-isämme kuolemasta jo 14 vuotta (lokakuu 1997). Lopullinen äidin ja isän kirjeiden, valokuvien ja monien muiden henkilökohtaisten papereiden selvittäminen oli vain jäänyt. Nyt tartuimme veljekset urakkaan. Ja Lauritsala tulvahti piispantalon autotalliin. Lukemattomat valokuvat, kirjeet ja asiapaperit liittyivät Lauritsalaan. Isäni, äitini ja minä muutimme Lauritsalaan vuonna 1961, veljeni Sakari ja Timo syntyivät täällä. Me pojat lähdimme aikanaan opiskelemaan ja Lauritsala jäi, vanhempamme sen sijaan asuivat täällä vuoteen 1997 saakka. Ei ole ihme, että pahvilaatikoista suorastaan tulvi muistoja Lauritsalasta.

Lauritsala on se paikka, jossa olen viettänyt tärkeimmät kasvuvuoteni. Siksi olen hyvin iloinen siitä, että tänään voin osallistua Lauritsalan seurakunnan 60-vuotisjuhlaan. Se on minulle hyvin merkittävää. Iloani lisää se, että saan vierailla kotiseurakunnassani yhdessä Irja Askolan kanssa. Kaksi saman pyhäkoulun ja seurakunnan kasvattia on kutsuttu kirkkomme piispan virkaan. Kuka olisi sitä osannut 1960-luvulla aavistaa?

Vanhempieni jäämistöstä löysin Lauritsalan seurakunnan kymmenvuotishistoriikin, pienen keltaisen vihkosen. Sen on kirjoittanut kirkkoherra Veli-Valio Kaukovaara. Vihkosen väliin oli talletettu seurakuntakodin vihkiäisjuhlan ohjelma 1.3.1970 sekä seurakunnan 25-vuotisjuhlan ohjelma vuodelta 1976. Lisäksi vihkosen välissä oli isäni käsin kirjoittama esitys ”Lauritsalan seurakunnasta Mäntän seurakuntalaisille 8.6.1968”. Isäni toimi Lauritsalan seurakunnan diakonina vuosina 1961-1974. Hänen tehtäviinsä kuuluivat aluksi myös suntion tehtävät ja siksi hän usein esitteli seurakuntaa erilaisille retkikunnille ja vieraille.

Esityksessään isäni kertoo ensin seurakunnan jäsenistöstä, toimitiloista, työntekijöistä, seurakuntatyöstä – esimerkiksi talvella jumalanpalveluksiin osallistui keskimäärin 180 henkeä, kesäisin 80 henkeä – ja sitten hän jatkaa:

”Kuitenkaan: ”- työni on turhaa, vaivani suotta, vaikka mun aikani ois tuhat vuotta, armotta Herran mun työni on suotta.” Me saatamme touhuta Jumalan vainioilla vaikka kuinka paljon, mutta jos puuttuu Jumalan henki, niin turhaa on työmme. Monitouhuisessa seurakuntaelämässä voimme joutua syrjään pääasiasta Kristuksesta. Siksi on valvottava ja rukoiltava. Vanhat sanoivat: ’Rukoile ja tee työtä.’ Rukouksessa Jumalan henkeä avuksi pyytäen sanan kylvö kantaa hedelmää. Se on sittenkin Jumalan kädessä kirkonkin elämä ja toiminta.”

Tähän isäni yli neljä vuosikymmentä sitten pitämään puheeseen liittyy vahva viesti nyt juhlivalle Lauritsalan seurakunnalle. ”Me saatamme touhuta Jumalan vainioilla vaikka kuinka paljon, mutta jos puuttuu Jumalan henki, niin turhaa on työmme. Monitouhuisessa seurakuntaelämässä voimme joutua syrjään pääasiasta Kristuksesta.”

Kirkollamme on edessään monenlaisia kysymyksiä. Lauritsalassa kohdataan samat haasteet kuin muissakin hiippakuntamme seurakunnissa. Tärkeitä asioita on paljon, ratkaistavia ongelmia runsaasti, tulevaisuuteen vaikuttavia seikkoja yllin kyllin. Monenlaisia näkökohtia on otettava huomioon, kun tehdään seurakuntatyötä ja suunnitellaan tulevaisuutta. Juuri silloin tarvitaan rukousta ja Pyhän Hengen johdatusta. Silloin tarvitaan keskittymistä pääasiaan, Kristukseen.

