Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Puheet ja kirjoitukset vuonna 2009

Piispan pääsiäistervehdys 2009

Pelosta iloon

Pelko, hämmennys ja epäily olivat Jeesuksen lähipiirin tunteita pääsiäisen jälkeen. Päällimmäisenä on pelko. Opetuslapset ovat piilossa, ovet tiukasti lukossa. Miten meidän nyt käy? Ei kai meitäkin vangita ja surmata, kuten Herrallemme kävi?

Pelon keskelle saapuu yllättäen ylösnoussut Jeesus. Hämmennys valtaa nyt mielet. Mitä tämä oikein on? Mitä tässä tapahtuu? Tilannetta on vaikea käsittää ja ymmärtää. Siksi seuraavaksi mieleen hiipii epäilys. Ei tämä voi olla totta. Kyse täytyy olla aaveesta tai pelkästä haavekuvasta.

Jeesus saapui opetuslasten keskelle. Pelko, hämmennys ja epäily vaihtuivat iloksi ja ihmettelyksi. Ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen merkitsi muutosta. Jeesus vakuutti pelkääville ja epäileville opetuslapsilleen: ”Minä tässä olen, ei kukaan muu.” (Luuk. 24:39) Näinhän vanhemmat toimivat, kun pieni lapsi hätääntyy tai on peloissaan: ”Ei ole mitään hätää. Isä on tässä.” ”Kaikki on hyvin, äiti on tässä.” ”Ei tarvitse pelätä, ole rauhassa, minä olen tässä.”

* * *

Meillä on omat pelkomme, kenellä sairauden, kenellä työn ja toimeentulon, kenellä läheisten ihmisten tai tulevaisuuden vuoksi. Jonkun elämäntilannetta kuvaa hämmennys. Elämän arvaamattomuus tai yllättävät tapahtumat ovat sekoittaneet omat suunnitelmat.  Ei oikein tiedä, mitä on tapahtunut ja mitä nyt pitäisi tehdä. Usean mieltä painaa epäilys, koskee se sitten elämänvalintoja tai hengellisiä kysymyksiä. Mihin uskoa ja luottaa tässä epävarmassa maailmassa?

Keskellä omaa elämäntilannettamme kuulemme ylösnousseen Jeesuksen sanat: ”Minä tässä olen, ei kukaan muu.”

Pelkojen, hämmennyksen ja epäilyksen keskelle saapuu kuoleman voittaja. Hän vakuuttaa, ettei meidän tarvitse pelätä. Vaikka hämmennys ja epäily valtaavat mielemme, ei tarvitse pelätä. Jeesus on tässä, meidän keskellämme, sinun lähelläsi ja rinnallasi.

* * *

Ylösnousseen Jeesuksen läsnäolo ei ole meidän kokemuksistamme riippuvainen. Meidän pelkomme, hämmennyksemme tai epäilymme ei tee tyhjäksi pääsiäisen ihmettä. Yhtä vähän ilmestykset ja kokemukset ovat takeena siitä.

Ylösnousseen Jeesuksen lupaus kantaa pelosta iloon, hämmennyksestä luottamukseen, epäilystä uskoon. ”Minä tässä olen, ei kukaan muu.”

 

Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa
Takaisin ylös >>

Alustus mediatapaamisessa 19.2.2009

 

Sovinnollinen moniäänisyys

 

Kirkon ykseys koetteella

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vahvuutena on sanottu olevan, että sen seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Kirkkoon mahtuu monenlaista jäsentä niin uskoltaan kuin elämältään. Kyse on varsin sekalaisesta seurakunnasta. Kirkon kynnys on matala. Tämä on kansankirkon mahdollisuus ja vahvuus. Kirkon viime syksynä ilmestynyt nelivuotiskertomus on otsikoitu Monikasvoinen kirkko. Se on kirjalle osuva nimi, sillä kirkon jäsenistö on monimuotoistunut. Se on uskoltaan, elämäntavoiltaan ja arvoiltaan yhä kirjavampi. Samalla hengellisiltä ja eettisiltä näkemyksiltään ääripäiden äänenpainot ovat voimistuneet.

 

Vahvuus kääntyy helposti varjopuoleksi. Väljän kirkon identiteetti näyttää heikolta ja julkisuuskuvaa leimaavat sisäiset ristiriidat ja jännitteet sekä opin että etiikan kysymyksissä. Muistan kouluajoilta historianopettajani kuolemattoman viisauden, kun hän kuvasi Pohjois-Amerikkaan perustettujen ihanneyhteisöjen elinkaarta: ”Niin Sointulakin hajosi riitasointuihin.”

 

Kirkon suurena haasteena on sisäisen yhtenäisyyden löytäminen ja vaaliminen. Muuten on vaarana hajota riitasointuihin, kuten niin monesti kristikunnan historiassa on tapahtunut. Sointulan kohtalo uhkaa jokaista yhteisöä, myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Voiko luterilainen kansankirkko pirstoutua yhdeksi muiden uskonnollisten liikkeiden joukkoon? Miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko voi säilyä yhtenä ja ehyenä? Miten eri tavalla ajattelevat ja uskovat mahtuvat samaan kirkkoon?

 

Erityisesti piispalle nämä ovat mitä keskeisimpiä kysymyksiä ja huolenaiheita. Piispan virka on ykseyden virka. Tämä tulee esille esimerkiksi siinä, että kirkkojärjestyksen mukaan piispan ensimmäinen tehtävä on vaalia kirkon ykseyttä (KJ 18:1). Tämä tarkoittaa ykseyden vaalimista kahteen suuntaan: koko maailmanlaajan Kristuksen kirkon ykseys ja oman kirkkomme sisäinen ykseys.

 

Realismin tajua

 

Ensinnä on tärkeä painottaa, että ykseys ja koossa pysyminen on olennainen osa kirkon itseymmärrystä. Kollegani Tampereen piispa Matti Repo on juuri hiljattain painottanut, kuinka kirkon koossa pysyminen ”ei ole mikään valinnanvarainen lisä, jota voidaan vaalia tai tavoitella, mikäli joltain tärkeämmiltä päämääriltä ehditään. Päinvastoin, se on mitä olennaisinta, jos ylipäätään halutaan puhua kirkosta. Kun Uudessa testamentissa puhutaan kristityistä, silloin puhutaan aina myös koossa ja yhteydessä pysyvästä tai yhteyteen kasvavasta elävästä kokonaisuudesta.” Revon mukaan kirkkoa ei pidä koossa mikään ulkonainen voima, ei mikään rautavanne, vaan sen oma sisäinen olemus. (Matti Repo: Mikä pitää kirkon koossa tulevaisuudessa. Luento Perustan teologisilla opintopäivillä 8.1.2009)

 

Samalla on kuitenkin toiseksi huomattava, että jo alusta lähtien kristillinen kirkko oli moninaisempi kuin yleensä on ajateltu. Edellinen Tampereen piispa Juha Pihkala onkin todennut, että ”jokainen, joka todella tuntee varhaisen kristikunnan historiaa, joutuu siis myöntämään, että puhe jakamattoman kirkon ajasta kuvastaa enemmän taaksepäin heijastettua ihannekuvaa kuin tosiasiallisesti vallinnutta asiain tilaa. Varhaisten vuosisatojen elämä vastaa paljon enemmän nykyistä monikulttuurista kristillisyyttä kuin jotain kadotettua paratiisia, johon olisi päästävä takaisin. Nykyiset kirkkojen väliset tai eri ympäristöistä johtuvat kirkkojen sisäiset erot ovat lopulta tuskin sen suurempia kuin ovat olleet erot jo niin sanotun jakamattoman kirkon aikana, siis ennen Lännen ja Idän kirkkojen suurta skismaa vuonna 1054. Silloin kun se on ollut yhteyttä, se on aina ollut yhteyttä moneudessa. Piispojen erityinen haaste on ollut siinä, että yhteys on säilynyt ja että moneudella on ollut rajansa. Usein tässä on onnistuttu, mutta ei läheskään aina. Se ei ole yhtään vähentänyt tehtävän tärkeyttä.” (Juha Pihkala: Piispa, s 186-187) Pihkala päätyykin siihen, että vaikka ajatus yhtenäisestä ja yksimielisestä kirkosta on yhtäältä taaksepäin heijastettua utopiaa, se on kuitenkin läpi aikojen ollut erittäin tärkeä kirkollinen ja teologinen ohjelma, myös nykyisin.

