Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Puheet ja kirjoitukset vuonna 2010

Puhe Sulkavan seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa10.1.2010

 

Sulkavan seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Erkki Kosonen asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Kirkolliseen johtamiseen kuuluu neljä ulottuvuutta: asioiden, ihmisten ja hallinnon johtaminen sekä hengellinen johtajuus. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Kirkkoherraan seurakunnan johtajana kohdistuu monia erilaisia odotuksia. Kirkkoherra työ on vaativaa aikana, jolloin monenlaiset uhkakuvat, rakennemuutokset, väestö- ja ikärakenteen muutokset, taloudelliset huolet ja toiminnalliset muutospaineet kohdistuvat niin koko kirkkoon kuin yksittäiseen seurakuntaan. Niistä ei ole vältytty myöskään täällä Sulkavalla. Ristipaineissa perustehtävän kirkastaminen, yhteisön koossa pitäminen ja yksimielisyyden vaaliminen on erityisen tärkeää. Tämä odotus kohdistuu erityisesti kirkkoherraan. Seurakunnan muihin työntekijöihin verrattuna kirkkoherra katsoo kokonaisuutta. Hän huolehtii siitä, että seurakunnan tarkoitus pysyy niin työntekijöiden, luottamushenkilöiden kuin vapaaehtoisen vastuunkantajien mielessä kirkkaana.

 

Tiedän, Erkki, että sinä olet kuullut kirkkoherraan kohdistuvat odotukset ja ymmärrät niitä. Olet otteeltasi rauhallinen ja harkitsevainen ja kykenet avoimeen vuorovaikutukseen kohtaamiesi ihmisten kanssa. Nöyrällä mielellä otat vastaan sinulle uskotun tehtävän Sulkavan seurakunnassa. Tahdot olla kaikkien sulkavalaisten, koko seurakunnan paimen, joka etsii Jumalan tahdon mukaisesti seurakuntalaisten parasta. Siksi seurakunta on kutsunut sinut johtajakseen.

 

Sinulta kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. Loppujen lopuksi olet sekä yksityisenä ihmisenä että kirkkoherranakin Jumalan avun ja armon varassa. Ne kantavat sinua niin omassa elämässäsi kuin seurakunnan johtajan tehtävässä.

 

Tämän pyhäpäivän antifoni kuuluu: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” (Jes. 12:3) Kaikkien kirkkoon kohdistuvien paineiden, seurakuntaan liittyvien odotusten ja kirkkoherran kytkeytyvien toiveiden keskellä muista, että Jumalan lupaukset pitävät. Et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi, kykyjesi tai viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä. Hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu. Siksi saat iloiten hoitaa virkaasi sulkavalaisten paimenena. Voit riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä tämän seurakunnan jäsenten ja paikkakunnan asukkaiden ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Erkki Kosonen asetetaan Sulkavan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Luento Perustan teologisilla opintopäivillä 5.1.2010

Piispa Seppo Häkkinen

Luento Perustan teologisilla opintopäivillä 5.1.2010 Suomen Raamattuopistossa Kauniaisissa

Kuka on kirkon oikea jäsen?

 

Kuka on kirkon oikea jäsen? Kysymykseen on äkkiseltään aika helppo vastata. Jos tarkoitetaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, niin kirkkolain mukaan ”Kirkon jäseneksi otetaan kasteessa” (KL 1:3,1). Vaikka kaste on ensisijaisesti kirkollinen toimitus, sillä on samalla oikeudellinen seuraamus. Kastettu liitetään kirkon jäseneksi.[1]

Kirkkojärjestys tarkentaa jäsenyyskriteereitä. Sen mukaan ”Kirkon jäseneksi otetaan 1) lapsi pyhässä kasteessa; 2) rippikoulun käynyt evankelis-luterilaiseen kirkkoon aikaisemmin kuulunut henkilö, joka ilmoittaa tahtovansa tunnustaa kirkon uskoa; sekä 3) muu säädetyn iän täyttänyt henkilö, joka ei kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, siten, että hän tarpeellisen opetuksen jälkeen saa kasteen tai, jos hänet on oikein kastettu, tunnustaa kirkon uskon.” (KJ 1:3,1) Oikealla kasteella tarkoitetaan muussakin kristillisessä kirkkokunnassa toimitettua kastetta, jonka on toimittanut kastettu henkilö vettä käyttäen kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Jossain muussa kirkkokunnassa oikein kastettu henkilö otetaan kirkkomme jäseneksi, kun hän tunnustaa kirkon uskon. Lisäksi Porvoon julkilausuman hyväksyneiden muiden kuin evankelis-luterilaisten kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien jäsen saa kirkkomme jäsenyyden ilmoituksen perusteella.[2]

Kirkkolainsäädäntömme mukaan kirkon oikea jäsenyys on siis varsin selkeä ja yksiselitteinen. Kirkon jäseneksi tullaan kasteessa. Tällainen tarkastelu ei liene kuitenkaan se, mitä otsikon kysymyksessä haetaan. Puhutaanhan siinä kirkonoikeasta jäsenestä. Se antaa ymmärtää, että kirkossa on myös nimellisiä jäseniä, jotka eivät varsinaiseen kirkkoon kuulu. Siksi on tarkasteltava kysymystä teologisesti. Tällöin on ensinnä kysyttävä, mikä kirkko on. Kysymys kirkon oikeasta jäsenestä laajenee samalla koko maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa koskevaksi.

 

Mikä kirkko on?

Luterilaisen käsityksen mukaan Raamattu on kaiken kristillisen uskon ja opin lähtökohta. Kuitenkaan kirkon oppia ei voida esittää riittävän selvästi vain lainaamalla raamatunkohtia. Siksi kysymystä oikeasta kirkon jäsenestä selvitettäessä lähdetään tässä liikkeelle tunnustuskirjoista. Juuri ne ovat vakuuttamassa, että Raamattu on kirkon opin ylin auktoriteetti.

Keskeisimmät tunnustuskirjojen kirkko-oppia koskevat kohdat ovat Augsburgin tunnustuksen (CA) artiklat VII ja VIII. Tarkastelen seuraavassa kysymystä kirkon oikeasta jäsenestä pääosin näiden artiklojen pohjalta.

Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. (CA VII)[3]

Kirkolla "pyhien yhteisönä" (congregatio sanctorum) tarkoitetaan tässä CA:n keskeisessä kirkkomääritelmässä jäsentensä suhteen vain Jumalan tuntemaa, tosi vanhurskaista, uskovista ja pyhistä uskon kautta Kristukseen syntynyttä yhteisöä. Tämä käsitys kirkosta on kiinteästi yhteydessä reformaation vanhurskauttamisoppiin.[4]

CA:n vanhakirkollisella tulkinnalla kirkosta pyhien yhteisönä luterilainen ekklesiologia joutui vetämään rajaa kahteen suuntaan. Yhtäältä vastustettiin keskiajan katolilaisen teologian kirkolle congregatio fideliumina antamaa laajaa, kaikki kastetut käsittävää merkitystä. Roomalaiskatolisessa kirkkokäsityksessä oli vaarana tehdä salatusta "uskon valtakunnasta" jäsentensä suhteen näkyvä kirkko. Kirkon määrittely congregatio fideliumina kirkon uskon hyväksyviksi kastetuiksi ja katolisessa kommuuniossa eläviksi johti juuri tähän jäsentensä suhteen näkyvään kirkkoon. Tätä tulkintaa vahvisti kirkon sitominen ulkonaisiin tekijöihin kuten hierarkiaan, kanoniseen lakiin ja Roomaan. Toisaalta vastustettiin spiritualistien tapaa perustella tosi kirkon tunnettavuutta kirkon jäsenten näkyvällä pyhityksellä.[5]

Artiklan määritelmästä käy ilmi, että "congregatio" ei merkitse "yhdistystä", joka syntyy, kun ihmiset liittyvät yhteen ja päättävät perustaa yhteisön. Kaikki tunnustuskirjojen käyttämät kuvat ovat metaforia, kuten Kristuksen ruumis, Kristuksen morsian, todellinen Jumalan kansa. Niiden avulla selvennetään, että kirkko ei ole koskaan samanmielisten, uskovien yhteenliittymä, vaan Jumalan luomus.[6]Piispa Juha Pihkala toteaakin, että Pyhän Hengen toiminta, Kristuksen persoona ja lunastustyö sekä kirkko jäsenineen punoutuvat sillä tavalla elimellisesti toisiinsa, ettei kirkkoa voida teologisesti tarkasteltaessa mitenkään pitää pelkkänä samanmielisten yhteenliittymänä tai jonkinlaisena aatteellisena yhdistyksenä.[7]

Samoin piispa Matti Repo korostaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon olemuksesta ja tehtävästä, ettei kirkko ole vain ihmisyhteisö eikä vain jonkinlainen seurue tai keskustelukerho eikä jokin aatteelleen palava puolue. Ei se ole myöskään jokin kristillinen yhdistys, jonka tehtävänä on ajaa joitain yksittäisiä hengellisiä päämääriä. Se ei ole uskonnollinen palvelujärjestö. Sen olemus on syvimmältä salaisuudeltaan Kristuksen täyteydessä, se on ja elää siitä, koska Kristus on siinä läsnä.[8]

Mitkä sitten ovat aidon kirkon tuntomerkit? Luterilainen reformaatio erottaa kirkon ulkonaiset tunnusmerkit (notae ecclesiae) ja sen ominaisuudet.[9]Kirkko on olemukseltaan yksi, pyhä, yleinen ja apostolinen.[10]Se on pyhien yhteisö, jossa uskovaiset ja "karitsat" kuulevat paimenensa äänen.[11]Kuitenkin kirkon ulkoisia tuntomerkkejä ovat ainoastaan ne, jotka tekevät kirkon kirkoksi. Jumalan sana, sakramentit ja virka ovat välttämättömät ja sellaisena kirkon olemukselle tässä maailmanajassa konstitutiiviset elementit. Niiden - eikä jäsenten - perusteella pyhien yhteisö voidaan tuntea.[12]

Mikä tahansa evankeliumin julistus tai sakramenttien jako ei kuitenkaan tee pyhien yhteisöä tunnettavaksi. Tarvitaan puhdasta (pure) evankeliumin julistusta ja sakramenttien oikeaa (recte) jakamista. Pyhien yhteisön tuntomerkkinä nämä on nähtävä toisaalta konkreettisina uskonlausumina, toisaalta jatkuvaa Pyhän Hengen ohjausta ja opetusta edellyttävinä avoimina suureina. Tällöin päädytään myös hermeneuttiseen kehään, jonka Pyhä Henki suvereenisti avaa. Missä on puhdas evankeliumi ja oikea sakramenttien jako, siellä on Jumalan pyhiä, ja missä on Jumalan pyhiä, siellä on puhdasta evankeliumin julistusta ja oikeata sakramenttien jakoa.[13]

Kirkon tuntomerkit eivät ole ikään kuin kylttejä, tiettyjä ominaisuuksia kirkon "kyljessä", vaan ne ovat kirkon olemisen vaikuttavia välineitä. Notae ecclesiae luovat kirkon. Tähän peruskatsomukseen kuuluu edellä mainittu CA:n määritelmä, jonka mukaan kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti opetetaan ja sakramentteja oikein toimitetaan. Missä näitä välineitä kirkon elämässä käytetään, siellä on varmuus siitä, että niiden vaikutusalueella on Jeesuksen Kristuksen tosi kirkko. Näistä välineistä tulee tunnustuskirjojen mukaan Pyhän Hengen toiminnan merkkejä, jotka luovat kirkon. Ne ovat lopullisia ja ainoita päteviä kriteerejä Jumalan Hengen vaikutuksesta. Ne ovat viimeiset havaittavat ja kouriintuntuvat instanssit, joissa ilmenee konkreettisesti Jumalan kirkkoa luova toiminta. Tarkemmin luterilaisen käsityksen mukaan ei aitoa kirkkoa voi määrittää. Julistettu sana, sakramentit ja niitä hoitava virka yhdessä Pyhän Hengen transsendentin vaikutuksen kautta synnyttävät uskon. Ilman näitä ei ole uskoa, eikä niin muodoin myöskään pyhien yhteisöä, kirkkoa eikä sen jäseniä.[14]

Kirkkoa konstituoivat merkit eivät voi esiintyä muualla kuin ihmisyhteisössä. Ne eivät ole milloinkaan "ilmassa" siten, että ne toimisivat jotenkin itsestään, vaan ne ilmenevät vain käytössä. Niiden merkitys ei nouse niiden ulkonaisuudesta, vaikka tämä onkin niille välttämätön ominaisuus, jotta tiedettäisiin, mistä pelastus saadaan ja mikä ihmisjoukko on kirkko.[15]

Armonvälineet luovat kirkon, joka puolestaan kannattaa ja käyttää niitä. Siten ei ole mahdollista erottaa sanaa sitä julistavasta yhteisöstä yhtä vähän kuin on mahdollista irrottaa kastetta uskosta päätymättä kehään.[16]Kirkkoa konstituoivat merkit toimivat siis kahdella "tasolla". Ne ovat ensinnäkin uskoa luovia ja vahvistavia ja sen kautta pyhittäviä. Niiden tähden kirkko koostuu pyhistä ihmisistä. Toiseksi ne ovat yhteyttä luovia. Niiden käyttö synnyttää yhteisön, jossa usko siirtää Kristuksen rakkauden ihmisten rakkaudeksi. Tätä kaikkea pidetään läsnä olevan Kristuksen työnä, minkä armonvälineet ovat välittäneet.[17]

Kirkon jäsenyys toteutuu hengellisessä osallisuudessa havaittavien merkkien välittämään Kristuksen vanhurskauteen. Kirkon jäsen pysyy ulkonaisesti havaittavissa merkeissä, koska niissä hän saa omakseen Kristuksen ja kaiken, mitä Kristuksella on. Uskossa toteutuva Kristus-yhteys merkitsee siis partisipaatiota itse Kristuksen olemukseen ja hänen lahjoihinsa. Tämä yhteys aikaansaa "autuaan vaihdon", jossa syntiset tulevat osallisiksi Kristuksen hyvyyksiin ja Kristus ottaa kantaakseen heidän pahuuteensa. Uskossa syntyvä yhteys Kristukseen on syvästi persoonallinen, sisäiseen ihmiseen liittyvä asia. Kuitenkaan se ei ole koskaan pelkästään Kristusta ja uskovaa koskeva asia, vaan yhteys Kristukseen (unio) merkitsee aina samalla yhteyttä myös toisiin uskoviin (communio). Kun jokainen uskova saa uskossa itse Kristuksen ja kaikki hänen pelastushyvyytensä, synnyttää usko yhteisön, jossa vallitsee yhteys uskosta osallisten kesken.[18]

Kirkon jäsenyyden on siten merkittävä aina sekä osallisuutta ulkonaisesti havaittaviin merkkeihin että näiden merkkien hengellistä käyttöä uskossa ja rakkaudessa. Yhteys Jumalaan ja lähimmäiseen toteutuu vain kirkon armonvälineiden kautta. Kirkko on uskon ja rakkauden kommuunio eikä ulkonainen laitos, mutta usko ja rakkaus ovat aina elimellisessä yhteydessä ulkonaiseen laitokseen sekä havaittavien merkkien että ihmisyhteisön tähden.[19]

Oikean jäsenyyden kannalta edellä sanottu on merkittävää. Kirkon jäsenet eivät tee kirkkoa kirkoksi. Kuitenkin jotta jäsenyys toteutuisi, se edellyttää osallisuutta armonvälineisiin. Kasteeseen on liityttävä usko, jotta ihminen olisi kirkon todellinen jäsen. Näin opettaa myös Augsburgin tunnustus:

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).[20]

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14) saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).[21]

Pyhä Henki siis vaikuttaa uskon. Kaste ja usko kuuluvat yhteen. Kaste ei vaikuta vanhurskautusta ja pelastusta, ellei ihminen usko, että hänet otetaan armoon Kristuksen tähden.

Näin ollen on selvää, että kirkkomme tunnustuksen mukaan kirkon oikea jäsen on jokainen, joka on kastettu ja uskoo kolmiyhteiseen Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen.

Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ‘ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen'. Sillä näin lapset rukoilevat: ‘Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen kirkon'. Tämä pyhyys ei riipu kuorikaavuista, tonsuureista, messupaidoista eikä heidän ohi Raamatun keksimistään seremonioista, vaan sen antaa Jumalan sana ja oikea usko. (Schmalkaldenin opintokohdat. Muita opinkohtia, 12)[22]

 

Todellisten ja nimellisten jäsenten kirkko

Kysymys kirkon oikeista jäsenistä ei ole mikään uusi, meidän aikamme ilmiö. Itse asiassa sama problematiikka nousi jo vanhan kirkon aikana polttavana esille donatolaisuuden kanssa käydyissä keskusteluissa. Tunnustuskirjat yhtyvät näissä keskusteluissa kehkeytyneeseen Augustinuksen ja katolisen kirkon käsitykseen jäsenten kahtiajaosta: kirkon nimelliset jäsenet ja kirkon todelliset jäsenet (membra in nomine et in re).[23]

”Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset” jne. Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia, ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. (CA VIII)[24]

Tunnustuskirjojen mukaan kirkossa on siis yhtäältä eläviä jäseniä, jotka uskossa ovat ottaneet vastaan sanan ja sakramentit. He kuuluvat kirkkoon muodollisesti ja todellisesti (in nomine et re). Heillä on yhteys kirkossa Pyhän Hengen ja Kristuksen kanssa Jumalaan. Kirkko ei kuitenkaan muodostu pelkästään niistä, jotka uskovat. Toisaalta se sulkee sisäänsä myös sellaisia, joilla sanan varsinaisessa mielessä ei ole osuutta Kristukseen. He eivät kuulu Pyhän Hengen valtakuntaan, vaan pikemminkin perkeleen alaisuuteen. Heitä ei hallitse Kristuksen henki eivätkä he muodosta varsinaista kirkkoa. Tunnustuskirjoissa tehdään jyrkkä ero niiden välillä, jotka uskovat, ja niiden, jotka kuuluvat perkeleen valtakuntaan.[25]

Näin ollen ovat evankeliumin mukaan Jumalan kansaa vain ne, jotka ottavat vastaan luvatun Pyhän Hengen. Lisäksi vielä kirkko on Kristuksen valtakunta, erotukseksi Perkeleen valtakunnasta. Sillä varmaa on, että jumalattomat ovat Perkeleen vallassa ja hänen valtakuntansa jäseniä, niin kuin Paavali opettaa sanoessaan, että Perkele tekee työtään epäuskoisissa. (Apologia VII ja VIII, 16)[26]

Mutta eihän päivänselvä asia sanoja kaipaa. Jos kirkko, joka todella on Kristuksen valtakunta, on jotakin aivan muuta kuin Perkeleen valtakunta, tästä seuraa välttämättä, että jumalattomat eivät ole kirkko, koska he ovat Perkeleen valtakunnassa. Tosin he kyllä tässä elämässä, kun Kristuksen valtakunta ei vielä ole tullut ilmi, ovat kirkkoon sekoittuneina ja hoitavat kirkon virkoja. (Apologia VII ja VIII, 17)[27]

Kristus puhuu myös kirkon erikoislaadusta verratessaan taivasten valtakuntaa nuottaan tai kymmeneen neitsyeen. Näin hän opettaa kirkon olevan jumalattomien suuren joukon peittämä, jotteivät hurskaat loukkaantuisi tähän seikkaan ja myös siksi, että tietäisimme sanan ja sakramenttien säilyttävän tehonsa jumalattomienkin hoitamina. Samalla hän toisaalta opettaa, etteivät nuo jumalattomat, vaikka heillä onkin osallisuus kirkon ulkonaisiin merkkeihin, kuitenkaan ole Kristuksen todellista valtakuntaa eivätkä Kristuksen jäseniä. Hehän ovat Perkeleen valtakunnan jäseniä. Emme me liioin haaveksi mistään Platonin valtiosta, niin kuin jotkut ilkkuen väittävät, vaan toteamme, että kirkko, josta puhumme, on todella olemassa: siihen kuuluvat koko maan piirissä hajallaan elävät tosi uskovat ja vanhurskaat. Lisäämme vielä sen tuntomerkit, puhtaan evankeliumin opetuksen ja sakramentit. Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Se näet säilyttää puhtaan evankeliumin ja, kuten Paavali sanoo, perustuksen: Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon. (Apologia VII ja VII, 19)[28]

Tunnustuskirjoissa korostetaan, että vain Jumala voi tehdä eron todellisten ja nimellisten jäsenten välillä, sillä kirkko on tämän maailmanajan ristin, kärsimyksen ja jumalattomuuden alainen. Varsinainen pyhä Kristuksen ruumis elää keskellä jumalattomien joukkoa, josta johtuu, että todellinen kirkko eli pelastettujen joukko ei ole empiirisesti havaittavissa ja rajattavissa. Kukaan ihminen ei voi erotella toisistaan jumalattomia ja pyhiä. Epäpyhät ovat sekaantuneina kirkossa ja he kuuluvat historiassa ilmenevään kirkkoon, mutta eivät varsinaiseen Kristuksen ruumiiseen, joka on liittynyt empiiriseen kirkkoon. Tosi kirkko on salattu, mutta ei koskaan löydy havaittavan kirkon ulkopuolelta.[29]

Kirkko on salattu uskon valtakunta. Siksi kukaan ei voi varmasti tietää toisen uskonsuhdetta Jumalaan ja hänen kuulumistaan todelliseen pyhien yhteisöön. Vanhakirkolliseen traditioon liittyen Luther korostaa Augustinuksen tavoin vain Jumalan tuntevan lopullisella tavalla, so. uskon näkökulmasta, ketkä ovat pyhiä. Rakkauden näkökulmasta hän haluaa kutsua kaikkia kirkon jäseniä kristityiksi, vaikka tietääkin rakkauden tulevan usein petetyksi.[30]

Tunnustuskirjojen kanta on selvä: kirkko pitää tässä maailmanajassa sisässään sekä kuolleita että eläviä jäseniä, eikä niitä vielä voida empiirisesti erottaa. Varsinaista, olennaista kirkkoa ei voi erottaa ulkoisesta, historiallisesta ja empiirisestä kirkosta. Kirkko on transsendentti hengellinen yhteys, koska Pyhä Henki rakentaa ja ylläpitää sen. Samalla kirkko on näkyvä, sillä Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä ja ihmisten kautta ja Pyhän Hengen toiminnan välikappaleet sana ja sakramentit ovat nähtävissä ja kuultavissa. Kirkko koostuu lampaista, jotka kuulevat paimenensa äänen. Toisin sanoen kirkko elää yhteydestä, jonka sanan kuuleminen ja sanan uskossa vastaanottaminen muodostavat. Ihmisen kirkkoonkuulumiseen liittyy, että hän on kuullut ja jatkuvasti kuulee Jumalan sanaa. Huomion arvoista on, että evankeliumi ei välity ihmiselle ainoastaan saarnan kautta, vaan myös kasteessa, ehtoollisessa, avainten vallan sekä kristittyjen keskinäisen keskustelun kautta.[31]

Erottelu on periaatteellisesti tärkeä

Kirkkoon kuuluu siis sekä nimellisiä että todellisia jäseniä. Ainoastaan Jumala voi tehdä eron näiden jäsenten välillä, sillä vain hän tuntee oikean sydämen uskon. Tässä maailmanajassa on mahdoton tietää, kuka uskoo sydämestään oikein ja on kirkon todellinen jäsen. Siksi oikeastaan koko CA VII ja VIII on kirjoitettu. Se, että oikean kirkon jäsenen varma tunnistaminen ei onnistu, ei haittaa, sillä kirkkoa ei luo sen jäsenten henkilökohtainen hurskaus vaan Jumalan sana ja sakramentit. Ne ovat päteviä, vaikka niitä hoitaisi uskoton viranhaltija.

Nykyiseen kirkolliseen keskusteluun on päässyt sellainen vakava erhe, että tietoteoreettinen vaikeus tehdä eroa kirkon todellisten jäsen ja nimellisten jäsenten (teeskentelijät, jumalattomat) on siirretty toiseen yhteyteen, kirkko-opilliseksi periaatteeksi. Sen mukaan on ajateltava niin, että pelkkä kaste ilman uskoa tekee kirkon todelliseksi jäseneksi. Kastetun uskon laatua tai kohdetta tai olemassaoloa ei saa lainkaan ottaa huomioon tai silloin edustetaan väärää kirkko-oppia, jossa sen jäsenten henkilökohtainen pyhyys luo kirkon, eivätkä sana ja sakramentit.

Näin asia ei kuitenkaan ole Tunnustuskirjoissa eikä Lutherilla. Apologia pitää tärkeänä, että kirkko määritellään ”Kristuksen eläväksi ruumiiksi”, johon kuuluvat vain kasteen ja uskon kautta uudestisyntyneet. Tämä on tärkeää siitä huolimatta, että Apologian mukaan käytännössä eroa Kristuksen ruumiin elävän ja nimellisen jäsenen välillä on vaikea tai mahdoton tehdä.

Vaikka siis teeskentelijät ja jumalattomat kuuluvat tähän todelliseen kirkkoon ulkonaisten menojen puolesta, on kuitenkin kirkkoa määriteltäessä välttämätöntä määritellä se Kristuksen eläväksi ruumiiksi eli siksi, mitä kirkko sitä nimityksensä puolesta että todella on. (Apologia VII ja VIII, 12-14)[32]

Miksi tällainen määritelmä on tärkeä? – Jos nykyteologi pitäisi sellaista määritelmää yllä, hän saisi helposti päälleen syytöksen siitä, että haluaa jaotella ihmisiä eri ryhmiin heidän uskonsa määrän perusteella. Mutta se ei ole Apologian kirkko-opillisen määritelmän motiivina. Vaan:

Tähän on montakin syytä. On näet välttämättä ymmärrettävä, mikä seikka varsinaisesti tekee meistä kirkon jäseniä, nimittäin sen eläviä jäseniä. Jos määrittelemme kirkon vain ulkonaiseksi laitokseksi, johon kuuluu hyviä ja pahoja, ihmiset eivät ymmärrä Kristuksen valtakuntaa sydämen vanhurskaudeksi ja Pyhän Hengen lahjaksi, vaan arvelevat, että on kysymys vain tiettyjen jumalanpalvelusmenojen ja ulkonaisten tapojen noudattamisesta. (Apologia VII ja VIII, 12-14)[33]

Haluttomuus tehdä periaatteellista eroa elävien ja nimellisten kirkon jäsenten välillä johtaa siis loppujen lopuksi ulkonaiseen lain vanhurskauteen. Sen seurauksen kirkon aarre, evankeliumi, hämärtyy. Tämä on ensimmäinen syy, miksi ero nimellisten ja todellisten jäsenten välillä on tärkeä.

Toiseksi periaatteellinen ero todellisten ja nimellisten jäsenten välillä on tärkeä kirkon itseymmärryksen vuoksi. Siitä edellä siteeratussa Apologian kohdassa on myös kyse. Nykyaikana kyvyttömyys tehdä eroa kirkon todellisten ja nimellisten jäsenten välillä näkyy siinä, että uskon sisältö tulee yhdentekeväksi. Kun kaikki kastetut ovat erottamatta kansankirkon täysivaltaisia jäseniä, jotka on pyrittävä pitämään jäseninä ”ehdoitta”, tästä tehdään joskus se johtopäätös, että jokaisella on oikeus omalta osaltaan määritellä se, mitä uskominen on.

Kastekaavan mukaan ennen kasteen toimittamista läsnäolijat lausuvat yhteen ääneen apostolisen uskontunnustuksen. Sen jälkeen kasteen toimittaja sanoo: “Tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme tämän lapsen kolmiyhteisen Jumalan nimeen.” Uskontunnustuksessa ilmaistuihin Jumalan tekoihin ja lupauksiin uskominen on siis kasteteologian mukaan kasteessa saatu kirkon jäsenen jokamiehen oikeus – ei omien uskonnollisten ajatusten esitteleminen tai omien opinkappaleiden luominen.  

Moniarvoisessa yhteiskunnassa yhä useampi jäsen on tietoisesti jälkikristillisen aikakauden lapsi. On olemassa muitakin tapoja kokea ja sanoittaa elämä kuin kirkon tapa, eikä kirkon pidä yrittää omia koko ihmisyyden kirjoa itseensä – ei ainakaan sillä hinnalla, että se samalla joutuu laimentamaan uskonsa sisällön niin laimeaksi, että se menettää ominaislaatunsa. Sanoihan Jeesus: ”Jos suola menettää makunsa, millä se saadaan taas suolaiseksi. Ei sillä ole käyttöä, ei pellossa eikä tunkiossa. Pois se heitetään.” (Luuk. 14:34-35)

 

Miten tunnistaa väärän uskon?

Loppujen lopuksi on olemassa kriteerejä sille, mistä oikea, pelastava usko tunnistetaan, sellainen, joka tekee eläväksi ja todelliseksi kirkon jäseneksi. Tai oikeammin on olemassa kriteerejä sille, milloin voi sanoa, ettei usko ole oikeaa, eläväksi tekevää Kristuksen uskoa.

Kirjoituksessaan ”Puhe hyvistä teoista” Luther jaottelee kristityt neljään ryhmään:

1) Uskossa elävät kristityt.

2) Ne, jotka käyttävät väärin kristityn vapautta ja tulevat laiskoiksi hyvissä teoissa.

3) Ne, jotka ovat aina valmiita synteihin.