Kristuksesta avautuu se työnäky, joka minusta kuvaa Lauritsalan seurakuntaa. Siinä seurakunta on ihmistä varten ja häntä lähellä. Seurakunta ei ole jokin ulkopuolinen instituutio, vaan ”minun seurakuntani”. Toivon, että Lauritsalan seurakunta on hengellisesti vahva, olemuksestaan tietoinen ja perustehtäväänsä keskittynyt, ulospäin suuntautunut rakkauden ja osallisuuden yhteisö. Tällaisella seurakunnalla on tulevaisuus.

Seurakuntayhtymän tiedottaja Marinella Ruutu kysyi lehtihaastattelussa, mitä toivon seurakunnan 60-vuotisjuhlan viestivän. Mietin kysymystä pitkään. Lopulta vastaukseni kiteytyi siihen, että itse olen saanut Lauritsalan seurakunnalta hyvin paljon. Olen siitä kiitollinen. Siksi toivon, että sama kokemus voisi yhä välittyä Lauritsalan seurakunnasta. Se ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan Jumalan ja ihmisten yhteyteen kutsuva avoin yhteisö. Tämä toteutuu silloin, kun Kristus on seurakunnan pääasia. Hän tekee tästä seurakunnasta armon yhteisön.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kolumni Sana-lehdessä 17.11.2011

Säästetäänkö rukouksesta?

Seurakunnassa on liitosten myötä useita kirkkoja. Nyt keskustellaan siitä, kannattaako kaikissa kirkoissa pitää jumalanpalveluksia. Voitaisiinko jostakin jumalanpalveluksesta luopua, mahdollisesti aikanaan jopa koko kirkosta? Samalla vähenisi pappis- ja kanttori- sekä kiinteistötyövoiman tarve.

Toisessa seurakunnassa mietitään, siirretäänkö jumalanpalvelukset talveksi seurakuntataloon, kun kirkon lämmittäminen on niin kallista. Osallistujat mahtuvat hyvin seurakuntasaliin. Sijainniltaankin kirkko on seurakuntataloa kauempana.

Kolmannessa seurakunnassa pohditaan, voisiko jumalanpalvelukset laittaa kiertämään siten, että joka pyhä kaikissa seurakunnan kirkoissa ei pidettäisikään jumalanpalvelusta. Siten voitaisiin panostaa yhteen messuun tavallista enemmän. Lisäksi pappien ja kanttorien vapaiden viikonloppujen pitäminen helpottuisi, kun ei tarvittaisi niin paljon työntekijöitä kaikkina viikonloppuina.

Seurakunnat joutuvat talouden kiristyessä pohtimaan säästökohteita. Ratkaisut eivät ole helppoja, mutta niitä on pakko tehdä. Henkilöstöä, kiinteistöjä ja toimintaa on tarkasteltava kriittisesti. Silti mieleeni nousee kysymyksiä.

Jos seurakunnan kirkossa on vuosisatojen ajan viikosta toiseen vietetty jumalanpalvelusta, niin meidän aikanammeko ne loppuvat? Olemmeko me niin köyhiä, ettei meillä ole varaa jokaviikkoiseen jumalanpalvelukseen? Vai kertooko tilanne enemmän henkisestä ja hengellisestä köyhyydestä kuin varojen puutteesta?

Voiko rukoukselle laskea hintaa? Mikä arvo on sillä, että säännöllisesti viikosta toiseen kirkossa rukoillaan oman seurakunnan ja paikkakunnan puolesta? Mitä merkitsee seurakuntalaisille tietoisuus siitä, että kirkossa rukoillaan meidänkin puolestamme? Tai toisinpäin: Mitä viestii pyhäpäivänä pimeä, suljettu kirkko?

Eikö pappien ja kanttorien keskeisintä viranhoitoa ole jumalanpalveluselämä? Piispa Mikael Agricolan mukaan papin työ on, että hän rukoilee, saarnaa ja studeeraa. Messun viettäminen ja jumalanpalveluselämän kehittäminen ovat viranhoidon ykkösasioita. Tätä tavoitetta lyö korville se, jos työn keskeisimmät prioriteetit ovat työekonomia ja vapaa-aikasuunnitelmat.

Seurakuntien on pakko etsiä säästökohteita. Ne on valittava siten, että kirkon perustehtävä tulee kaikissa tilanteissa hoidetuksi. Niin köyhä ei kirkko ole koskaan ollut, ettei se rukoilisi ja viettäisi jumalanpalvelusta.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Puheenvuoro maaseutunuorten syysparlamentissa 18.11.2011

 

 

 

 

Tulevaisuus ja toivo

Puheenvuoro Maaseutunuorten syysparlamentissa 18.11.2011 Mikkelissä

 

 

Epävarmuus hyvinvoinnin uhkana

 