 

Kolmanneksi on todettava, että jossakin kulkevat myös moninaisuuden rajat. Kirkon on oltava kirkko ja siksi on olemassa se raja, jolloin sen moninaisuus muuttuu kirkkoa rikastavasta sen ykseyttä tuhoavaksi. Luonnollisesti on myös tunnistettava se, missä ykseys samaistetaan yhdenmuotoisuuden kanssa ja se muuttuu hyväksyttävää moninaisuutta tukahduttavaksi. Käytännön johtopäätösten tekeminen tästä ei ole helppoa.

 

Luterilaisen tunnustuksen mukaan opillisissa perusasioissa tulee edellyttää yksimielisyyttä. Opillinen yksimielisyys on siten kirkon koossa pysymisen edellytys. Siihen nojautuu kokemus uskon ykseydestä, sen varaan rakentuu myös yhteinen sakramenttien viettäminen. Kirkon ykseys merkitsee yhteistä osallistumista jumalanpalvelukseen. Mikäli meillä ei ole yhteistä ehtoollispöytää, ykseys on särkynyt. Tämä tulee konkreettisella tavalla ilmi ekumeenisissa yhteyksissä kirkkojen välillä. Mutta tätä kipeämpää se on, mikäli näin tapahtuu yhden kirkon sisällä.

 

Kun tarkastelemme kirkkomme sisäistä ykseyttä, on siinä oltava realismin tajua. Ensinnä on ymmärrettävä, että kirkon koossa pysyminen ja sisäinen ykseys ovat keskeinen osa kirkon olemusta. Erityisesti piispan on vaalittava ja edistettävä yhteyttä ja yksimielisyyttä, mutta samalla tavalla jokaisen kirkon jäsenen ja yhteisön on siihen pyrittävä. Toiseksi on hyvä havaita, että kautta kristillisen kirkon historian ykseys on ollut jännitteistä ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti, vaan Uuden testamentin kuvia käyttääkseni viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Kolmanneksi moninaisuudella on luonnollisesti rajansa. Jossakin tulevat ne rajat vastaan, jolloin kirkon ykseys särkyy. Silloin kun emme voi viettää yhteistä jumalanpalvelusta tai mahdu samaan ehtoollispöytään, ykseys on rampautunut. Silloin on sitä vahvemmin pyrittävä erilaisten näkemysten kanssa yhteisymmärrykseen, jottei kirkko hajaantuisi.

 

Sovitettu erilaisuus

 

Voisimmeko ottaa oppia ekumeenisen liikkeen kokemuksista, kun pohdimme kirkkomme yhteyttä ja yhtenäisyyttä?

 

Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvuosikymmeninä ekumenian tavoitteet asetettiin varsin korkealle: tavoitteena oli kirkkojen yhdistyminen. Sittemmin on alettu puhua realistisemmin ykseydestä, johon kuuluu sovitettu erilaisuus. Siinä myönnetään, ettei kirkkojen välisiä eroavuuksia voida koskaan poistaa. Eri kirkkojen opilliset, organisatoriset, kulttuuriset, hengellisen elämän ym. leimalliset piirteet voivat säilyä. Keskenään erilaiset näkökannat eivät sulje toisiaan pois. Kyse on siitä, miten ydinasioissa – jumalanpalvelus, sakramentit, rukous – voidaan löytää riittävä yhteys. Erilaisuus saa säilyä, mutta se ei enää ole erottavaa, vihamielisyyden muureja tukevaa erilaisuutta, vaan ”sovitettua” ja siksi hyväksyttyä erilaisuutta.

 

Jos hyväksyy sovitetun erilaisuuden ajatuksen, oivaltaa kirkkokuntien ominaispiirteiden olevan tietyssä mielessä suhteellisia. Monet opillisista korostuksista, hallinnollisista malleista tai hengellisen elämän ilmenemistavoista ovat sidoksissa kulttuuriin, kieleen, kansan luonteeseen ja sosiaaliseen todellisuuteen.

 

Miten ja minkä verran tätä edellä kuvattua sovitetun erilaisuuden mallia voisi soveltaa oman kirkkomme tämän hetken tilanteessa? Selvää on, että tällainen sovitetun erilaisuuden malli vaatii paljon kärsivällistä keskustelua ja ennen kaikkea yhteistä tahtoa. Siihen suuntaan meidän on nyt kirkossamme kuljettava.

 

Luottamusta ja yhteistä tahtoa

 

Teologisesti kirkon ykseys liittyy kysymykseen kirkon olemuksesta ja tehtävästä. Sellaisella yhteisöllä ei ole tulevaisuutta, joka ei tiedä, mikä se on ja mikä sen tehtävä on. Tämä koskee myös kirkkoa. Olennaista kirkolle on, että se on uskollinen sanomalleen ja lähettäjälleen ja hänen antamalleen tehtävälle. Mitä lähempänä kirkko ja sen jäsenet ovat Kristusta, sitä vahvempi on sen identiteetti. Silloin ei ole myöskään aihetta syytellä tai riidellä, vaan etsiä toisen parasta ja yhteistä hyvää. Voisiko siksi kirkkoon soveltaa sanontaa ”Rakasta minua eniten silloin kun ansaitsen sitä vähiten.”?

 

Miten voisi tapahtua muutos erimielisyydestä kohti yksimielisyyttä? Miten kykenemme muutoksiin, jotta voimavarat voidaan suunnata rakentavasti kirkkomme ykseyden ja siten koko tulevaisuuden hyväksi?

 

Kyky tehdä muutoksia riippuu kyvystä tehdä yhteistyötä toisten kanssa. Yhteistyökyky puolestaan on riippuvainen kyvystä ja rohkeudesta ratkoa erimielisyyksiä ja ristiriitoja, joita aina jokaisessa yhteisössä ilmaantuu. Rohkeus kohdata konflikteja ja selvittää niitä rakentavasti on riippuvainen avoimuudesta. Ja avoimuus puolestaan syntyy ja kasvaa ainoastaan luottamuksessa ja luottamuksesta.

 

Kaiken lähtökohtana on siis luottamus. Vain vahvistamalla luottamusta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus ratkoa ristiriitoja. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky ja se mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä, yhteistä tahtoa ja yhteisvastuuta.