4) Ne, jotka ovat "rohkeita ja lapsellisia" uskon ja hengellisen elämän ymmärtämisessä ja ovat siksi kiintyneet ulkonaisiin uskonnollisiin tekoihin, kuten kirkkojen ja luostarien kaunistamiseen ja paastoihin.[34] 

Edellisestä jaottelustaan Luther tekee seuraavan johtopäätöksen: 

Koska emme kaikki ole samanlaisia, täytyy meidän kärsiä sellaisia ihmisiä [4. ryhmä] ja olla heitä kohtaan osaaottavia, halveksimatta heitä, vaan opettaa heille oikeaa uskon tietä."[35]

Tulee johdattaa heitä niistä [ulkonaiset uskonnolliset teot] lempeästi ja varovaisesti jälleen uskoon, niin kuin käsitellään sairasta, ja sallia heidän omantuntonsa takia vielä jonkin aikaa pitää ja harjoittaa muutamia tekoja muka autuuteen välttämättöminä, kunnes he käsittävät uskon oikein, etteivät, jos kovin äkisti tahtoisimme temmata heidät niistä, heidän heikot omattuntonsa kokonaan särkyisi ja hämmentyisi, eivätkä he säilyttäisi uskoa eivätkä tekoja. Mutta uppiniskaiset, jotka tekoihinsa piintyneinä eivät välitä, mitä uskosta sanotaan, vieläpä taistelevat sitä vastaan, tulee meidän sallia mennä menojaan niin kuin Kristus teki ja opetti, että sokea saisi johdattaa toista sokeaa."[36]

Edellä lainatun tekstin tilanne ja konteksti on toinen kuin nykyinen keskustelu. Silti sitä voi soveltaa nykytilanteeseen seuraavalla tavalla: Lutherille olennaista ei ollut sellainen teologia, jossa kristittyjä pitäisi ilman muuta kohdella yhtenä joukkona. Luther jaotteli kristittyjä eri ryhmiin sen mukaan, mitä he hengellisen elämänsä kannalta tarvitsivat. Hän oli realisti ja tiesi, että saamastaan kasteesta huolimatta suuri osa ihmisistä oli uskonkäsityksessään hyvin epäkypsiä, monet hengellisesti kuolleita, toiset taas elävässä uskossa. Tällainen näkemys on Lutherin ajatusmaailmassa täysin linjassa sen kanssa, että toisaalta kaikki kristityt ovat itsessään hengellisesti kuolleita ja kaikille on myös lahjoitettu uusi elämä Kristuksessa heidän saamassaan kasteessa ja että rakkauden näkökulmasta kaikkia kastettuja kirkon jäseniä tulee pitää kristittyinä. Silti monet ovat hengellisesti "jäätyneitä", koska eivät usko kasteen lahjaan, Kristukseen. Sellaiseen liittyy Lutherin mukaan myös vimmattu sisäinen ja joskus myös ulkonainen evankeliumin vastustaminen. Itsensä perusteella myös uskossa elävät kristityt ovat tällaisia. Heissä on kuitenkin kasteensa ja evankeliumin heissä vaikuttaman uskon vuoksi myös uusi elämä, jonka kautta heistä on tullut osin "sulaneita" ja Jumalan tahtoon osin omalla tahdollaan suostuvia.[37]

Siksi sinun tulee tietää, että ‘Kristus on ihmeellinen pyhissään'. Siksi varo, ettet tuomitse ketään, ellet sitten näe ja kuule, että hän puhuu ja uskoo evankeliumia vastaan. Sillä siitä, joka sitä vastaan puhuu, saat ilman muuta ajatella että hän on Kristuksen ulkopuolella perkeleen alla. Rukoile hänen puolestaan ja kehota häntä, jotta saisit hänet kääntymään. Muuten, missä havaitset, että joku ylistää evankeliumia ja pitää sen arvossa, siellä pidä itsesi kurissa Paavalin opetuksen mukaan: ‘Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa.[38]

Edellisen Lutherin lainauksen perusteella voi päätellä, että jos joku puhuu ja uskoo evankeliumia vastaan, hän ei kasteestaan huolimatta ole kirkon todellinen jäsen. Mutta jokaista kastettua, joka ylistää evankeliumia ja pitää sen arvossa, on pidettävä Kristuksen palvelijana ja hänen kirkkonsa jäsenenä.

On ilmeistä, että tässä on osattava tehdä erotuksia. Joku voi puhua ja uskoa evankeliumia vastaan siksi, että ei ole täysin tietoinen sen sisällöstä. Sellainen voi olla anteeksiannettavaa eikä ehkä tee tyhjäksi kirkon aitoa jäsenyyttä. Joku opetuksen vääristymä voi olla vakavampi kuin toinen. Melanchton kirjoittaa tästä Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa näin:

Tämä kirkko on varsinainen totuuden pylväs. Se näet säilyttää puhtaan evankeliumin ja, kuten Paavali sanoo, perustuksen: Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon. Tässä joukossa tosin on monta heikkoa, jotka tälle perustukselle rakentavat katoavista oljista, toisin sanoen jonkinlaisista hyödyttömistä mielipiteistä, mutta kun nämä eivät kuitenkaan perustusta kumoa, annetaan ne heille anteeksi, mutta samalla heitä oikaistaan. Pyhien isien kirjoitukset ovat todisteena siitä, että he ovat välistä rakentaneet oikealle perustukselle oljistakin, mikä kuitenkaan ei ole tehnyt tyhjäksi heidän uskoaan. Mutta siinä, mitä vastustajamme puolustavat, on paljon sellaista, mikä tekee tyhjäksi uskon, kuten esimerkiksi se, että he hylkäävät syntien anteeksiantamusta koskevan uskonkohdan, sen jossa me sanomme, että syntien anteeksiantamus otetaan vastaan uskolla. Samaten on ilmeinen ja turmiollinen harha se, että vastustajamme opettavat ihmisten ansaitsevan syntien anteeksiantamuksen Jumalaan kohdistuvalla rakkaudellaan ennen armon saamista. Tämäkin on näet perustuksen, Kristuksen kumoamista. (Apologia VII ja VIII, 20-21)[39]

Tämän perusteella jokainen teologinen erhe ei tee uskosta käymätöntä, vaan ainoastaan sellainen, joka kadottaa ja tekee tyhjäksi Kristuksen todellisen tuntemuksen ja uskon häneen. Kyse on uskon perustuksen kumoamisesta.

Mitä nykyisin on Kristuksen kadottava usko?

Reformaation aikana Kristuksen kadottava erhe liittyi ennen kaikkea vanhurskauttamisen opinkohtaan. Se on edelleen relevantti, mutta nykyisin akuuteimmat julkisuudessa esiintyvät Kristuksen ja hänen tuntemuksensa kadottavat harhat ovat erilaisia. Ne liittyvät ensinnä siihen, että Jumalan maailmasta erillinen olemassaolo kielletään. Tällöin Jumalasta tulee ihmisen hurskas itsetietoisuus. Se on Luojan ja luomisen kieltämistä. Enää ei ole olemassa ihmisten tietoisuudesta erillistä Luojaa, jolla voisi olla oma tahtonsa tai toimintansa maailmassa tai pelastushistoriassa. Joissakin ekoteologisissa suuntauksissa ollaan lähellä panteismia.

Toinen vakavien harhojen vyyhti liittyy Kristuksen persoonaan. Jos opetetaan, että hän ei siinnyt Pyhästä Hengestä, vaan miehen siemenestä, tehdään tyhjäksi hänen persoonassaan, hänen ”lihassaan” tapahtunut jumaluuden ja ihmisyyden yhdistyminen, joka on pelastuksemme perusta.

Sellainen opetus ”kadottaa Kristuksen”. Se, että varhaiskirkon dogminmuodostuksesta puolet kului kristologian viilaamiseen, osoittaa, kuinka tärkeästä asiasta tässä on kyse. Aivan yhtä vakavia, Kristuksen kadottavia harhoja syntyy, jos hänen ristinkuolemansa luonne sovitusuhrina kielletään tai opetetaan, että hänen ylösnousemuksensa ei tapahtunut ruumiillisesti, vaan hänen ruumiinsa mätäni joukkohautaan.

Kolmas harhojen vyyhti liittyy siihen, miten Jumalan todellisuus välittyy meille. Dosentti Sammeli Juntusen mukaan modernin teologian keskeisin erhe on uuskantilainen oppi, jonka mukaan Jumalaa (eräänlainen das Ding an sich) ei koskaan uskossa tavoiteta, vaan ainoastaan meidän psyykkisesti ja persoonallisesti muodostamamme erilaiset jumalakuvat (das Ding für uns). Tällainen ajattelu sivuuttaa Kristuksen inkarnaatiossa tapahtuneen Jumalan laskeutumisen luoksemme. Samalla sivuutetaan myös Pyhän Hengen työ, joka jatkaa maailmassa Kristuksessa tapahtunutta jumaluuden ja ihmisyyden persoonallista yhdistymistä, sanan ja sakramenttien kautta. Erhe periytyy siihen, miten jumalapuheen mahdollisuudet ymmärretään. Ei ymmärretä, että Jumalasta itsestään voi puhua, kunhan puhutaan hänestä hänen itsensä antamien välineiden kautta, Pyhän Hengen kirkastaman evankeliumin kautta. Tai ei ymmärretä, että Jumala itse puhuu Raamatussa. Se on mahdollista, koska Jumalamme on voinut sitoutua inhimilliseen historiaan ja toteuttaa pelastushistorian sen keskellä. Jumalapuheesta tulee tällöin ihmisen puhetta omista uskonnollisista kokemuksistaan. Se ei enää voi olla Jumalan sanaa, jota kirkko ja sen saarnavirka puhuu apostolien seuraajana, Kristuksen itsensä lähettämänä ja valtuuttamana.[40]

Lyhyesti sanoen, edelliset harhat on torjuttu apostolisessa uskontunnustuksessa ja myös konstantinopolilais-nikealaisessa tunnustuksessa. Lutheria seuraillen voi sanoa, että jos ihminen opettaa julkisesti ja vahvasti niitä vastaan, hän ei ole Kristuksen kirkon todellinen jäsen. Ja kirkon viranhaltijoiden on myös uskallettava sanoa tämä tai ainakin tehtävä siitä johtopäätöksiä. Kirkon pitää katsoa, millaisia opettajia sillä on ja keitä se päästää antamaan itselleen neuvoja siitä, mihin suuntaan pitäisi kehittyä. Erityisesti meidän piispojen tehtävä on tarpeen tullen vetää rajoja. Apologian mukaan

Vaikka sudet ja kelvottomat opettajat mellastavat kirkossa, he eivät ole varsinainen Kristuksen valtakunta. (Apologia VII ja VII, 22)[41]

Edellä sanottu ei ole kiinnostavaa siksi, että saisimme silmätikuiksemme ihmisiä, joita lyödä Raamatulla tai pilkata harhaoppisiksi. Sen toteaminen on tärkeää siksi, että kirkon itseymmärrys pysyisi Kristuksen kirkkona, sellaisena, jossa Kristuksen tunteminen ja Pyhän Hengen herättämä usko olisivat keskeistä. Muussa tapauksessa kirkko eksyy. On osattava nähdä asia niin kuin Apologia sen näkee, siitäkin huolimatta, että se olisi nykymaailmassa äärimmäisen epämuodikasta:

Tämän opinkohdan esittämiseen oli pakottava aihe. Me näemme loputtomia vaaroja, jotka uhkaavat kirkkoa perikadolla. Kirkossa itsessään on ääretön määrä jumalattomia ihmisiä, jotka sortavat sitä. Näissä oloissa emme saa menettää toivoamme, vaan meidän on tiedettävä, että kirkko tulee kaikesta huolimatta säilymään. (Apologia VII ja VII, 9)[42]

 

Yhteenveto

Kuka on kirkon oikea jäsen? Yhteenvetona edellä sanomastani voi lyhyesti todeta seuraavaa: Kirkkomme tunnustuksen mukaan kirkon oikea jäsen on jokainen, joka on kastettu ja uskoo kolmiyhteiseen Jumalaan. Tässä maailmanajassa kirkkoon on sekoittunut sekä oikeita että nimellisiä jäseniä. Vain Jumala voi tehdä eron näiden jäsenten välillä, ihmiselle se on mahdotonta. Silti ero oikeiden ja nimellisten jäsenten välillä on periaatteellisesti tärkeä. Muuten kirkkoa uhkaa kaksi vaaraa: lakivanhurskaus ja itseymmärryksen hämärtyminen. Koska kirkossa on erilaisia jäseniä, heidän hengelliset tarpeensa ovat erilaisia ja heitä tulee opastaa eri tavalla. Nykyisin Kristuksen kadottava usko tulee esille siinä, että kielletään Jumalan persoonallinen, luomakunnasta erillinen olemassaolo, Kristuksen jumaluus ja pelastusteko sekä Pyhän Hengen työ ja Raamattu Jumalan sanana. Näitä harhoja vastaan on taisteltava. Silti on tärkeintä nähdä Apologian tavoin: ”Näissä oloissa emme saa menettää toivoamme, vaan meidän on tiedettävä, että kirkko tulee kaikesta huolimatta säilymään.”

 

Lähteet ja kirjallisuus

Cleve, Fredric

1973              Kaste ja kirkon jäsenyys tunnustuskirjojen mukaan. Liite B. – Kirkon

järjestysmuodon tutkimiskomitean mietintö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kahdennenkymmenennenensimmäisen varsinaisen kirkolliskokouksen pöytäkirjain liitteet. Liite IV-F. S.l.

 

Halttunen, Matti & Pihlaja, Pirjo & Voipio, Risto

2008              Kirkkolainsäädäntö 2008. Kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen

kommentaari. Jyväskylä.

 

Junttila, Juha

1989              Congregatio sanctorum. Traditionhistoriallinen tutkimus Confessio Augustanan

ekklesiologisen perusilmaisun merkityssisällöstä. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 164. Jyväskylä.

 

Juntunen, Sammeli

2002              Horjuuko kirkon kivijalka. Jyväskylä.

 

2007              Luther ja se. Esitelmä Kirkkohallituksen evankelioimistyön symposiumissa 20.3.2007

Imatralla. https://kotisivukone.fi/app/www/sammelijuntunen.kotisivukone.com/27

 

Laato, Anni Maria

2005              Oppi kirkosta. – Gunnar af Hällström & Anni Maria Laato & Juha Pihkala. Johdatus

varhaisen kirkon teologiaan. Jyväskylä.

 

Luther, Martti

(1952)           Sidottu ratkaisuvalta. Turku.

 

(1983)           Puhe hyvistä teoista. – Valitut teokset II. Juva.

 

Mannermaa, Tuomo

1977              Kristillisen opin vaiheet. Dogmihistorian peruskurssi. Jyväskylä.

 

Pihkala, Juha

1992              Johdatus dogmatiikkaan. Tampere.

 

Piispainkokouksen pöytäkirja 9.-10.9.2008

2008              Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto. S.l.

 

Repo, Matti

1991              Pyhittävä yhteisö. Kirkkokäsitys vanhurskauttamisopin heijastajana reformaatiosta

pietismiin. Juva.

 

2006              Mikä olisi oikea kirkko-oppi Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle? –

Perusta 4/2006.

 

Schlink, Edmund

1978              Theology of the Lutheran Confessions. Philadelphia.

 

Tunnustuskirjat

1990              Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä.


[1] Halttunen & Pihlaja & Voipio 2008, 22.

[2] Halttunen & Pihlaja & Voipio 2008, 296-297. Oikea kaste merkitsee aina kirkkoon liittämistä. Ks. Piispainkokouksen pöytäkirja 9.-10.9.2008, 4-23.

[3] Tunnustuskirjat 1990, 54. Tämän CA:n ekklesiologisen perusilmaisun merkityssisällöstä, ks. Junttila 1989.

[4] Junttila 1989, 188.

[5] Mannermaa 1977, 112-113; Junttila 1989, 184-185.

[6]Mannermaa 1977, 111-112; Schlink 1978, 198-200.

[7] Pihkala 1992, 198.

[8] Repo 2006, 232.

[9] Mannermaa 1977, 113.

[10] Nikaian uskontunnustus. Tunnustuskirjat 1990, 44.

[11] CA VIII; Apol. VII ja VIII uskonkohta; Schmalkaldenin opinkohdat 12. Tunnustuskirjat 1990, 54, 147-148, 151, 278.

[12] Apol. VII. Tunnustuskirjat 1990, 148; Junttila 1989, 191.

[13] Junttila 1989, 191-192.

[14] IK Kolmas uskonkohta, 51-55; CA V. Tunnustuskirjat 1990, 53, 381; Mannermaa 1977, 113; Junttila 1989, 193. Matti Repo selvittää, miten luterilainen kirkkokäsitys heijastaa vanhurskauttamisoppia reformaation ja pietismin välisenä teologianhistoriallisena ajanjaksona. Revon havainto on, että vanhurskauttamisopissa tapahtuva liike säätelee myös kirkko-oppia. Olennaiseksi tekijäksi nousee kirkon jäsenten ja armonvälineiden välinen suhde. Painopiste siirtyi vähitellen siihen, ettei kirkkoa tarkasteltu niinkään siinä käytössä olevien armonvälineiden pohjalta, vaan sen aidoista, pyhittyneistä jäsenistä katsoen. Repo 1991.

[15] Repo 1991, 58; Repo 2006, 234. Teoksessaan "Konsiileista ja kirkoista" v. 1539 Luther tarkastelee kirkon tuntomerkkejä ja osoittaa seitsemän pääkohtaa, josta tosi kirkko voidaan tuntea: Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi, virka, rukous ja "pyhä risti" (kärsimys Kristuksen tähden). Tämän jälkeen Luther lausuu, että näiden avulla Kristus tekee meidät päivittäin eläviksi. Tarkasteltaessa näitä seitsemää tunnusmerkkiä havaitaan, että varsinaisten kirkon tunnusmerkkien lisäksi luetellaan myös muita. Näitä muita tuntomerkkejä ei kuitenkaan vain summatiivisesti lisätä sanaan ja sakramentteihin, vaan muut ovat elimellisessä suhteessa keskeisiin kirkon tuntomerkkeihin. Rukous, kärsimys, jne. ovat olemassa vain suhteessa sanaan ja sakramentteihin. Näistä irrotettuina ne eivät kelpaa todellisen kirkon tuntemisen kriteeriksi. Sana ja sakramentit ovat mistään muusta johtamattomia kirkon tunnusmerkkejä, joilta muut tunnusmerkit saavat arvonsa. Mannermaa 1977, 114-116.

[16] IK Kolmas uskonkohta, 37, 45, 52-53. Tunnustuskirjat 1990, 379-381. On syytä huomata, kuinka Lutherilla toisinaan sana kulkee yhteisön edellä, toisinaan päinvastoin. Revon mukaan näin tulee esille se, kuinka armonvälineitä ja kirkkoa ei voi erottaa toisistaan. Repo 1991, 58-59.

[17] Repo 1991, 58-59.

[18] Junttila 1989, 139-143, 147, 160-161, 234.

[19] Repo 1991, 59-60. Ulkonaisesti havaittavien merkkien ja niiden hengellisen käytön tärkeys torjuu kaksi harhakuvaa kirkosta. Koska kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö, se ei voi olla yhtäältä vain näkymätön, hengellinen idea, mutta se ei myöskään toisaalta samaistu vain ilmeisiin välineisiin ja niiden käyttäjiin. Nimenomaan vanhurskauttamisopin tähden voidaan sanoa, että kirkko ei ole olemassa pelkästään jäsentensä uskossa, mutta se ei myöskään ole ainoastaan sakramenttien näkyvän jakamisen määrittelemä ulkonainen instituutio. Repo 1991, 60.

[20] CA IV. Tunnustuskirjat 1990, 53.

[21] CA V. Tunnustuskirjat 1990, 53.

[22] Tunnustuskirjat 1990, 278.

[23] CA VIII; Apol. VII ja VIII uskonkohta. Tunnustuskirjat 1990, 54, 148-149; Mannermaa 1977, 116-117; Laato 2005, 237.

[24] Tunnustuskirjat 1990, 54-55.

[25] Apol. VII ja VIII uskonkohta. Tunnustuskirjat 1990, 149-150; Junttila 1989, 189; Mannermaa 1977, 116-117.

[26] Tunnustuskirjat 1990, 149.

[27] Tunnustuskirjat 1990, 150.

[28] Tunnustuskirjat 1990, 150.

[29] Apol. VII ja VIII uskonkohta.Tunnustuskirjat 1990, 150; Mannermaa 1977, 117-118; Schlink 1978, 216-217.

[30] Luther (1952), 76-77; Junttila 1989, 137-138, 161, 233.

[31] Cleve 1973, 50.

[32] Tunnustuskirjat 1990, 149.

[33] Tunnustuskirjat 1990, 149.

[34] Luther (1983), 249-250.

[35] Luther (1983), 250.

[36] Luther (1983), 251.

[37] Juntunen 2007.

[38] Luther-sitaatti Juntusen esitelmästä, ks. Juntunen 2007.

[39] Tunnustuskirjat 1990, 150-151.

[40] Juntunen 2002, 101-107.

[41] Tunnustuskirjat 1990, 151.

[42] Tunnustuskirjat 1990, 148-149.

Takaisin ylös >>




Puhe Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 17.1.2010

Rakkaat kristityt, hyvä Risto.

Mikkelin maaseurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Risto T. Nieminen asetetaan virkaan. Osuvalla tavalla tämän päivän epistolatekstissä (Room. 12:6-16) puhutaan armolahjoista. Apostoli Paavali kuvaa, kuinka meillä saamamme armon mukaan on erilaisia armolahjoja. Niitä tulee käyttää seurakunnan parhaaksi. Listassa on myös johtamisen armolahja. ”Joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti”, kuuluu apostolin opastus.

Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan. Tämä kaikki tulee apostolin kehotuksen mukaisesti tapahtua tarmokkaasti. Johtaminen ei ole jotain itsestään hoituvaa muiden tehtävien ohessa tai jonkinlaista toisen käden touhuilua. Se on tarmokkuutta vaativaa työtä.

Johtajan tehtävän monista puolista tahdon tuoda esille erityisesti yhden. Sen näen varsinkin nykyisenä aikana tärkeänä. Kirkkoherran on oltava yhteyden rakentaja ja vaalija. Tehtävään kuuluu yhteyden rakentaminen ensinnä työyhteisön sisällä työtovereiden kesken. Toiseksi siihen liittyy yhteyden vaaliminen seurakunnan ja seurakuntayhtymän eri toimijoiden välillä, luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisten vastuunkantajien välillä. Kolmanneksi olennaista on rakentaa yhteyttä seurakuntalaisiin, erityisesti niihin, jotka jäävät syrjään seurakunnan toiminnasta. Seurakunta on kaikkien jäsentensä seurakunta. Neljänneksi yhteyden vaaliminen merkitsee myös aktiivista yhteydenpitoa seurakunnan alueella toimiviin erilaisiin yhteisöihin, kaupunkiin, järjestöihin ja yhdistyksiin. Kirkkoherran etuoikeus on olla mukana paljossa siitä, mitä paikkakunnalla tapahtuu. Viidenneksi yhteyden vaaliminen merkitsee yhteyttä Jumalaan. Se on kaikkein olennaisinta. Se toteutuu niin yksityisessä hartauselämässä kuin seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkkoherran virkaa ei voi hoitaa irrallaan jumalanpalveluselämästä.

Hyvä Risto, sinä olet yhteyksien luoja ja rakentaja. Sellaisena olen oppinut sinut tuntemaan. Se on vahvuutesi. Yhteyden rakentaminen edellä kuvaamissani merkityksissä ei ole kirkkoherralle välttämätöntä vain seurakunnan takia. Se on tärkeää myös sinulle itsellesi. Yksin ei kukaan jaksa. Tarvitset yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

Sinä olet kerran lausunut tämän kirkon alttarin äärellä ”tahdon”, kun sinut vihittiin avioliittoon puolisosi Marja-Leenan kanssa. Tänään sinulta kysytään neljästi ”tahdotko”. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. Näistä avautuu oikea ymmärrys siihen, miten johtamistehtävää voi hoitaa. ”Joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti”, opastaa apostoli Paavali. Se ei pohjimmiltaan tapahdu omin voimin tai kyvyin, vaan ”saamamme armon mukaan”. Olet sekä yksityisenä ihmisenä että kirkkoherrana Jumalan avun ja armon varassa. Ne kantavat sinua niin omassa elämässäsi kuin seurakunnan johtajan tehtävässä. Loppujen lopuksi olennaista on se yhteys, jonka Jumala on luonut Kristuksessa meihin ihmisiin. Tässä Kristuksen edessä saat olla juuri sellainen inhimillinen ihminen kuin olet. Sellaisena Kristus sinut lähettää rakentamaan yhteyttä tässä seurakunnassa ihmisten kesken ja Jumalaan.

Hyvä seurakunta. Tänään Risto T. Nieminen asetetaan Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Niemiselle annettavan valtakirjan.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Lectio praecursoria väitöstilaisuudessa 30.1.2010

JÄSENYYS KIRKON HAASTEENA

 

Kirkosta katoaa väkeä ennätystahtiin, eikä tahti hiljene, sillä valtaosa lähtijöistä on parhaassa perheenperustamisiässä olevia nuoria, joiden lapsia tuskin tullaan kastamaan. Samaan aikaan uskollisimmat jäsenet siirtyvät pikkuhiljaa kirkkomaan puolelle. Lisäksi oppikiistat verottavat jäsenistöä, sillä liberaalit pitävät kirkkoa liian konservatiivisena ja konservatiivit liian liberaalina. Jokainen kiista naispapeista ja homoliitoista ajaa lisää väkeä muihin kirkkokuntiin. (Jani Suhonen, Kirkko vuotaa väkeä ovista ja ikkunoista. – Hämeen Sanomat 6.1.2010.)

Toinen syy maksaa kirkollisveroja on se, että tykkään käydä Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksissa. En kehtaisi käydä kyseisissä tilaisuuksissa vapaamatkustajana. Jouluuni kuuluu myös yömessu, johon en myöskään kehtaisi osallistua olematta kirkon jäsen. Sen lisäksi, että olen tilastoluterilainen ja maksan kirkollisveroa, teen myös vapaaehtoisena diakoniatyötä. ... Kirkko tarjoaa minulle sopivan, hyvän ja organisoidun väylän toteuttaa tarvettani tehdä hyvää ihmisten parissa.(Nimimerkki HollyShort, Vs: Sopiiko agnostikko kirkon toimintaan?http://uskotoivorakkaus.fi/keskustelu/keskustelufoorumi/sopiiko-agnostikko-kirkon-toimintaan)

 

Kirkon touhuissa olisi paljon enemmän järkeä, jos arkkipiispa tai paavi tai joku kirkolliskonsiili tms. voisi todeta, että tällaiset Raamatut sun muut jeesustarinat ovat vanhentunutta löpinää ja nyt kehitetään nykyaikaiset opit.(Nimimerkki gagman Suomi24-sivuston keskustelussa 7.1.2010  http://keskustelu.suomi24.fi/node/8749616)

 

Kirkon jäsenyydestä käydään vilkasta julkista keskustelua niin lehdistössä kuin sähköisessä ja sosiaalisessa mediassa. Edellä olevat lainaukset ovat esimerkkejä kirkon jäsenyyteen kytkeytyvästä pohdinnasta. Samalla ne osoittavat, millaisia eri ulottuvuuksia kirkkoon sitoutumiseen liittyy.

 

Suomalaisten sitoutumisesta kirkkoon voidaan löytää – edellä olevissa lainauksissakin esiintyvät - kolme ulottuvuutta:

  1. sosiologinen sitoutuminen (kirkon jäsenyyteen sitoutuminen kirkkoon kuulumisen mielessä),
  2. käytännöllinen sitoutuminen (julkiseen ja yksityiseen uskonnonharjoitukseen sitoutuminen) sekä
  3. teoreettinen sitoutuminen (kirkon uskoon ja oppiin sitoutuminen).

 

Nämä kaikki ulottuvuudet ovat olleet viime vuosikymmeninä muutoksessa sekä Suomen että muun Euroopan kristillisten kirkkojen elämässä. Kysymys kirkon jäsenyyteen sitoutumisesta on mitä ajankohtaisin teema.

Ihanteen ja todellisuuden jännite

 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa havaittiin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä jäsenyyteen sitoutumisen heikkenevän. Erityisesti 1960-luvulta lähtien yhteiskunnallinen modernisaatiokehitys sekä siihen liittyneet ihmisten elämäntavoissa ja uskonnollisuudessa tapahtuneet muutokset ajankohtaistivat jäsenyyskysymyksen. Nyt 2000-luvulla asiasta on tullut kirkolle yhä tärkeämpi. Tämä tulee esille vaikkapa viimeisimpiä strategia-asiakirjoja tarkasteltaessa. Niissä kirkon jäsenyys on keskeisesti esillä.

 

Jäsenyyteen sitoutumisen ihanne ei oleSuomen evankelis-luterilaisessa kirkossa viime vuosikymmeninä juurikaan muuttunut: kristityn ihannekuva on säilynyt korkealla. Sitoutumisen ihanteena on kirkon jäsenyys, tiettyjen kristillisen uskon perusasioiden tiedollinen hallinta ja niihin liittyvä päivittäinen uskonelämä ja arjen kristillisyys. Kirkon virallisissa asiakirjoissa ihanteen ulottuvuuksia ei enää kuitenkaan esitetä yhtä vahvoina vaatimuksina kuin ennen. Kirkon sisällä vaikuttavien erilaisten kirkkokäsitysten piirissä jäsenille kohdistetut odotukset voidaan tuoda edelleen voimakkaasti esille.

Sitoutumisen todellisuudessa on tapahtunut osin suuriakin muutoksia. Kirkkoon kuuluvien osuus on laskenut, julkinen uskonnonharjoitus vähentynyt ja kirkon uskoon tunnustautuminen heikentynyt. Yksityinen uskonnonharjoitus on pysynyt 2000-luvullakin lähes yhtä aktiivisena kuin 1960-luvulla. Myös monet seurakuntien toimintamuodot, kuten kirkolliset toimitukset, juhla-ajat ja rippikoulu, ovat säilyttäneet suosionsa. Ne tavoittavat edelleen suuren osan suomalaisista.

Jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää teologisen ideaalin ja sosiologisen empirian jännitekentässä.  

Jännitteeseen vaikuttavat tekijät

 

Sitoutumisen ihanteen ja todellisuuden jännitteeseen vaikuttaa erityisesti kolme tekijää: yhteisöllisyys, identiteetti ja kontekstuaalisuus.

1) Ensinnä perinteisen yhteisöllisyyden heikentyminen on johtanut kirkkoon kuulumisen vähenemiseen. Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos erityisesti 1960-luvulta alkaen merkitsi teollistumista, kaupungistumista ja vaurastumista. Perinteinen arvomaailma alkoi murentua ja elämäntavat eriytyä. Kärjistetysti voi sanoa, että kirkko ei enää ole keskellä kylää, kun kylää ei ole.

Uskonnollisen tradition siirtyminen on ohentunut nuorempien sukupolvien kohdalla. Tämä on merkinnyt kirkkoon kuuluvien jäsentietoisuuden heikkenemistä. Uskontoa ei enää peritä uskonnollisen kasvatuksen kautta omilta vanhemmilta. Uskonnossa on yhä enemmän kyse yksilön omasta henkilökohtaisesta etsinnästä ja sen kautta tehdyistä valinnoista. Yhteisön jäseniä sitova kollektiivinen muisti on heikentynyt. Koska kukin luo oman uskontonsa, ”uskonnollinen ketju on katkennut”, kuten ranskalainen sosiologi Danièle Hervieu-Léger on todennut.

2) Toiseksi kirkon identiteetti on hämärtynyt. Modernisaatiokehitys on johtanut kirkon sisäiseen eriytymiseen. Se on kyennyt säilyttämään kansankirkkorakenteen, kun kirkon sisällä on tilaa erilaisille korostuksille ja kirkkokäsityksille. Samalla se on kuitenkin menettänyt mahdollisuuden selkeän identiteetin muodostumiseen ja sisäiseen kiinteyteen.