Sarjakuvasankari Harald Hirmuisen tunnuslause kuuluu: "Elämä on pääosaltaan sotaa ja taistelua ja joskus siihen sisältyy myös vaikeampia aikoja." Eletäänpä yhteiskunnassamme nyt sitten Haraldin luokittelun mukaan "sotaa ja taistelua" tai "vaikeampia aikoja", niin aikamoisen myrskyn keskelle olemme kuluneen vuoden aikana joutuneet. Uutisiin on alkanut yhä useammin ilmestyä sanoja ”epävarmuus”, ”luottamuksen puute”, ”näköalattomuus”, ”levottomuus”. Luetteloa voisi jatkaa. Kuvaavaa on Savon Sanomien nuorten sivujen otsikko maanantaina 14.11.2011: ”Apua, mistä on kyse? Kreikan talouskriisi, valtioiden velkakriisi, vakuuskriisi, finanssikriisi … On kriisiä kriisin päälle.”

 

Tulevaisuus on näyttänyt viime aikoina poikkeuksellisen epävarmalta. Vallan vaihtuminen monissa valtioissa on tuonut levottomuutta. Epätavalliset luonnonilmiöt ovat lisänneet epävakautta ja aiheuttaneet jopa ahdistusta monille. Talouselämän luottamuspula on luonut epävarmuutta maanosaamme. Myös omassa maassamme se on aiheuttanut huolta ja epätietoisuutta. Poliitikoilla on ollut kova työ heidän yrittäessään luoda vakautta ja vahvistaa luottamusta.

 

Epävarmuus kuuluu myös ihmisen yksityiselämään. Elämä on loppujen lopuksi arvaamaton. Itselle, läheisille, perheelle voi tapahtua sellaista, mitä ei toivoisi tai mitä ei olisi osannut odottaa. Yhtäkkiä kaikki voi olla toisin kuin vielä hetki sitten. Perusturvallisuus voi järkkyä. Hallitsematon muutos pelottaa. Epävarmuudessa eläminen on kuluttavaa.

 

Myös maaseudulla on epävarmuus koettu. Yhteiskunta asettaa maatalousyrittäjälle entistä enemmän paineita. Tämä näkyy esimerkiksi ympäristöön, eläinten hyvinvointiin ja tukiehtoihin liittyvissä kysymyksissä. Maatalousyrittäjän työn luonne on muuttunut lyhyessä ajassa ja työn vaatimukset kasvavat koko ajan. Osaamisen tarve lisääntyy. Yhteiskunnan, talouden, markkinoiden ja maatalouspolitiikan suuret muutokset vähentävät työn- ja elämänhallinnan tunnetta. Epävarmuus tulevaisuudesta murentaa hyvinvointia. Se myös kuormittaa lähimpiä ihmissuhteita ja perhettä.

 

Teknisen ja taloudellisen muutoksen nopeus uhkaa talloa ihmiset jalkoihinsa. Tuntuu siltä, että yksityisen ihmisen elämän hallitsemisen taito on tämän johdosta rajoittunut, tai yksilöstä on suorastaan tullut kasvottomien markkinavoimien, hengästyttävän muutoksen ja uusien rakenteiden pelinappula. Moni maaseudun ihminen kokee itsensä tarpeettomaksi tai riittämättömäksi yhteiskunnan jatkuvan muutoksen ja kasvavien vaatimusten edessä.

 

Julkisuudessa puhutaan kehittämisestä, uudistamisesta, kilpailusta, saneeraamisesta, taseista, pörssikursseista, teknisen kehityksen edistysaskeleista. Iltalehden pääkirjoituksessa todettiin tiistaina 15.11.2011: ”Markkinatalous on kasvattanut käenpojan, rahoituspääomien hulvattomaan kasvuun, kupliin ja ahneuteen perustuvan kasinokapitalismin. Taloudesta on tullut kultainen vasikka, jota kumarretaan ja jolle ihmisten tarpeet alistetaan.”

 

Mitä tämä kehitys merkitsee yksityisen ihmisen tai perheen kohdalla? Valitettavan usein pelkoa, epävarmuutta ja alituista huolenkantamista tulevaisuudesta.

 

Huolenkantaminen ja huolehtiminen ovat elämän perusasioita. Mutta ne kuluttavat energiaa ja vievät ilon silloin, kun elämään ei liity muuta kuin epävarmuutta. Hyvinvoinnin tilalle tulee pahoinvointi. Kuitenkaan perimmältään ihmiset eivät elä taseista ja pörssikursseista eivätkä markkinavoimat ja tekninen kehitys riitä Jumalaksi. Ihmiselämä rakentuu tai hajoaa sisältä käsin. Mikäli ihmisen sisäinen elämä luhistuu, se ei pitkään elä materian ja maineen voimalla. Mistä löytyvät avaimet hyvinvointiin?