 

Apostoli Paavalilla oli selkeitä neuvoja erimielisyyksistä kärsiville ja keskenään riiteleville seurakunnille. Efesolaisia hän opastaa: ”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys.” (Ef. 4:1-3). Rooman seurakuntaa hän muistuttaa: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:10b)

 

Kirkkomme tulevaisuuden haasteet ovat niin suuria, ettei meillä ole kirkkona varaa keskinäiseen erimielisyyteen. Myöskään kristillinen todistus ei ole vakuuttava, jos kirkko näyttäytyy keskenään riitelevältä, eripuraiselta sooloilijoiden ja änkyröiden joukolta. Siksi apostolin kehotukset on otettava todesta. Tällaiseen sovinnolliseen ja rakkaudelliseen moniäänisyyteen ja toistemme kunnioittamiseen haluan kutsua kirkkomme jäseniä.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Eläkeliiton Etelä-Savon piirin kirkkopyhäjuhla 15.3.2009

 

Viime vuosikymmenen alkuvuosina kerrotaan, kuinka moskovalainen mies tuli kahvilaan ja pyysi tarjoilijalta: "Kuppi teetä ja Pravda." "Teekupposen kyllä saatte, mutta Pravdaa en voi antaa. Se ei enää ilmesty", tarjoilija vastasi. Mies toisti pyyntönsä: "Kuppi teetä ja Pravda." Tarjoilija tokaisi vähän jäätävämmin: "Johan minä sanoin, että teetä kyllä tulee, mutta Pravdaa en voi antaa. Se ei enää ilmesty." Mies pyysi kolmannen kerran: "Kuppi teetä ja Pravda." Tarjoilija menetti malttinsa ja tiuskaisi: "Oletteko te kuuro tai hullu! Eikä sana kuulu: PRAVDA EI ENÄÄ ILMESTY!" "No, kyllähän minä sen jo tiedän, mutta se on niin ihana kuulla uudestaan ja uudestaan", tokaisi mies ja hörppi teensä.

 

Filippiläiskirjeessä Paavali kirjoittaa: "Samoista asioista teille kirjoittaminen ei minua kyllästytä, ja teille se on turvaksi." (Fil. 3:1, v. 1938 KR) Paavalille ei saman asian toistaminen ollut kyllästyttävää, sillä hän tiesi, että se mistä hän puhui, kirjoitti, julisti, oli kaikkein tärkeintä. Ja se oli turvaksi filippiläisille, sillä silloin he pysyivät oikeassa ja terveessä, raittiissa uskossa. Pääasia sai olla pääasiana.

 

Tämän kolmannen paastonajan sunnuntain psalmista avautuu yksi kristillisen uskomme pääasioista. Se on näkymä, johon aina yhä uudestaan on syytä palata. Silloin säilymme oikeassa ja terveessä uskossa. Psalminkirjoittaja sanoo: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta. Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton.” (Ps. 25:15-16)

 

Kokemus yksinäisyydestä ja avuttomuudesta on kirpaiseva. Luonnostaan “ihminen kunnioittaa viisautta ja valtaa, mahtia. Vaikka häneltä puuttuukin molempia, hän kuvittelee olevansa viisas ja tahtoo käydä voimakkaasta. Tosiasiassa hän kuitenkin on itseviisas. Hänen kuviteltu voimansa on pöyhistelyä, itseriittoisuutta. Ei mikään sillä tavalla vie ihmistä harhaan kuin luuloteltu viisaus ja kuviteltu voima." Näin on edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki todennut muutama vuosikymmen sitten. Eikö tämä ole kuvaus myös nykypäivän ihmisestä? Ihminen kuvittelee suuruudenhulluudessaan hallitsevansa elämää, tätä maailmaa ja maailmankaikkeutta. Avaruuden valloitus, tietotekniikan huima kehitys, lääketieteen ja geenitekniikan nopea edistyminen ovat esimerkkejä tästä ihmisen viisaudesta. Kuitenkin päivä toisensa jälkeen kuulemme uutisia, kuinka ihmisiä ajetaan kodeistaan ja tapetaan, kuinka pommit putoavat ja tekevät tuhojaan, kuinka luomakunta kärsii ja ilmastonmuutos uhkaa koko olemassaoloamme. Aate- ja oppihistorian emeritusprofessori Anto Leikola onkin todennut sarkastisesti, että ”ihmislajin päämäärä näyttää olevan maapallon tuhoaminen tai ainakin muuttaminen huonommaksi paikaksi”. (Kotimaa 19.2.2009) Puhumattakaan yksittäisen ihmisen elämänhallinnasta. Sitä varten on olemassa jopa kursseja ja konsultteja. Ja yhdessä hetkessä sairaus ja kuolema voi muuttaa kaiken. Käsite ”elämän hallinta” muuttuu irvikuvaksi.

 

Ihminen on toki saanut paljon aikaan, monet ihmiskunnan saavutukset ovat suuria ja arvokkaita. Monella tavalla ne palvelevat elämää. Lääketiede voi auttaa monissa sellaisissa sairauksissa ja vaivoissa, joita ennen ei kyetty parantamaan. Tai teknologian kehitys mahdollistaa tiedon siirtämisen hetkessä toiselle puolelle maapalloa. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Ja ehkä juuri tästä johtuu se, että ihailemme ja kunnioitamme viisautta, valtaa ja voimaa, vaikka olemmekin jotain aivan muuta.

 

Samaa tapahtuu hengellisessä elämässä. Sielläkin ihaillaan viisautta, voimaa, uskovina pidettyjen ihmisten kykyä ymmärtää hengellisiä asioita ja taitoa puhua uskosta ja Jumalasta. Esikuvana ovat uskossaan vahvat, he jotka julistavat voimakkaasti, omistavat armolahjoja, osaavat kertoa Jumalan ihmeistä ja rukousvastauksista. Näyttää siltä, että he ovat onnistuneita uskonelämässään, vaikka läheskään aina ei näin ole. Usein päinvastoin monien tappioiden ja vaikeuksien kautta usko on heissäkin syntynyt. Mutta ulkopuolelta tällaista uskonelämää katsoessaan moni tuntee itsensä alamittaiseksi. Silloin ihminen alkaa helposti jopa epäillä, onko hänessä lainkaan uskoa, Jumalan työtä, kun ei ole sitä uskon määrää tai hengellistä voimaa, joka toisilla näyttää olevan. Psalmintekijän kokemus tuntuu tutulta: ”Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton.” (Ps. 25:15-16)

 

Tällainen kokemus on sillä, joka tuntee itsensä hengellisesti alamittaiseksi. Kaukana on kokemus vahvasta ja voimakkaasta uskosta. Mutta juuri siinä onkin Jumala lähellä ja armo aivan ulottuvilla, sillä juuri silloin Jumalan voima, kunnia ja kirkkaus pääsevät näkyviin. Itseäni on usein rohkaissut sanan ”nöyryys” merkitys. Latinan kielen nöyryys on humilitas, englanninhumility. Ne johtuvat latinan sanasta humus. Se tarkoittaa hedelmällistä maaperää, multaa. Nöyryys ei merkitse sitä, miksi me sen usein teemme: lammasmaiseksi tavaksi yrittää kuvitella, että olemme huonoimpia kaikista ja keinotekoisella käyttäytymisellä vakuuttaa muille, että olemme siitä tietoisia. Nöyryys on kuin multa. Multa on aina maassa, sen olemassaolo on selviö ilman, että sitä kukaan muistaa. Kaikki sitä tallaavat, siihen heitämme ja kaadamme kaikki jätteet, mitä emme tarvitse. Se on siinä hiljaa ja ottaa vastaan kaiken, ja ihmeellisesti se valmistaa jätteistä uutta rikkautta, vaikka siinä kaikki mätäneekin. Se muuttaa itse mätänemisen elämän voimaksi ja luovaksi mahdollisuudeksi. Se on avoin auringonpaisteelle, se ottaa vastaan sateen ja on valmis vastaanottamaan kylvetyn siemenen ja se kykenee siitä tuottamaan sadon. Juuri tällaisessa nöyryydessä ja heikkoudessa Jumala voi ilmaista voimansa. Tällaisessa nöyryydessä ja avuttomuudessa Jumalan Henki tekee työtään. Emme hallitse elämää. Emme myöskään voi vangita tai vaatia Jumalaa, mutta seisoessamme nöyrinä ja avuttomina, yksin armon varassa, Hänen edessään me voimme kohdata Jumalan läsnäolon, voiman ja siunauksen.