Kirkko on mukautunut yhteiskunnan muutokseen tuomalla lisääntyvässä määrin uskonnon ulkoisia vaikutuksia (performanssi) puhtaan uskonnollisen sanoman (funktio) rinnalle. Toimintamuotojen kehittäminen ja osallistumismahdollisuuksien laajentaminen on tuonut uusia ihmisiä mukaan toimintaan. Se ei ole kuitenkaan kaikilta osin johtanut kirkon toimintaan osallistumisen kasvuun.

3) Kolmanneksi ihanteen ja todellisuuden suhteeseen vaikuttaa kontekstuaalisuus. Siinä on kyse kirkon muuttumattoman sanoman ja muuttuvan toimintaympäristön välisestä jännitteestä, jota modernisaatiokehitys on vahvistanut.

 

”Privaattikristillisyys” haastaa kirkon sanoman ja opetuksen. Sen taustalla on viime vuosikymmeninä vahvistunut privatisoituminen ja individualisoituminen. Uskonnosta on tullut yhä enemmän yksityisasia, jonka sisältöä muokataan yksilöllisesti.

Uskonnollisuuden muutokseen liittyy myös painopisteen siirtyminen uskonnollisuudesta henkisyyteen. Yhä useampi ihminen nimittää itseään henkiseksi (spiritual) eikä niinkään uskonnolliseksi (religious). Englantilaisten uskontososiologien Paul Heelasin ja Linda Woodheadin mukaan näin tehdessään ihmiset kääntyvät poispäin kristillisestä kirkosta ja kääntyvät sisäänpäin ja etsivät itsensä sisältä elämän tarkoitusta. Ihmiset ovat haluttomia sitoutumaan hierarkkisiin, kaiken tietäviin instituutioihin. He haluavat vapautta kasvaa ja kehittyä omana ainutlaatuisena persoonana sen sijaan, että menisivät kirkkoihin ja olisivat nöyriä sen opetuksille.

Tutkija Kimmo Ketolan mukaan viimeisen neljän vuosikymmenen aikana kasvaneelle henkisyydelle ovat yhteisiä seuraavat piirteet: selkeä pyrkimys uskonnolliset rajat ylittävään henkisyyteen, opillinen avarakatseisuus, yhteisöllinen väljyys, liberaalit moraaliarvot ja uskonnon välittömien ja konkreettisten palkkioiden korostus sekä yksilölliset menetelmät pyhän kohtaamiseksi. On selvää, että tällainen privaattikristillisyys on haaste kirkolle ja sen muuttumattomalle perussanomalle. 

Jäsenyys kirkon tulevaisuuden haasteena

 

Väitöstutkimuksessani selvitin jäsenyyteen sitoutumista Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Mitä kysymykseen kirkon tulevaisuudesta pitäisi tutkimukseni pohjalta vastata? Ainakin alussa siteeraamani keskustelukatkelmat kertovat karua kieltään sitoutumisen ihanteen ja todellisuuden erosta. Mitä siis tulisi tehdä?

 

Sitoutumisessa tapahtuneet muutokset ovat sellaisia, että jäsenyys on kirkon suurimpia tulevaisuuden haasteita. Samalla on toki todettava, ettei kirkon ensisijainen tehtävä ole olla huolissaan jäsentensä määrästä. Jäsenmäärä on seurausta kirkon elämästä, ei toiminnan perusta. Kirkko on strategiassaan asettanut perustehtäväksi kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Vastuu tästä kirkon perustehtävästä haastaa kirkon ottamaan kysymyksen jäsenyydestä vakavasti. Kyse on siitä, miten kirkko huolehtii jäsenistään, ottaa todesta kirkkoon liittyjät, kantaa huolta kirkosta eroajista sekä toimii aktiivisesti kirkon jäsenmäärän lisäämiseksi.

 

Sitoutumisen eri ulottuvuuksissa tapahtuneet muutokset osoittavat, että kirkossa on otettava todesta jäsenyyteen sitoutumisessa vaikuttavat tekijät:

 

1) Yhteiskunnan muuttuminen yhä eriytyneemmäksi ja mosaiikkimaisemmaksi on merkinnyt perinteisten yhteisöjen muuttumista. Sosiologi Bryan Wilsonin mukaan modernisaatiokehitys ei sinänsä ole uhka uskonnolle, vaan siihen liittyvä individualismin lisääntyminen. Koska yhteisöllisyys on uskonnon tukipilari, yhteisöllisyyden murentuminen heikentää myös uskonnon asemaa.

Ratkaiseva kysymys kirkon jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta on se, pystyykö kirkko ottamaan huomioon ihmisen yksilöllisyyden menettämättä samalla yhteisöluonnettaan? Pystyykö kirkko vastaamaan odotuksiin uudenlaisesta yhteisöllisyydestä? Kirkon haasteena on kyetä yhdistämään moderni yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Se merkitsee sellaista yhteisöä, jossa erilaisille yksilöille on tilaa. Kirkon jäsenet eivät ole eivätkä saa olla ulkopuolisia kirkossaan. Samalla kirkon on kuitenkin säilytettävä omaleimaisuutensa yhteisönä, jotta se säilyy kirkkona.

2) Erityisesti suuren enemmistökirkon kohdalla kysymys identiteetistä on olennainen. Uskontososiologi Karel Dobbelaere on todennut sisäisen maallistumisen (institutionaalinen sekularisaatio) olevan tyypillistä muun muassa monille perinteisille valtakirkoille. Uskonnollisten yhteisöjen tuonpuoleisuuden (transsendenttisuus) korostaminen on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Kirkon näkökulmasta vaarana on tällöin sekä kirkon itseymmärryksen että jäsenten identiteetin hämärtyminen. Kirkolta edellytetään tällaisessa tilanteessa tietoisuutta omasta ominaislaadustaan sekä selkeää identiteettiä kirkkona. Samalla kristillisen kotikasvatuksen ja kirkon kasvatustoiminnan tulisi yksilöllisen kristityn identiteetin vahvistamisen ohella tukea myös yhteisöllisen identiteetin kasvua.

3) Kirkko elää jatkuvasti kentässä, johon luo jännitteen yhtäältä uskollisuus kirkon muuttumattomalle sanomalle ja tehtävälle, toisaalta välttämätön tarve elää reaaliajassa yhteiskunnan murroksessa. Se edellyttää kykyä etsiä uusia tapoja elää kirkkona yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa. Kysymys ei ole vain seurakuntaelämän muodoista. Kontekstuaalisuuteen liittyy olennaisesti kirkon sanoman ja toiminnan kokonaisvaltaisuus. Kyse on luterilaisuuden korostamasta uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta. Sanojen ja tekojen on oltava yhtä.

Kontekstuaalisuus johtaa kirkkoa arvioimaan seurakuntaelämän, opetuksen ja toiminnan luonnetta sekä kirkon käyttämää kieltä ja kulttuurista ilmaisua. Samoin ”privaattikristillisyys” haastaa ennen kaikkea kirkon teologian ja opetuksen, mutta myös jumalanpalveluselämän ja suhteen kulttuurielämään. Niiden tulisi olla sellaisia, että nykyajan ihminen voi löytää kristillisestä uskosta kestäviä ja vakavasti otettavia aineksia henkilökohtaisen elämänkatsomuksensa rakentamiseen.

 

TL Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puhe rotaryklubien kirkkoillassa Heinolassa 15.2.2010

Tie kahteen suuntaan

 

Eilisestä laskiaissunnuntaista alkoi kirkkovuodessa laskeutuminen paastonaikaan. Huomenna on laskiaistiistai ja ylihuomenna tuhkakeskiviikko. Varsinainen paastonaika alkaa tuhkakeskiviikosta. Se on saanut nimensä paastoon liittyneestä tuhkan sirottelemisesta pään päälle. Se oli katumuksen ja parannuksen vertauskuva.

Laskiaisena lähdetään matkaan. Paastonaikana kuljetaan Jumalan rakkauden uhritietä. Jeesus Kristus on Herran kärsivä palvelija. Hän luopui henkilökohtaisesta turvallisuudestaan ja oman elämän hallinnastaan. Jumalan rakkauden uhritiellä Jeesus luopui maallisista etuuksista: suosiosta, kunniasta ja vallasta. Hän teki sen hyvyydestä ja rakkaudesta meitä syntisiä ihmisiä kohtaan.

Jeesuksen ”uraputki” oli aluksi nouseva. Se hämäsi myös opetuslapsia. Kun hän sanoi menevänsä ylös Jerusalemiin, se tarkoitti Jordanin laaksosta noin kilometrin nousua Jerusalemin ylängölle. Opetuslapset luulivat, että Jeesus menee ylös Jerusalemiin menestymään. Väärä luulo sai heidät innostumaan. He eivät vielä ymmärtäneet, että Jeesuksen tie vei hänet alas tappioon, häpeään, kärsimyksiin ja lopulta kuolemaan. Tällainen oli Jumalan rakkauden uhritie, meidän puolestamme. "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."

Meitä kutsutaan alkavana paastonaikana kulkemaan mukana Jeesuksen kärsimystiellä. Se johtaa meidät kahteen suuntaan.

Ensinnä paastonaika kääntää katseen omaan elämäämme ja sisimpäämme. Paasto tuo mieleen yksinkertaisen elämän vaalimisen, oleelliseen keskittymisen, jostakin luopumisen ja ennen kaikkea ravintoon liittyvät valinnat. Paasto voi toki olla liiasta ruuasta luopumista. Aterian yksinkertaistaminen olisi varmasti monelle meille hyvin tarpeellista ja terveellistäkin. Vaikkapa lihasta, makeista leivonnaisista, kahvista, tupakasta ja alkoholista luopuminen tietyksi määräajaksi antaa mahdollisuuden tutustua omaan ravitsemukseen uudella tavalla. Ehkä paasto jättää jälkensä myös pääsiäisen jälkeiseen aikaan: ruokatottumukset voivat pysyvästi jäädä terveellisemmiksi. Tällainen omien elintapojen arviointi on varmasti meille itse kullekin tarpeen.

Paastonajan pysähtyminen ja hiljentyminen on tarpeen myös hengellisen elämän kannalta. Itseäni on puhutellut Dag Hammarskjöldin viisaus siitä, että ”matkoista pisin on matka sisään päin” (Dag Hammarskjöld, Kiinnekohtia. Otava 1964, s 58). Paastonaikana meitä kutsutaan tekemään tätä matkaa; hiljentymään, rukoilemaan, viipymään Jumalan edessä. Tämä on tarpeen siksi, että uudistuminen ja eheytyminen eivät ala pinnasta, vaan kasvavat syvältä sisältä päin – useimmiten niin syvältä, että kestää kauan, ennen kuin ihminen itse tulee kasvusta tietoiseksi. (Paavo Rissanen, Eheys, henki, terveys. Herättäjä-Yhdistys 1992, s 75)

Luin jokin päivä sitten lehtihaastattelua (Askel 2/2010) ruotsalaisesta runoilijasta Ylva Eggehornista. Haastattelun lopussa Eggehorn puhui rakkauden matematiikasta. Hän sanoo, kuinka rakkaus näkee vain yhden kerrallaan. Esimerkkinä hän kertoo pikku tapauksen tyttärestään: ”Kun tyttäreni oli pieni, kokeilin joko hän osaisi laskea. Kysyin, montako kuppia on pöydässä, Elisabeth? Yksi, yksi, yksi ja yksi. Näin rakkaus laskee. Se on Jumalan matematiikkaa.”

Paastonajan pysähtyminen ja hiljentyminen voi avata meidän sisimpämme kuulemaan, millaista on Jumalan matematiikka. Hänelle kukaan ihminen, ei kukaan meistä ole vain harmaata massaa. Hänelle sinä ja minä olemme arvokkaita ja rakkaita, juuri sellaisina kuin tänä iltana tässä kirkossa olemme.

Toiseksi paastonaika kääntää katseemme itsestämme poispäin, lähimmäiseen. Oikea paasto on konkreettista lähimmäisenrakkautta. Laskiaisen raamatunkohdissa vaatimus rakastaa lähimmäistä suorastaan korostuu. Jesajan kirjan luvun 58:3-7 sanat eivät selittämistä kaipaa: ”Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.”

Reilu vuosikymmen sitten piispat julkaisivat paastokirjeensä Kohti yhteistä hyvää. Sen viesti on yhä ajankohtainen. Siksi on hyvä muistaa, mitä se sanoo yhteisestä elämästä: ”Tasapainoisessa ihmisessä oikeuksia vastaavat aina velvollisuudet, vastaanottaminen ja jakaminen ovat tasapainossa. Lähimmäistä on rakastettava niin kuin itseä. Jatkuva itsensä toteuttamisen ja oman hyvän tavoittelu johtaa kärjistyviin yhteiskunnallisiin jännitteisiin. Myös yksilön elämän se repii lopulta rikki. Tulos on siis toinen kuin omaa mielihyvää korostava arvomaailma lupaa. Sen asemesta on tarpeen nähdä, että voimme itse elää hyvin vain sikäli kuin samalla elämme toisia varten. Vain yhteinen elämä on hyvää elämää. Tämä ei merkitse yksilöllisyyden ja vapauden menettämistä, vaan niiden oikeaa käyttöä. Emme itse ole voimavarojemme perimmäinen lähde. Saamme voimaa, kun olemme yhteydessä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Elämä ei perustu ostamiseen vaan lahjoittamiseen.” (Kohti yhteistä hyvää. 1999, s 36) Paastonaika haastaa meitä rakastamaan lähimmäistämme, tekemään konkreettisia rakkauden tekoja. Näin me viestitämme lähimmäisillemme, että hän on tärkeä ja arvokas.

Hyvät sisaret ja veljet. Alkava paastonaika kutsuu meitä matkalle kahteen suuntaan. Ensinnä tekemään matkaa itsemme kanssa ja kuuleman Jumalan lupaus: Sinä olet rakas ja tärkeä. Toiseksi tekemään matkaa lähimmäisemme rinnalla sekä sanoin ja teoin vakuuttamaan hänelle. Sinä olet rakas ja tärkeä.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puhe Yhteisvastuujuhlassa Mikkelissä 21.2.2010

”Yhteisvastuu kuuluu ihmisyyteen”. Tämä on toinen niistä virkkeistä, jotka ovat olleet mielessäni tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksestä. Ajatus jäi soimaan korviini tasavallan presidentin pitämästä Yhteisvastuukeräyksen avauspuheesta. ”Yhteisvastuu kuuluu ihmisyyteen”.

Yhteisvastuun juuret ovat syvällä Suomen historiassa. Syksyllä 1949 sodan ja pahojen hallavuosien jälkeen lapsiperheiden tilanne Pohjois- ja Itä-Suomessa oli heikoissa kantimissa. Lapset olivat aliravittuja ja sairaita. Työttömyys vaikeutti perheiden toimeentuloa. Tarvittiin pikaista apua, mutta auttavaa järjestelmää ei ollut, kunnes kirkko tuli hätiin.

Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton pääsihteeri Toivo Laitinen ja sosiaalisihteeri Lauri Tuomi näkivät perheiden hädän kiertomatkallaan. He ehdottivat heti suurkeräyksen järjestämistä. Keräyksen nimen keksi Varkauden kirkkoherra Kustaa Sarsa.  Suomen tasavallan presidentti J.K. Paasikivi kutsuttiin keräyksen suojelijaksi.

Ensimmäinen Yhteisvastuukeräys toteutettiin vuonna 1950 kaikissa seurakunnissa. Suomalaisten lähimmäisenrakkaus ylitti kaikki odotukset. Pohjois- ja Itä-Suomen nälkäänäkeville lapsiperheille kerättiin 60 miljoonaa silloista markkaa, tuplasti yli tavoitteen.

Yhteisvastuu syntyi 60 vuotta sitten lähimmäisenrakkaudesta. Lapsiperheiden hätä antoi kipinän keräykselle. Tuo kipinä ei ole koskaan hiipunut. Se on merkki siitä, että ”yhteisvastuu kuuluu ihmisyyteen”.

Keräysvarat käytettiin 1950-luvulla kotimaassa. Niillä tuettiin huonokuntoisten asuinrakennusten kunnostusta ja äitien virkistyslomia. Köyhille kodeille hankittiin lehmä tai hevonen, invalidille pyörätuoli tai vanhukselle kunnollinen vuode. Myös lahjakkaita lapsia autettiin kouluun.

Joka vuosi Yhteisvastuu toi esille erilaisia vaikeuksissa olevia ryhmiä kuten lesket, orvot, työttömät, asunnottomat, kehitysvammaiset, invalidit ja yksinäiset vanhukset. Vuonna 1963 apua laajennettiin ulkomaille. Ensimmäinen avunsaaja oli Ambo-Kavangon kirkko Namibiassa. Siitä lähtien keräyksessä on ollut aina myös ulkomainen kohde.

Yhteisvastuu on paljon muutakin kuin rahankeräys. Se on suuri vapaaehtoistoiminnan vuotuinen voimannäyttö. Ilman tuhansia vapaaehtoisia kerääjiä ja vastuunkantajia ei Yhteisvastuukeräys olisi mahdollinen. Juhlavuotena on syytä kiittää kaikkia teitä, jotka tavalla tai toisella olette olleet mahdollistamassa Yhteisvastuukeräyksen. Näin olette olleet mukana rakkauden työssä.

Yhteisvastuukeräys tuo esille monesti näkymättömän hädän. Se ei kavahda tarttua aiheisiin, jotka eivät ole ”muodissa” tai joita usein jopa paheksutaan. Näin se on osa kirkon kasvatustyötä ja vaikuttamistoimintaa. Se antaa kasvot ja äänen sellaiselle hädälle, joka mieluummin unohdettaisiin. Se toimii sen hyväksi, että muistaisimme: ”yhteisvastuu kuuluu ihmisyyteen.”

Hyvät Yhteisvastuujuhlan osanottajat. Tänään tässä juhlassa emme katso vain kuuden vuosikymmenen taakse historiaan. Ennen kaikkea tahdomme suuntautua eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Siksi katse on käännettävä tämän vuoden Yhteisvastuukeräykseen. Siitä nousee toinen virke, joka on ollut mielessäni. Se on tämän vuoden keräyksen tunnus: ”Ole arkienkeli.”

Enkelit ovat Raamatussa Jumalan tahdon ilmoittajia. Enkelit ilmestyvät ihmisille ja ilmoittavat suuria pelastushistorian tapahtumia. Vanhassa testamentissa mainitaan nimeltä arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael. Myös Luukkaan evankeliumissa mainitaan enkeli Gabriel (Luuk.1:26). Mikkelinpäivä on kirkkovuodessa arkkienkeli Mikaelille omistettu kirkkopyhä. Meillä täällä Mikkelissä on siis oma nimikkoenkeli, josta kaupunkimme on saanut nimensä.

Enkeli on Jumalan tahdon ilmoittaja, sanansaattaja. Arkienkelin tehtävä on samanlainen: toimia Jumalan tahdon ilmoittajana, tehdä rakkauden tekoja ja työskennellä sen puolesta, että Jumalan tahto toteutuisi. Kuusi vuosikymmentä sitten Yhteisvastuukeräys lähti liikkeelle lähimmäisenrakkaudesta. Lapsiperheiden hätä kosketti. Nyt meitä kutsutaan arkienkeleiksi, toteuttamaan Jumalan tahtoa niin täällä kotimaassa kuin toisella puolella maapalloa. Yhteisvastuukeräys auttaa köyhiä lapsiperheitä turvaamaan jokapäiväisen leipänsä Suomessa ja Haitissa.

Tyhjä vatsa on karu alku elämälle. Suomessa kasvaa köyhyydessä yli 150 000 lasta. Luku on kolminkertaistunut sitten 1990-luvun laman. Köyhiksi luokitellaan kotitaloudet, joiden tulot ovat alle 60 prosenttia väestön keskitulosta. Lapsilisät ja kotihoidon tuki eivät ole nousseet samassa tahdissa elinkustannusten kanssa. Verotuksen perhevähennyksistä on luovuttu.  Niukkuus näkyy nopeasti myös perheen ruokapöydässä. Yhteisvastuukeräys tuo tilanteeseen helpotusta marttojen ja seurakuntien yhteistyöllä. Kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville lapsiperheille ympäri Suomen tarjotaan käytännönläheistä tukea edullisen ruoan laitossa sekä ruokakursseilla että kotikäynneillä.

Kirkon perheasiain johtaja Martti Esko on todennut: "Suomen tulevaisuus ja taloudellinen hyvinvointi on lastemme varassa. Jos heihin ei satsata vaan pienten lasten perheiden annetaan kituuttaa leipäjonoissa, se jättää jäljen myös lapseen. Apua vaille jäänyt lapsi on aikuisena kallis taloudellinen taakka koko yhteiskunnalle."

Haitissa miljoonat ihmiset tarvitsevat apua. Haiti on läntisen pallonpuoliskon köyhin maa. Tuhoisan maanjäristyksen seurauksena 170 000 ihmistä kuoli, 1,2 miljoonaa ihmistä jäi vaille suojaa ja 3 miljoonaa on ulkopuolisen avun tarpeessa. Ennen maanjäristystäkin kaksi miljoonaa ihmistä kärsi nälästä. Kaksi kolmasosaa yli yhdeksänmiljoonaisesta kansasta eli alle kahdella dollarilla päivässä. Akuutin tilanteen helpotettua lahjoitusten avulla koulutetaan hädänalaisia perheitä ja yhteisöjä kehittämään viljelymenetelmiä, varautumaan luonnonkatastrofeihin ja suojelemaan ympäristöä.

Arkienkelinä voit olla auttamassa köyhiä lapsiperheitä Suomessa ja Haitissa. Voit olla arkienkeli monella tavalla. Tule kerääjäksi, käy ostoksilla netissä Yhteisvastuu-kaupassa tai lahjoita rahaa.

Hyvät seurakuntalaiset. Yhteisvastuukeräyksen juhlavuotena meitä muistutetaan: Yhteisvastuu kuuluu ihmisyyteen. Siksi meitä kutsutaan olemaan arkienkeleitä lähimmäisillemme.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Kiteen seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 7.3.2010

Rakkaat kristityt, hyvä Mirva

 

Kiteen seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Mirva Lehtinen asetetaan virkaan. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Kirkkoherran tehtävä on vaativa. Kirkkoherran vastuulla on seurakunnan kokonaisuus. Hän joutuu kantamaan seurakuntaan kohdistuvat odotukset ja kritiikin. Kirkossa ja yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ja niiden ennakointi edellyttävät kirkkoherralta monenlaisia valmiuksia. Lisäksi johtajuuteen liittyvät paineet sekä viranhaltijan persoonaan ja elämään kytkeytyvät odotukset lisäävät tehtävän haasteellisuutta.

 

Oman lisänsä viranhoitoon tuo se, että seurakunnan johtajan tehtävä on yksinäinen virka. Monet asiat ja vastuun joutuu kantamaan yksin. Kuitenkaan kirkkoherra ei täytä omaa paikkaansa yksin tai erillään, vaan osana kiteeläisten ihmisten yhteisöä. Tarkoitan tässä sekä työntekijöitä, luottamushenkilöitä että seurakuntalaisia. On tärkeää, että luottamus rakentuu molempiin suuntiin. Ihanne on, että työntekijät, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset voivat hyvillä mielin sanoa: siinä on meidän kirkkoherramme, ja kirkkoherra voi sanoa hyvillä mielin: tämä on meidän seurakuntamme. Tällaisen luottamuksen rakentamiseksi kannattaa nähdä vaivaa ja tehdä työtä.

 

Hyvä Mirva, kun sinut asetetaan Kiteen kirkkoherran virkaan, sinut asetetaan monenlaisten odotusten keskelle. Kirkkoherran tehtävässä saat laittaa käyttöön kaikki lahjasi, taitosi, tietosi ja koko persoonasi. Se on tehtävä, joka koskettaa sinua ihmisenä hyvin kokonaisvaltaisesti, kaikkea sitä, mitä ihmisenä olet. Se on tehtävän antoisa puoli, mutta siihen kätkeytyy myös sen vaativuus ja raskaus. Tämän pyhäpäivän psalmissa ovat sanat: ”Se, joka Herraa pelkää, oppii valitsemaan oikean tien.” (Ps. 25:12) Muista tämä kaikkien odotusten ja paineiden keskellä. Voit turvata tehtävän antajaan. Saat luottaa, että hän osoittaa oikean tien. Et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi ja viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä ja hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Mirva Lehtinen asetetaan Kiteen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Lehtiselle annettavan valtakirjan.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Raamattutunti Jaakkiman opiston 80-vuotisjuhlassa 20.3.2010

  

 

 

HAISEVA KETTU VAI PYHÄ JUMALA?

Johdanto

”On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että ’siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva’ ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva."[1]

 

Näin kirjoitti noin vuonna 180 jKr. Lyonin kaupungin piispana toiminut Irenaeus. Hän havaitsi seurakuntalaistensa parissa oudon tuntuisia käsityksiä uskon perustavista asioista. Tutkiessaan ilmiötä hän huomasi, että kirkossa vaikutti laajalle levinnyt tiedon (gnoosis) nimellä esiintyvä salainen oppisysteemi. Se poikkesi siitä, mitä Irenaeus oli tottunut kirkossa kuulemaan ja opettamaan.

 

Irenaeuksen tuntemat tiedon opettajat eli gnostikot toimivat seurakunnan sisällä. He sanoivat edustavansa Jeesuksen muutamille opetuslapsilleen jättämää uskonopin syvällisintä muotoa. Se oli tarkoitettu salassa pidettäväksi tavalliselta kristikansalta. Kun näille gnostikoille paljastettiin Kristuksen salainen oppi, he kokivat valaistumisen, tulivat tietoiseksi omasta jumalallisesta alkuperästään ja kykenivät tulkitsemaan Raamattua uudella, syvällisemmällä tavalla.

 

Gnostikot käyttivät samoja Uuden testamentin kirjoja kuin mitä seurakunnissa tavallisesti luettiin. Monet osallistuivat yleisiin jumalanpalveluksiinkin. Erona oli vain oppi, tapa tulkita Raamattua. He kyllä puhuivat armosta, uskosta, Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä ja käsittelivät samoja teemoja kuin muutkin, kuten hyvyyden ja pahuuden välistä ristiriitaa. Sitä, että sanat tarkoittivat eräille seurakunnan opettajille ihan toista kuin toisille, ei siis heti huomannut.

 

Irenaeus ryhtyi vastahyökkäykseen. Hän tutustui gnostikoiden salaisiin oppeihin ja kirjoitti viisi paksua kirjaa käsittävän teoksen Harhaoppeja vastaan. Alussa lukemani katkelma oli tästä Irenaeuksen teoksesta.

 

Irenaeuksen mukaan raamatullisten sanojen tai Raamatun ajatuskulkujen käyttö ei ole sinänsä mikään tae opetuksen oikeudesta. Olennaista on se, millainen kokonaisuus sellaisista kristinuskon perusasioista kuin Jumalasta, ihmisestä, maailmasta ja ihmisen pääsystä Jumalan yhteyteen rakennetaan raamatullisten sanojen ja ajatuskulkujen avulla. Se, millaiseen järjestykseen yksittäiset Raamatun ajatusten mosaiikkipalat laitetaan, ratkaisee, ollaanko ihmisiä johdattamassa Kuninkaan vaiko "haisevan ketun" yhteyteen.

 

Mistä oikea järjestys saadaan? Irenaeuksen mielestä se on Raamatussa itsessään sellaisena kuin apostolit ovat sen opettaneet seuraajilleen ja sellaisena kuin se esiintyy uskontunnustuksessa.

 

Meidän aikamme ja Irenaeuksen välissä on tuhatkahdeksansataa vuotta. Kuitenkin näyttää siltä, että monella tavalla tilanteemme on samanlainen. Keskeisistä kristillisistä perusasioista on hyvin eri tavalla uskovia. Yksilöllisyys on tyypillistä myös hengellisille käsityksille. Jumalasta ajatellaan ja opetetaan hyvin eri tavoin.

 

Vaikka valtaosa kansastamme katsoo olevansa kristittyjä ja luterilaisia, suomalaisten uskossa Jumalaan on tapahtunut muutoksia. Itseään kristittynä ja luterilaisena pitävien määrä on laskenut, samoin sitoutuminen kirkon opettamaan uskoon Jumalasta ja keskeisiin kristillisiin opinkappaleisiin vähentynyt. Usko persoonalliseen kristinuskon Jumalaan on muuttumassa uskoksi ihmistekoiseen, privatisoituneeseen Jumalaan tai hämärtymässä mitään merkitsemättömäksi agnostisismiksi.

 

Nykyisen postmodernin ajan jumalakuvalle on tyypillistä neljä tunnusomaista piirrettä. Ensinnäkin Jumala on persoonaton henki, jota ei voi kuvata eikä saavuttaa. Hänestä on helppo puhua pyhänä, joka jää hyvin epämääräiseksi, hahmottomaksi käsitteeksi. Toiseksi jumalallinen on oman olemukseni syvyydessä, voin löytää Jumalan itsestäni, sisimmästäni. Kolmanneksi Jumala on yksinomaan rakastava ja lempeä hyvän olon takaaja ja onnen takuumies, myötäilevä ja myhäilevä kaiken sallija, kaveri-Jumala. Neljänneksi Jumalaan ei sisälly jännitteitä. Hän ei saa eikä voi olla tuomitseva, vihainen Jumala ja laupias, anteeksiantava Jumala. Rankaisevan vanhurskauden ja rakkauden, tuomion ja armahduksen, lain ja evankeliumin, pelastuksen ja kadotuksen, kaikkivallan ja heikkouden välistä jännitettä ei hyväksytä.

 

Millainen on Raamatun ilmoittama, apostolien välittämä ja uskontunnustuksemme opettama Jumala? Otan seuraavaksi esille tässä raamattuluennossa kaksi kohtaa Vanhasta testamentista, jotka kertovat, millainen Jumala on. Ensimmäinen on Mooseksen, toinen profeetta Jesajan kokemus. Sen jälkeen tarkastelen vielä yhteenvedonomaisesti Raamatun ilmoittamaa opetusta pyhästä Jumalasta.

 

Taustana tällä raamattuluennolla on se, että kirkkomme vuosien 2010-2012 painopisteenä on pyhä. Se käsittää erityisesti kolme teemaa: Jumala, pyhä aika ja luomakunta. Siksi luento Pyhästä Jumalasta liittyy olennaisesti kirkkomme painopisteeseen.