 

Kolme hyvinvoinnin avainta

 

Hollantilais-amerikkalainen pappi Henri J.M. Nouwen on todennut, että jaksaakseen suunnitella ja asennoitua tulevaisuuteen, ihmisellä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta.

 

Kristillisessä traditiossa on näihin kaikkiin Nouwenin mainitsemiin peruslähtökohtiin – tai hyvinvoinnin avaimiin – vahva viesti. Sivuan niitä seuraavassa hyvin lyhyesti maaseudun näkökulmasta.

 

Ensinnä on siis oltava tieto elämän jatkuvuudesta. Tällöin on kyse työstä ja toimeentulosta. Se on hyvinvoinnin lähtökohta.

 

Raamatun alkulehdillä Jumala sanoo: ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.” (1 Moos. 8:22) Maaseutu ja maanviljelys ovat elämän edellytys. Ruoka ei ole pelkästään kulutustarvike. Se on välttämättömyystarvike. Siksi ruokaan liittyvät asiat tarvitsevat toisenlaisen tarkastelun kuin monet muut tarvikkeet. Maatalous on erityisasemassa, koska ruoantuotanto ei ole vain talouden asia. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Ruoan tuotanto riippuu sääoloista ja siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Luonto opettaa nöyryyttä. Olemme riippuvaisia maasta, olemme sidoksissa Luojaan. Samalla olemme Luojan työtovereita. Hän on antanut ihmiselle kutsumuksen rakastaa Jumalaa ja palvella ihmisiä.  Kautta aikojen maanviljely on ollut yksi tärkeä kutsumus, sillä ”ei lakkaa kylvö eikä korjuu”. Maanviljelyn lisäksi monet muut maaseutuammatit ja -elinkeinot luovat uutta, tarjoavat työtä ja mahdollistavat toimeentulon.

 

Arjen keskellä muistamme harvoin, että jokaisella on vastuu hyvinvoinnistaan. On niin helppo syyttää olosuhteita, työtovereita tai esimiehiä, rahan puutetta, päättäjiä tai jatkuvaa muutosta. Toki niillä on paljon merkitystä. Mutta ”voinko hyvin?” – kysymykseen voi tehdä monta vastakysymystä: kenelle annan vastuun hyvinvoinnistani, mitkä asiat ovat muutettavissa, haluanko todella itse muutosta ja olenko valmis valintoihin?

 

Hyvään ammattitaitoon kuuluu omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Kun kysytään, kenestä hyvinvointini on riippuvainen, vastausta voidaan etsiä kahdesta suunnasta:

 

 

KENESTÄ HYVINVOINTINI ON RIIPPUVAINEN?

 

Esimiehestäni, työtovereistani, puolisostani

Minusta itsestäni

Pyrin muuttamaan esimiestäni, työtovereitani, puolisoani

Pyrin muuttamaan itseäni

Muutokset tapahtuvat esimiehessäni, työtovereissani, puolisossani (ei hallinnassani)

Muutokset tapahtuvat itsessäni (ovat hallinnassani)

Olen valinnut objektin roolin; muut vaikuttavat elämääni

Olen valinnut subjektin roolin; vointini on omissa käsissäni

Voin pääosin huonosti, koska elän elämässäni sivuroolissa ja se tekee voimattomaksi

Voin pääosin hyvin, koska elän elämässäni pääroolissa, olen itse vastuussa itsestäni ja se antaa voimia

 

 

Toiseksi elämällä on oltava merkitys. Onko niin, että kansantaudiksemme tulleessa uupumuksessa ja masennuksessa on pohjimmiltaan kyse elämän hallitsemattomuudesta ja merkityksen katoamisesta? Ihminen ei enää hallitse omaa elämäänsä, vaan häntä hallitaan ulkopuolelta. Toisin sanoen ihminen ei ole oman elämänsä herra ja rakentaja, vaan kohde, pelinappula. Elämän merkitys on kadoksissa ja sen myötä hyvinvointi koetteella.

 

Alussa kertomani Harald Hirmuisen perusopin mukaan elämä on "sotaa ja taistelua ja joskus vaikeampia aikoja". Itse asiassa ihmisen elämä on jatkuvaa kriisistä toiseen siirtymistä. Sitä vain kutsutaan hienommalla nimellä kasvuksi. Niin hullulta kuin se tuntuukin, siihen sisältyy myönteisiä ja rakentavia mahdollisuuksia. Murrosaikoihin sisältyy myös mahdollisuuksia. Kiinan kielen kriisiä tarkoittava sana ilmaistaan kahdella merkillä, joista toinen tarkoittaa vaaraa ja toinen mahdollisuutta. Myös kreikankielessä sanalla "krisis" on samantapainen merkitys. Se voidaan suomentaa tuomiona, jolloin punnitaan se, mikä on kestävää, mikä ei. Kestämätön häviää, terve jää ja luo uusia mahdollisuuksia.