 

Jumalan edessä murtuvat ihmiset omat luulot ja suuruus, ihmisen oma voima ja viisaus. Viittasin jo aiemmin arkkipiispa Martti Simojokeen. Vuosia sitten oli Kotimaa-lehdessä hänen haastattelunsa. Se jäi voimakkaasti mieleeni. Se oli viimeisin hänen haastattelunsa. Siinä sairas, vanha arkkipiispa sanoi hyvin puhuttelevasti, suorastaan riipaisevasti, kuinka elämäänsä taaksepäin katsoessaan hän ei pysty kerskaamaan millään. Kun hänen luonaan kävi sairaskodissa vieraita, monet puhuivat hänen aikaansaannoksistaan. Heille Simojoki totesi, ettei niillä ole mitään merkitystä. Haastattelijalle hän sanoi, että olet ennen tavannut korskean, mahtavan miehen. Mutta nyt edessäsi on mitätön mies, joka ei tunne olevansa yhtään mitään. Vain Jumala on suuri, käsittämättömän suuri. "Minulla on suuri Jumala", oli arkkipiispan viesti lukijoilleen. Se oli papin ja piispan tilinpäätös.

 

Meillä on todella suuri Jumala. Hän tahtoo erityisesti olla lähellä niitä, jotka ovat yksin ja avuttomia, jotka katsovat Herraan, kun ovat omassa voimassaan joutuneet ansaan. Hän tahtoo olla lähellä erityisesti hengellisesti alamittaisia, itsessään kelvottomia ja syntisiä. Heitä Jumala tahtoo tänään ja joka päivä hoitaa, sillä heidän heikkoudessaan Jumalan voima tulee esiin, heidän syntisyydessään Jumalan armo ja rakkaus tekee työtään. Tähän Jumalaan me saamme turvautua. Tänään saat iloita siitä, että yhä uudestaan ja uudestaan kuulet siitä, millainen Jumala sinulla on, mitä hän on sinun puolestasi tehnyt ja sinulle ansainnut. Hän kääntyy puoleesi ja on armollinen.

 

Takavuosilta, markka-ajalta, kerrotaan tarinaa huutokaupasta. Siellä oli myytävänä arvotonta ja arvokasta tavaraa. Huone oli täynnä ostajia. Tavara toisensa jälkeen kopautettiin uudelle omistajalle. Viimeisenä oli jäljellä vanha viulu. Huutokaupanpitäjä nosti sen ilmaan, puhalsi pölyt päältä ja kehui hymyillen: "Ja sitten viulu, erinomainen, kunhan joku vain sen kunnostaa. Paljonko tarjotaan?"

 

Ei tarjouksia. Ja mitäpä sitä olisi tuosta viulusta tarjonnutkaan. Halkeamia siellä täällä. Kielet repsottivat sinne ja tänne.

 

"Kymppi", huusi joku. "Kaksi", vastasi toinen. Muutoin oli hiljaista. Sitten salin perältä nousi vanha mies, käveli eteen, otti viulun. Käänteli ja väänteli sitä. Ruuvaili ja kiristeli. Otti jousen. Taivutteli sitä. Sitten hän asetti viulun olalleen, näppäili sitä ja veti jousella muutaman puhtaan sävelen.

 

Yleisö oli ihmeissään. Se soi kauniisti. Kauniimmin kuin mikään muu heidän kuulemansa soitin. Vanha mies poistui paikalta.

 

"Paljonko tarjotaan?" huuteli kauppias. "Satanen", "tonni", "viisi tuhatta" ... Hinta alkoi kivuta nopeasti ylöspäin ja ylöspäin. Viisitoistatuhatta huusi joku ja sai sillä summalla viulun omakseen.

 

Mitä oli tapahtunut? Mikä nosti viulun arvon kympistä tuhansiin? - Se oli mestarin kosketus. Vanha mestari muutti parilla kosketuksellaan arvottoman arvokkaaksi. Epävireisen kaunissointiseksi. Se oli mestarin kosketus.

 

Olemme tänään olleet yhdessä hetken aikaa Mestarin kosketettavina. Tänään juhlapäivänä, mutta ennen kaikkea tavallisen arjen keskellä Jumala tahtoo hoitaa sinua siten, että voisit kokea olevasi arvokas, Hänelle rakas ja ainutkertainen, hänen luomansa ja lunastamansa.  Meistä epävireisistä hän voi tehdä kaunissointisia, rikkinäisistä ehjiä, ja vaikka jäisimmekin sellaisiksi, hän kantaa ja pitää huolta silloinkin. Tästä juhlasta palaamme arkeemme mukanamme tietoisuus siitä, että Mestari kulkee rinnallamme joka hetki.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Talvisodan päättymisen kirkkojuhla Kouvolassa 13.3.2009

 

”Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti piirityslaitteita sen ympärille. Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä. Niinpä minä sanon: Viisaus on parempi kuin voima, mutta köyhän viisautta vähätellään eikä hänen sanojaan kuunnella. On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajien huutoa. Viisaus on sota-aseita parempi.” (Saarn. 9:13-18)

 

Tämä oli katkelma Raamatusta, Saarnaajan kirjasta. Kertomus vuosituhansien takaa tuntemattomasta pikkukaupungista ja sen kohtalosta avaa ainakin kolme tärkeää näkökulmaa meidän aikaamme, myös meidän yhteiskuntamme elämään.

 

Ensimmäinen niistä liittyy sisäiseen vahvuuteen. Kansakunta, kuten muutkin yhteisöt, kestää vain, jos se on sisäisesti riittävän vahva ja ehyt. Pikkukaupunki ei sitä ollut, kun se oli jakautunut eri ryhmiin. Siitä kertoo se, ettei kukaan edes muistanut köyhää miestä. Yhteisössä oli suurta viisautta, jota ei osattu käyttää, koska yhteishenki ja yhteinen tahto puuttuivat. Edes kriisin hetkellä ei löydetty sellaista yksimielisyyttä, joka olisi saanut kaikki käytettävissä olevat voimavarat yhteisen hyvän eteen, itse asiassa koko yhteisön olemassaolon turvaamiseksi. Samalla se kertoi yhteisön eettisestä ja moraalisesta heikkoudesta.

 

Kansamme on kestänyt vaikeat ajat – kuten sotavuodet ja aineellisen niukkuuden -, kun se on ollut sisäisesti vahva ja yksimielinen. Sen elämä on perustunut kestäville arvoille. Kristillinen kirkko on niitä juurruttanut mieliimme vuosisatojen ajan. Usko Jumalaan, rakkaus lähimmäiseen ja isänmaahan on kantanut. Mutta kestämmekö nyt, tämän ajan haasteiden keskellä?