 

Pyhän Jumalan kirkkaus ja kunnia

Pyhyys ei ole Raamatun yksinoikeus. Pyhyys on tuttu useimmissa uskonnoissa. Eräs ero on kuitenkin ratkaiseva. Muissa uskonnoissa pyhyydellä tarkoitetaan persoonatonta, eettisesti neutraalia, vaarallista voimaa, joka voi täyttää esineitä ja ihmisiä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että tämä tai tuo on tabu. Se tarkoittaa, että tiettyyn esineeseen ei saa koskea tai tiettyä paikkaa ei saa lähestyä. Se on pyhä.[2]

Raamatullisessa ajattelussa kaikki pyhyys johtuu persoonallisesta Jumalasta. Hän tahtoo eettisesti ja uskonnollisesti hyvää ja oikeaa. Hän toimii ja on yhteydessä ihmisten kanssa. Pyhyyden olemus ei siis kuulu persoonattomalle tasolle, vaan persoonalliselle tasolle. Pyhyyden lähde on Jumalassa. Ainoastaan Jumala on pyhä (1 Sam. 2:2, Ilm. 15:4). Hän pystyttää ehdottomat rajat itsensä ja muiden olentojen välille ja vaatii välimatkan säilyttämistä. Hän on täysin itsenäinen ja riippumaton, salattu Jumala, jota emme voi täysin koskaan käsittää. Jumalan pyhyys näkyy pelastushistoriassa, joka toteutuu kenestäkään muusta riippumatta. Hän on maailmankaikkeuden ehdoton Herra sekä eettisesti ja uskonnollisesti rajoittamaton.

 

Jumalan pyhyys ja kunnia kuuluvat sisällöltään läheisesti yhteen. Herran kunnia tarkoittaa ”säteilevää kirkkautta, joka ympäröi Jumalan majesteettiuden voimaa ja yli maailman kohoavaa korkeutta”. Tuli ja valoilmiöt ovat Raamatussa Jumalan pyhyyden merkkinä, ikään kuin pyhän ulkokuorena. Jumala puhui Moosekselle palavassa pensaassa (2 Moos. 3:2-6). Herra laskeutui Siinain vuorelle tulessa (2 Moos. 19:18, 5 Moos. 4:12). Jumalaa verrataan kuluttavaan tuleen (5 Moos. 4:24, 2 Moos. 24:17, Jes. 10:17). Jumalan kirkkaus kuluttaa kuin tuli. Ihminen häikäistyy, hän menehtyy, hän palaa poroksi. Ihminenhän on kadottanut kirkkautensa ja on epäpuhdas.

 

Tähän liittyy Mooseksen merkillinen kohtaaminen pyhän Jumalan kanssa. Mooses oli saanut Herralta tehtävän lähteä viemään kansaa Egyptistä luvattuun maahan. Mooses kuitenkin kärttää Herralta lupausta, että tämä itse kulkisi kansan kanssa. Ja Herra suostuu Mooseksen pyyntöön. Sitten tapahtuu jotain merkillistä: ”Silloin Mooses sanoi: ’Anna siis minun nähdä kunniasi.’ Herra sanoi: ’Minä annan kirkkauteni kulkea sinun ohitsesi ja lausun sinun edessäsi nimen Jahve. Minä annan anteeksi kenelle tahdon ja armahdan kenet tahdon.’  Herra sanoi vielä: ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.’ Sitten Herra sanoi: ’Näetkö tämän paikan vieressäni? Asetu tämän kallion luo. Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.” (2 Moos. 33:18-23)

 

Mooses sai nähdä Jumalan vain selkäpuolelta. Sekin valonhohde, sekin kirkkaus riitti valtaamaan hänet. Israelin kansa ei kyennyt senkään vertaa kestämään Jumalan valoa. Jumalan kirkkauden täytyi kätkeytyä pilvenpatsaaseen päivällä ja tulenpatsaaseen yöllä (2 Moos. 33:9, 4 Moos. 9:15). Israelin kansa ei kestänyt katsella edes Mooseksen kasvoista loistavaa säteilyä hänen palatessaan keskustelemasta Jumalan kanssa (2 Moos. 34:29-35). Sen tähden Mooses ripusti arkioloissa peitteen kasvoilleen. Hän otti peitteen pois vain mennessään kohtaamaan Jumalaa ja julistaessaan sitten Jumalan tahdon kansalle.

 

Tästä muuten johtuu se, että joissakin vanhoissa maalauksissa on Moosekselle piirretty otsaan sarvi. Nimittäin heprean sana ”säteillä” voidaan kääntää myös sanalla ”sarvi”. Hieronymus piti tätä sanaa parempana latinalaisessa raamatunkäännöksessään Versio vulgata. Siitä johtuu, että muun muassa Michelangelo maalasi Mooseksen otsaan sarven.

 

Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot

Vanhan testamentin suurin profeetta Jesaja vastaa lyhyesti, mutta sisältörikkaasti kysymykseen, millainen Jumala on: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” (Jes. 6:3) Profeetta Jesajan eteen piirtyi huikea kuva. Hän näki Herran istuvan ylhäisellä istuimellaan. Herran vaatteiden liepeet täyttivät temppelin. Ovenpielet vapisivat, ja temppeli tuli täyteen savua. Hän näki Jumalaa ylistävät enkeliolennot, serafit, jotka huusivat toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.”

Jumalan kaikki ominaisuudet sisältyvät pyhyyteen. Pyhyys voidaan määritellä kaiken sen säteilyksi, mitä Jumala on. Aivan samoin kuin auringon säteet koostuvat spektrin kaikista väreistä ja yhtyvät auringonpaisteen huikaisevaksi valoksi, samoin Jumalan kaikki ominaisuudet liittyvät yhteen hänen ilmoituksessaan ja sulautuvat pyhyydeksi.

 

Meillä on tapana erottaa toisistaan tosi, hyvä ja kaunis. Niistä kukin erikseen merkitsee todellisuuden kolmea ulottuvuutta: teoreettista, eettistä ja esteettistä ulottuvuutta. Pyhyys on todellisuuden neljäs ulottuvuus, joka toisaalta edustaa aivan omaa kokemuskenttäänsä ja toisaalta sisällyttää itseensä kolme edellä mainittua ulottuvuutta. Pyhyys on Jumalalle ominainen tapa olla olemassa ja toimia.

 

Raamattu korostaa nimenomaan pyhyyttä Jumalan ominaisuutena. Hänestä sanotaan, että hän on ”pyhä, pyhä, pyhä”. Toisto oli juutalaisille tehokeino, jota käytettiin korostamaan tiettyä asiaa, samoin kuin me käytämme alleviivausta tai huutomerkkiä. Jumalasta ei sanota, että hän on rakkaus, rakkaus, rakkaus tai että hän on oikeudenmukainen, oikeudenmukainen, oikeudenmukainen. Jumalaan ei sovi mikään muu sana paremmin kuin pyhä.

 

Heprean kielen pyhä-sanalla (qadosh) on kaksi merkitystä: 1. Olla kirkas, kimmeltää, säteillä epäpuhtaan, kurjan arkiharmauden vastakohtana. 2. Erottaa, leikata irti, irrallaan olevan, joutilaan, profaanin vastakohtana.

 

Kun Jumalaa sanotaan pyhäksi, sillä tarkoitetaan, että hän on täysin toisenlainen kuin mikään luotu. Hän on luomakunnan yläpuolella. Hänellä on kaikki valta koko luotuun maailmaan. Luodulla ei ole mitään valtaa häneen. Päinvastoin ihminen kokee suurta arvottomuutta pyhän Jumalan edessä. Jesajan kokemus oli juuri tällainen. Pyhän edessä hän ei voinut muuta kuin sanoa: ”Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet: sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin. (Jes. 6:5). Tässä mitättömyyden kokemuksessa on jotain samaa, kun esimerkiksi Abraham sanoo Herralle olevansa vain ”tomua ja tuhkaa”. Tai Ilmestyskirjan sanoin ”Kuka ei pelkäisi, Herra, ja ylistäisi sinun nimeäsi? Sillä Sinä yksin olet Pyhä!” (Ilm.15:4).

 

Kyse on hyvin syvästä arvottomuuden kokemuksesta. Koskettavimpia kuvauksia evankeliumeissa tästä pyhyyden edessä nöyrtymisestä on kertomus Kapernaumin sadanpäälliköstä (Luuk. 7:1-10), joka viestitti Jeesukselle: ”Herra, älä vaivaa itseäsi. Minä en ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. En pitänyt itseäni senkään arvoisena, että olisin tullut sinun luoksesi.”

 

Majesteettisen, pyhän Jumalan edessä arvoton ihminen kokee itsensä esimerkiksi saastaisena ja vastaavasti pelastuksen puhdistamisena. Jesajan kokemus oli juuri tällainen. Hän tajusi olevansa täysin saastainen. Sellaisena hän ei voisi säilyä hengissä pyhän ja puhtaan Jumalan edessä. Silloin yksi serafeista lensi Jesajan luokse käsissään hehkuva hiili, kosketti sillä hänen huuliaan ja totesi: ”Katso, tämä on koskettanut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja sinun syntisi on sovitettu.” (Jes. 6:6-7) Juuri sillä hetkellä, kun Jesaja tiesi olevansa tuhon oma, hän sai saastaisuuteensa puhdistuksen ja syntiinsä sovituksen. Tällainen on Raamatun Jumala. Hänen läsnäolonsa paljastaa ihmiselle tämän syntisyyden ja arvottomuuden. Hän ei kuitenkaan tee sitä tuhotakseen, vaan armahtaakseen ihmisen.

 

Kauhistava ja kiehtova Pyhä

Edellä olen kuvannut kahden Vanhan testamentin henkilön kokemusta Jumalan pyhyydestä. Mooseksen ja Jesajan kokemukset ovat paljastaneet salatun, majesteettisen Jumalan. Häntä ei kukaan voi katsoa tai nähdä. Pyhän Jumalan kunnian ja kirkkauden edessä ei ihminen kestä. Jumala pyhyyden säteily on niin kirkas, ettei ihminen voi sitä katsoa. Mooses joutui peittämään kasvonsa kohdatessaan Jumalan palavassa orjantappurapensaassa. Siinailla hän sai kallionkolosta nähdä Jumalan vain takaapäin. Jesaja sai kutsumuksensa yhteydessä nähdä Jumalan kirkkauden, mutta hän huusi silloin: ”Voi minua, minä hukun!”

 

Tällaisin rinnastuksin Vanha testamentti yrittää sanoa jotakin Jumalan suuruudesta, kunniasta ja pyhyydestä. Siitä huolimatta Jumala pysyy käsittämättömänä. Uusi testamentti todistaa kuitenkin, että pyhästä Jumalasta on olemassa kuva: Jeesus Kristus. Hänessä näemme, millaista Jumalan pyhyys ja suuruus on. Filippiläiskirjeen kuvaus on tästä ehkä parhain ilmaus: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:6-8)

 

Pyhyys erottaa Jumalan ja ihmisen toisistaan, sillä ihminen on syntinen. Jumalan pyhä tahto on kuitenkin se, että syntinen ihminen tulee osalliseksi Luojansa pyhyydestä. Siksi rakkaudessaan Jumala lähetti poikansa Jeesuksen tähän maailmaan. Hänen edessään ei kukaan ole liian kurja, heikko tai huono. Päinvastoin: juuri heitä – tai parempi olisi sanoa: meitä - Hän on tullut auttamaan ja pelastamaan. Tämä tapahtuu evankeliumin ja sakramenttien välityksellä. Mielenkiintoista on, että uskonnollisessa puheessa kaikkien näiden – Jumalan, hänen tahtonsa, evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen - eteen liitetään määre pyhä. Käytäntö kertoo niiden erityislaadusta. Näiden välineiden kautta ihminen tulee osalliseksi Jumalan pyhyydestä ja voi alkaa noudattaa elämässään hänen pyhää tahtoaan, rakkauden lakia.

 

Luterilaisen uskomme mukaan kristitty kohtaa pyhän ja Jumalan uskoessaan Kristukseen. Eikä oikeastaan vain kohtaa pyhää, vaan tulee Kristuksesta ja tämän pyhyydestä osalliseksi. Se toteutuu evankeliumin ja sakramenttien voimasta. Jumalan sana nimittäin ”säilyttää ja tuo mukanaan kaiken sen, mihin se viittaa, nimittäin Kristuksen, hänen ruumiinsa ja verensä ja kaiken, mitä hän on ja mitä hänellä on.” Uskoessaan kristitty saa lahjaksi vanhurskauden, pyhyyden ja kaikki Jumalassa olevat pelastuksen hyvyydet.

 

Edellä kuvattu pyhyys on yhtä aikaa vapisuttava ja kiehtova salaisuus, mysterium tremendum et fascinosum. Tämän käsitteen on tunnettu uskontotieteilijä Rudolf Otto kehittänyt vuosisata sitten. Hänen määritelmänsä pyhälle on seuraava: Pyhä on mysteeri, joka on samalla aikaa kauhistava ja kiehtova. Pyhä on jotain todella pelottavaa, joka kuitenkin vetää puoleensa ja kiehtoo.

 

Jumalan pyhyydessä on sisäinen jännite. Yksi värikkäimpiä kuvauksia tästä on professori Osmo Tiililän puheessa ”Jumalan pyhästä maailmansuunnitelmasta” Kirkkokansan herätyspäivillä Helsingin Messuhallissa loppiaisena 1967.[3] Puheensa Tiililä aloitti varoituksen sanalla: ”Jumalan pyhyys sisältää…enemmän, valtavampaa kuin aavistammekaan, …majesteettiutta, jonka edessä meidän on pantava käsi suumme eteen ja jota voimme vain palvoa.” Puheessaan hän sanoi:

 

”Jumalassa on – puhukoon hänestä vaikka muhammedilainen, hindu tai salaperäisiin voimiin uskova Afrikan neekeri – toisaalla kauhistavuuden, toisaalla ihastuttavuuden piirteitä. Jumala on pelottava, teoissaan ja tuomioissaan hirmuinen, hän on kuin tuli jota ei voi lähestyä, tai kirkkaus joka sokaisee. Hän tekee mitä tahtoo, tuhoaa, murskaa, hävittää, lähettää katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Ihmiset parkuvat hänen edessään ja yrittävät kätkeytyä hänen pyhältä vihaltaan. Toisaalta hän kuitenkin on rukouksin lähestyttävissä, armollinen, ihmisiä varjeleva, pelastava, rakastava. Hän hoitaa varpusta oksalla ja lukee hiuskarvatkin omiensa päästä. Ei ole mitään ihanampaa kuin saada olla hänen yhteydessään. Hänen suomansa sydämen rauha käy yli ymmärryksen. Molemmat nämä näennäisesti vastakkaiset piirteet löydämme me kristityt hänen sanastaan, siitä puhumattakaan, että koemme ne kohtaloissamme.”

 

Tällainen on pyhä Jumala. Tuomitsevassa pyhyydessä Jumalan täytyy ottaa huomioon paha pimeytemme ja tuomita meidät. Mutta laupiaassa pyhyydessään Jumala haluaa ottaa meidät syliinsä ja ympäröidä meidät kaikella hyvyydellään. Jumalan pyhyys ja rakkaus ovat yksi. Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa Jumala vie pelastustyön päätökseen. Risti on selvin merkki Jumalan tinkimättömästä reaktiosta kaikkea sitä kohtaan, mikä sotii hänen pyhää ja rakastavaa olemustaan vastaan. Samalla risti on vahvin todistus Jumalan rajattomasta, pelastavasta ja elämää luovasta voimasta. Siksi Ilmestyskirjan ensimmäinen kiitoslaulu osoitetaan kolmiyhteiselle Pyhälle: Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias (Ilm. 4:8).

 

Ruotsalainen Peter Halldorf kirjoittaa osuvasti siitä, miten ihminen kohtaa pyhän: ”Hän vapisee, säikkyy ja verhoaa itseään kuin Laulujen laulun morsian: ’Rakkaani työnsi kätensä ovenraosta, ja sydämeni hypähti.’ Ihminen ikävoi, janoaa ja huutaa pyhyyttä, sillä ’kaikki hänessä houkuttaa’. Ihmisen huuto on jollekin kuulumisen huutoa. Jotta saisi olla ainoa Ainoalle. Ihmisen vapina on värähdys Toisen edessä, joka suutelee hänen huuliaan alttariltaan tulevalla hehkulla. Jumalanpelko ja Jumalan ikävä ovat toisilleen läheisiä sävyeroja. Ilman pelkoa Jumalaa kohtaan uskonnosta tulee pelkkä leikkijuna lastenhuoneen lattialla. Ilman ikävöintiä siitä tulee pilaantunutta viiniä.”[4]

 

Näin juuri Katekismuksemme opettaa ensimmäisen käskyn selityksessä:

 

”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.

 

Jumala lähestyy meitä keskellä elämää, vaikka emme sitä aina ymmärräkään. Kohdatessaan hänet ihminen sekä pelkää että rakastaa häntä. Jumalan pyhyys herättää pelkoa, mutta Jumalan rakkaus vetää puoleensa.”

 

Suhteessamme Jumalaan meitä uhkaa koko ajan kaksi vääristymää. Ensinnäkin meidän aikanamme on vaarana unohtaa Jumalan pyhyys. Olen monta kertaa kohdannut kysymyksen, miksi Jumalaa pitäisi pelätä. Kristillisestä julistuksesta on paljolti kadonnut Jumalan pyhyys, hänen majesteettisuutensa. Jumalasta on tehty aikaamme sopiva kaveri-Jumala, alussa mainitsemani lempeä hyvän olon takaaja ja onnen takuumies, myötäilevä ja myhäilevä kaiken sallija. Silloin käy kuten Irenaeuksen aikana, kuvitellaan, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.

 

Toiseksi olen kohdannut heitä, joiden Jumalasta on rakkaus haihtunut kokonaan pois. Taustalla voi olla lapsuuden traumaattisia kokemuksia tai vääristynyttä uskonnollisuutta. Jumala näyttäytyy vain ankarana, tuomitsevana ja pelottavana tuomarina. Näyttää siltä, että joissakin kristillisissä piireissä tämä on vallitseva käsitys Jumalasta. Myös silloin käy kuten Irenaeuksen aikana, kuvitellaan, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.

 

Aika puhua Pyhästä Jumalasta

Jumalakuvan vääristymiä voi välttää pysymällä jatkuvasti Katekismuksen oppilaana. Siinä on kuvattu uskomme ydinasiat. Katekismuksen opetus Jumalasta ensimmäisen käskyn selityksessä on erityisen tärkeä nykyisenä aikana:

 

”Ensimmäinen käsky kysyy, minkä varaan me elämämme rakennamme. Kuka tai mikä on meidän jumalamme?

 

Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.

 

Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on.

 

Jos turvaudumme omatekoisiin epäjumaliin, käännymme pois Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Koska Jumala on kaiken hyvän antaja, rakkautemme kuuluu hänelle. Hän tahtoo olla ainoa Jumalamme.”

 

Omatekoisia epäjumalia on aikamme täynnä. Siksi nyt tarvitaan Katekismuksesta avautuvaa tervettä, raamatullista ja yksinkertaista opetusta Jumalasta. Professori Owe Wikström toteaa, että kirkkojen pitäisi tarjota vähemmän viihtymistä, vähemmän hauskuutta, vähemmän siloisuutta, vähemmän kahvia ja pullaa ja enemmän sitä hulluutta tai salattua todellisuutta, jonka nimi on ihmiseksi tullut Jumala.[5] Juuri tästä on kysymys. Tässä on kirkon varsinainen tehtävä.

 

Nyt on aika puhua Pyhästä Jumalasta, hänestä joka on salattu majesteetti, mutta joka on Jeesuksessa Kristuksessa ihmiseksi tullut rakastava Jumala. Hän yksin voi täyttää sen kaipauksen, joka ihmisen sisimmässä on.

 

Seppo Häkkinen

 


[1] Irenaeuksen lainaus sekä häntä koskevan tekstin lähteenä Sammeli Juntunen: Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja 2002), s 20-30.

[2] Tämän ja seuraavan alaluvun lähteenä Agne Nordlander: Pyhyyden paluu (SLEY-kirjat 1991), s 12-25.

[3] Puhe on julkaistu kirjasessa, jonka nimi on Jumala on pyhä (Evankelisluterilainen Sisälähetyssäätiö 1967).

 

[4] Peter Halldorf, Sielun juuri (Kirjapaja 2006), s 116.

[5] Owe Wikström: Pyhyyden kaipuu (Kirjapaja 2003), s 91.

Takaisin ylös >>



Piispan pääsiäistervehdys 2010

Risti on ylpeytemme

Risti on kristinuskon tunnus. Se on mitä yksinkertaisin symboli. Samalla se on voimakas merkki, niin vahva, että kristinuskon alkuaikoina se merkitsi juutalaisille herjausta ja muille hulluutta (1 Kor. 1:23).

Kaksi vuosituhatta myöhemmin risti yhä edelleen jakaa ihmisiä.  Joidenkin mielestä ristit on saatava pois julkisten tilojen seiniltä ja ihmisten kaulasta. Risti herättää vahvoja tunteita ja saa aikaan oikeudenkäyntejä ­- 2000-luvun Euroopassa!

* * *

Ristin perimmäinen tarkoitus on kuitenkin yhdistää. Jeesus tuli yhdistämään: ihmisen Jumalaan, ihmisen ihmisiin, ihmisen itseensä ja ihmisen koko luomakuntaan. Tämä toteutui ristillä ja ristin kautta.

Risti kertoo, millainen Jumala on. Samalla se paljastaa, millainen ihminen on.

Jeesuksen risti viestii: ”Tämän minä olen tehnyt sinulle. Tämän sinä olet tehnyt minulle.”

Ristissä on koko ihmiskuntaa yhdistävä voima. Siihen kiteytyy pelastushistoria, meidän ihmisten ja koko luomakunnan vapahdus synnin, kuoleman ja pahan vallasta.

* * *

Ilman ylösnousemusta risti merkitsisi tappiota. Ilman pääsiäistä pitkäperjantai olisi vain synkkyyttä ja toivottomuutta.  Pohjimmiltaan risti on voiton merkki. Jeesuksen risti on Jumalan vastaus kuoleman hirmuvallan edessä.

Mitä enemmän risti tahdotaan piilottaa, sitä rohkeammin meidän kristittyjen tulee pitää sitä esillä. Risti on ylpeytemme, sillä Kristus on kuolemallaan voittanut kuoleman. Risti on kuoleman merkki, mutta samalla elämän puu. Se on rakkauden ilmaus.

Kyrillos Jerusalemilaisen kehotus 300-luvulla kasteelle valmistautuville oppilaille on yhä ajankohtainen: ”Älkäämme siis hävetkö Vapahtajamme Kristuksen ristiä, vaan olkoon se meidän ylpeytemme.”

 

Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>



Alustus Arvojen Akatemiassa Lahdessa 20.4.2010

POSTMODERNIN AJAN HAASTE KIRKOLLE

 

 

Sodanjälkeisen yhteiskunnan muutostrendit

 

Suomalaisessa yhteiskunnassa, uskonnollisuudessa ja elämäntavassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia 1960-luvulta lähtien.  Kehityksessä on havaittavissa joitakin huomionarvoisia trendejä, jotka ovat haastaneet kirkon. Luonnollisesti nämä kehityskulut kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Seuraavassa kuvaan hyvin lyhyesti, iskusananomaisesti neljää trendiä.

 

Ensinnäkin kriittisyys instituutioita kohtaan on kasvanut. Suuriin poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin suhtaudutaan varauksellisesti. Yksilön elämismaailma irtautuu ja etääntyy instituutioiden ja organisaatioiden maailmasta, kuten saksalainen filosofi Jürgen Habermas on todennut jo pari vuosikymmentä sitten. Ihminen haluaa vapaasti elää omaa elämäänsä eikä tuntea minkään sitoutumisen kahleita. Itse asiassa on syntynyt vastakkainasettelu, jossa toisella puolella on vapauttaan varjeleva kansalainen ja toisella suuri valtakoneisto, johon luetaan ei ainoastaan valtio, vaan myös esimerkiksi puolueet, ammattijärjestöt ja kirkko. 

 

Toiseksi individualismi eli yksilöllistyminen on voittanut jatkuvasti alaa. Jokainen ihminen voi rakentaa oman olemuksensa ja elämänsä omien valintojensa kautta. Individualismissa ihminen antaakin yksilöllisyytensä toteuttamiselle suuren arvon. Siksi hän pyrkii itsensä toteuttamiseen sekä luovuutensa ja aloitteellisuutensa kehittämiseen.

 

Kolmantena kehitystrendinä on yleistynyt edelliseen läheisesti liittyvä privatismi eli yksityisyys. Sillä tarkoitetaan ajattelua ja asennoitumista, jonka mukaan asiani eivät kuulu kenellekään, vaan ne ovat yksityistä eli privaattielämääni. Ihminen on itse vastuussa itselleen, ei muille, eikä elämän valvojiksi päästetä ulkopuolisia. Perinteiset yhteisöt, kirkko niihin mukaan lukien, ovat jääneet etäälle. Niiden tilalle ovat tulleet uudentyyppiset työn ja vapaa-ajanvieton yhteisöt, myös nettiyhteisöt, mutta ennen kaikkea yksilön oma vapaus ja riippumattomuus niistä. Yhä useampi asia on yksityisasia.

 

Neljäs kehitystrendi on suoraa seurausta edellisistä. Pluralismi merkitsee moniarvoisuutta; ihminen elää kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen "tavaratalossa". Hän poimii osan sieltä, toisen täältä, naapurin arvot saattavat olla tyystin ristiriidassa omiemme kanssa. Menneinä aikoina ihmisten arvot ja elämäntapa määräytyivät pitkälti heidän viiteryhmänsä perusteella, esimerkiksi säädyn tai yhteiskuntaluokan mukaan. Piti elää "säädyllisesti", siis oman säädyn normien mukaan. Nyttemmin yhä harvempi samaistuu mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Tämä merkitsee sitä, että arvoja ja moraalia ei enää omaksuta johonkin yhteiskuntaluokkaan samaistumisen perusteella eikä myöskään perintönä vanhemmilta.

 

Kaikki edellä kuvatut kehitystrendit esiintyvät siinä yhteiskunnan kehitysvaiheessa, jota on kutsuttu postmodernismiksi. Käsite on varsin epäselvä ja kritisoitukin, onpa joidenkin mielestä yhteiskunta sen jo ohittanut. Joka tapauksessa kriittisyys instituutioita kohtaan, individualismi, privatismi ja pluralismi ovat sellaisia trendejä, jotka ovat haastaneet kirkon. Samalla on toki todettava, ettei mikään aika sinänsä ole kirkolle, sen tehtävälle ja sanomalle sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan. Jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä mahdollisuuksia että uhkia.

 

 

Uskonnollisuuden ja kirkollisuuden muutokset

 

Uskonnollisuus on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muutoksiin. Yhteiskunnan rakenteessa tapahtuvat muutokset johtavat siihen, että yksittäisten ihmisten elämäntavat muuttuvat, heidän arvostuksensa vaihtuvat ja heidän asennoitumisensa elämään muuttuu. Kun tällaiset muutokset ovat samansuuntaisia ja koskettavat riittävän suurta joukkoa ihmisiä, vaikutukset näkyvät lopulta kaikilla kulttuurin osa-alueilla. Siten on selvää, että edellä kuvatuilla suomalaisen yhteiskunnan muutoksilla on ollut vaikutusta myös suomalaisten uskonnollisuuteen ja kirkollisuuteen.

 

Maallistuminen on edennyt, määriteltiin tuo käsite millä kriteerillä tahansa. Pyhän alue on etääntynyt profaanista. Uskonnon asema yhteiskunnan arvomaailman keskuksena on heikentynyt ja monille elämänalueille on muodostunut oma moraalinsa ja arvomaailmansa, joiden yhteydet uskontoon ja kirkkoon ovat ohentuneet. Kirkko käsitetään yleisesti yhteiskunnan yhdeksi sektoriksi tai uskonnollisia palveluja tuottavaksi laitokseksi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, opillinen sitoutuminen kirkon opetukseen heikentynyt ja perinteiset uskonnollisen osallistumisen muodot vähentyneet.

 

Vaikka uskonnon asema onkin pitkällä aikavälillä tarkastellen heikentynyt, kiinnostus uskonnollista elämää kohtaan ei ole kadonnut. Uskonnon merkitys henkilökohtaisessa elämässä on osittain kasvanut, vaikka kirkko instituutiona on jäänyt osalle vieraaksi ja saanut heiltä kasvavaa kritiikkiä osakseen. Samoin tiedotusvälineiden kiinnostus uskontoa kohtaan on lisääntynyt. Uskonto ei ole ollut enää samassa määrin julkisuudessa vaiettu asia kuin vielä vuosikymmen tai kaksi sitten. Uskonnosta ja kirkosta tuli hyväksytty uutis- ja keskusteluaihe. Valtamedian suhde kristinuskoon ja kirkollisiin asioihin on perusmyönteinen ja kunnioittava, joskin etäisyyttä ottava. Sen mukaan kirkko on olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa.

 

Kuitenkin samaan aikaan uskonnollisuuden luonne on muuttunut. Kulttuurin arvomaailman eriytyminen ja kansainvälistyminen ovat heijastuneet uskonnollisen elämän alueelle. Uskonnollisuus kasautuu eli uskonnollisesti ja kirkollisesti ennestäänkin aktiiviset ovat tulleet entistäkin aktiivisemmiksi. Samanaikaisesti kirkollisesti passiivisten ja välinpitämättömien määrä on noussut. Kasautuminen johtaa väestön nykyistä voimakkaampaan polarisoitumiseen ja lisää kirkon jäsenistön jo nykyisin huomattavaa epähomogeenisuutta. Suomalaista uskonnollisuutta luonnehtii passiivinen uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen, mutta eurooppalaista keskitasoa aktiivisempi yksityinen uskonnonharjoitus.

 

Kulttuurin kansainvälistyminen ja eriytyminen on näkynyt uusien uskonnollisten yhteisöjen ja liikkeitten määrän lisääntymisenä, kasvavana vaikutuksena ja niihin kohdistuneena kiinnostuksena. Tämä on johtanut yleisuskonnollisen asennoitumisen vahvistumiseen ja uskon totuuskysymysten syrjäytymiseen uskonnollisen relativismin tieltä. Yhä harvemmalle suomalaiselle kirkko on itsestään selvä auktoriteetti. Epäluottamus uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan ja sen myötä syntynyt uskonnollinen individualismi on johtanut paitsi uskonnollisen kentän monimuotoistumiseen uusien eksoottisten liikkeiden muodossa, myös kansanomaisen uskonnollisuuden uuteen nousuun. Terveys, hyvinvointi sekä oman tulevaisuuden pohdinta ovat yksilöllisiä huolenaiheita, joiden ympärille myös suuri osa uudesta uskonnollisuudesta keskittyy.

 

Uskonnollisesta elämästä on muodostunut oma elämänalueensa, jossa eriytyminen, individualisoituminen ja privatisoituminen ovat vaikuttaneet uskonnollisuuden muutokseen. Halutaan korostaa yksilöllisyyttä ja sitoutumattomuutta ja vapautua kaikkien auktoriteettien kontrollista. Esimerkiksi niiden osuus on lisääntynyt, jotka ilmoittavat uskovansa Jumalaan eri tavoin kuin kirkko opettaa.