 

Kun kriisi särkee entisiä elämänympyröitä, se herättää samalla kysymyksiä mahdollisista uusista ratkaisumalleista ja avaa tietä kasvulle. Kriisissä järkkyneen tasapainon tilalle etsitään uutta tasapainotilaa. Asian luonteesta ja käsittelytavasta riippuen voidaan saavuttaa entinen tila, entistä parempi tila tai jäädä huonommin toimivaan tasapainotilaan.

 

Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti joutua myrskyn riepoteltavaksi ja epävarmuuden kouriin. Mieluummin sitä eläisi myötätuulessa ja jatkuvassa onnen tilassa. Mutta se on harhaa. Elämässä vuorottelevat ilot ja surut, tyynet ja myrskyt. Kummastakin voi oppia ja kasvaa ihmisenä.

 

Mistä sitten voi löytää niitä voimavaroja, jotka auttavat muutoksen ja epävarmuuden keskellä? Mitkä asiat vahvistavat hyvinvointia? Mistä löydän elämän mielen ja merkityksen? Ehkä seuraavasta on apua:

 

* Luo läheisiä ihmissuhteita. Älä eristäydy ja yritä tehdä kaikkea itse. Hoida lähimpiä ihmissuhteitasi, älä unohda aviosuhteen hoitamista! Toimivat ihmissuhteet ovat vahva suojaverkko, missä pystyt jakamaan huoliasi ja olemaan avoimesti myös heikko.

 

* Yritä tunnistaa keskeiset ongelmat ja vaikuttaa niihin. Vähennä kiirettä ja ylikuormitusta työssäsi ja elämässäsi.

 

* Opettele sanomaan: "EI". Puhu omasta puolestasi ja kieltäydy kohtuuttomista odotuksista ja pyynnöistä, tulevat ne sitten sinusta itsestäsi tai ulkopuoleltasi. Opettele luopumaan ja irrottautumaan.

 

* Arvioi uudelleen arvosi. Mikä on tärkeintä elämässäsi ja työssäsi? Säästä aikaa ja voimavarojasi keskittymällä pysyvään ja olennaiseen. Kukaan ei ole saanut maailmaa valmiiksi, tuskin sinäkään pystyt siihen!

 

* Pyri kohtuuteen kaikilla elämänaloilla. Tiedosta ja ota huomioon sekä työhön että yksityiselämään liittyvät tarpeet. Älä aliarvioi omia tarpeitasi ja toiveitasi - vaikka et saa väheksyä muidenkaan tarpeita.

 

* Pidä huoli fyysisestä kunnostasi. Huolehdi ravinnostasi, unentarpeestasi, terveystarkastuksistasi.

 

* Säilytä elämän rytmi sekä työn ja levon vuorottelu.

 

* Vähennä turhaa huolehtimista - se ei muuta mitään, mutta stressaa sinua. Säilytä huumorintaju, luo elämääsi ja perheeseesi hyviä ja hauskoja hetkiä, muista juhlat ja vuodenkierto.

 

* Ole valmis myöntämään, että voit olla itsekin väärässä ja anna tunnustusta toisille. Älä unohda sanoja: anteeksi ja kiitos. Avoimuutesi ja aitoutesi synnyttävät muissakin avoimuutta ja aitoutta.

 

* Älä tuki sisäisiä elämän ja voiman lähteitä. Jumalan sana, ehtoollinen, seurakuntayhteys ja rukous merkitsevät sisäisen elämän hoitamisessa paljon.

 

* Usko on mitä syvin voimavara. Sinun ei tarvitse ansaita olemassaoloasi työllä, perheellä, omaisuudella tai millään muullakaan. Elämän perusta on luottamuksessa Jumalaan.

 

Kolmanneksi on oltava tulevaisuuden toivo. Kolmesta Nouwenin mainitsemasta peruslähtökohdasta keskeisintä on juuri toivo. Ilman toivoa ei elämällä ole merkitystä eikä jatkuvuutta. Hyvinvointia ei ole siellä, mistä toivo puuttuu.