 

Mielessäni on vanha, mutta meidän aikaamme hyvin ajankohtainen Aisopoksen satu: ”Oli kerran mies, jolla oli seitsemän poikaa. He olivat itsepäisiä ja kiistelivät usein. Heidän isänsä oli kauan surukseen huomannut tämän. Eräänä päivänä hän kutsui heidät luokseen ja näytti heille seitsemää keppiä, jotka oli sitonut kimpuksi. Hän lupasi antaa sata kruunua sille, joka voisi taittaa yhteensidotut kepit. He koettivat kaikki, tuloksetta. Ja vihdoin he jättivät kepit isälleen sanoen: ’Niitä on mahdoton katkaista.’ ’Ei’, vastasi isä, ’ei mikään ole helpompaa.’ Hän aukaisi nauhan ja katkaisi sitten vaivatta kepin toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän sanoi: ’Poikani, näiden keppien laita on niin kuin teidänkin, sillä jos yksimielisyys on poissa, olemme heikkoja. Yksimielisyys ylläpitää, mutta erimielisyys heikentää.”

 

Toinen Saarnaajan kertomuksen avaama näköala liittyy yhteisvastuuseen. Jokaista tarvitaan rakentamaan yhteiskuntaa. Pikkukaupungissa ei yhteisvastuu toteutunut, köyhä mies oli unohdettu. Hänen lahjansa ja taitonsa eivät päässeet käyttöön, ja juuri niitä olisi kipeästi tarvittu.

 

Meidän aikaamme tuntuvat sopivan varsin huonosti käsitteet "vastuu" ja "velvollisuus". Nykyisin puhutaan enemmän oikeuksista ja vapauksista. Minun etuni menee aina muiden tai yhteisen edun edelle. Siitäkö johtunee, että erimielisyyttä on niin paljon joka puolella: kodeissa ja perheissä, työpaikoilla ja yhteiskunnallisessa elämässä? Vapauden ja vastuun, oikeuden ja velvollisuuden on oltava tasapainossa, jotta kansa voi hyvin ja selviää tulevaisuuden haasteista.

 

Jokaisella on vastuu yhteisestä hyvästä. Sitähän yhteisvastuu itse asiassa on. Jokaisella on oma tehtävänsä ja paikkansa yhteisen hyvän ja yhteisön rakentamisesta. Jolle on enemmän annettu valtaa, siltä myös vaaditaan enemmän vastuuta. Johtajan vastuu on suurempi kuin rivityöntekijän, päättäjän suurempi kuin äänestäjän. Kummallakin on vastuunsa ja kummankin tulee se täyttää. Yhteisvastuu johtaa kantamaan heitä, jotka ovat joukossamme heikoimpia eivätkä selviä omin avuin. Tällaista yhteisvastuuta me nytkin hyvin kipeästi tarvitsemme, kun talouskriisi koettelee myös meidän maatamme ja paikkakuntiamme.

 

Kolmas Saarnaajan kirjan kertomuksen näköala liittyy kykyyn ratkoa ongelmia. ”Viisaus on sota-aseita parempi,” Saarnaajan kertomus päättyy. Maassamme sota-aseet vaikenivat 69 vuotta sitten, kun talvisota päättyi 13. päivä maaliskuuta 1940. Mutta rauha ei kestänyt kauan. Aseet jälleen alkoivat puhua. Jokainen sodan kokenut tietää omakohtaisesti, kuinka totta Saarnaajan sanat ovat. Silloin kuin joudutaan turvautumaan aseisiin ja väkivaltaan, on jo paljon menetetty, vaikka joskus onkin pakko toimia niin.

 

Miten löytää sellainen viisaus, jotta maailmassa ei tarvitsisi turvautua väkivaltaan ja aseisiin, ei kansojen kesken eikä myöskään ihmisten välillä? Miten voisi tapahtua muutos erimielisyydestä kohti yksimielisyyttä, yksilön edun ajamisesta kohti yhteisvastuuta? Miten kykenemme muutoksiin, jotta voimavarat voidaan suunnata rakentavasti yhteisen tulevaisuuden hyväksi?

 

Kyky tehdä muutoksia riippuu kyvystä tehdä yhteistyötä toisten kanssa. Yhteistyökyky puolestaan on riippuvainen kyvystä ja rohkeudesta ratkoa erimielisyyksiä ja ristiriitoja, joita aina yhteistyössä ilmaantuu. Rohkeus kohdata konflikteja ja selvittää niitä rakentavasti on riippuvainen avoimuudesta. Ja avoimuus puolestaan syntyy ja kasvaa ainoastaan luottamuksessa ja luottamuksesta.

 

Kaiken lähtökohtana on siis luottamus. Vain vahvistamalla luottamusta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus ratkoa ristiriitoja. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky ja se mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä ja yhteisvastuuta.

 

Itsenäistä Suomea on rakennettu yli yhdeksän vuosikymmenen ajan. Sotien jälkeen rauhan aikaa on yli kuusi vuosikymmentä. Saarnaajan kirjan kokemukset kaukaa historiasta opastavat meitä yksimielisyyden, yhteisvastuun ja luottamuksen rakentamiseen. Se on viisautta, jolle hyvä tulevaisuus perustuu.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Radion aamuhartaus 14.4.2009

Pelosta iloon

 

Pelko, hämmennys, epäily. Nämä olivat Jeesuksen lähipiirin tunteita pääsiäisen jälkeen. Päällimmäisenä on pelko. Opetuslapset ovat piilossa, ovet tiukasti lukossa. Miten meidän nyt käy? Ei kai meitäkin vangita ja surmata, kuten Herrallemme kävi? Pelon keskelle saapuu yllättäen ylösnoussut Jeesus. Hämmennys valtaa nyt mielet. Mitä tämä oikein on? Mitä tässä tapahtuu? Tilannetta on vaikea käsittää ja ymmärtää. Siksi luonnollisesti seuraavaksi mieleen hiipii epäilys. Ei tämä voi olla totta. Kyse täytyy olla aaveesta tai pelkästä haavekuvasta.

Evankelista Luukas kuvaa tapahtumia näin: ”Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ’Rauha teille.’ He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ’Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani. Tässä minä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.’ Näin vielä puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ’Onko teillä täällä mitään syötävää?’ He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.” (Luuk. 24: 36-43)

Pelko, hämmennys ja epäily vaihtuivat iloksi ja ihmettelyksi. Ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen merkitsi muutosta. Jeesus vakuutti pelkääville ja epäileville opetuslapsilleen: ”Tässä minä olen, ei kukaan muu.” Näinhän vanhemmat toimivat, kun pieni lapsi hätääntyy tai on peloissaan: ”Ei ole mitään hätää. Isä on tässä.” ”Kaikki on hyvin, äiti on tässä.” ”Ei tarvitse pelätä, ole rauhassa, minä olen tässä.”

Meillä on omat pelkomme, kenellä sairauden, kenellä työn ja toimeentulon, kenellä läheisten ihmisten tai tulevaisuuden vuoksi. Jonkun elämäntilannetta kuvaa hämmennys. Elämän arvaamattomuus tai yllättävät tapahtumat ovat sekoittaneet omat suunnitelmat.  Ei oikein tiedä, mitä on tapahtunut ja mitä nyt pitäisi tehdä. Usean mieltä painaa epäilys, koskee se sitten elämänvalintoja tai hengellisiä kysymyksiä. Mihin uskoa ja luottaa tässä epävarmassa maailmassa?

Keskellä omaa elämäntilannettamme me kuulemme ylösnousseen Jeesuksen sanat: ”Tässä minä olen, ei kukaan muu.” Pelkojen, hämmennyksen ja epäilyksen keskelle saapuu kuoleman voittaja. Hän vakuuttaa, ettei meidän tarvitse pelätä. Vaikka hämmennys ja epäily valtaavat mielemme, ei tarvitse pelätä. Jeesus on tässä, meidän keskellämme, sinun lähelläsi ja rinnallasi.