 

Uskonto ymmärretään pikemminkin henkilökohtaiseksi ja valinnaiseksi kuin sitoutumiseksi ja yhteisölliseksi. Tämä näkyy yhä selvemmin myös eettisessä ajattelussa. Modernisaatiokehityksen onkin nähty johtaneen paitsi uskonnon privatisoitumiseen, myös moraalin privatisoitumiseen. Samaan tapaan kuin uskontojen ”markkinoilla” on tarjolla lukuisia vaihtoehtoja, myös moraaliperiaatteiden alueella on yhä laajempi tarjonta ja yksilöt kokevat olevansa aikaisempaa vapaampia valitsemaan lukuisista tarjolla olevista arvoista ja muodostamaan niistä omat moraaliperiaatteensa.

 

Kokonaisuudessaan suomalaisten uskonnollisuutta luonnehtii viime vuosikymmeninä tapahtuneiden muutosten myötä ennen kaikkea uskonnollisten instituutioiden heikentynyt asema. Tosin Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on säilyttänyt asemansa kansalaistensa uskonnollisuuden kanavoijana monista ennustuksista poiketen hämmästyttävän hyvin. Kehitys ei ole kuitenkaan johtanut uskonnon kokonaisvaltaiseen vähenemiseen tai siihen, että elämästä puuttuisi yliluonnollinen ulottuvuus. Muutokset ilmentävät ennen kaikkea uskonnon privatisoitumista. Uskonnollisuus ei ole hävinnyt, vaan muuttanut muotoaan. Saksalainen sosiologi Thomas Luckmann onkin puhunut uskonnon metamorfoosista, muodonmuutoksesta. Moderni pelastuksen etsintä on vetäytynyt yksityiselle elämänalueelle ja elämän tarkoituksen etsintä nähdään yksilön omana asiana. Yksilöt rakentavat itse oman mielekkään elämänkatsomuksen kokonaisuuden tarjolla olevista vaihtoehdoista. Kulutusajattelu ja –käyttäytyminen on siirtynyt myös uskonnollisuuteen.

 

Uskontoa ei enää peritä uskonnollisen kasvatuksen kautta omilta vanhemmilta, vaan uskonnossa on yhä enemmän kyse yksilön omasta henkilökohtaisesta etsinnästä ja sen kautta tehdyistä valinnoista. Ranskalainen sosiologi Danièle Hervieu-Légerin mukaan yhteisön jäseniä sitovaa muistia ei enää ole. Se johtuu siitä, että ”ketju on katkennut”, koska kukin luo oman uskonnollisen identiteettinsä itse eikä peri sitä vanhemmiltaan.

 

Uskonnollisuuden muutokseen liittyy myös painopisteen siirtyminen uskonnollisuudesta henkisyyteen. Useiden tutkimusten mukaan yhä useampi ihminen nimittää itseään henkiseksi (spiritual) eikä niinkään uskonnolliseksi (religious). Englantilaisten uskontososiologien Paul Heelasin ja Linda Woodheadin mukaan näin tehdessään ihmiset kääntyvät poispäin kristillisestä kirkosta ja kääntyvät sisäänpäin ja etsivät itsensä sisältä elämän tarkoitusta. Ihmiset ovat haluttomia sitoutumaan hierarkkisiin, kaiken tietäviin instituutioihin. He haluavat vapautta kasvaa ja kehittyä omana ainutlaatuisena persoonana sen sijaan, että menisivät kirkkoihin ja olisivat nöyriä sen opetuksille.

 

Tutkija Kimmo Ketolan mukaan viimeisen neljän vuosikymmenen aikana kasvaneelle henkisyydelle ovat yhteisiä seuraavat piirteet: selkeä pyrkimys uskonnolliset rajat ylittävään henkisyyteen, opillinen avarakatseisuus, yhteisöllinen väljyys, liberaalit moraaliarvot ja uskonnon välittömien ja konkreettisten palkkioiden korostus sekä yksilölliset menetelmät pyhän kohtaamiseksi.

 

Tiivistetysti voidaan sanoa, että viime vuosikymmeninä suomalaisten kirkollisuus on heikentynyt, mutta uskonnollisuus sinänsä muuttanut muotoaan ja osin jopa vahvistunut. Suomalaisten uskonnollisuutta luonnehtii alhainen julkinen uskonnollinen osallistuminen, mutta eurooppalaista keskitasoa aktiivisempi yksityinen uskonnonharjoitus. Julkinen kirkollisuus on vaihtunut yksityiseksi uskonnollisuudeksi ja henkisyydeksi.

 

 

Haasteet kirkolle

 

Edellä kuvaamani kehitys haastaa kirkon erityisesti kolmella alueella. Nämä ovat kysymykset yhteisöllisyydestä, identiteetistä ja kontekstuaalisuudesta.

 

1) Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos erityisesti 1960-luvulta alkaen merkitsi teollistumista, kaupungistumista ja vaurastumista. Perinteinen arvomaailma alkoi murentua ja elämäntavat eriytyä. Kärjistetysti voi sanoa, että kirkko ei enää ole keskellä kylää, kun kylää ei ole. Yhteiskunnan muuttuminen yhä eriytyneemmäksi ja mosaiikkimaisemmaksi merkitsi perinteisten yhteisöjen muuttumista. Sosiologi Bryan Wilsonin mukaan modernisaatiokehitys ei sinänsä ole uhka uskonnolle, vaan siihen liittyvä individualismin lisääntyminen. Koska yhteisöllisyys on uskonnon tukipilari, yhteisöllisyyden murentuminen heikentää myös uskonnon asemaa.

 

Ratkaiseva kysymys kirkon jäsenyyteen sitoutumisen näkökulmasta on se, pystyykö kirkko ottamaan huomioon ihmisen yksilöllisyyden menettämättä samalla yhteisöluonnettaan? Pystyykö kirkko vastaamaan odotuksiin uudenlaisesta yhteisöllisyydestä? Kirkon haasteena on kyetä yhdistämään moderni yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Se merkitsee sellaista yhteisöä, jossa erilaisille yksilöille on tilaa. Kirkon jäsenet eivät ole eivätkä saa olla ulkopuolisia kirkossaan. Samalla kirkon on kuitenkin säilytettävä omaleimaisuutensa yhteisönä, jotta se säilyy kirkkona.

 

2) Erityisesti suuren enemmistökirkon kohdalla kysymys identiteetistä on olennainen. Modernisaatiokehitys on johtanut kirkon sisäiseen eriytymiseen. Se on kyennyt säilyttämään kansankirkkorakenteen, kun kirkon sisällä on tilaa erilaisille korostuksille ja kirkkokäsityksille. Samalla se on kuitenkin menettänyt mahdollisuuden selkeän identiteetin muodostumiseen ja sisäiseen kiinteyteen.

 

Uskontososiologi Karel Dobbelaere on todennut sisäisen maallistumisen (institutionaalinen sekularisaatio) olevan tyypillistä muun muassa monille perinteisille valtakirkoille. Uskonnollisten yhteisöjen tuonpuoleisuuden (transsendenttisuus) korostaminen on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Kirkon näkökulmasta vaarana on tällöin sekä kirkon itseymmärryksen että jäsenten identiteetin hämärtyminen. Kirkolta edellytetään tällaisessa tilanteessa tietoisuutta omasta ominaislaadustaan sekä selkeää identiteettiä kirkkona. Samalla kristillisen kotikasvatuksen ja kirkon kasvatustoiminnan tulisi yksilöllisen kristityn identiteetin vahvistamisen ohella tukea myös yhteisöllisen identiteetin kasvua.

 

3) Kontekstuaalisuudessa on kyse kirkon muuttumattoman sanoman ja muuttuvan toimintaympäristön välisestä jännitteestä, jota modernisaatiokehitys on vahvistanut.  Kirkko elää jatkuvasti kentässä, johon luo jännitteen yhtäältä uskollisuus kirkon muuttumattomalle sanomalle ja tehtävälle, toisaalta välttämätön tarve elää reaaliajassa yhteiskunnan murroksessa. Se edellyttää kykyä etsiä uusia tapoja elää kirkkona yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa. Kysymys ei ole vain seurakuntaelämän muodoista. Kontekstuaalisuuteen liittyy olennaisesti kirkon sanoman ja toiminnan kokonaisvaltaisuus. Kyse on luterilaisuuden korostamasta uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta. Sanojen ja tekojen on oltava yhtä.

 

Kontekstuaalisuus johtaa kirkkoa arvioimaan seurakuntaelämän, opetuksen ja toiminnan luonnetta sekä kirkon käyttämää kieltä ja kulttuurista ilmaisua. Samoin ”privaattikristillisyys” haastaa ennen kaikkea kirkon teologian ja opetuksen, mutta myös jumalanpalveluselämän ja suhteen kulttuurielämään. Niiden tulisi olla sellaisia, että nykyajan ihminen voi löytää kristillisestä uskosta kestäviä ja vakavasti otettavia aineksia henkilökohtaisen elämänkatsomuksensa rakentamiseen.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Juhlapuhe Eläkeliiton Kymenlaakson piirin hengellisessä päivässä 12.5.2010

Muuan mies on matkalla kotiin. Hän oli lähtenyt sieltä verrattain nuorena, nyt hän on palaamassa menestyneenä miehenä takaisin. Mukanaan hänellä on kaikkea maallista hyvää, sellaistakin, mistä hän ei aikoinaan uskaltanut edes rohkeimmissa unelmissaan haaveilla. Hänellä oli vaimoja ja lapsia, suuria karjalaumoja, hän on arvostettu mies. Mutta mitä lähemmäs hän saapuu kotiseutuaan, sitä lähempänä on tilinteon hetki. Menneisyyden varjot kohoavat esiin. Ja ne puhuvat selvää kieltä. Ne kertovat petoksesta, esikoisoikeuden anastamisesta. Tuo mies, Jaakob, tietää varsin hyvin, mikä nimi liittyy noihin hänen elämänsä synkkiin jaksoihin: Eesau, hänen veljensä nimi.

 

Jaakob aavistaa, mikä häntä odottaa. Hän menettelee viisaasti. Hän erottaa karjastaan muutamia laumoja. Niiden paimenia hän pyytää kertomaan, että ne on tarkoitettu lahjaksi hänen veljelleen Eesaulle. Hän osaa asiansa, hän tietää, että viholliset saa parhaiten leppymään lahjoilla. Vietettyään kaksikymmentä vuotta elämästään vierailla mailla hän on oppinut, mikä taktiikka takaa menestyksen. Mutta siinä ei ole hänelle vielä kyllin. Hänellä on mielessään muutakin. Mutta miettiessään mielessään noita asioita hän tuleekin elämänsä suureen käännekohtaan. Raamatun teksti kertoo siitä näin:

 

Samana yönä Jaakob otti mukaan molemmat vaimonsa, molemmat orjattarensa ja kaikki yksitoista poikaansa ja kulki kahlaamon kohdalta Jabbokin yli. Saatettuaan heidät ensin vastarannalle hän käski kuljettaa yli myös kaiken omaisuutensa. Vain Jaakob itse jäi toiselle rannalle. Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä. Jaakob antoi paikalle nimeksi Penuel. Hän sanoi: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa." Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa. (1 Moos. 32:23-32)

 

Tämä on meille tuttu kertomus jo kouluajoilta. Jaakob on siinä paossa veljeään Eesauta, jolta oli petoksella anastanut esikoisoikeuden. Hänet tappaa uhannut veli oli tulossa Jaakobia vastaan 400 miehen kanssa. Kertomus Jaakobista Jabbok-virran rannalla sisältää monia hämäriä kohtia, varsinkin jos sitä vertaa Hoosean kirjassa olevaan kertomukseen samasta asiasta (Hoos. 12:3-5). Haluaisimme tietää enemmän kuin meille kerrotaan. Kuka oikein oli Jaakobin paininkumppani? Miten hän saapui Jabbokin rannalle juuri siihen paikkaan, jossa Jaakob oli? Miksi miehet painivat tai riitautuivat? Raamattu mainitsee ainoastaan, että "muuan mies" paini hänen kanssaan. Joka tapauksessa Jaakob pyysi häneltä siunausta, lopputoteamus paljastaa meille, että hän tunsi kohdanneensa Jumalan: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin."

 

Vaikka kaikista yksityiskohdista ei ole selvyyttä, Jaakobin paini sisältää rikkaita näkökohtia. Ensinnäkin se puhuu yksinäisyydestä. Jaakob oli johtanut pitkää karavaania, jossa oli härkiä ja aaseja, karjaa ja kameleita, palvelijoita, vaimoja, lapsia. Mutta Jabbokin kahluupaikalle hän jäi yksin. Siellä, yksinäisyydessä, yön hiljaisuudessa hän paini Jumalan kanssa.

 

Yksinäisyydellä ja hiljaisuudella on Raamatussa tärkeä merkitys. Monet Raamatun suuret henkilöt valmistautuivat tehtäväänsä hiljaisuudessa. Tai ennen tärkeitä tapahtumia he vetäytyivät yksinäisyyteen. Jeesuksen elämässä yksinäisyydellä ja hiljaisuudella oli tärkeä merkitys. Ennen julkista toimintaansa hän vietti erämaassa neljäkymmentä päivää paastoten. Usein hän vetäytyi vuorelle tai muualle yksinäisyyteen, joskus hän otti sinne mukaansa opetuslapsiaan. Erityisesti ennen kärsimystään Jeesus vetäytyi hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen Getsemanen puutarhaan. Siellä hän joutui sanomaan opetuslapsilleen: "Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa kanssani." Jeesus jäi todellakin yksin. Hän taisteli yksin pelastuksemme tähden. Viimeisimpinä sanoinaan hän joutui tuon yksin jäämisen toteamaan huutaessaan: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Hän jäi yksin maailman synnin alle, yksin lain tuomion alle, yksin Jumalan vihan kohteeksi. Tämä on taustana ja selityksenä sille, että Jeesuksen taistelusta tuli niin ankara.

 

Yksinäisyydessä Jabbok-virran rannalla Jumala pysäytti Jaakobin ja pani hänet tilille. Näin Jumala yhä toimii. Monesti juuri tätä kautta Jumala tarttuu meihin, puhuu ja puhuttelee, vetää luokseen. Kuulemme Jumalan äänen. Pakenemmeko me nykyaikana juuri siksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta? Melulla, hälyllä, kiireellä, kilpailulla ja tehokkuudella turrutamme Jumalan äänen sisimmässämme! Hollantilais-amerikkalainen pappi Henri J.M. Nouwen kirjoittaa kirjassaan Sydämen tie: "Suurimpia ongelmiamme on, että tässä lörpöttelyä rakastavassa yhteiskunnassa hiljaisuudesta on tullut kammottava asia. Useimmille ihmisille hiljaisuus aiheuttaa levottomuutta ja hermostuneisuutta. Monet eivät suinkaan koe hiljaisuutta täyteläisenä ja rikkaana, vaan tyhjänä ja onttona. Heille hiljaisuus on kuin avautuva kuilu, joka voi nielaista heidät."

 

Pelkäämmekö nykyaikana hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, koska silloin meidän on pakko pysähtyä? Silloin meidän on pakko katsoa sisimpäämme, kohdata todellinen minämme sekä samalla silloin meidän on pakko kuulla Jumalan kutsu.

 

Yksinäisyydessä Jumala pysäytti Jaakobin ja pani hänet tilille. Hän joutui selvittelemään menneisyyttään Jumalan edessä. Jaakob ei ollut jumalaton mies. Kuitenkin hän kantoi sisimmässään koko ajan suurta taakkaa. Täytyi tulla hetki, jolloin elämä pantiin tilille. Jaakob luuli, että hänen ongelmansa oli Eesau, joka oli tulossa kostamaan. Itse asiassa vakavin ja ankarin asia oli omantunnon syytös. Paini oli selvittelyä Jumalan kanssa. Jumala otti miehen kiinni, Jaakob kuuli Jumalan äänen. Monen ihmisen kohdalla Jumala toimii näin. Omatunto syyttää, elämään ei saa rauhaa ennen kuin paini Jumalan kanssa on käyty. Kun sitten asiat on selvitetty Jumalan kanssa, voi syntyä sovinto myös lähimmäisen kanssa. Näin kävi Jaakobillekin. Hänen edessään ei ollutkaan kostava, vaan anteeksiantava veli.

 

Yksi yksityiskohta tuossa Jaakobin painissa on merkittävä. Hän taipui vasta, kun hänet oli lyöty rammaksi. Jotenkin tämä tuntuu tulevan lähelle monen meidän kokemusmaailmaamme. Harvoin ihminen kääntyy hyvällä. Tavallisesti siihen tarvitaan kipeä isku. Joskus tuntuu, että liiankin kova isku: oma tai läheisen sairaus, työttömyys tai konkurssi, kuolema tai menetys. Isku pysäytti Jaakobin. Sen jälkeen hänen taistelunsa muuttui rukouskamppailuksi siunauksen saamiseksi. Oma tahto ja voima olivat murtuneet, tilalle tuli kamppailu siunauksesta. "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Se oli epätoivoista riippumista Jumalasta, kaikki oma oli riisuttu pois, jäljellä oli vain huuto: auta, siunaa, ota minut! Noita sanoja Jumala oli odottanut yli neljäkymmentä vuotta. Hän olisi tahtonut, että Jaakob jo kauan sitten olisi tunnustanut syntinsä ja avuttomuutensa ja heittäytynyt tyystin Jumalansa varaan.

 

Ihmisen jaksamisessa ja selviämisessä, ehkä hyvinkin epätoivoisissa olosuhteissa, on ratkaisevaa yksi asia: toivo. Kun on toivoa, on jonkinlainen ote elämän syrjästä ja Jumalasta, elämän antajasta. Usein tätä otetta uhkaa herpoaminen. Liian moni ihminen luovuttaa, kadottaa toivonsa ja sitä kautta ajautuu luopumaan elämästään. Sielunvihollinen yllyttää vieressä: "Anna otteen kirvota, mitä enää hyödyttää jatkaa, kun kaikki on mennyt, elämä on umpikujassa." Mutta toivo toimii toisin. Se on kuin Jaakob Jabbok-virralla. Kaikkien toivon perusteiden jo pettäessä se ei laske irti. Se käy painiin Herran kanssa, se sanoo: En päästä sinua, ellet siunaa minua!

 

Parhaimpia toivon määritelmiä on Wilhelmi Malmivaaran virressä: "Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua ennen kuin mua käyt siunaamaan." Olen monesti miettinyt, miksi tämä virsi halutaan lähes aina hautaansiunaamisessa laulettavaksi. Olen löytänyt siihen yhden syyn: Virsi on niin puhutteleva, koska se on tehty omakohtaisen kamppailun, menetyksen ja surun keskellä. Vuonna 1901 Lapualla Wilhelmi Malmivaaran kodissa kuolema vieraili lyhyen ajan sisällä useaan kertaan. Hän joutui luopumaan kolmesta rakkaastaan saman kesän aikana. Tuon surun ja menetyksen keskeltä syntyi tämä virsi. Tuskan alta syntyneenä se on voinut levittää tuhansille rauhaa ja toivoa.

 

Kaikille tuo Malmivaaran virren toivo yhtä hyvin kuin Jaakobin sanat Jabbok-virralla eivät riitä toivoksi. Joka saa enemmän, niin ottakoon sen ilolla vastaan. Mutta usein toivo on löydettävä syvistä pimennoista pieninä murusina. Sillä toivolla ei pääse pitkää matkaa kerrallaan. Sillä pääsee vain päivän kerrallaan, ei pitempään. Jaakobin kamppailu oli tällaisen toivon etsimistä. Se oli omista voimista riisuttua taistelua, riippumista Jumalasta kiinni, huutoa: auta, siunaa, ota minut. Tällaisen rukouksen Jumala aina kuulee ja vastaa siihen myöntävästi. Jaakobin nimi merkitsee suomeksi petturia. Nyt hän saa nimen Israel eli Jumala taistelee. Nimi oli vanhan käsityksen mukaan ihmisen olemuksen ilmaus. Nimen muutos merkitsi siten koko olemuksen muutosta. Jaakob uudistui. Miehestä, joka oli taistellut Jumalaa vastaan, tuli mies, jossa ja jonka puolesta Jumala taisteli.

 

Meidänkin kohdallamme siunaus liittyy "lonkan nyrjähtämiseen". Jonkin meissä täytyy särkyä, jotta me saisimme Kristuksen hankkiman siunauksen ja voisimme elää siitä. Moni kantaa tänäänkin omassatunnossaan syyllisyyttä. Menneisyys painaa, taakka tuntuu ahdistavalta. Suostuminen kamppailuun, syyllisyyden ja syntien tunnustamiseen Jumalan edessä, ehkä sielunhoitajan kanssa, on tie uudistumiseen. Suostuminen tähän ei ole helppoa. Se tekee kipeää, se tuntuu nöyryyttävältä. Mutta joskus ei ole vaihtoehtoja, kuten Jaakobilla, kun Jumala pani hänet tilille. Suostuminen selvittelemään omantunnon taakkaa voi uudistaa koko ihmisen ja elämän. Se voi tuoda siihen sen toivon, jota me välttämättä elämässämme tarvitsemme. Silloin voi tapahtua se, mistä tämän viikon psalmi kertoo:

 

”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni. Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. Herra antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.” (Ps 40:2-4a)

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>





Sanan Suvipäivät Lappeenrannassa 19.6.2010

Puhe Rajaton armo – armoton raja -tilaisuudessa  

 

Raja on kahden tai useamman valtion, hallintoalueen tai omistuksen välinen maastoon merkitty linja, joka erottaa osapuolten oikeudet toisistaan. Näin raja nykyään yleensä käsitetään. Rajan tehtävänä on erottaa.

 

Meille valtakunnan rajan läheisyydessä kasvaneille rajan tehtävä on selvä. Lapsuudenkotini sijaitsee täältä juhlapaikalta joidenkin kilometrien päässä Lauritsalan kaupunginosassa. Yksi pikkupojan jännittäviä muistoja oli se, kun joskus kesäisin lähdimme retkelle. Ajoimme Saimaan kanavan viertä, välillä pysähdyimme ja lopulta päädyimme Nuijamaan kirkolle. Sitten olikin edessä raja. Sinne ei ollut asiaa, edessä olivat rajavyöhykkeen kieltokyltit, puomit ja aidat. Suomen ja Neuvostoliiton raja oli jotenkin pelottava, uhkaava, vaarallinen. Varmasti kokemukseeni vaikutti se ilmapiiri, joka sodanjälkeisessä Suomessa vallitsi. Raja erotti.

 

Muutama vuosikymmen myöhemmin, 1980-luvun puolivälissä toimin pappina Imatran seurakunnassa. Vierailut aivan rajan pinnassa sijaitsevissa taloissa jäivät syvästi mieleen. Muistan eräänkin syntymäpäiväkäynnin, jolla maatilan isäntä, syntymäpäiväsankari, katseli ikkunasta rajalle ja kyynel silmässä kertoi: ”Tuonne jäivät meidän pellot, niille ei ole ollut asiaa sen jälkeen.” Tai kerran luonamme vieraili pappiskollega Yhdysvalloista. Hänen suurin elämyksensä oli päästä käymään niin lähellä Neuvostoliiton rajaa kuin oli lupa mennä. Sitten hän kyseli, miten te uskallatte elää täällä näin rauhassa. – Karjalaiset ovat saaneet kokea rajan ilot ja varsinkin sen kirot.

 

Raja erottaa, ei vain valtakuntia, vaan myös ihmisiä toistaan. Ihmisten kesken kulkee paljon rajoja, jotka erottavat meitä. Osa niistä on nähtävissä, kun puhumme sukupuoli-, rotu- tai kielirajoista. Osa erottavista rajoista on näkymättömiä. Ristiriidat ja kiistat erottavat ihmisiä. Rajoja syntyy perheiden, sukujen, työyhteisöjen ja kansallisuuksien keskelle. Erottava raja voi olla todella armoton. Siitä voi kasvaa ylittämätön rajamuuri. Se voi eristää ihmisen, jättää hänet yksin. Pahin kokemus on hylätyksi tulemisen kokemus. Silloin vastassa on joka puolella vain erottavat, armottomat rajat. Seuraukset voivat pahimmillaan olla hirvittäviä katastrofeja niin yksilöiden kuin ihmisryhmien kohdalla. Uutisia masennuksen, katkeruuden ja väkivallan purkautumisesta me kuulemme päivittäin.

 

Yksi pysähdyttävimpiä rajoja on elämän ja kuoleman välinen raja. Kuinka totta onkaan Daavidin toteamus ensimmäisessä Samuelin kirjassa: ”vain askel on minun ja kuoleman välillä” (1 Sam. 20:3b). Kuoleman raja on armoton. Se on kerran väistämättä jokaisen meidän edessämme. Sekin on raja, joka erottaa hyvin konkreettisella tavalla meitä ihmisiä toisistamme. Sitä rajaa ei ole helppo kohdata.

 

Raja on olemassa myös ihmisen ja Jumalan välillä. Pyhyys erottaa Jumalan ja ihmisen toisistaan. On mielenkiintoista, että pyhä-sana on kielessämme alun perin merkinnyt rajaa. Sillä tarkoitettiin rajattua aluetta, joka erottaa oman ja vieraan maan toisistaan.

 

Raamatun mukaan Jumala on pyhä (1 Sam. 2:2, Jes. 6:3, Ilm. 15:4). Sillä tarkoitetaan, että hän on täysin toisenlainen kuin mikään luotu. Hän on luomakunnan yläpuolella. Hänellä on kaikki valta koko luotuun maailmaan. Luodulla ei ole mitään valtaa häneen. Päinvastoin ihminen kokee suurta arvottomuutta pyhän Jumalan edessä. Jumala ei voi hyväksyä mitään väärää eikä pahaa, päinvastoin hän vihaa syntiä. Hän pystyttää ehdottomat rajat itsensä ja ihmisen välille ja vaatii välimatkan säilyttämistä. Hän on täysin itsenäinen ja riippumaton majesteetti, salattu pyhä Jumala.

 

Syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä on raja. Miten ihminen voi sen ylittää? Suoraan sanottuna: Ei mitenkään. Kyllähän moni meistä on yrittänyt parantaa elämäänsä, mutta huonolla menestyksellä. Savolaisilla on tapana sanoa: ”Tuskin kukaan on täydellinen, tai ainakin meitä on harvassa.”  Tässä asiassa edes savolaisilla ei ole sen parempaa menestystä kuin muillakaan. Lopputulos on se, jonka apostoli Paavali totesi ykskantaan kirjeessään Rooman kristityille: ”Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.” (Room. 3:22b-23)

 

Ihminen ei voi Jumalan ja ihmisen välistä rajaa ylittää millään omilla konsteilla. Ei ole olemassa sellaista passia tai viisumia, jolla ihminen kykenisi tämän rajan ylittämään.

 

Onneksi Jumala teki sen itse. Rakkaudessaan Jumala lähetti poikansa Jeesuksen tähän maailmaan. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa avasi ihmistä ja Jumalaa erottavan rajan. Hänen edessään ei kukaan ole liian syntinen, ei liian kurja, heikko tai huono. Päinvastoin: juuri heitä – tai siis meitä - hän on tullut auttamaan ja pelastamaan. Tällaista Jumalan rakkautta kutsutaan armoksi. Se ei tunne ihmisten päättämiä rajoja, olivat ne sitten näkyviä tai näkymättömiä. Jumalan rakkaus on rajatonta armoa. Se ulottuu jokaisen kohdalle. Armo ei aseta rajoja. Se on tarjolla näillä Suvipäivillä ja omistettavissa tässäkin tilaisuudessa.

 

Hyvät juhlavieraat. Elämme rajoja täynnä olevassa maailmassa. Monet niistä ovat välttämättömiä ja tarpeellisia, mutta myös armottomia. Rajat erottavat valtakuntia ja ihmisryhmiä toisistaan. Rajat voivat olla armottomia ihmisten välillä. Jokainen joudumme kerran kohtaamaan elämän ja kuoleman välisen armottoman rajan. Raja kulkee myös syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välillä. Inhimillisesti katsottuna sekin on armoton raja. Jumalan rakkauden tähden se avautuu. Jeesuksen Kristuksen sovitustyön vuoksi se muuttuu rajattomaksi armoksi. Tämä armo ei tunne ihmisten päättämiä rajoja, vaan rakkaus voi ne ylittää. Näin tapahtuu valtakuntien välillä ja ihmisten kesken. Elämän ja kuoleman rajalla armo antaa toivon tulevaisuudesta ja iankaikkisesta elämästä.

 

Yksinkertaisesti tästä on kyse rajattomassa armossa: ”Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1 Joh. 4:9-10)

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Valkealan seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 22.8.2010

Valkealan seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Marko Marttila asetetaan virkaan. Kirkkoherranviran hoitaminen edellyttää erityistä luottamusta, sillä kyse on seurakunnan johtajan tehtävästä. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Tässä seurakunnassa oman lisänsä tehtävään tuo se, että seurakunta on osa Kouvolan seurakuntayhtymää. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Hyvä Marko. Valkealan seurakunta on osoittanut sinua kohtaan suurta luottamusta kutsuessaan sinut kirkkoherran virkaan. Jokaisen papin ja erityisesti kirkkoherran tulee muistaa, että seurakunta ei ole minua varten, vaan minä olen seurakuntaa varten. Kirkkoherra on kutsuttu koko seurakunnan palvelijaksi, kaikkien paimeneksi. Valkealan seurakuntaa ajatellessani pidän tätä erityisen tärkeänä. Kirkkoherran tehtävänä on rakentaa luottamusta seurakunnassa ja seurakuntayhtymässä. Pidä huolta koko seurakunnasta, siis kaikista valkealaisista ja seurakunnan kokonaisedusta. Kirkkoherran tulee osoittautua saamansa luottamuksen arvoiseksi. Mittapuuna on kaksi asiaa: viran tehtävä ja seurakuntalaisten hyvä. Ajattele ensi sijassa sitä tehtävää, johon sinut tänään asetetaan, ja ajattele sitten seurakuntalaistesi etua, heidän ajallista ja iankaikkista hyväänsä.

 

Seurakunnan osoittaman luottamuksen lisäksi tärkeää on se, millainen luottamus kirkkoherralla itsellään on ja miten hän sen osoittaa. Hänen tulee luottaa omiin taitoihinsa ja kykyihinsä, rakentaa luottamusta työtovereihin ja luottamushenkilöihin, huolehtia omalta osaltaan luottamuksesta seurakuntalaisiin. Sinulta, Marko, kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. Ne muistuttavat kolmannesta, kaikista tärkeimmästä luottamuksesta.