 

Toivo syntyy monesti arkisista tilanteista; toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteisten asioiden, huolien ja unelmien jakamisesta, kenties konkreettisesta avusta ja henkisestä tuesta. Ihmisen hyvä toteutuu yhteydessä toisiin ihmisiin. Merkillisellä tavalla siinä myös Jumala on läsnä ja tulee luoksemme synnyttäen toivoa tulevaisuuteen. Usko Jumalaan tuo elämään perusturvallisuuden. Elämällä on suunta ja päämäärä.”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)

 

Epävarmuudesta luottamukseen

 

Nykyaikaa sävyttävä epävarmuus ja monet tulevaisuuteen liittyvät kysymykset koettelevat hyvinvointia. Välillä voi tuntea Harald Hirmuisen tavoin: "Elämä on pääosaltaan sotaa ja taistelua ja joskus siihen sisältyy myös vaikeampia aikoja." Juuri siksi on tärkeä etsiä ja vaalia niitä tekijöitä, jotka vahvistavat ja ylläpitävät hyvinvointia.

 

Hyvinvoinnin lähtökohtina ovat tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta. Aikamme uhkakuvat kohdistuvat juuri näihin asioihin. Elämän ja toimeentulon jatkuvuus on uhattuna. Moni kokee itsensä tarpeettomaksi tai elämäntilanteensa kestämättömäksi. Silloin myös tulevaisuuden toivo katoaa.

 

Hyvinvoinnin vahvistamisessa on siksi tartuttava näihin lähtökohtiin, sekä yksityisesti että yhteisesti. On työskenneltävä elämän jatkuvuuden hyväksi, työn ja toimeentulon sekä pohjimmiltaan koko luomakunnan hyvinvoinnin parhaaksi. On tehtävä työtä elämän merkityksen ja tarkoituksen puolesta. Se merkitsee ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja muiden elämää suojelevien arvojen vaalimista ja edistämistä. On toimittava tulevaisuuden toivon hyväksi. Se tarkoittaa lähimmäisenrakkautta, yhteisvastuuta ja heikoimman puolelle asettumista. Kaikessa tässä Luoja on salatulla tavalla läsnä synnyttäen luottamusta ja toivoa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Puhe adventtivastaanotolla 27.11.2011

 

 

 

Puhe piispan adventtivastaanotolla 27.11.2011 Mikkelissä

Mikkelin hiippakunnan piispalla on ollut tapana järjestää kirkkovuoden vaihtuessa adventtivastaanotto. Mielelläni olen liittynyt tähän perinteeseen. Olemme puolisoni Marian kanssa iloisia, että olette ottaneet kutsun vastaan. Näin haluamme olla rakentamassa yhteyttä niin ihmisten kuin yhteiskunnan eri toimijoiden kesken.

Piispan adventtivastaanoton järjestämispaikka vaihtelee vuosittain hiippakunnan eri puolilla. Tällä kertaa olemme täällä Mikkelissä, hiippakunnan keskuspaikassa. Lausun parhaat kiitokseni Mikkelin seurakuntayhtymälle yhteistyöstä tämän vastaanoton järjestelyissä.

Adventin traditioihin on Suomeen Saksasta Ruotsin kautta tullut adventtikynttilöiden polttaminen. Yksi kynttilä sytytetään jokaisena neljänä adventtisunnuntaina. Tänään ensimmäisenä adventtina sytytämme ensimmäisen kynttilän. Kynttilät kuvaavat Jeesusta maailman valona. Niiden valomäärä lisääntyy sitä mukaa kuin joulu, valon juhla, lähestyy.

Kynttilä julistaa sanattomasti adventin sanomaa. Mielessäni on erityisesti kaksi asiaa.

Ensinnä palaessaan kynttilä itse pienenee. Samalla se valaisee ja lämmittää. Tällainen on nykyaikana voimakas vastakulttuurinen viesti. Minäkeskeiseen, omaan hyvinvointiin ja omien etujen varjelemiseen keskittyvään aikaamme adventti tuo toisenlaisen sanoman. Jos asetan lähimmäisen hyvän ja yhteisen edun omieni edelle, voin olla valon ja lämmön tuoja. Silloin yhteinen elämämme kulkee oikeaan suuntaan, kohti yhteistä vastuuta ja hyvinvointia. Joulua edeltävä paastonaika johtaa meitä ottamaan mallia kynttilästä: kun itse pienenee, silloin valaisee ja lämmittää.

Toiseksi pimeässä pienikin kynttilän liekki voi auttaa paljon. Sen olemme erityisesti tänä pimeänä syksynä huomanneet. Kynttilän liekki ei valaise pitkälle, mutta pimeässä se voi olla elintärkeää. Samoin elämässä voi vaikeiden ja pimeiden aikojen apuna olla se joskus pienikin valo, joka nousee uskosta Jeesukseen ja hänen huolenpitoonsa meistä ihmisistä. Hän itse lupaa: ”Minä olen maailman valo. Se joka minua seuraa, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Toivo merkitsee sitä, että kaikissa elämän vaiheissa ja tilanteissa voimme luottaa, että Jumala on kanssamme. Niin pimeää hetkeä ei elämässä ole, ettei Jeesus olisi kanssamme, vaikka emme sitä aina huomaisi tai tuntisi.