Miten voisin luottaa siihen, että ylösnoussut Jeesus on lähelläni? Kokemukset ja tunteet ovat siihen liian vaihtelevia. Näkyyhän se Jeesuksen opetuslapsistakin. Ihmeet ja ilmestykset eivät riitä.

Evankelista Luukas jatkaa kertomustaan: ”Jeesus sanoi heille: ’Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.’ Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ’Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” (Luuk. 24:44-47)  

Luottamus ei synny ihmeen kokemisesta. Edes ylösnousseen käsien ja jalkojen näyttäminen ei poista opetuslasten epäilyä. Sen tekee vasta Jumalan sana. Se saa opetuslapset käsittämään, mistä on kysymys. Jumalan sana on perusta. Jumalan oma lupaus kestää.

Ylösnousseen Jeesuksen läsnäolo ei ole meidän kokemuksistamme riippuvainen. Meidän pelkomme, hämmennyksemme tai epäilymme ei tee tyhjäksi pääsiäisen ihmettä. Yhtä vähän ilmestykset ja kokemukset ovat takeena siitä. Jumalan sana kantaa pelosta iloon, hämmennyksestä luottamukseen, epäilystä uskoon.

Rukoilemme: Ylösnoussut Herra Jeesus Kristus. Kiitos lupauksestasi, että olet meidän keskellämme. Anna meille luottamus läsnäoloosi tänään ja kaikkina elämämme päivinä. Aamen.

Virsi 99:1-3

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Radion aamuhartaus 16.4.2009

Usko ja epäusko

 

”He eivät kuitenkaan uskoneet.” ”Heitäkään ei uskottu.” ”He eivät olleet uskoneet.” Tämä ei ole suomen kielen sijamuotojen luettelo, vaan kuvaus Jeesuksen opetuslapsista pääsiäisen jälkeen. Epäusko oli vallannut mielen. Ylösnoussut Jeesus oli kyllä ilmestynyt monille ihmisille. Se ei ollut kuitenkaan vakuuttanut epäuskoisia miehiä. Jeesus jopa nuhteli heitä epäuskosta.

Evankelista Luukas kuvaa tapahtumia näin: ”Kun Jeesus oli varhain sapatin jälkeisenä päivänä noussut kuolleista, hän ilmestyi ensiksi Magdalan Marialle, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä. Maria lähti sieltä ja vei sanan Jeesuksen seuralaisille, jotka itkivät murheissaan. He eivät kuitenkaan uskoneet, kun kuulivat, että Jeesus eli ja että Maria oli nähnyt hänet. Tämän jälkeen Jeesus ilmestyi hahmoltaan vieraana kahdelle heistä, kun he olivat kulkemassa pois kaupungista. Myös nämä menivät viemään toisille sanaa, mutta heitäkään ei uskottu. Viimein Jeesus ilmestyi myös yhdelletoista opetuslapselleen heidän ollessaan aterialla. Hän moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.” (Luuk. 16:9-14)

Opetuslasten kamppailu epäuskon kanssa on aidon uskon näkökulmasta tärkeä, suorastaan välttämätön. Opetuslapset eivät olleet herkkäuskoisia höynäytettäviä. Todistaja toisensa jälkeen kertoi kohdanneensa ylösnousseen Jeesuksen. Mutta se ei vakuuttanut.  Jeesus jopa moitti kovasydämisiä oppilaitaan, kun he eivät olleet uskoneet silminnäkijöitä.

Luukkaan kuvaus epäuskoisista opetuslapsista kertoo meille kaksi olennaista asiaa. Ensinnäkin uskon  puolesta perätään usein todisteita ja todistajia. Se on hyvin ymmärrettävää. Tähän maailmaan mahtuu monenlaista uskoa ja uskomusta. Uskontojen markkinoilla on monenlaista yrittäjää. Niiden kanssa sietääkin olla epäluuloinen. Kaikkea ei pidä uskoa eikä kaikkeen höyrähtää. Aito ja rehellinen usko kestää avoimen kyselyn ja epäilyn.

Uskon ja epäuskon kamppailu on kuulunut kristittyjen elämään alusta lähtien. Se ei ole jokin nykyajan mukanaan tuoma asia. Kun me omana aikanamme kipuilemme epäilystemme kanssa, voimme muistaa epäuskoisia opetuslapsia pääsiäisen jälkeen. Heidänkään ei ollut helppo uskoa, ei edes silminnäkijöitä. Silti Jeesus tuli heidän keskelleen, heidän epäuskostaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi.

Tästä avautuu toinen olennainen näkökulma. Tärkeintä ei olekaan meidän uskomme, vaan uskomme kohde, ylösnoussut Jeesus. Opetuslapsetkin epäilivät. He eivät kuitenkaan kääntäneet selkäänsä Jumalalle. He olivat epävarmoja ja suorastaan epäuskoisia, ja samalla turvallisesti Jumalan yhteydessä. Meidänkään ei tarvitse kääntää epäilyksissämme selkää Jumalalle tai mennä kirkon ulkopuolelle epäilyksinemme. Kirkon yhteydessä on lupa opetuslasten tavoin epäillä ja kysellä. Itse asiassa juuri uskossaan heikkoja ja epäileviä varten kristillinen kirkko on.

Olennaisinta ei kristillisessä uskossa ole laatu tai määrä. Keskeisintä on uskon kohde, se keneen uskon ja laitan toivoni. Pääsiäisen tapahtumat paljastavat, että uskomme kohde on ylösnoussut Jeesus Kristus. Hänen kohtaamisensa voi muuttaa epäuskon uskoksi.

Rukoilemme: Herramme ja Jumalamme, sinun elämää antava voimasi vaikuttaa keskellämme silloinkin, kun emme sitä tunne. Herätä meidät epäilyksestä iloon ja elämään. Aamen.

Virsi 91

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe Kansanlähetyspäivien lähetystilaisuudessa Kouvolassa 4.7.2009

”Tämä aika on paha.” Tällainen Raamatun sana on Paavalin kirjeessä Efeson seurakunnalle (Ef. 5:16b). Kristittyjen kokemus näyttää olleen ensimmäisinä vuosisatoina, että ”tämä aika on paha”. Välillä minusta tuntuu, että me oman aikamme kristityt olemme lukeneet Raamatustamme vain tämän kohdan. Ajan pahuuden merkkejä me näemme ympärillämme niin paljon. Kristityn näkökulmasta maailma tuntuu menevän yhä hullumpaan suuntaan. Samoin monet yhteiskunnan kehityssuunnat eivät kristitystä näytä oikealta. Yhtä hyvin monet ilmiöt kirkkomme piirissä huolestuttavat uskovaa ihmistä. Siksi lopputulos on tyly kuin Efesolaiskirjeen kohta: ”Tämä aika on paha.”