 

Tämän pyhäpäivän Uuden testamentin lukukappaleessa apostoli Paavali sanoo: ”Tällaisen luottamuksen Jumalaan on Kristus saanut meissä aikaan. En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on peräisin Jumalalta.” (2 Kor. 3:4-5) Kirkkoherrana saat tukeutua siihen, että Jumala luottaa sinuun. Hän on kutsunut sinut pappisvirkaan ja johdattanut nyt tämän seurakunnan kirkkoherraksi. Myös lahjasi, taitosi ja kykysi ovat Jumalan lahja. Kirkkoherran tehtävässä saat laittaa ne kaikki käyttöön. Se on tehtävä, joka koskettaa sinua ihmisenä hyvin kokonaisvaltaisesti, kaikkea sitä, mitä ihmisenä olet. Se on tehtävän antoisa puoli, mutta siihen kätkeytyy myös sen vaativuus ja raskaus.

 

Marko, Valkealan seurakunta on kutsunut sinut tärkeään ja vastuulliseen tehtävään. Se on luottamuksen osoitus. Samoin osoita sinä luottamusta seurakuntaa, työtovereita, luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisia kohtaan. Ja ennen kaikkea muista, että Jumala luottaa sinuun ja sinä saat luottaa häneen. Suomenkielessä luottaa-verbi on alun perin tarkoittanut nojaamista ja turvautumista. Se siis merkitsee, että kirkkoherrana et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi, kykyjesi tai viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä. Hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu. Häneen saat nojata ja turvautua.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Marko Marttila asetetaan Valkealan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Joutsan seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 29.8.2010

Joutsassa on tänään moninkertainen juhlapäivä. Tänään vietetään kunnan 150-vuotisjuhlaa. Itsenäinen Joutsan seurakunta ja siten myös kunta perustettiin vuonna 1860. Siitä lähtien kahdeksan kirkkoherraa on palvellut seurakuntaa. Yhdeksäs kirkkoherra, Tuula Leppämäki asetetaan tänään virkaan.

 

Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Hyvä Tuula. Joutsan seurakunnan kirkkoherrojen ketjuun tulee uusi lenkki, kun sinut asetetaan virkaan. Se merkitsee sitä, että sinä jatkat toisten työtä. Se ei tarkoita kaiken aikaisemman toistamista sellaisenaan, vaan perinnön myönteisten elementtien tunnistamista. Saat rakentaa täällä aiemmin tehdyn työn pohjalle. Jokaisen ketjun lenkin, jokaisen kirkkoherran tehtävä on ollut ja on, tunnistaa paitsi perintö, myös se, mitä tapahtuu nyt ja mitkä ovat niitä muuttuvan elämän seikkoja, joihin nyt on reagoitava.

 

Kirkkoherrojen ketju merkitsee myös sitä, että siihen mahtuu monia erilaisia persoonia. Jokainen on ollut omanlaisensa. Sinunkaan ei tarvitse muuta kuin olla omalla paikallasi oman näköisenäsi. Monenlaiset odotukset kohtaavat sinut. Kun kirkkoherra asettuu ihmisten mielissä suhteessa edeltäjiin, odotukset saattavat sisältää toiveita, että olisit joko samanlainen tai erilainen kuin edeltäjäsi. Tällaisten odotusten keskellä etsi oma tiesi.  Anna siihen aikaa.

 

Tietoisuus historiasta merkitsee myös tietoisuutta siitä, että seurakunta ei ole vain kirkkoherransa kaltainen. Vaikka kirkkoherra monessa suhteessa antaa seurakunnalle näkyvät kasvot, seurakunnan elämässä kirkkoherran vaihdos on vain värähdys pinnalla. Seurakunta elää jäsenissään, näissä ihmisissä täällä Joutsassa, Leivonmäellä ja Luhangassa. Heidän papikseen sinut asetetaan. Seurakunnan elämää on se, mitä heille tapahtuu, miten he voivat, millaiset asiat heille ovat tärkeitä. Sitä kuuntele, sille ole herkkä, erityisesti niiden ihmisten tunnoille, jotka eivät seurakunnan jäsenyyttään tuo mitenkään esille.

 

Sinulta kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. 
Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan avun varassa. Se kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Tuula Leppämäki asetetaan Joutsan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Puhe Sepon seuroissa kauppakeskus Hansassa Kouvolassa 1.9.2010

”Kääntyessäni eräästä kulmasta seisoi edessäni keskellä katua suuri koira, verestävin raivoisin silmin, hirvittävä kita kuolaa valuen. Mietin, uskaltaako tästä enää matkaa jatkaa. Silloin näen, miten läheisestä talosta tulee nuorukainen, muuan kaatumatautihoidokeista, ja kävelee koiran luo aikoen silittää sitä. Sydämeni on pysähtyä. Tästä ei voi olla seurauksena muuta kuin kamala onnettomuus. Kauhistuneena huudan: ’Seis poika, koira on vaarallinen.’ Mutta huolettomana kääntyy poika minuun päin ja sanoo: ’Jos sitä rakastaa, se ei pure.’ ”

 

Tällaisen vanhan tapahtuman luin jokin aika sitten. Sinänsä tuo vuosikymmeniä vanha tapaus ei ole kovin ihmeellinen juttu. Mutta jotenkin se jäi mieleeni ja on putkahdellut viime päivinä usein muistiini. ”Jos sitä rakastaa, se ei pure.” Se nimittäin kertoo jotain olennaista siitä, millaista meidän elämämme tulisi olla, myös täällä Kouvolassa.

 

Kenties sinulla on lähipiirissäsi tai työyhteisössäsi ihmisiä, joiden kanssa ei oikein tule toimeen. Tai keskellämme elää ihmisiä, jotka ovat meistä outoja, erilaisia, siksi ehkä pelottavia. Ennakkoluuloista kumpuavat monenlainen epäluulo ja pahimmillaan jopa viha. Ainakin on hyvä pitää etäisyyttä. Ja totta on, että elämässä ei auta olla liian sinisilmäinen. Moni on tullut petetyksi ja loukatuksi.

 

Pelolle, epäluulolle ja vihalle ei voi kuitenkaan rakentaa kestävää elämää, ei yksityinen ihminen yhtä vähän kuin yhteiskuntakaan. Siksi on hyvä muistaa tuon epilepsiaa sairastaneen pojan ohje: ”Jos sitä rakastaa, se ei pure.” Terveen yhteiselämän perustana voi olla vain keskinäinen luottamus, kunnioitus ja rakkaus. Sitä Jumala meiltä tahtoo. Kuluvan viikon raamatunkohdissa puhutaan paljon lähimmäisenrakkaudesta. Raamatun viesti on selvä: ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi rakastaen.” (Miika 6:8) Tämä selvä sanoma ei selitystä kaipaa. Tällaiselle arvopohjalle voi kasvaa hyvä ja vastuullinen yhteiselämä, täällä Kouvolassa kuin koko yhteiskunnassamme

 

Mutta entä sitten, kun en kykene rakastamaan? Kun en löydä itsestäni rakkautta, vaan päinvastoin – ehkä kokemusteni myötä – ennakkoluuloja, pelkoa ja torjuntaa, rakkaudettomuutta ja kylmyyttä? Muista, että juuri silloin sinä itse olet rakkauden kohteena. Raamatussa, Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:9-10)

 

Sinä olet rakastettu ja hyväksytty, et itsesi tähden, et uskosi ansiosta, et tekojesi vuoksi, vaan siksi, että Jumala on rakkaus. Siitä kumpuaa voima rakastaa lähimmäistä. Ja siksi muista: ”Jos sitä rakastaa, se ei pure.”

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puheenvuoro kansallisessa turvallisuusfoorumissa Mikkelissä 24.9.2010

Ystävyyden ikoni ja sisäisen turvallisuuden ohjelma

 

 

Vuonna 1900 ranskalainen arkeologi Jean Clédat löysi Egyptin keskiosasta suuren luostarin jäänteet. Tämän Bawitin luostarin kaivauksissa löytyi vanha ikoni, joka on peräisin 500-luvun lopulta tai 600-luvun alusta. Alkuperäinen ikoni on nykyisin Pariisissa Louvren taidemuseon egyptiläisen taiteen osastolla.

Koptilainen ikoni esittää Pyhää Menasta ja Kristusta. Menas oli Bawitin luostarin johtaja. Ikonin vasemmassa yläkulmassa sädekehän vieressä on koptinkielellä teksti: Isä Menas Vartija. Kristuksen sädekehän vieressä on teksti: Vapahtaja.

Pyhää Menasta ja Kristusta esittävä 1500 vuotta vanha ikoni on otettu Euroopan Kirkkojen Konferenssin Siirtolaisuus 2010 –teemavuoden tunnukseksi. Euroopan Kirkkojen Konferenssi on Euroopan kirkkojen yhteistyöelin. Se on kutsunut jäsenkirkkojaan viettämään siirtolaisuuden teemavuotta 2010. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vastannut myönteisesti tähän kutsuun. Puheenvuoroni keskittyy tästä syystä maahanmuuttaja-tematiikkaan, ovathan maahanmuuttajat yksi merkittävä vähemmistö maassamme. Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa (valtioneuvoston periaatepäätös 8.5.2008) on maahanmuuttajien ja etnisten vähemmistöjen turvallisuuden parantaminen otettu yhdeksi tavoitteeksi. Kyse on paitsi näiden vähemmistöryhmien turvallisuuden lisäämisestä, samalla koko yhteiskunnan turvallisuuden vahvistamisesta.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on herättänyt maassamme voimakkaita ja ristiriitaisia mielipiteitä. Eri syistä (työ, opiskelu, perhe, pakolaisuus, turvapaikka) ulkomailta Suomeen tulevien määrä on kasvanut. Samaan aikaan ulkomaalaisvastaisuus ja jopa rasistiset äänenpainot ovat voimistuneet. Miten tällaiseen tilanteeseen tulisi suhtautua? Miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia turvallisuuden edistämisen näkökulmasta?

Koptilainen ikoni antaa näihin kysymyksiin ratkaisevan tärkeän vastauksen. Huomio kiinnittyy ikonissa erityisesti yhteen yksityiskohtaan. Kuvassa Menas ja Kristus kulkevat rinnakkain ja Kristuksen käsi on Menaksen olkapäällä. Sommittelu on tavallisuudesta poikkeava, sillä Kristusta ei ikoneissa yleensä kuvata koskettamassa muita kuin Jumalanäitiä. Ikoni on sittemmin tullut tunnetuksi ystävyyden ikonina. Erilaiset hahmot kulkevat rinnakkain, käsi toisen olkapäällä. Kuva korostaa ystävyyttä ja yhdenvertaisuutta sekä keskinäistä luottamusta. Me ihmiset tarvitsemme rinnalla kulkijaa, toisen tukea ja läsnäoloa. Elämän matkalla ystävät voivat olla Kristuksen sijaisia. Ikonissa näemme Kristuksen käsivarren ystävän olkapäällä. Tällä eleellä hän ottaa kantaakseen taakat, jotka painavat ystävää. Kirkolle avautuu tästä kolme tehtävää.

1. Kirkko on Suomessa ollut ja on yhä edelleen merkittävä arvokasvattaja. Kirkko on opettanut Jeesuksen antamaa mallia siitä, miten toista ihmistä on kohdeltava, on hän sitten tuttu tai tuntematon, suomalainen tai maahanmuuttaja. Jeesuksen malli on kultainen sääntö. ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Suhtautumisessa maahanmuuttajiin on käytettävä oikeaa tietoa, tervettä harkintaa, maalaisjärkeä ja sydäntä, joka on avoin vieraalle ja ennen kaikkea toisen hädälle. Kyse on ystävyyden ja luottamuksen rakentamisesta.

Keväällä 2009 maamme viidentoista kristillisen kirkon johtajat antoivat paastonajan julistuksen. Maahanmuuttajien asemaa koskevassa julistuksessa todetaan: ”Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa. Kaikki ovat sen vuoksi tasavertaisia ja vastuussa toinen toisistaan. Yhteisessä ihmisyydessä kuulumme toinen toisillemme. Jumala kutsuu meitä tulemaan lähimmäisiksi, huomaamaan toisten tarpeet. Meidän tilanteessamme tämä tarkoittaa, että kirkkojen ja kristittyjen on asetuttava niiden puolelle, jotka ovat uhattuina tai joita yhteiskunnan tuki ei tavoita.”

Yhteiskuntamme käy huonosti, ellei asenneilmastomme muutu. Suhtautumisemme maahanmuuttajiin on tässä yksi mittari. Siksi arvokasvatuksella on tärkeä merkitys. ”Yhteisessä ihmisyydessä kuulumme toinen toisillemme.” Samasta asiasta puhuu Sisäisen turvallisuuden ohjelma (s 26): ”Keskinäisen luottamuksen vahvistaminen edellyttää myös tiivistä vuoropuhelua.”

2. Asenne- ja arvokasvatuksen lisäksi kirkot tekevät Suomessa työtä maahanmuuttajien parissa. Kirkon maahanmuuttajatyö onkin merkittävä toimija kotouttamisessa. Harvoin muistetaan, että maahanmuuttajista neljä viidestä on kristittyjä.

Kirkon monikulttuurisen työn tavoitteena on edistää maahanmuuttajien kotoutumista ja osallisuutta kirkkoon ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajatyöhön keskittyneitä työntekijöitä on kuutisenkymmentä. Työ painottuu luonnollisesti niihin seurakuntiin, joissa on eniten maahanmuuttajia.

Seurakunnissa on yhtäältä omaa toimintaa eri kieli- ja kulttuuritaustoista tuleville, toisaalta eri maista muuttaneita pyritään integroimaan yhteiseen seurakuntatyöhön. Varsinkin turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla työ painottuu kokonaisvaltaiseen tukeen. Monikulttuuristen perheiden parissa tehtävän työn tarve on kasvanut. Kaiken kaikkiaan seurakuntien työ maahanmuuttajien parissa ja heidän kanssaan on edesauttamassa turvallisuuden lisääntymistä.

3. Uskonnolla ja sen harjoittamisella on vahva merkitys kotoutumiselle pohjaa antavana ulottuvuutena. Uskonto nähdään usein osana ongelmaa sen sijaan, että se nähtäisiin osana ongelman ratkaisua. Tämä koskee myös maahanmuuttokysymystä. Eri uskontoja on käytetty viholliskuvien rakentamiseen. Syntyy asetelma ”me ja ne toiset”. Ne toiset eivät kuulu meihin. He ovat toisuskoisia ja siksi epäilyttäviä. Näin uskonnosta tulee osa ongelmaa. Tilanne voisi olla kuitenkin päinvastainen.

Uskontojen välinen dialogi auttaa tuntemaan toisten uskontojen opinkäsityksiä ja perinteitä. Sitä kautta on mahdollista lisätä toisten vakaumuksen ymmärtämistä ja keskinäistä kunnioittamista. Suomessa on uskontojen välinen dialogi vahvistunut kuluneen vuosikymmenen aikana. Uskontojen johtajat tapaavat toisensa säännöllisesti. Tärkeää olisi uskontodialogin vahvistaminen paikallistasolla. Se on keskinäisen luottamuksen kannalta olennaista ja palvelee turvallisuuden lisääntymistä.

Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa (s 26) todetaan: ”Toimivien etnisten suhteiden kannalta on tärkeää, että niin valtaväestöllä kuin etnisillä vähemmistöilläkin on riittävästi tietoa kulttuureista ja uskonnoista. Myös oman kulttuurin ja uskonnon tuntemus tukee merkittävästi yksilön identiteetin rakentumista ja hallintaa.” Tämä on viisaasti sanottu. Se painottaa ensinnä sitä, että uskontoa ei pidä työntää piiloon marginaaliin, vaan ottaa se muiden elämänalueiden ohella todesta ja antaa sille tilaa. Positiivinen uskonnonvapaus merkitsee turvallisuuden vahvistamista!

Toiseksi maininta korostaa yhteiskunnan antaman uskontokasvatuksen tärkeyttä. Suomalaisen päivähoidon ja perusopetuksen uskonnonopetus on kansainvälisestikin korkeatasoista ja esimerkiksi kelpaavaa. Se ohjaa oman kulttuurin ja uskonnon tuntemukseen, joka on pohja eri tavalla ajattelevien ja uskovien kunnioittamiseen. Se myös tarjoaa tietoa eri kulttuureista ja uskonnoista. Perusopetuksen uusia tavoitteita ja tuntijakoa pohdittaessa tämä turvallisuuden vahvistamisen näkökulma ei saa unohtua.

Hyvät foorumin osanottajat! Ystävyyden ikoni muistuttaa meitä ihmistenvälisen kanssakäymisen peruslähtökohdasta. Sillä on ratkaiseva vaikutus turvallisuuteen kaikilla tasoilla, yksilöstä koko yhteiskuntaan. Sen voi kiteyttää kolmeen sanaan: ystävyys, yhdenvertaisuus ja luottamus. Näitä edistämään meidät kaikki on kutsuttu.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Alustus Enonkosken luostariyhteisössä 25.9.2010

Pyhiinvaellus luterilaisen kirkon näkökulmasta

 

”Aivan varmaa on, että semmoiset pyhiinvaellukset eivät perustu Jumalan sanaan eivätkä käskyyn ja ovat siis hyödyttömiä, koska me syntiin ja vaaraan joutumatta voimme niiden asemesta tehdä jotakin parempaa. Miksi laiminlyödään omaa seurakuntaa, Jumalan sanaa sekä vaimoa ja lapsia, jotka ovat meille tarpeelliset ja joista meillä on Jumalan käsky? Miksi riennetään tarpeettomille, epävarmoille, turmiollisille Perkeleen virvatulille? Vain siksi, että Perkele on riivannut paavin sitä touhua kehumaan ja vahvistamaan, jotta ihmiset laumoittain luopuisivat Kristuksesta, ihastuisivat omiin tekoihinsa ja, mikä katkerinta, päätyisivät epäjumalanpalvelijoiksi. Paitsi että koko puuha on tarpeeton, vailla käskyä, ohjetta ja varmuutta, se on lisäksi turmiollinen. Tässäkään ei voida yhtään väistyä eikä antaa periksi. Huolehdittakoon siitä, että saarnoissa osoitetaan pyhiinvaellukset tarpeettomiksi ja vielä vaarallisiksikin; sittenpähän nähdään, kuinka pyhiinvaellusten käy.” (Schmalkaldenin opinkohdat, toinen opinkohta)

 

”Vielä kauemmas Jumalan käskyistä etääntyvät pyhiinvaellukset, joita on hyvin monenlaisia: yksi vaeltaa haarniskoituna, toinen avojaloin. Tällaista Kristus sanoo turhaksi palvelemiseksi, eikä siitä näin ollen ole mitään hyötyä Jumalan vihan lepyttämiseen, vaikka vastustajamme niin sanovat. Kaikesta huolimatta näitä tekoja kaunistetaan suurenmoisin nimityksin: niitä sanotaan ylimääräisiksi teoiksi ja niille annetaan se kunnia, että ne ovat hinta, joka kelpaa vapauttamaan iankaikkisesta kuolemasta. Näin ne asetetaan Jumalan käskyyn perustuvien tekojen edelle.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII uskonkohta)

 

”Vastustajamme uskottelevat, että iankaikkiset rangaistukset muunnetaan kiirastulessa rangaistuksiksi, joista taas osa annetaan anteeksi avainten vallan voimasta, mutta osasta on ihmisen lunastettava itsensä vapaaksi hyvitysteoilla. Vielä he lisäävät, että hyvitystekojen tulee olla ylimääräisiä suorituksia; nämä ovat sitten tyhjänpäiväisten menojen noudattamista, kuten pyhiinvaelluksia, rukousnauhan käyttöä ja sen semmoisia menoja, jotka eivät perustu Jumalan käskyyn.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII uskonkohta)

 

Näin voimakkain sanankääntein luterilaiset tunnustuskirjat puhuvat pyhiinvaelluksista. Miksi luterilainen reformaatio torjui pyhiinvaellukset?

 

Pyhiinvaellus on yleinen uskonnollinen ja jopa kulttuurinen ilmiö. Ihmisellä on halu käydä paikoilla, joissa on tapahtunut jotakin merkittävää tai jotka liittyvät merkkihenkilöihin. Monissa uskonnoissa pyhiinvaellukset kuuluvat uskonnon määrättyyn harjoittamiseen, toisissa ne ovat hengellisen elämän rikastamisen tapoja. Edellisestä tunnetuin pyhiinvaellus lienee muslimien vaellus Mekkaan, mikä merkitsee heille uskonnollista velvollisuutta. Kristinusko sen sijaan kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, jossa pyhiinvaellus on osa hengellisen elämän vaalimista ja rikastamista.

 

Kristillinen pyhiinvaellusperinne alkoi jo 100-luvulta kristittyjen vierailuilla marttyyrien haudoilla. 300-luvulla kirkkoisä Hieronymus rohkaisi kristittyjä pyhiinvaelluksiin. Pyhiinvaellukset suuntautuivat etupäässä Palestiinaan, Herran Jeesuksen syntymään ja ristiinnaulitsemiseen liittyviin paikkoihin eli Betlehemiin ja Jerusalemiin. Kun Pyhään maahan alkoi olla liian vaikeaa päästä, etsittiin pyhiinvaelluskohteita apostolien, pyhimysten ja marttyyrien elämään tai kuolemaan liittyvistä paikoista. Näistä merkittävimmäksi tuli pyhien apostolien, Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman kärsimyspaikkana pidetty Rooma. Pyhän maan ja Rooman lisäksi kolmanneksi merkittäväksi pyhiinvaelluskohteeksi kasvoi lännessä Luoteis-Espanjassa sijaitseva Santiago de Compostela.

 

Kukoistukseensa pyhiinvaellukset nousivat sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Pyhiinvaellusinto oli huipussaan 1400-luvulla. Reformaation kirkoissa niistä luovuttiin – tai oikeammin ne kiellettiin, kuten alussa lukemistani tunnustuskirjojen katkelmista voi hyvin päätellä. Reformaattorit vastustivat pyhiinvaelluksia ennen kaikkea kahdesta syystä. Ensinnäkin he pitivät niitä yrityksinä ansioitua Jumalan edessä omin toimin. He halusivat selkeästi torjua sen käsityksen, että pyhiinvaellusten kautta voitaisiin ansaita Jumalan armoa. Toiseksi reformaattorit näkivät, kuinka pyhiinvaelluksiin liittyi monia lieveilmiöitä. Pyhiinvaelluksethan olivat myöhäiskeskiajan ”massaturismia” ja siten niihin liittyi monenlaista epärehellistä ja epämääräistä toimintaa. Tunnustuskirjojen ”madonluvut” pyhiinvaelluksille on nähtävä ja tulkittava tätä taustaa vasten.

 

Viime vuosikymmeninä pyhiinvaellukset ovat jälleen eläneet nousukautta. Katolinen ja ortodoksinen perinne on säilynyt läpi vuosisatojen, mutta viime vuosikymmeninä kasvaen. Niiden lisäksi on protestanttinen pyhiinvaellusperinne elpynyt, useimmiten ekumeenisesti värittyneenä. Näin on käynyt myös meillä Suomessa.

 

Mitä pyhiinvaelluksista pitäisi nyt ajatella luterilaisessa kirkossamme? Miksi niiden suosio on kasvanut ja mikä sitten saa nykyihmisen lähtemään ”pyhille poluille”? Syitä on varmasti monia. Kalle Elonheimo kuvaa kirjassaan Pieni pyhiinvaelluskirja (Kirjapaja 2003, s 25-26) tilannetta seuraavasti:

 

”Hän haluaa irtautua arkielämästä, hän haluaa etsiä pyhää ja antaa pyhälle aikaa ja tilaa tulla elämäänsä. Tietyllä tavalla pyhiinvaellukset ovat läheistä sukua suosituiksi tulleille retriiteille, hiljentymistilaisuuksille. Tärkeää on myös yhteys, jota koetaan toisten samaan aikaan vaeltavien kanssa. Yhteyttä voi tuntea perinteisellä pyhiinvaellusreitillä myös yksin vaeltaessaan. Päiväkausia itsekseen Jaakontietä Santiago de Compostelaan vaeltava voi aistia väkevästi muiden pyhiinvaeltajien läsnäolon. Tunto nousee tietoisuudesta, että samaa polkua ovat kulkeneet lukuisat pyhiinvaeltajasukupolvet ainakin tuhannen vuoden ajan.

 

Vaikka ekumeenisten pyhiinvaellusten lähtökohtana on usein ollut muistelu ja pyhällä paikalla käynti sekä yhteyden etsiminen, pyhiinvaellusteologian helmeksi ovat kirkastuneet itse pyhiinvaelluksen, taivaltamisen ja kulkemisen avaamat näkymät. Jalkapatikka irrottaa ihmisen arjesta ja sen vaatimuksista sekä antaa hänen havaita ihmisen todellisen mittakaavan. Jalkaisin kulkee päivässä matkan, johon autolla kuluu puolisen tuntia. Pyhiinvaeltaja voi siis tarjota itselleen kiireettömyyden ja hitauden ylellisyyden. Hän voi keskittyä rinnallaan vaeltaviin ihmisiin, ympäröivään luontoon ja Kristukseen, joka kulkee hänen kanssaan. Hän elää vaelluksella yksinkertaista ja huoletonta elämää, jossa on aikaa hiljaisuudelle. Hänen päiväohjelmaansa eivät määrää kellonajat, vaan hän tuntee ajan ja matkan etenemisen jaloissaan ja mahassaan. Pyhiinvaeltajalla on aikaa hengelliselle elämälle: joka askeleella, joka hengenvedolla voi rukoilla.

 

Nykyihmiselle hidasvauhtinen pyhiinvaellus on myös keino vastustaa nykymaailman vaatimuksia. Jos pyhiinvaeltajan päivämatkan hurauttaa autolla puolessa tunnissa, paljon jää kokematta ja tuntematta. Pyhiinvaellukseen sisältyy terve ajatus irtautua maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta, vapautta, jakamista, huolettomuutta ja hengellisyyttä. Se asettaa siten elämän huolet oikeaan perspektiiviin, auttaa ottamaan tosissaan oman elämän mielekkyyden ja kohtaamaan elämän uskonnolliset peruskysymykset.”

 

Elonheimon kuvauksessa nousee esille muutama pyhiinvaelluksiin liittyvä tärkeä painotus. Ensinnäkin kaipaus pyhän kohtaamiseen. Luomisen perusteella jokaisessa elää kaipaus Luojansa yhteyteen. Tämä tulee esille siinä, että pyhän kokeminen ei ole mikään kristinuskon yksinoikeus. Eri uskonnot ovat ilmauksia tästä ihmisen kaipuusta pyhän kohtaamiseen. Suomalaisille erityisesti luonto on tärkeä hiljentymisen paikka, jossa moni kokee pyhän läsnäolon. Kristittyinä tiedämme, mistä löytyy täyttymys pyhyyden kaipaukseen. Vuoden 1948 Kristinoppimme mukaan ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4)

 

Television uutislähetyksessä 16.8.2010 Pokrovan ortodoksisessa veljesyhteisössä Kirkkonummella toimiva isä Hariton sanoi, että hyvinvointiyhteiskunnassa voidaan huonosti, koska elämästä puuttuu pyhyyden kosketus. Hänen mukaansa pyhiinvaellusten suosio kertoo pyhän kaipauksesta. Juuri tämän vuoksi pidän tärkeänä, että pyhiinvaellukseen liittyy aina hengellinen osuus. Vanhastaan pyhiinvaellusreitit ovat kulkeneet kirkosta kirkkoon. Ilman hengellistä elämää pyhiinvaellus typistyy pelkäksi vaellukseksi.

 

Toiseksi yhteyden etsintä ja kokemus. Ruotsalainen pappi ja kirjailija Peter Halldorf on todennut, että juurettomuus on aikamme pahin sairaus. Se kalvaa kulttuuriamme ja riistää olemassaololta henkisen ryhdin. Ihminen saa juuret, kun hän on osa yhteisöä, joka kurottaa ajassa taaksepäin. Sitä kautta vaalitaan aarteita, jotka auttavat suunnistautumaan kohti tulevaa. Halldorf sanoo: ”On vaikea löytää perille ilman edeltä kulkeneiden johdatusta ja ankkuroitumista yhteisöön, jonka kautta arvomme juurtuvat omaa minäämme syvempään multaan. Luonnollisesti ihminen tarvitsee monia juuria omassa moraalisessa, älyllisessä ja hengellisessä elämässään. Hänen syvimmälle ulottuva juurensa on kuitenkin elämä Jumalassa.” (Sielun juuri. Kirjapaja 2006, s 5-6)

 

Yksilöllisyyttään korostava aikamme ihminen kaipaa samalla yhteyteen niin toisten ihmisten kuin Jumalan kanssa. Pyhiinvaellus auttaa parhaimmillaan löytämään juuremme, yhteyden toisiin kristittyihin ja Jumalaan.

 

Kolmanneksi hengellisen elämän kokonaisvaltaisuus. Hengellisyys halutaan nähdä koko elämää kannattavana ulottuvuutena, joka kietoutuu erottamattomasti maalliseen ja antaa sille sisällön ja arvon. Koko elämä hahmotetaan jumalallisen ja inhimillisen vuorovaikutuksena, kohtaamisena, jossa Jumalan Pyhä Henki saattaa nämä kaksi osallisiksi toisistaan.

 

Nykyajan ihmiselle elämyksellisyys on tärkeää, myös uskonnollisuudessa. Tämä liittyy kokonaisvaltaiseen hengellisyyteen, josta pyhiinvaellus on hyvä esimerkki. Sitä voisi kutsua ”jaloilla rukoilemiseksi”.

 

Arkkipiispa Mikko Juva kirjoittikin tervehdyksessään Pyhän Henrikin pyhiinvaellustien historiikissa kolme vuosikymmentä sitten: ”Ehkä pyhiinvaellus ennen muuta antaa kulkijalleen mahdollisuuden kokea uudelleen se elämän yhteys, joka keskiaikaisille esivanhemmille oli koko olemassaoloa kannattava selviö, mutta joka meille, heidän kolmannelle vuosituhannelle kurottuville jälkeläisilleen on tullut ongelmaksi, että ruumiin ponnistus ja sielun odotus, aineellinen viljely ja kristillinen usko kuuluvat yhteen. Tuskin missään muualla tämä yhteys on niin koettavissa kuin vaelluksella kirkosta kirkkoon Suomen luonnon keskitse, kotoisten ja outojen kanssavaeltajien seurassa.” (Pyhän Henrikin tie. Historiaa ja perimätietoa vanhan valtatien, Suomen ainoan keksiaikaisen pyhiinvaellustien vaiheilta. Pyhän Henrikin tien toimikunta 1979)

 

Luterilaisen kirkon näkökulmasta pyhiinvaellukset ovat Perkeleen virvatulia, tarpeettomia ja turmiollisia silloin, kun ne muuttuvat ihmisen ansioksi ja syrjäyttävät Kristuksen kertakaikkisen ja ainutlaatuisen pelastusteon. Sen sijaan pyhiinvaellus on tarpeellinen ja hyödyllinen hengellisen elämän muoto, kun se auttaa pyhän Jumalan kohtaamiseen, juurtumaan Kristukseen ja kristilliseen kirkkoon sekä näkemään koko elämän Jumalan arvokkaana Pyhän Hengen lahjana.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Synodaalikokouksen avaussanat 28.9.2010 Lappeenrannassa

Muutosten aika

 

Mikkelin hiippakunta – kuten koko Suomen evankelis-luterilainen kirkko – on tänään erilainen kuin edellisen synodaalikokouksen aikaan. Paitsi että piispa on vaihtunut vuoden 2004 jälkeen, moni muukin asia on toisin.