Adventin sanoma on viesti valosta, lämmöstä ja toivosta. Voimme olla välittämässä sitä toisillemme. Saamme itse elää siitä. Adventtivirsi kiteyttää osuvasti: ”Uskomme vahvista, luo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.” (Virsi 15:3b)

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Puhe Elimäen seurakunnan kirkkoherran virkaan asettamisessa 4.12.2011

    

 

Puhe kirkkoherra Päivi Sipposen virkaanasettamismessussa 4.12.2011 Elimäen kirkossa

 

Rakkaat kristityt, hyvä Päivi.

 

Elimäen seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Päivi Sipponen asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään evästää viisaalla tavalla yksi tämän toisen adventtisunnuntain raamatunkohdista. Ensimmäisen Pietarin kirjeen ensimmäisessä luvussa sanotaan: ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.” (1 Piet. 1:13)

 

Ensinnä kirkkoherran on elettävä tässä ajassa, seurattava aktiivisesti maailman menoa ja yhteiskunnan muutosta ja pitää yllä valmiutta uudistua. Hänen on herkällä korvalla kuulosteltava, mitä ihmisille täällä Elimäellä kuuluu ja mitä he tarvitsevat. Sitä merkitsee, että on vyöttäydyttävä ja oltava raitis. Kirkkoherran johtamistehtävään kuuluu ennakoida, katsoa muita kauemmas, olla valmis toimimaan.

 

Toiseksi ”pitäkää ajatuksenne kirkkaina”. Seurakunnan johtamiseen liittyvät odotukset ovat viime vuosikymmeniä kasvaneet. Tämä koskee niin henkilöiden ja asioiden kuin hallinnonkin johtamista. Myös kirkkoherran hengellinen johtajuus on korostunut yhä sekavammaksi muuttuvassa arvojen ja uskomusten maailmassa. Kaikkien odotusten, muutosten ja paineiden keskellä on pidettävä ajatukset kirkkaina. Se merkitsee seurakunnan perustehtävän korostamista ja muistamista. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta.

 

Kolmanneksi ”pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä”. Tätä sanomaa kirkkoherra on kutsuttu välittämään. Samalla hän saa luottaa siihen itse. Kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta. Sen sinä, Päivi, olet saanut, kun Elimäen seurakunta on kutsunut sinut kirkkoherrakseen. Ennen kaikkea muista, että saat panna täyden toivon Jumalan armoon, joka on tullut ilmi Jeesuksessa Kristuksessa. Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Päivi Sipponen asetetaan Elimäen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Sipposelle annettavan valtakirjan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Kauneimmat joululaulut 18.12.2011

      

 

Puhe Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa 18.12.2011 Mikkelin tuomiokirkossa

 

”Kerran jokainen kynttilä on palanut loppuun ja jokainen tähti peittyy pimeään, vain Beetlehemin yössä syttynyt valo on sammumaton.” Tämä ajatus on yhden edeltäjäni, piispa Ilmari Salomiehen. Hän toimi hiippakuntamme piispana vuosina 1943-1951 ja sen jälkeen arkkipiispana vuoteen 1964. Hänen Kirsti-puolisollaan oli tapana viettää jouluaattona yksin pieni hetki joulukuusen äärellä. ”Kun aattoilta kaikkine asiaankuuluvine tapahtumineen oli tullut päätökseensä, lapset vuoteeseen siunattuina rauenneet onnelliseen uneen ja emännyyden huolet pantu syrjään seuraavaan aamuun asti, tämä äiti sytytti jo sammuksissa olleeseen kuuseen yhden ainoan kynttilän ja jäi sen valossa viettämään hiljaisen hetken pyhän yön tapahtumien ääressä ja omissa muistoissaan.”

 

Kun arkkipiispa Ilmari Salomies jäi leskeksi 1965, tämä muisto antoi hänelle voimia. Se synnytti joulun ytimeen vievän ajatuksen: ”Kerran jokainen kynttilä on palanut loppuun ja jokainen tähti peittyy pimeään, vain Beetlehemin yössä syttynyt valo on sammumaton.” (Osmo Alaja: Anteeksi, kuka olikaan Ilmari Salomies. Otava 1983, s 228)

 

Ihmiselämä on hauras. Vastasyntyneen koko olemus, pienet kädet ja jalat, olematon paino viestivät elämän ihmeestä ja samalla sen hauraudesta. Sairaan ihmisen heikkous ja riutunut ruumis kertovat, kuinka hento voi olla elämän liekki. Yllättävä onnettomuus paljastaa, kuinka ohut on ihmiselämän raja. Vanhuksen voimattomuus, elämänpiirin kaventuminen ja lopullisen lähdön läheisyys muistuttavat elämän hauraudesta. ”Kerran jokainen kynttilä on palanut loppuun ja jokainen tähti peittyy pimeään, vain Beetlehemin yössä syttynyt valo on sammumaton.”