Näin ajatellessamme olemme lukeneet Raamattumme huonosti. Nimittäin kyseinen Raamatun jae kuuluu kokonaisuudessaan näin: ”Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha.” (Ef. 5:16) Lisäksi seuraavassa jakeessa sanotaan: ”Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto.” (Ef. 5:17) Kyse on oikeastaan tehtäväksiannosta. Herran tahto on, että kaikki kansat tulisivat hänen opetuslapsikseen. Siksi ei ole yhdentekevää, miten kristityt elävät ja käyttävät aikansa. Ja siksi on tärkeää muistaa, ettei mikään aikakausi tai yhteiskunta sinänsä ole Jumalalle tuntematon. Kaikissa niissä on tietyt liittymäkohdat evankeliumiin ja toisaalta esteitä sille. Monet nykyajan ilmiöt ovat yhtäältä uhkia kirkolle ja sen tehtävälle. Samat ilmiöt voivat toisaalta olla myös mahdollisuuksia kirkolle ja sen lähetystehtävän toteuttamiselle. Tätä me emme saa unohtaa.

Apostolin opetus auttaa meitä kristittyinä välttämään kaksi vaaraa. Ensinnä sen, että heitämme ”hanskat tiskiin” ja toteamme savolaisittain, että ”olokoon”. Näin toimittaessa kirkko menettää olemuksensa. Se irtaantuu alkuperästään ja kadottaa identiteettinsä. Siitä tulee ajopuu kaikenlaisten aatteiden ja uskontojen keskellä. Siitä tulee vain yksi väritön ja mauton lisä muiden uskontojen joukkoon, yhteiskunnan uskonnollisia palveluja tuottava laitos, tyyliin ”jokaiselle jotain maun mukaan”. Olemuksensa menettäneestä kirkosta ei ole paljon iloa. Sen voi korvata yhtä hyvin jollakin hyväntekeväisyysjärjestöllä.

Toinen vaara on siinä, että kirkko sulkeutuu kuoreensa. Kristityt pakenevat elämään hurskauden seinien taakse. Pelko kaikkea kauhistavaa kohtaan, jota maailma on täynnä, kasvaa yksinkertaisesti liian suureksi. Siksi rakennetaan muurit ympärille, jottei paha pääse sisään. Sieltä turvallisen, samanmielisten sisäpiirin keskeltä on helppo arvostella maailman pahuutta ja kirkon maallistumista. Uhkana on tällöin kirkon kutistuminen lahkoksi, alakulttuuriksi, maailmasta eristäytyneeksi saarekkeeksi. Tällainen marginalisoituminen uhkaa siellä, missä käperrytään sisäänpäin. Tämä uhka on todellinen myös kirkkomme järjestöissä ja hengellisissä liikkeissä.

On kolmaskin vaihtoehto. Siihen apostoli Paavalin neuvo juuri ohjaa. ”Käyttäkää oikein jokainen hetki.” ”Ymmärtäkää, mikä on Herran tahto.” Tästä ajasta, nykyhetkestä kaikkine ongelmineen ja uhkakuvineen, tulee se kehottaja, joka saa kirkon ja meidät kristityt suuntautumaan kohti uskon sydäntä: itseään Jeesusta Kristusta. Näin tämä ”paha aika” pakottaa kirkon kirkastamaan lähetystehtäväänsä ja suuntautumaan ydintä kohti! Näin se johtaa meidät kristityt päivittelyn ja surkuttelun, eristäytymisen ja alistumisen sijasta elämään evankeliumista, ottamaan uskomme todesta. Se rohkaisee meitä viemään sanomaa Kristuksesta lähelle ja kauas.

Ensimmäisten kristittyjen kokemus aikansa pahuudesta oli totta. Yhtä hyvin meidän aikaamme sisältyvä pahuus on otettava todesta. Asennoitumisemme siihen paljastaa jotain olennaista uskostamme. Silloin kun katsomme vain omiin voimiimme, lyödään helposti ”hanskat tiskiin” ja laitetaan ”rukkaset naulaan”. Silloin kun tuijotamme vain inhimillisiin mahdollisuuksiin, eristäydytään pahuutta päivitteleväksi sisäpiiriksi. Siellä, missä luotetaan Jumalan mahdollisuuksiin, kysytään ”pahan ajan” haasteiden edessä: ”So what?” ”Entä sitten? Ryhdytään hommiin.” Kristittyinä emme ole omalla asiallamme emmekä omien voimiemme varassa. Teemme työtä niin kotimaassa kuin lähetyskentillä Jumalan kutsusta ja hänen varustamaan. Tähän apostolin opetus neuvoo meitä. Tästä avautuu rohkeus Kristuksesta todistamiseen.

Kristillisen uskon ja kirkkomme kohtalonkysymyksiä onkin se, löytääkö se olemukseensa kuuluvan lähetystehtävän ja ottaako se tämän tehtävän todesta. Se merkitsee samalla palaamista uskon alkulähteille, Jumalan sanaan, ja luottamusta evankeliumin omaan voimaan. Kirkkomme on koko ajan tavoiteltava uskollisuutta raamatullisille ja hengellisille lähtökohdilleen. Samalla sen on jatkuvasti tarkkailtava elämää ja ympäristöä tuodakseen evankeliumin sanoman läsnäolevaksi kulloisenkin ajan keskellä. ”Käyttäkää oikein jokainen hetki”, kuten Paavali muistuttaa.

Pahinta on, mikäli muuttuva maailma, laskevat käyrät tai negatiiviset ennusteet johtavat kirkossa lamaantumiseen tai kyynisyyteen. Silloin olemme unohtaneet keskeisen peruslähtökohdan: Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen. Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Siksi kirkolla eikä kristityillä ole mitään syytä lamaannukseen. Päinvastoin meidän tulee nähdä ne mahdollisuudet, joita tämä aika tarjoaa lähetystyölle ja muulle kirkon tehtävälle. Katseen on oltava tulevaisuudessa. Se on kristitylle aina avoin, sillä se on Jumalan käsissä.

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Raamattutunti Suomen Merimieskirkon kesäjuhlilla Kotkassa 8.8.2009

Antisankarin meriseikkailu – ja miten sitten kävikään?

 

 

Johdanto

Suomalaisen median suosikkiaihe on jo yli vuoden ajan ollut vaalirahoitus. Kuka antoi rahaa kenellekin, kuka yritti vaikuttaa mihinkin ja kuka kestitsi ketäkin. Pala palalta on tuotu esille uusia paljastuksia ja ulosmitattu julkisuudessa kaikki mahdollinen. Mielenkiintoinen käänne aiheen käsittelyssä tapahtui pari viikkoa sitten. Nimittäin silloin paljastui, että kestitystä vastaanottaneiden joukossa oli toimittajia. On ollut hyvin kiinnostavaa seurata, miten media reagoi tilanteeseen, jossa sen omat edustajat paljastuvat samanlaisiksi kuin ne, joita kritisoidaan. Reaktiot ovat vaihdelleet täydellisestä puolustautumisesta ja vastahyökkäyksestä terveelliseen itsekritiikkiin.

On helppo opettaa muita ja nähdä muiden viat, mutta vaikea katsoa peiliin ja nähdä omat puutteensa. Kaikkina aikoina uskonnon vaarana on ollut ja on yhä edelleen omahyväisyys, tekopyhyys, itsetyytyväisyys ja pahimmillaan pelastuksen rajojen vetäminen vain itseä tai omaa lähipiiriä koskevaksi. Tarinan mukaan eräs hyvin hurskas nainen oli tyytymätön kaikkiin olemassa oleviin uskontoihin, ja hän päätti perustaa omansa. Eräänä päivänä reportteri, joka yritti ymmärtää hänen näkökantaansa, kysyi: ”Ihmiset sanovat teidän uskovan, että kukaan ei pääse taivaaseen teitä itseänne ja kotiapulaistanne lukuun ottamatta. Uskotteko todella näin?” Vanhus pohti kysymystä hetkisen ja vastasi sitten: ”Totta puhuakseni en ole ihan varma Maijasta.[1]

Aidon kristillisen uskon merkille pantavia piirteitä on sen kyky itsekritiikkiin. Aikanaan niin profeetat kuin Jeesuskin hyökkäsivät armottomasti sellaista uskonnollisuutta vastaan, jossa sorruttiin itseriittoisuuteen ja omahyväisyyteen. Myös profeettoja itseään uhkasi sortuminen samaan syntiin, josta he muita moittivat. Hekin saattoivat käpertyä niin itseensä, että unohtivat Jumalan heille antaman tehtävän ja sanoman. Tästä meillä on esimerkkinä profeetta Joona.