 

Kuudessa vuodessa on hiippakuntamme seurakuntien lukumäärä vähentynyt 61:stä 50:een, seurakuntatalouksien määrä 54:stä 37:ään. Hiippakunnan väkiluku on tämän vuoden alussa 416 210 henkilöä, se on kuudessa vuodessa pienentynyt lähes 28 000 henkilöä (27 967), tuomiokirkkoseurakunnan jäsenmäärän verran. Kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä on laskenut lähes 4 prosenttiyksikköä. Jumalanpalveluksiin osallistuneiden määrä on laskenut vuositasolla yli 50 000 henkilöä (51 068), kirkollisiin toimituksiin osallistuneiden määrä puolestaan on vähentynyt 44 000 henkilöä (44 731). Työntekijöitä hiippakunnassamme oli kuusi vuotta sitten 2519, viime vuoden lopussa 2411. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle on alkanut, mikä näkyy myös hiippakuntamme papistossa. Muutosten kuvausta voisi jatkaa loputtomiin monilla muilla toiminnan ja talouden tunnusluvuilla. Tässä yhteydessä nämä lyhyet maininnat riittävät.

 

Hiippakuntamme muutos kytkeytyy luonnollisesti monella tavalla ympäröivään yhteiskuntaan. Emme elä kirkkona tyhjiössä, vaan osana suomalaista yhteiskuntaa. Sitten viime synodaalikokouksen elinkeinoelämän, erityisesti metsäteollisuuden murros, talouden heilahtelut, muuttoliike, työelämän muutokset, ikärakenteen muutos, arvojen ja elämäntapojen eriytyminen, viestinnän, varsinkin verkkoviestinnän kehitys ja monikulttuurisuuden vahvistuminen ovat näkyneet myös seurakuntaelämässä. Olemme huomanneet, kuinka maailmanlaajat muutokset koskettavat yhä enemmän myös meitä, oli kyse sitten finanssikriiseistä ja pankkijärjestelmien ongelmista, ilmastonmuutoksesta ja luonnonkatastrofeista tai viimeisimmistä muotitrendeistä ja musiikkityyleistä.

 

Myös uskonnollisuuden muutokset näkyvät seurakunnissamme. Uskonnollisuus ja uskonnolliset tarpeet eivät ole kadonneet suomalaisista minnekään. Länsimaisessa uskonnollisuudessa on jo pitkään ollut käynnissä syvältäkäyvä murros. Uskonto ei ole katoamassa mihinkään, kuten aiemmin sekularisaatioteorioissa uskottiin. Kyse on pikemminkin uskonnon muodonmuutoksesta. Uuteen nousevaan uskonnollisuuteen liittyy opillinen relativistisuus, yhteisöllinen sitoutumattomuus sekä uskonnonharjoituksen privatisoituminen. Keskeistä kaikille näille piirteille on uskonnollisuuden lisääntyvä irtautuminen perinteisistä uskonnollisista instituutioista. Tämä kaikki on näkynyt myös meidän hiippakuntamme elämässä.

 

 

Kirkko 2020

 

Edellä olen kuvannut hyvin lyhyesti osaa niistä muutoksista, joiden keskellä Mikkelin hiippakunta on elänyt viime vuodet. Ne eivät ole vain meidän kohtaamiamme kehityskulkuja. Samat kysymykset ovat olleet esillä, kun on pohdittu koko kirkkomme tulevaisuutta.

 

Kirkolliskokous päätti syysistunnossaan 2008 perustaa pysyvän tulevaisuusvaliokunnan seuraavan toimikautensa alusta, ja että kirkkohallitus antaa neljän vuoden välein kirkolliskokoukselle kirkon tulevaisuusselonteon. Kirkkohallitus on viime viikolla, 21.9.2010, antanut ensimmäisen tulevaisuusselonteon marraskuussa kokoontuvalle kirkolliskokoukselle. Asiakirjassa ”Kirkko 2020” (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko. Kirkkohallitus. Helsinki 2010) hahmotellaan ensinnä globaaleja ja kansallisia muutoksia sekä uskonnollisuuden ja kirkon elämän muutoksia. Sen jälkeen pohditaan muutosten vaikutuksia seurakuntiin.

 

Tulevaisuusselonteossa esitetään kolme kuvaa tulevaisuuden kirkosta. Ensimmäisessä kuvassa ”oleminen riittää”. Olemiseen perustuvan seurakuntakuvan hahmottamiselle keskeistä on havainto, että ensin seurakunta on ja vasta sitten se voi toimia. Seurakunnan olemisella on itseisarvo eikä sen tarvitse ansaita arvoaan toiminnallisuuden kautta. Kirkossa olisi löydettävä sellainen olemisen mieltäminen, joka pysyy tasapainossa kaiken tekemisen kanssa. Seurakunta on Kristuksen ruumis eikä tule sellaiseksi vasta toiminnan kautta. Kristus on ruumiissaan läsnä maailmassa ja jäsen on osallinen tästä pelkästään olemalla jäsen. Näin osallisuus ei perustu omaan aktiivisuuteen tai uskonnolliseen mielenlaatuun. Olemista korostavassa seurakuntaelämässä pystytään tarjoamaan seurakunnan jäsenille sellainen viitekehys, joka antaa turvalliset raamit oman elämänkokonaisuuden nivomiseksi laajoihin, mielekkäisiin yhteyksiin. Kirkon perinteen mukaan oleminen sinänsä on merkityksellistä, koska se on Jumalan aikaansaannos ja lahja. Luomisusko antaa olemiselle dynaamisen ja mielekkään sisällön.

 

Toisessa kuvassa ”osallisuus on asiakkuutta”. Asiakkuusajattelussa kirkon ja sen jäsenen välistä suhdetta tarkastellaan asiakkuuden tavoin. Asiakkuuden arvo muotoutuu kirkon ja jäsenen välisissä kohtaamisissa. Asiakkuuskuvalle eli jäsenlähtöiselle tarkastelutavalle voidaan juontaa teologista perustaa maallikkouden kautta. Kasteessa saatu Pyhä Henki vaikuttaa ja puhuu jäsenissä monella eri tavalla. Siksi jäsenten hengelliset tarpeet ovat aina vakavasti otettavia ja kunnioitettavia. Asiakkuusajatteluun perustuvaan seurakuntaan mahtuu monenlaiset jäsenet toiveineen. Eri tavoin kirkkoa lähestyvät ihmiset tarvitsevat yhteyttä toisiin samanmielisiin voidakseen omaehtoisesti liittyä yhteen sekä kehittää ja ylläpitää itselleen mielekkäitä toimintamuotoja. Tässä tilanteessa kirkon on luotava edellytykset nopealle ja joustavalle organisoitumiselle ja verkostoitumiselle.

 

Kolmannessa kuvassa ”kirkolla on vahva profiili”. Vahvan profiilin kirkon teologinen pohja on yhtäältä pietistis-evankelikaalisessa uskovien seurakunta-ajattelussa ja toisaalta taustalla on raamatullinen ja alkukirkon sosiokulttuurisessa kontekstissa muotoutunut itseymmärrys. Siinä kristityksi tunnustautuminen pääsääntöisesti merkitsi erottautumista ympäröivästä kulttuurista ja siirtymistä uskonnolliseen toiseuteen. Hengellinen elämä jäsentyy henkilökohtaisen uskon ratkaisun ja sitä seuraavan kilvoituselämän kautta. Vahvan profiilin kirkko piirtää nykyistä selkeämmän rajan ympärilleen ja edellyttää jäseniltään sitoutumista. Se ei kuitenkaan merkitse yksiulotteista totuusyhteisöä, vaan voi sisältää erilaista uskonnollista traditioainesta, erilaisia tulkintoja. Kirkko voi olla ekumeenisesti avara ja käydä avointa opillista keskustelua. Vahvan profiilin kirkossa rajoja ei piirretä maantieteellisesti, vaan yhteisen kielen ja sosiaalisen kontekstin kautta. Seurakuntarakenteen osalta tämä merkitsee askelta kohti henkilöseurakuntamallia, jolloin jäsenyys on henkilökohtaisen aktiviteetin varassa.

 

Mikään tulevaisuusselonteossa esitetyistä kuvista ei itsessään pysty tarjoamaan riittävän hyvää mallia seurakuntana ja kirkkona elämiseen. ”Ne ovat piirteiltään kärjistettyjä mahdollisia maailmoja”, kuten selonteossa todetaan. Sellaisina ne tarjoavat, kuten koko tulevaisuusselontekokin, virikkeitä tulevaisuuden kirkon rakentamiseen.

 

 

Pappina muutosten keskellä

 

Pappeina meillä on suuri vastuu kirkkomme tulevaisuudesta. Miten me pappeina elämme ja toimimme aiemmin hahmottamani muutoksen ja edellä kuvaamieni tulevaisuusskenaarioiden keskellä?

 

Mikael Agricolan vanha ohje papeille Psalttarin esipuheessa neuvoo: ”Eikös ole pappien virkana opiskella, saarnata ja rukoilla?”

 

Ensinnä meidän on jatkuvasti opiskeltava. Pappeina meidän on pidettävä huolta jatkuvasti oman ammattitaitomme säilymisestä ja kasvusta. Synodaalikokous kerran kuudessa vuodessa ei tähän riitä. Erityisesti papilta vaaditaan hyvää teologista asiantuntemusta. Teologia on kaiken aidon kirkollisen ja kristillisen ajattelun pohja ja toiminnan edellytys. Varsinkin muutoksissa tarvitaan, että pappi osaa teologisesti arvioida ja sanoittaa tilannetta.

 

Ainoastaan sellaisella yhteisöllä on tulevaisuus, joka tietää, mikä se on ja mikä sen tehtävä on. Tämä koskee myös kirkkoa. Olennaista kirkolle on, että se on uskollinen sanomalleen ja lähettäjälleen ja hänen antamalle tehtävälle. Tämä johtaa erilaisten muutospaineiden keskellä väistämättä vaikeuksiin ja elämään jatkuvassa jännitteessä. Se näyttää olevan kirkon osa. Mutta ilman uskollisuutta omalle olemukselleen kirkko lakkaa olemasta kirkko. Pappien tehtävä on pitää huolta kirkon identiteetistä.

 

Eräs arvostettu edeltäjäni, myöhemmin arkkipiispana toiminut Martti Simojoki painotti, kuinka ratkaisevaa papin työn kannalta oli, mitä tämä ajatteli ja uskoi Kristuksesta. Mutta se ei vielä riittänyt pappisviran hyvään hoitamiseen. Papin oli tunnettava mahdollisimman monipuolisesti myös omaa aikaansa ja sen yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja sivistyselämään vaikuttavia tekijöitä. Juuri ne muovasivat ihmisten ajatuksia ja arvoja. Simojoen mielestä papin tuli kuitenkin olla tarkka, ettei hän yritä löytää mielekkyyttä vain sellaisista asioista, jotka kuka tahansa ajatteleva ihminen saattoi hyväksyä. Silloin pappeus menettää varsinaisen sisältönsä. ”Jos kadotetaan yhteys Raamatun ajatusmaailmaan, ollaan valmistautumassa kirkon itsemurhaan”, hän sanoi. (Pekka Niiranen: Martti Simojoki - kirkon ääni. Kirjapaja 2008, s 160)

 

Toiseksi Agricolan ohjeen mukaan on saarnattava. Kirkon julistuksen aika ei ole ohitse, koska tehtävästä on nimenomainen Herramme käsky. Kirkon uudistuksen yksi lähtökohta on elävä ja yksinkertainen evankeliumin julistaminen, eri tavoilla ja eri tilanteissa.

 

Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen kirjoitti huhtikuussa (23.4.2010) lehtensä pääkirjoituksessa kirkkomme tulevaisuudesta. Mielestäni hän osui ytimeen: ”Olennaisin kysymys on hengellinen. Kirkko häviää harrastusten kilpailussa, mutta vain kirkossa kristitty voi kokea pelastuksen, pyhyyden ja ikuisuuden välähdyksen. Kiireen ja riittämättömyyden riepottama rauhoittuu. Kirkko ei saa paeta uskon mysteeriä, ydinolemustaan, etiikkaan ja sosiaalisuuteen. Se on enemmän kuin arvokeskustelu ja terapia. Älkää hävetkö yksinkertaista evankeliumia. Siinä piilee uudistus, ihmisen vapaus, toivo kärsimyksen ja kuoleman maailmassa.”

 

Meidän pappeina on pidettävä huoli, ettei yksinkertainen evankeliumi katoa kirkostamme ja julistuksestamme. Kunnioitettu opettajani Martti Parvio kiinnitti siksi nuorten teologien huomiota kolmeen seikkaan:

  1. Hänen olisi kaikin keinoin lisättävä henkilökohtaista Raamatun tuntemusta – tässä meidän teologien laiminlyönnit ovat suuret.
  2. Hänen olisi jatkuvasti, Raamatusta ammentaen ja sen valossa tarkistettava uskonsa ja julistuksensa sisältöä.
  3. Hänen olisi vaalittava sisäistä elämäänsä, omantunnon ihmistä. Olisi hyvä, jos hänen elämäänsä hallitsisi kurinalainen rukous. Näin syntyy teologeja, jotka rakentavat kokonaisuutta, Kristuksen kirkkoa. (Martti Parvio: Usko tässä ajassa. Sley-kirjat 1984, s 92).

 

Kolmanneksi Agricola neuvoo pappeja rukoilemaan. Agricola liittyy ohjeessaan Raamatusta avautuvaan säännölliseen rukouselämään. Paavali kärjistää sanomansa kehotukseen ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1 Tess. 5:17) ja ajatukseen ”Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin” (Ef. 6:18). Paavalin tarkoitus on sanoa, että kristittyä tuli ympäröidä rukouksen ilmapiiri. Koska rukous oli kirkon elinehto, ainakin jonkin ryhmän oli kirkossa hoidettava jatkuvaa rukouspalvelua. Näin rukouksesta tuli erityisesti pappien tehtävä, vaikka se samalla onkin jokaisen kristityn etuoikeus.

 

Päivittäinen, säännöllinen (liturginen) rukouselämä kuuluu papistolle erityisesti, se on suorastaan sen velvollisuus. Agricolan mukaan ”Jospa päivittäin tapana pidettäisiin, että Raamatusta jotakin luettaisiin, yöpalveluksissa ja messuissa varhain, se Jumalan edessä olisi parhain. Rukoilemaan älä ole laiska, ettei Herra sinua maahan paiskaa.”

 

Rukouksessa on papin työn ydin ja kirkon uudistuksen perusta. Se ei ole kuitenkaan ihmistekoista suoritusta. Rukouksessa ihminen avautuu Pyhän Hengen johdatettavaksi. Silloin hän huomaa, ettei hänen oma elämänsä ja uskonsa ole hänen omien voimiensa ja viisautensa varassa. Rukouksessa pappi ymmärtää, ettei kirkon elämä ja tulevaisuus ole hänen varassaan, vaan Jumalan käsissä. Ehkä juuri siksi vanhastaan kirkkolaissa säädettiin, että pappeinkokouksen jokainen päivä alkoi jumalanpalveluksen jälkeen virrellä Veni Sancte Spiritus:

 

Veni Sancte Spiritus. Reple tuorum corda fidelium; et tui amoris in eis ignem accende: qui per diversitatem linguarum cunctarum gentes in unitate fidei congregasti. Alleluja, Alleluja.

 

Tule Pyhä Henki. Täytä sinun uskollistesi sydämet, ja sytytä rakkautesi tuli meihin, Sinä, joka monilla kielillä kokosit kansat pyhän uskon yhteyteen kaikessa maailmassa. Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesti. Halleluja. Aamen.

 

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puheenvuoro "Ääripäät eivät anna kirkosta oikeaa kuvaa"

Ääripäät eivät anna kirkosta oikeaa kuvaa

 

On ollut hämmentävää seurata television Ajankohtaisen Kakkosen homoillan jälkeen käytyä keskustelua ja siitä syntynyttä kirkosta eroamista. Minä en tunnista keskustelusta sitä kirkkoa, jonka palveluksessa olen.

 

Kirkon työn todellisuus näkyy ennen kaikkea seurakunnan arkielämässä: lasten päiväkerhossa, nuorten leirillä, diakoniatyöntekijän kotikäynnillä, surevan ihmisen kohtaamisessa. Kirkon todellisuuden kohtaa siellä, missä autetaan heikkoa ja köyhää, pohditaan elämän peruskysymyksiä, kasvatetaan tulevaa sukupolvea, rakennetaan yhteiskuntaa. Siksi on surullista, että yhden asian, puhumattakaan yhden televisio-ohjelman vuoksi, tuhannet ovat halunneet jättää kirkon. Samalla on heikentynyt seurakuntien mahdollisuus toteuttaa tehtäväänsä suomalaisten ajallisen ja iankaikkisen hyvän puolesta.

 

Selvää on, että 4,2 miljoonan jäsenen yhteisöön kuuluu kaikenlaisia ihmisiä ja monenlaisia mielipiteitä. Näin laajan kansankirkon vahvuutena on, että erilaiset ja hyvinkin eri tavalla ajattelevat voivat kuulua samaan yhteisöön.

 

Aäripäät – ovat ne mitä tahansa – eivät anna kirkosta oikeaa kuvaa. Kirkkomme on hyvä viholliskuva, jota kohtaan on helppo hyökätä ja organisoida kirkonvastaista liikehdintää. Sen viime päivät ovat osoittaneet.

 

Kirkostamme on luotu mielikuva suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden linnakkeena. Mielikuva ei mielestäni vastaa todellisuutta. Seurakuntien toiminnassa ei ketään jätetä ulkopuolelle. Evankeliumin mukaan Jeesus kutsui yhteyteensä kaikkia ihmisiä.

 

Tällaisena minä haluan nähdä oman kirkkomme. Se on kovin sekalainen ja puutteellinen, sen jäsenet ovat hyvin kirjavaa joukkoa niin uskoltaan kuin elämältään.

 

Todellista suvaitsevuutta ja avarakatseisuutta on suostua elämään samassa kirkossa eri tavalla ajattelevien kanssa ja kunnioittaa heidän mielipidettään. Vain keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä voidaan yhdessä etsiä tietä eteenpäin erimielisyyksienkin keskellä.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Uskonnonopetusadressin luovutuspuheenvuoro 27.10.2010

Puheenvuoro uskonnonopetusta puoltavan kansalaisadressin luovutuksessa 27.10.2010 eduskunnassa

 

Nykyinen perusopetukseen kuuluva katsomusopetus sopii hyvin suomalaiseen yhteiskuntaan. Se kelpaa myös kansainvälisesti esimerkiksi. Siitä osoituksena on se, että me eri kirkko- ja uskontokuntien edustajat olemme yhdessä puoltamassa nykyisen katsomusopetusmallin säilyttämistä.

 

Oman uskonnon opetus perustuu lukuisissa ihmisoikeusasiakirjoissa, perustuslaissa sekä uskonnonvapauslaissa ilmaistuun positiiviseen uskonnonvapauteen. Siihen sisältyy myös oikeus uskontokasvatukseen. Suomalaisessa perusopetuksessa uskonnonopetus on toiminut hyvin. Korkeatasoista järjestelmää ei kannata romuttaa. Esimerkiksi pienten uskontoryhmien vähimmäisoppilasmäärän nostaminen olisi lainsäädäntömme yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen.

 

Oman uskonnon opetuksen tavoitteena on, että oppilas tuntee oman uskonnollisen taustansa ja osaa kunnioittaa ihmisiä, joilla on erilainen vakaumus. Tällöin hän kykenee elämään ja toimimaan eri kulttuureista tulevien ja eri tavoin ajattelevien ja uskovien ihmisten kanssa. Kodin ja muun lähiyhteisön kasvatuksellinen jatkumo on yksilön kehityksessä olennaista. Siksi valinnaisuus uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon välillä ei ole perusteltua. Oman uskonnon opetus tukee oppilaan identiteetin kehitystä ja luo perustaa vuoropuheluun moniuskontoisessa ja –kulttuurisessa maailmassa.

 

Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen nousevat omien juurien tuntemisesta. Monikulttuurisuus- ja kansainvälisyyskasvatuksen tavoitteet eivät toteudu omasta identiteetistä luopumalla, vaan siihen entistä syvemmin perehtymällä. Uskonnon ja elämänkatsomustiedon tuntimäärä onkin erittäin tärkeää säilyttää nykyisessä yhdessätoista vuosiviikkotunnissa. Siksi oman uskonnon opetukselle tulee tarjota riittävät resurssit. Peruskoulujärjestelmän aikana uskonnonopetuksen tuntimäärät ovat koko ajan vähentyneet.Samalla ovat heikentyneet mahdollisuudet uskontoihin ja katsomuksiin liittyvän perussivistyksen antamiseen. Muiden oppiaineiden vahvistamista ei voi tehdä uskonnonopetuksen kustannuksella.

 

Arvot ja eettiset korostukset eivät nouse tyhjästä. Ne perustuvat aina johonkin katsomukseen. Siksi erillinen etiikka-niminen kaikille yhteinen oppiaine ei ole hyvä ratkaisu. Katsomuksellisesti neutraalia etiikkaa ei ole olemassa. Lisäksi se olisi erityisesti perusopetuksessa myös pedagogisesti ongelmallinen. Koulun eettisen kasvatuksen tulee säilyä osana kaikkea koulutyötä. Nykyisellään etiikan oppiaines on luonteva osa oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta. Eettisen aineksen lisäämiseen on tarvetta perusopetuksessa. Katsomusaineiden opetuksen tuntimääriä ei tämänkään vuoksi ole varaa vähentää nykyisestä.

 

Uskonto on kulttuurin sydän. Uskonnonopetus mahdollistaa kulttuuristen ja uskonnollisten syvärakenteiden tuntemuksen. Koulun keskeisimpänä tehtävänä on vastata tulevaisuuden kansalaisten sivistyksestä ja valmiuksista elää muuttuvassa maailmassa. Tämä edellyttää vahvaa itsetuntoa, tietoa omasta taustasta ja historiasta sekä ympärillämme vaikuttavista kulttuureista ja uskonnoista. Tätä kaikkea uskonnonopetus tarjoaa kasvavalle sukupolvelle.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe seurakuntavierailujen Sepon seuroissa

Piispansauvan viesti 

 

Piispa merkitsee suomeksi paimenta. Siksi piispan viran tunnuksiin kuuluu paimensauva, jota kutsutaan piispansauvaksi. Vanhin maininta piispansauvasta löytyy Toledon kirkolliskokouksesta vuodelta 633.

Mikkelin hiippakunnan piispansauva on vuodelta 1935. Hiippakunta toimi silloin Viipurissa. Sauva hankittiin piispankaavun ja hiipan kanssa samanaikaisesti. Sauvan lahjoitti Torkkelin Kilta. Sen suunnitteli taiteilija Gunnel Gustafsson-Nyman. Materiaalina on tummaa puuta ja hopeaa, joka on osittain kullattu. Hopeakaaren varteen on kaiverrettu: ”Kaitse minun lampaitani. Joh. 21:16.” Kohdassa, jossa kaari liittyy sauvaan, on neljä sinettiä: Viipurin kaupungin, tuomiokapitulin, Torkkelin killan sekä Viipurin oppineen fransiskaaniesimiehen Stefanus Laurentin sinetit. Niiden lisäksi on Viipurin vanhan piispansarjan ensimmäisen ja viimeisen edustajan, Paavali Juustenin ja David Lundin nimet. Myöhemmin on kaiverrettu Viipurin ja Mikkelin hiippakunnassa palvelleiden piispojen nimet: Erkki Kaila, Ilmari Salomies, Yrjö Loimaranta, Martti Simojoki, Osmo Alaja, Kalevi Toiviainen ja Voitto Huotari.

Piispansauvassa on kolme osaa. Jokaisella niistä on oma kehotuksensa sauvan kantajalle. Ne kertovat, miten piispan on hoidettava paimentehtäväänsä. Piispansauvan ylimmän osan kehotus kuuluu: Kerää kokoon (Collige vaga)! Piispan on kerättävä kokoon Jumalan omien lauma. Hänen tulee myös pitää lauma koossa. Laumaan kuuluu monenlaisia kirkon jäseniä, seurakunta on kovin sekalainen. Kirkko ei ole koskaan ollut täydellisten yhteisö, onneksi, sillä sen vuoksi meilläkin on mahdollisuus olla sen jäseniä, jopa työntekijöitä ja luottamushenkilöitä. Juuri siksi meiltä kysytään samaa kuin Jeesus kysyi ylösnousemuksensa jälkeen Pietarilta: ”Olenko minä sinulle rakas?” (Joh. 21:17). Siksi: Rakasta kirkkoasi. Sisäisesti riittävän vahva ja yhtenäinen kirkko kyllä kestää ulkoiset paineet. Mutta sisältä laho ei tarvitse kovin suurta tuulta kaatuakseen. Nyt tarvitaan keskinäistä yksimielisyyttä, tahtoa toimia yhteisen hyvän puolesta, keskinäistä luottamusta ja yhteenkuuluvuuden henkeä. Tätä piispa on kutsuttu paimenvirassaan edistämään. Yhtä hyvin tehtävä kuuluu meille jokaiselle.

Piispansauvan koukkupäätä kantaa pitkä varsi. Silläkin on sanomansa. Kehotus kuuluu: Tue (Sustenta morbida)! Tue heikkoja ja sairaita. Kristillinen kirkko on tavallisten ihmisten yhteisö. Muiden tavoin tämän lauman jäsenet joutuvat elämässään ja työssään kokemaan elämän kovuutta, armottomuutta, raadollisuutta. Tulee sairauksia, tulee pettymyksiä, vastoinkäymisiä. Aina ei jaksa uskoa, ei toivoa, ei rakastaa niin kuin pitäisi. Tässä tehtävässä piispan on kuljettava laumansa mukana, toisinaan sen edellä, toisinaan keskellä, toisinaan perässä heikkoja ja epävarmoja, sairaita ja haavoittuneita tukien, ruokkien ja lohduttaen. Tätä samaa tehtävää jokainen meistä saa hoitaa. Me kaikki tarvitsemme tukea ja rohkaisua elämässämme ja uskossamme. Tällaiseen vastuun kantamiseen toinen toisistamme ja lähimmäisistämme tahdon teitä jokaista kutsua.

Alimpana piispansauvassa on piikkipää. Tällä sauvan osalla on piispalle tärkeä viesti: Kannusta (Stimula lenta)! Kannusta laiskoja ja välinpitämättömiä, haluttomia ja velttoja, erityisesti niitä, jotka ovat velttoja hengellisessä kilvoituksessaan. Tällaisiakin meidän laumassamme on. Samalla se on piispalle itselleen kehotus katsoa peiliin. Kannustaminen ei kuitenkaan tapahdu piikittelemällä, vaan ”stimuloimalla”, kuten sauvan tämän osan latinankielinen sana antaa ymmärtää. Kannusta antamalla myönteisiä virikkeitä, innostavia näkyjä, uskoa ja luottamusta omiin kykyihin ja ennen kaikkea Jumalan johdatukseen.

Piikkipään viesti on myös: Puolusta laumaa, suojele sitä. Piispan tehtävä on puolustaa hänelle uskottua laumaa ulkoa tulevia vihollisia vastaan. Kirkkoa on nyt helppo arvostella, lyödä ja kritisoida, usein myös aivan syystäkin. Silti tuntuu välillä kohtuuttomalta se kritiikki, arvostelu ja suoranainen hyökkäys, joka kohdistuu kirkkoomme ja kristilliseen uskoomme. Piispan, kuten meidän kaikkien, on tarpeen puolustaa laumaa. Tällaisia puolustajia kirkkomme nyt tarvitsee. Siihen tahdon teitä kutsua.

Tällainen on siis piispansauvan kolmiosainen viesti ja toimeksianto: Kerää kokoon lauma ja pidä se koossa. Tue ja hoivaa laumaa. Kannusta ja puolusta laumaa. Vielä on kuitenkin yksi tärkeä yksityiskohta. Nimittäin piispansauva ei kerro ainoastaan viran vaatimuksista. Se puhuu myös siitä, miten tätä tehtävää jaksaa hoitaa.

Piispansauvan koukkupäästä versoo ikään kuin pieniä lehtiä. Tämä johtuu siitä, että piispansauvan esikuvana ei ole ainoastaan paimensauva, vaan myös Aaronin sauva. Aaronhan oli Mooseksen veli, hyvä puhuja, mutta johtajana välillä horjuva ja epävarma. Silti hän sai Jumalalta kutsun ylimmäisen papin virkaan.

Kerran Aaronia vastaan kapinoitiin. Hänen viranhoitonsa asetettiin kyseenalaiseksi. Silloin hänen ja yhdentoista muun heimon sauvat vietiin pyhäkkötelttaan Herran eteen, jotta Herra osoittaisi, kenet hän on valinnut. Seuraavana päivänä voitiin todeta, että Aaronin sauva oli puhjennut lehteen ja siinä oli myös kukkia ja kypsiä manteleita (4 Moos. 17:16-23). Viheriöivä ja kukkiva sauva on merkki Jumalan uskollisuudesta, Jumalan luottamuksesta, hänen valinnastaan ja kutsustaan.

Piispan - eikä kenenkään muun kristityn - usko ja elämä ole loppujen lopuksi hänen omassa varassaan. Siksi meitä rohkaisee tänään Psalmin 23 sanat: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puhe partiolaisten jäsenkokouksessa Tampereella 21.11.2010

Puhe Suomen Partiolaisten jäsenkokouksen ja lippukunnanjohtajatapaamisen aamuhartaudessa Kalevan kirkossa

 

Jeesus sanoi opetuslapsille:
»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»
(Matt. 25:31-46)

 

Tänään on tuomiosunnuntai. Kuulemamme päivän evankeliumiteksti on suoraa puhetta. Jeesuksen opetusta ei tarvitse selittää. Raamatun perustotuuksia on se, kerran Jeesus Kristus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Silloin tekomme ja tekemättä jättämisemme tulevat esille.