 

Elämän hauraus näkyy myös siinä loputtomassa kiireessä, joka nykyisin tuntuu riepottelevan meitä. Luin hiljattain vinkkejä kiireisen jouluvalmisteluihin. Jos ei ehdi siivota, voi kastella kangastupon mäntysuopaan ja laittaa sen sohvan taakse. Jos ei jaksa leipoa pipareita, voi laittaa mausteita pellille lämpimään uuniin. Ja kaupan valmiista laatikkoruoista saa kuin itse tehtyjä, kun lorauttaa niihin kermaa ja lämmittää uunissa. Näppäriä ja käyttökelpoisia niksejä. Käyköhän meille joulun sanoman kanssa samalla tavalla? Kun on kiire, ei ehdi pysähtyä ja hiljentyä. Silloin on helppo tyytyä korvikkeisiin, kevyeen tunnelmaan ja aineelliseen hyvään. Ja silloin joulukin on ohi, kun tunnelma vaihtuu, ruoat on syöty ja juomat juotu, lahjat jaettu ja avattu. Onneksi joulu on enemmän. ”Kerran jokainen kynttilä on palanut loppuun ja jokainen tähti peittyy pimeään, vain Beetlehemin yössä syttynyt valo on sammumaton.”

 

Joulun syvin ilo syntyy siitä, että Beetlehemin yössä on kerran syttynyt valo. Jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala, Jeesus Kristus on valo. Hän itse lupaa: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8:12) Elämän haurauden, arvaamattomuuden, epävarmuuden ja pimeyden keskelle syttyy valo. Se ei sammu, vaikka ympärillä olisi pimeää. Se ei sammu, vaikka jatkuva kiire sävyttäisi elämää. Siksi joulu on toivon, ilon ja kiitoksen juhla. Se ei riipu meidän valmisteluistamme. Jumala on sen meille valmistanut lähettämällä poikansa Jeesuksen tähän maailmaan, pelastamaan meidät pimeydestä valoon.

 

Siksi saamme muistaa: ”Kerran jokainen kynttilä on palanut loppuun ja jokainen tähti peittyy pimeään, vain Beetlehemin yössä syttynyt valo on sammumaton.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Joulutervehdys 2011

 

Jumala meidän kanssamme

 

Tulevaisuus on näyttänyt kuluneena vuonna poikkeuksellisen epävarmalta. Valta on vaihtunut monissa valtioissa eikä se aina ole tapahtunut rauhallisissa merkeissä. Yhä useammin koetut epätavalliset luonnonilmiöt ovat huolestuttaneet monia.

 

Talouselämän luottamuspula on aikaansaanut epävarmuutta maanosassamme. Myös omassa maassamme se on aiheuttanut huolta ja epätietoisuutta. Poliitikoilla on ollut kova työ yrittäessään luoda vakautta ja vahvistaa luottamusta.

 

Epävarmuus kuuluu myös ihmisen yksityiselämään. Elämä on loppujen lopuksi arvaamaton. Yhtäkkiä kaikki voi olla toisin kuin vielä hetki sitten. Hallitsematon muutos pelottaa. Epävarmuudessa eläminen on kuluttavaa.

***

Matteuksen evankeliumin alussa enkeli ilmoitti Joosefille, että Marian synnyttämä poika tulee olemaan Immanuel. Suomennettuna se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme. (Matt. 1:23)

 

Saman evankeliumin lopussa ylösnoussut Jeesus lupaa opetuslapsilleen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:20)

 

Matteuksen evankeliumin perusviesti on alusta loppuun sama: Jumala on meidän kanssamme.

Jouluna Jumala syntyi ihmiseksi, meidän elinehtojemme, epävarmuutemme ja huoltemme keskelle. Ylösnousseena Herrana hän on meidän kanssamme joka päivä.

 

***

 

Emme tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan meille yksilöinä, kansana tai ihmiskuntana. Mutta yksi on varma. Jeesus on luvannut olla kanssamme. Tämä tuo rohkeuden monien huolten ja pelkojen keskelle. Tämä antaa lujan perustan monin tavoin epävarmaan elämään.

Joulun luotettava lupaus on: ”hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.”

Jouluna 2011

 

Seppo Häkkinen 

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>