 

Tuomiosunnuntai puhuu vastuusta. Tuomiolla käytetty mittapuu on hätkähdyttävän epäuskonnollinen. Vain teot näyttävät ratkaisevan, ja vielä sellaiset teot, joita niiden tekijät eivät pitäneet mitenkään erityisen ansiollisina tai uskonnollisina. Viimeisellä tuomiolla ei kysytä mitään erityistä tai ainutlaatuista. Ihmiset on koeteltu arjen yksinkertaisissa töissä. Ihminen koetellaan siellä, missä ja millä tavalla me kohtaamme lähimmäisemme.

 

Venäläisen legendan mukaan eräs rabbi pyysi kerran Jumalalta saada kurkistaa sekä taivaaseen että helvettiin. Jumala antoi hänelle siihen luvan ja lähetti profeetta Elian hänen oppaakseen. Elia vei rabbin ensin suureen huoneeseen, jonka keskellä kiehui avotulella pata herkullisine ruokineen. Padan ympärillä istui ihmisiä käsissään pitkävartiset lusikat, joilla he ammensivat padasta ruokaa. Nämä ihmiset olivat kuitenkin kalpeita, laihoja ja huonosti ravittuja. Heidän lusikoidensa varret olivat niin pitkät, etteivät he saaneet vietyä herkullista ruokaa suuhunsa. Kun vieraat olivat tulleet ulos, rabbi kysyi profeetalta, missä kumman paikassa he olivat käyneet. Se oli ollut helvetti. Sen jälkeen Elia vei rabbin toiseen huoneeseen, joka oli aivan edellisen kaltainen. Keskellä huonetta paloi tuli ja sillä kiehui herkullista ruokaa. Tulen ympärillä istui ihmisiä pitkävartiset lusikat käsissään. Nämä ihmiset olivat hyvin ravittuja, terveitä ja onnellisia. He eivät yrittäneetkään syödä omalla lusikallaan, vaan antoivat lusikoillaan ruokaa toisilleen. Tämä huone oli taivas.

 

Tästä on kysymys viimeisellä tuomiolla. Toisten elämää ohjaa rakkaus, toisten itsekkyys. Itse asiassa viimeinen tuomio on vain sen toteamista, mitä elämän aikana on tapahtunut. Jumalan tuomiot täyttyvät kaiken aikaa. Oikeastaan jokainen päivä on tuomiopäivä. Jokaisena päivänä punnitaan tekojamme ja tekemättä jättämisiämme.

 

Pohjimmiltaan kyse on siitä, saako Jeesus vaikuttaa meissä vai ei. Viimeisellä tuomiolla esille vedettävät hyvät teot eivät ole meidän tekojamme, vaan Jeesuksen tekoja meidän kauttamme. Meidän rakkautemme on lähtöisin Kristuksesta. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä", sanoo Johannes ensimmäisessä kirjeessään (1 Joh. 4:19). Siksi evankeliumin mainitsemat "Isän siunaamat" eivät edes tienneet tehneensä mitään hyvää. Vastaavasti itsekäs ja paatunut ei huomaa kulkeneensa kärsivän lähimmäisen ohi. Hänen silmänsä on itsekkyyden sokaisema.

 

”Jos minulta kysyttäisiin, mikä on maailman yleisin pahe, vastaisin: itsekkyys.” Näin on B-P todennut ohjeissaan partiojohtajille. Hänen mukaansa päivän hyvä työ on tapa itsekkyyden juurittamiseen. Tämä partiolaisten tapa on keino kasvattaa meitä pois itsekkyydestä, vaikka emme siitä tämän elämän aikana irti pääse. Silti tavoitteeksi käy hyvin B-P:n kasvatuspäämäärä: ”Itsekkyyden rajoittaminen ja lähimmäisen rakkauden ja palveluhalun kehittäminen tuovat mukanaan täydellisen muutoksen ja todellisen uskon lämmön yksilön sydämeen. Se tekee hänestä uuden ihmisen. Hänen kysymyksensä ei enää ole: ’Mitä minä voin saada?’ vaan ’Mitä minä voin elämässäni antaa?’ ” (ks. Lordi Baden-Powell of Gilwell, Ohjeita partiojohtajille. Partiokirja 1989. Sivut 69-73).

 

Tänään tuomiosunnuntaina olemme partiolaisina itse asiassa partiotoiminnan ydinkysymysten äärellä. Olemmeko uskollisia partioihanteille? Ohjaako meitä partiolaisina ja partioliikkeenä itsekkyys vai halu palvella ja auttaa muita? Tuomiosunnuntai on ohjaamassa meitä kahteen suuntaan: kohti Jumalaa ja kohti lähimmäistä. Rakkaus Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kuuluvat yhteen. Siksi partiolaisina meidän kysymyksemme ei voi olla ’Mitä minä voin saada?’ vaan ’Mitä minä voin elämässäni antaa?’

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Avaussanat kirkkomme ja Suomen ortodoksisen kirkon neuvotteluissa 25.11.2010

Avaussanat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon X teologisissa neuvotteluissa 25.-26.11.2010 Helsingissä

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015 on nimeltään Meidän kirkko, ykseyttä etsivä yhteisö.[1] Asiakirjan kannessa on kuva, jossa on ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko ja luterilainen Helsingin tuomiokirkko. Kansikuvan viesti on tärkeä. Se kertoo ainakin kahdesta asiasta.

 

Ensinnä kansikuva kertoo, kuinka Suomessa kirkkojemme yhteys on vuosikymmenten aikana tullut läheiseksi ja luontevaksi rinnakkaiseloksi. Yhtenä esimerkkinä siitä ovat nämä teologiset neuvottelut, joita aloitamme nyt kymmenettä kertaa. Neuvotteluun osallistujat ovat vaihtuneet, mutta hyväksi havaittu käytäntö ja rakenne ovat kantaneet.

 

Ekumenia ei ole itsestäänselvyys. Kirkkojen yhteyspyrkimysten eteen on tehtävä jatkuvasti työtä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen itseymmärrys voidaan tiivistää kahteen sanaan: luterilainen ja ekumeeninen. Samannimisessä Kirkon ulkoasiain osaston esitteessä todetaan: ”Kirkkomme toiminta ja ekumeeniset yhteydet nousevat luterilaisesta uskosta ja tunnustuksesta. Luterilaisena oleminen ja ekumeenisuus eivät ole vaihtoehtoja tai vastakohtia, vaan saman uskon ilmentymiä. Kirkkomme on tunnustuksellinen luterilainen kirkko, joka uskollisena omalle traditiolleen ja tunnustukselleen pyrkii yksimielisyyteen uskon perustotuuksista kaikkien kristittyjen kanssa. Kirkkomme käsityksen mukaan ykseyttä ei voida saavuttaa opillisista eroista vaikenemalla. Vain siellä, missä kirkot ottavat vakavasti oman oppinsa ja tunnustuksensa, ne voivat kohdata aidosti toisten perinteiden edustajat. Kirkkomme ekumeenisten pyrkimysten lähtökohtana on Kristuksen rukous ykseyden puolesta. Ekumenia edellyttää uskoa Kristukseen ja kuuliaisuutta hänen tahdolleen. Luotamme Jumalan armoon ja Pyhän Hengen johdatukseen ykseyspyrkimyksissämme.”[2]

 

Toiseksi kansikuva puhuu siitä, kuinka kansankirkkoina olemme samojen kysymysten edessä. Ympäröivä yhteiskunta ja muu toimintaympäristömme on samanlainen.

 

Kuluvana syksynä on luterilainen kirkkomme ollut enemmän julkisen keskustelun kohteena kuin pitkiin aikoihin. Kirkosta eroaminen on kasvanut siten, että on puhuttu jäsenkadosta tai eroamisaallosta. Kysymys ei ole vain luterilaisen kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tai ylipäänsä seksuaalisiin vähemmistöihin. Taustalla on syvempi kriittisyys ja kysely kirkon jäsenyyttä ja ylipäänsä kirkon merkitystä kohtaan.

 

Viime aikojen tapahtumat ovat johtaneet arviointeihin kansankirkon murroksesta. Kuluva syksy on siksi ollut tärkeä muistutus. Kirkko ei saa etääntyä jäsenistään johonkin omaan todellisuuteensa, irti jäsentensä elämäntodellisuudesta ja –kysymyksistä. Mikäli näin käy, kirkko jähmettyy perinneliikkeeksi ja menneisyyden museoksi. Siksi on olennaista muistaa, että kansankirkko elää jäsenissään. Kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa ja otettava se vakavasti. Tämänkertaisten neuvottelujemme teema ekologisuudesta ja kohtuullisesta elämäntavasta liittyy juuri tähän näkökulmaan.

 

Kansankirkko voi olla kirkko vain, kun se on Kristuksen kirkko. Kristuksen kirkko voi läpäistä koko kansan. Tuomiosunnuntain evankeliumissakin Ihmisen Poika kokoaa eteensä ”kaikki kansat” (Matt. 25:32), ja saman evankeliumin lopussa Kristus lähettää tekemään ”kaikki kansat” (Matt. 28:19) hänen opetuslapsikseen. Kirkko perustuu Jumalan työhön ihmisten keskellä, Jumalan sanan ja Kristuksen asettamien sakramenttien vaikutukseen. Siksi kansankirkonkin on varjeltava identiteettiään ja hengellistä ydintään. Kirkon uudistumisen tulee merkitä aina sitä, että kirkon uskollisuus sen omaa kutsumusta kohtaan lisääntyy. Traditio ja reformaatio kuuluvat erottamattomasti yhteen.

 

Luterilaisen Maailmanliiton kolmas yleiskokous totesi Minneapolisissa 1957: ”Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Reformaatio ei ole kapinaa aitoa traditiota vastaan, vaan vastalause niille inhimillisille traditioille kirkossa, jotka väärentävät Kristuksen evankeliumin. Reformaatio ei ole syyhyttävää intoa uutuuksien perään, vaan katuvaa ja kuuliaista alistumista Hengelle, joka uudistaa.” Neuvottelujemme toinen teema Raamatun tulkinnasta kirkon opetuksessa on kansankirkon olemuksen kannalta mitä ajankohtaisin aihe. Kirkon uudistuminen on aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi.

 

Kirkkojemme välisissä teologisissa neuvotteluissa on kullakin neuvottelukerralla käsitelty sekä dogmaattista aihetta että käytännön elämästä ja suomalaisesta kontekstista nousevaa sosiaalieettistä teemaa. Kirkkojemme välinen yhteys kuvastaa sitä, että ekumeniassa tarvitaan sekä opillista että käytännöllistä yhteistyötä. Charta Oecumenican mukaisesti voisimmekin entistä useammin kysyä, mitä kirkkomme voisivat tehdä yhdessä. Näin voimme todistaa yhteisestä uskosta.

 

Kansankirkkojen yhteinen tehtävä on todistaa Kristuksesta. Näin me parhaiten voimme toimia kirkkoina kansaa varten. Toivon ja rukoilen, että tätä päämäärää alkavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon teologiset neuvottelut edistävät.

 

 

Seppo Häkkinen

 


[1] Meidän kirkko. Ykseyttä etsivä yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015. Hyväksytty kirkon ulkoasiain neuvostossa 26.1.2009. Helsinki 2009.

[2] Luterilainen ja ekumeeninen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja sen yhteydet muihin kirkkoihin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja kirkon ulkoasiain neuvoston sekä sen johtaman Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston esite. Lahti 2010.

Takaisin ylös >>




Puhe piispan adventtivastaanotolla Savonlinnassa 28.11.2010

Mikkelin hiippakunnan piispalla on ollut tapana järjestää kirkkovuoden vaihtuessa adventtivastaanotto. Mielelläni olen liittynyt tähän perinteeseen. Olemme puolisoni Marian kanssa iloisia, että olette ottaneet kutsun vastaan. Näin haluamme olla rakentamassa yhteyttä niin ihmisten kuin yhteiskunnan eri toimijoiden kesken.

Piispan adventtivastaanoton järjestämispaikka vaihtelee vuosittain hiippakunnan eri puolilla. Tällä kertaa olemme täällä Savonlinnassa. Lausun parhaat kiitokseni Savonlinna-Säämingin seurakunnalle yhteistyöstä tämän vastaanoton järjestelyissä.

Vuosikymmenen takaa muistan leikkimielisen joulukalenterin, jossa adventti oli selitetty omaperäisesti. Sana oli pilkottu kahteen osaan. Ad oli suomennettu latinasta tarkoittamaan ”johdosta”, ”vuoksi” ja ventti tarkoittamaan loppuunväsynyttä. Adventin ymmärrettiin merkitsevän ajanjaksoa, jonka vuoksi ollaan loppuunväsyneitä.

 

Monen ihmisen todellisuudessa adventti voi olla loppuunväsymisen aika. Silloin muutaman viikon kuluttua koittava juhla-aikakaan ei enää tunnu juhlalta, kun on poikki jo sitä ennen. Voisiko adventti olla jotain muuta?

 

Oikeasti adventti merkitsee tulemista ja saapumista. Adventus Domini on suomeksi Herran tuleminen. Adventti on siten valmistautumisen aikaa Herran tulemiseen, mutta samalla luottamusta siihen, että Hän tulee ihmiselämään ilman meidän valmistelujamme tai yrittämistämme. Niin tapahtui ensimmäisenä jouluna ja niin tapahtuu yhä edelleen siellä, missä Hänet otetaan vastaan.

 

Adventti ei ole loppuunväsymisen aika, vaan pikemminkin juhla loppuunväsyneille.

 

Adventista alkaa uusi kirkkovuosi. Yhä lyhytjänteisemmäksi pirstoutuvassa elämässä ja kiireisemmäksi muuttuvassa ajassa kirkkovuosi on aarre.

 

Tulevina viikkoina kirkot täyttyvät seurakuntalaisista adventin tilaisuuksissa, Kauneimmissa joululauluissa, jouluhartauksissa ja jumalanpalveluksissa. Niissä yksityisen ihmisen elämä kytketään hetkeksi suurempaan kokonaisuuteen.

 

Kirkkovuosi on itse asiassa kantava voima nykyisessä lyhyisiin jaksoihin pilkkoutuvassa ajassa. Kirkkovuoden tapahtumiin osallistuminen pitää elämän kasassa ja muistuttaa, että oma elämä tapahtuu Jumalan todellisuuden keskellä. Täyteen ”buukatun”, levottoman ja vaihtelevan ihmiselämän rinnalla kulkee muuttumaton Jumalan pelastushistoria.

 

Ihminen ei riitä oman itsensä mitaksi ja onnensa sepäksi, vaikka tällaista mallia aikamme arvomaailma meille tyrkyttää. Adventin viesti on toinen: Jumala ei ole meistä kaukana, hän saapuu keskelle tavallista elämää. Kristus on tullut, jotta meillä olisi yhteys Jumalaan ja toisiimme. Hänelle kelpaamme sellaisina kuin olemme.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Itä-Häme -lehden Päivän vieras -kirjoitus 24.12.2010

Köyhä joulun lapsi

Joulun alla osallistuin lapsiköyhyyttä käsittelevään seminaariin. Matkalla kokouspaikalle mietin, miksi ihmeessä tällainen kokous järjestetään juuri ennen joulua. Kokouksen järjestivät Suomen ja Ruotsin luterilaiset kirkot. Luulisi niissä tiedettävän, että ajankohta on kovin kiireinen.

Sitten hoksasin. Ajankohta lapsiköyhyysseminaariin oli itse asiassa erityisen sopiva. Joulun keskuksessa on lapsi. Se on vahva viesti lapsuuden arvosta ja suojelemisesta.

Mieleeni nousivat Nobel-runoilija Gabriela Mistralin sanat: ”Monet asiat, joita tarvitsemme, voivat odottaa, lapsi ei voi. Hänen ruumiinsa ja aistinsa kehittyvät koko ajan. Hänelle emme voi sanoa 'huomenna'. Hänen nimensä on tänään."

* * *

Euroopassa yli 20 miljoonaa lasta on vaarassa joutua köyhyyden tai sosiaalisen syrjäytymisen uhreiksi. Suomessa elää yli 150 000 alle 18-vuotiasta lasta köyhissä perheissä.

Samaan aikaan kun yleinen tulotaso on Suomessa noussut, lapsiperheiden köyhyys on moninkertaistunut.Tuloerot ovat kasvaneet 1990-luvun puolivälistä lähtien nopeasti.

Köyhyydessä kasvavien lasten persoonallinen kehitys ja mahdollisuus hyvän elämän alkuun vaarantuvat. Lapsiperheen köyhyys muodostaa riskin lapsen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille. Se johtaa usein huonompiin koulusuorituksiin sekä heikompiin mahdollisuuksiin hakeutua koulutukseen.

Lapsiköyhyys lisää riskiä joutua nuorena rikollisille teille. Se vaikeuttaa myös työn saamista aikuisena ja oman paikan löytämistä yhteiskunnassa. Köyhissä talouksissa kasvaneet lapset ovat vaarassa joutua koko elämän kestävään köyhyysloukkuun, joka voi siirtyä edelleen seuraavalle sukupolvelle.

* * *

Joulun lapsi syntyi köyhyyteen. Joulunakaan emme saa sulkea silmiämme siltä todellisuudelta, jonka keskellä miljoonat köyhät lapset elävät.

Yhteiskunnan tilaa pitäisi aina arvioida heikoimmassa asemassa olevan näkökulmasta. Tämä ohjaa kiinnittämään erityistä huomiota lapsiin ja heidän kasvunsa edellytyksiin.

Kristillisen uskon pohjalta tämä on luovuttamaton lähtökohta. Jeesus asetti nimenomaan lapsen esikuvaksi ja arviointikriteeriksi.

Jouluna keskuksena on pieni lapsi. Tärkeää on, että muistamme hänen hyvinvointinsa myös joulun jälkeen. Sen mukaan meitä aikuisia arvioidaan. Joulun sanoma johtaa toimimaan lapsen hyväksi, lähellä ja kaukana.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puhe kauneimmissa joululauluissa 19.12.2010 Mikkelin tuomiokirkossa

Neitsyt Maria on varmasti kuuluisin nainen koko maailmassa. Vähäinen ei ole myöskään niiden naisten määrä, jotka ovat saaneet nimensä hänen mukaansa. Kirkkovuodessa tänään vietettävä

neljäs adventtisunnuntai omistetaan lasta odottavalle Marialle, Herran äidille. Vapahtajan äidin odotus ja joulun odotus kuuluvat yhteen.

 

Luukkaan evankeliumin alussa, ennen jouluevankeliumia, kerrotaan enkelin ilmestymisestä Marialle. Ilmoittaessaan Jeesuksen syntymästä enkeli kutsuu Mariaa nimeltä. ”Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: ’Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!’ Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Mutta enkeli jatkoi: ’Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus.’” (Luuk. 1:28-31)

 

Mariaa puhutellaan nimeltä. ’Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Ja toisen kerran: ’Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Tämä kertoo jotain olennaista Jumalan tavasta toimia. Jumala ei rakasta meitä jonain yleisenä ihmisjoukkona, jonkinlaisena massana. Hän rakastaa jokaista erikseen. Jumala kohtaa meidät yksilöinä, nimeltä mainiten ja kutsuen. Jumala puhuu ihmiselle mielellään yksikössä: sinä. Sen viesti on, että jokainen meistä on hänelle korvaamaton.

 

Katsopa tai tunnustele hetki sormenpäätäsi. Jokaisen sormenjälki on ainutlaatuinen. Se kertoo samalla, että kukin meistä on ihmisenä ainutlaatuinen. Ei ole olemassa ketään muuta täysin minun kaltaistani. Sinä olet Jumalan luoma, ainutkertainen, ainutlaatuinen ihminen. Olet tunteva, kokeva ihminen. Olet ihminen, jonka sydän pumppaa veren, keuhkot antavat hapen. Olet ihminen, jonka aivot muistavat ja antavat ajatuksen. Olet ihminen, jollaista toista ei ole eikä tule. Olet yksilö, olet juuri se persoona, joksi Jumala sinut loi. Olet Jumalan silmissä arvokas itsessäsi, et sen vuoksi, mitä teet tai mitä saat aikaan. 

 

Keskellä arkista elämää Jumalan enkeli ilmestyi Marialle. Mariaa puhutellaan nimeltä mainiten. Tämä tavallinen nuori nainen sai kokea jotain mullistavaa ja järisyttävää. Jumala itse ottaa yhteyttä. Jumala itse laskeutuu ihmisen tasolle, tulee rinnalle, keskelle tosi elämää. Pelko ja hämmennys ovat Marian ensitunnot. Ihmisen normaali reaktio pyhän edessä on juuri pelko. Jumalan vastaus kuitenkin on: ’Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa.’ Puhuttelun viestinä on, että Jumala on armollinen. Niin Jumala toimii yhä. Edelleen Jumala etsii, edelleen hän on liikkeellä, edelleen hän haluaa löytää. Hän tahtoo löytää hukassa olevan, olla armollinen, pelastaa, viedä turvaan, viedä kotiin.

 

Maria sai elää todeksi sen, että Jumala on armollinen. Sitä viestiä meillekin kerrotaan. Toivomme on siinä, että Jumala on tehnyt ja tekee kaiken puolestamme. Tärkein teko on tämä: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa." Jumalan tekemää siis kaikki, täyttä, täydellistä ja riittävää. Ihmeistä suurin ihmisen kohdalla on tämän käsittämättömän uskominen todeksi omalle kohdalle. Tämän ihmeen, uskon ihmeen, ja siinä vahvistumisen ihmeen, voi tehdä vain Jumala. Sitä saat itsellesi nytkin pyytää: arasti, hiljaa, kysellen. Saat olla ihmeen äärellä, joka voi muuttua todeksi.

 

Mariaa puhutellaan nimeltä mainiten. Puhuttelun viestinä on, että Jumala on armollinen. Viesti on yhä voimassa. Siksi muista: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun armoni ei sinusta väisty eikä rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kirjoitus Länsi-Savo ja Itä-Savo -lehdissä 24.12.2010

Uskonto on kulttuurin sydän

Kuluneen syksyn aikana julkisuudessa on käyty keskustelua uskonnon asemasta ja merkityksestä yhteiskunnassa. Yhä äänekkäämmiksi ovat tulleet äänenpainot, jotka vaativat uskontoa piiloon, pois julkisesta elämästä yksityiseen elämänpiiriin.

Esimerkkejä uskonnon työntämisestä marginaaliin ovat vaatimukset uskonnollisten symbolien poistamisesta julkisista tiloista, ruokarukousten lopettamisesta päivähoidossa sekä joulukuvaelmien esittämisen ja virsien laulamisen kieltämisestä kouluissa. Myös Raamatun asema ja merkitys on kyseenalaistettu.

Uskonnon merkityksen kieltäminen kertoo historiattomuudesta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen onkin todennut osuvasti: ”Kristinuskoa ei voi erotella suomalaisesta kulttuurista kuin perunanpaloja sopasta, siksi syvällä kristinuskon arvot ovat etiikassamme.”

Historiattomuus johtaa juurettomuuteen, jota on sanottu yhdeksi aikamme pahimmaksi vitsaukseksi. Juurien puuttuessa ihminen ajelehtii arvojen ja mielijohteiden ristiaallokossa.

Ihminen saa juuret, kun hänellä on historia. Se sitoo hänet osaksi yhteisöä, joka kurottaa ajassa taaksepäin. Vain sitä kautta voi suuntautua kohti tulevaa. Ilman historiaa ei ole nykyhetkeä eikä tulevaisuutta. Historian ymmärtäminen on itseymmärryksen edellytys, niin yksilölle kuin yhteisöllekin.

Kristinusko on eurooppalaisuuden ja suomalaisuuden sydän. Se on niin vahvasti kulttuurimme syvärakenteissa, ettei sitä saa sieltä pois kuin tuhoamalla samalla koko kulttuurimme. Siksi uskonnon julkisen merkityksen ja tehtävän kieltäminen koituu loppujen lopuksi ihmisen itsensä vahingoksi.

Joulu ilman uskontoa?

Joulun vietossa näkyy, että uskonto liittyy monella tavalla kulttuuriimme.

Ajanlaskumme määräytyy Jeesuksen syntymästä. Vuosiluvun kirjoittaessamme myönnämme – halusimme tai emme -, että kulttuurimme ja uskontomme lähtökohtana on tuon pienen lapsen syntymä. Asiaa ei muuta, vaikka lyhenteen ”j.Kr.” tilalla käyttäisimme joidenkin suosimaa ”e.a.a”-lyhennettä. Pikemminkin se näyttää historian kieltämiseltä.

Jouluajan juhlakulttuurimme on läpeensä uskonnollinen, vaikka se onkin saanut yhä enemmän kuorrutusta muista aineksista. Joulunvieton tavoissa, symboleissa ja koristeissa näkyy edelleen uskonnollinen ydin ja lähtökohta. Jos joulusta karsittaisiin kaikki uskontoon viittaava pois, mitä siitä mahtaisi jäädä jäljelle?

Levitessään kristinusko antoi uuden sisällön pakanallisille juhla-ajoille. Kristittyjen joulu syrjäytti 300-luvulla roomalaisen saturnaliajuhlan ja auringon palvontaan liittyneen Voittamattoman auringon päivän.

Pohjolassa tapahtui samoin. Kristillinen joulu työnsi syrjään talvipäivän seisauksen aikaan vietetyn pakanallisen jul-juhlan. Siitä periytyy skandinaavisiin kieliin joulun nimi. Viettämällä Kristuksen syntymäjuhlaa auringonjumalan päivänä ja vuoden pimeimpänä ajankohtana kristityt halusivat todistaa uskostaan. Kristus on luvattu vanhurskauden aurinko ja maailman valkeus.

Joissakin ateistisissa valtioissa on yritetty kieltää kristillisten ja ylipäänsä uskonnollisten juhlien viettäminen. Niiden tilalle on pitänyt luoda erilaisia korvikkeita tai etsiä muita juhlanaiheita. Neuvostovallan aikana Venäjällä juhlittiin joulun asemesta uutta vuotta ja joulupukin tilalla oli pakkasukko.

Riittäisikö muinaissuomalaisten keskitalven juhla meille joulun korvaajaksi? Kertoisimmeko siitä lapsillemme ja lapsenlapsillemme ja välittäisimme sen vieton perinteitä eteenpäin? Vai olisiko meillä vain markkinavetoinen massaviihdetapahtuma vuoden pimeimmän ajan piristäjänä?

Mikäli kaikki joulun uskonnolliset ja symboliset tavat ja sen varsinainen sanoma poistetaan, jää jäljelle tyhjiö. Kulttuurista on silloin leikattu sydän irti. Ilman sisältöä ja historiaa ei ole yhteistä kulttuuria, jota olisi mahdollista yhteisöllisesti siirtää sukupolvelta toiselle. ”Tavaton” kulttuuri tuntuu mahdottomalta.

Jouluevankeliumin viestit

Entä miten Raamattu on vaikuttanut kulttuurimme arvoihin? Esimerkiksi käy jouluevankeliumi, joka on aikansa oppineen lääkäri Luukkaan tallentama.

Jouluevankeliumi on paitsi uskonnollinen teksti, myös kulttuurihistoriaa ja kirjallisuutta. Joulun sisältämien kulttuuristen merkitysten käsittäminen on mahdotonta, jos ei tunne tätä joulun peruskertomusta. Ilman Luukkaan evankeliumin tuntemusta on mahdotonta ymmärtää vaikkapa länsimaisen maalaustaiteen tai musiikin historiaa.

Jouluevankeliumin merkitys on kuitenkin vielä syvemmällä. Sen keskeinen viesti on: Jouluna Jumala tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät synnin, pahan ja kuoleman vallasta. Tämän Jeesus osoitti omalla toiminnallaan. Lapsella, naisella, orjalla, sairaalla, vammaisella ja jokaisella syrjään heitetyllä on sama ihmisarvo kuin kenellä tahansa.

Joulu on ihmisarvon juhla. Ihmisen arvo ei riipu asemasta, koulutuksesta, rodusta, sukupuolesta, syntyperästä, varallisuudesta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jokainen ihminen on Jumalan luomana ja lunastamana arvokas. Sen mukaisesti meidän on suhtauduttava toinen toiseemme.

Tällaisen ihmisarvon ja lähimmäisenrakkauden kristinusko on juurruttanut kulttuuriimme. Se ettemme yksilöinä tai yhteisöinä, emmekä edes kirkkona, kykene elämään täysin näiden arvojen mukaan, ei tyhjennä kristinuskon ratkaisevaa merkitystä.

Tänäkin jouluna jokaisella on lupa kuulla ja uskoa: olet arvokas ja ainutlaatuinen, tärkeä ja rakas juuri sellaisena kuin olet. Sitä varten Jumala tuli ihmiseksi. Se on juhlimisen arvoinen asia. Siksi vietämme joulua.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Joulutervehdys 2010

 

Jeesus – ihminen ja Jumala

 

 

Jeesus Kristus meille nyt neitseestä on syntynyt.

Ihmiseksi Jumala tuli tänne taivaasta.

 

Vanhin jouluvirsistämme on 300-luvun lopulla kirjoitettu virsi 16. Milanon piispa Aurelius Ambrosius puki siinä sanoiksi suuren salaisuuden: Jumala tuli ihmiseksi. Kristus, joulun Herra, on samalla kertaa Jumala ja ihminen.

 

Jo varhain kirkossa oli puolustettava tätä salaisuutta. Oli niitä, jotka opettivat Jeesuksen olevan ainoastaan Jumala. Toisaalta oli niitä, joiden mukaan Maria synnytti vain ihmisen.

 

Kansa kaiken maailman näkee ihmeet Jumalan:

Sana tuli lihaksi, tänne ihmislapseksi.

 

Uskontunnustuksen lause ”sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta” tuo ilmi Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden. Pyhä Henki osoittaa Kristuksen jumaluuden ja Maria Jeesuksen ihmisyyden. Tämä on kirkon usko ja siihen uskontunnustuksessa tunnustaudumme.

 

Ihmeen mahduttaminen nykyiseen maailmankuvaamme voi tuntua vaikealta tai mahdottomalta. Kuitenkin menneiden vuosisatojen kristittyjen kanssa voimme lausua uskontunnustuksessa myös neitseestäsyntymisen kohdan. Se ei ole älyllistä epärehellisyyttä. Se on muistutus siitä, että uskon totuudet ovat usein paradokseja ja ymmärryksen ylittäviä.

 

Ilo, rauha mukanaan saapunut on päälle maan

Jumala ja ihminen, auttajamme armoinen.

 

Joulun ihme ei avaudu inhimilliselle järjelle. Jumalan ihmeistä ei pidä sanoa liian paljon. Siksi Katekismuskin kuvaa hyvin niukasti: ”Järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vain usko voi nähdä ja ymmärtää.”

 

Kaikukoon Milanon piispan jouluvirsi tänäkin jouluna. Vanhat sanat kertovat, kuka ja millainen on jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala. Vain se, joka on täysin ihminen, voi jakaa elämämme ilon ja kivun – ja vain se, joka on täysin Jumala, voi tuoda meille pelastuksen.

 

 

Jouluna 2010

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>