 

Antisankari Joona

Joonan kirja on poikkeuksellinen profeettakirja. Muissa profeettakirjoissa pääosa sisällöstä on profeetan puheita, hänen julistustaan. Joona kirja on satiirinen kertomus Joonan seikkailuista. Siinä pyritään kerronnan muodossa tuomaan esille tiettyjä uskonnollisia totuuksia. Raamatun jälkeisessä juutalaisuudessa tällainen esitystapa tunnetaan midrash-kirjallisuuden nimellä. Kyse on siis oikeastaan saarnasta. Tietyn esimerkkikertomuksen avulla havainnollistetaan jotain raamatunkohtaa tai hengellistä sanomaa.[2]

Kirjan päähenkilö on ”Joona, Amittain poika” (Joona 1:1). Toisessa kuningasten kirjassa kerrotaan Joonasta, Amittain pojasta (2 Kun 14:25), joka toimi profeettana Israelin kuningas Jerobeam II:n aikana (793-753 eKr.). Profeetta oli kotoisin Gat-Heferistä, läheltä Nasaretia, siis Galileasta. Savonlinnan opiston rehtori Teuvo V. Riikonen mainitsee kirjassaan Velikultia ja veijareita, että ”Joona nimittäin oli kotoisin Galileasta, Nasaretin läheltä Gat Heeferin kylästä. Galilealaiset olivat tuolloin savolaisten serkkuja, umpikieroja ja omaa murretta puhuvia, joiden ollessa äänessä vastuu siirtyi kuulijoille.”[3] Joonan kohdalla hän osunee oikeaan, savolaisista en ole niinkään varma.

Joonan nimi merkitsee suomeksi ”kyyhkystä”. Profeetta Hoosea vertaa Israelin horjuvaa käyttäytymistä (Hoos 7:11) kyyhkyseen. Näin itseensä käpertynyttä Israelia kehotetaan näkemään Joonan hahmossa itsensä kriittisessä valossa. Sukunimi ”Amittain poika” puolestaan merkitsee ”uskollisuuden poikaa”. Se herättää lukijassa odotuksen, että Joona on sankari, joka tulee täyttämään uskollisesti hänelle annetun tehtävän. Toisin kuitenkin käy. Joona osoittautuu nimensä vastakohdaksi, todelliseksi antisankariksi.[4]

Valtaosa nykyisistä Vanhan testamentin tutkijoista pitää Joonan kirjaa epähistoriallisena. Osa kutsuu sitä opettavaiseksi kertomukseksi, osa humoristiseksi novelliksi, osa allegoriaksi ja osa vertaukseksi. Raamattutuntimme kannalta tämä on toissijainen kysymys. Siksi viittaankin tunnetun julistajan ja raamatunopettajan, rovasti Olavi Peltolan viisaaseen asenteeseen: ”Ovatko Joonan kirjassa kuvatut tapahtumat todellisia, vai onko kyseessä laupiaan samarialaisen tai tuhlaajapoikakertomuksen tavointaitavasti sommiteltu ja jännittävä tarina, siitä väitelkööt tutkijat. Meille riittää, että luemme Raamattua sellaisena kuin se on kirjoitettu, ja kamppailemme saavuttaaksemme Paavalin asenteen: ’Kaiken sen, mitä laissa ja profeettojen kirjoissa sanotaan, minä uskon’ (Apt 24:14).”[5] Tällaisella mielellä lähdemme nyt tutkimaan, mitä Jumala haluaa meille opettaa Joonan kirjan kautta.

Joonan pako

1 Joonalle, Amittain pojalle, tuli tämä Herran sana: 2 "Lähde Niniveen, tuohon suureen kaupunkiin, ja julista siellä, että minä, Herra, olen nähnyt sen pahuuden ja rankaisen sitä." 3 Mutta Joona päätti paeta Herraa ja matkustaa meren taakse Tarsisiin. Hän meni rannikolle Jafoon ja etsi satamasta laivan, joka oli lähdössä Tarsisiin. Maksettuaan matkansa hän astui laivaan päästäkseen meren yli pois Herran ulottuvilta. (Joona 1:1-3)

Joona saa käskyn lähteä itään, Niniven suureen kaupunkiin 800 kilometrin päähän. Ninive oli Assyrian maailmanvallan pääkaupunki. Se sijaitsi Tigris-joen itärannalla vastapäätä nykyistä Mosulia Pohjois-Irakissa. Kaupungin mittasuhteet olivat mahtavat. Linnake oli noin 45 kilometriä pitkä ja 15 kilometriä leveä. Ympärillä oli viisi muuria. Asukkaita Ninivessä oli yli 120 000. Assyrian maailmanvallan pääkaupunki oli sen ajan mittapuiden mukaan loistelias suurkaupunki. Sinne Joona sai käskyn mennä Jumalan asialle.Herran palvelija Joona toimii kuitenkin aivan toisin. Hän lähtee pakoon Jumalaa ja hänen antamaansa tehtävää aivan päinvastaiseen suuntaan, länteen. Hän menee Välimeren rantaan Jaffan satamakaupunkiin, hankkii laivalipun ja lähtee pakoon. Päämääränä on Tarsis. Se sijaitsi noin 5000 kilometrin päässä, Espanjan lounaisrannikolla, Atlantin rannalla. Sieltä foinikialaiset laivat toivat jalometalleja ja muita rikkauksia (Hes. 27:12, Jer. 10:9). Joona yritti siis päästä mahdollisimman kauas länteen ja samalla mahdollisimman kauas Ninivestä.

Joona myrskyssä

4 Laivan ehdittyä ulapalle Herra nostatti ankaran myrskyn. Se oli niin raju, että laiva oli vähällä hajota. 5 Merimiehet olivat peloissaan, ja kukin huusi avuksi jumalaansa. Keventääkseen laivaa he heittivät mereen kaiken tavaran, mitä laivassa oli. Joona oli mennyt alas laivan uumeniin ja pannut maata. Siellä hän nyt nukkui syvässä unessa. 6 Laivan kapteeni meni hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Sinäkö vain nukut! Nouse ylös ja huuda avuksi jumalaasi! Ehkä sinun jumalasi huomaa meidät, niin ettemme huku."

7 Merimiehet sanoivat toisilleen: "Heitetään arpaa, että saamme tietää, kenen takia tämä onnettomuus on kohdannut meitä!" Miehet heittivät arpaa, ja arpa osui Joonaan. 8 Silloin he sanoivat hänelle: "Kerro meille, miksi tämä onnettomuus on kohdannut meitä! Mikä sinä olet miehiäsi? Millä asioilla sinä liikut ja mistä tulet? Mistä maasta ja mitä kansaa sinä olet?" 9 Joona vastasi heille: "Minä olen heprealainen ja palvelen Herraa, taivaan Jumalaa, joka on tehnyt sekä meren että maan."

10 Miehet joutuivat kauhun valtaan ja sanoivat hänelle: "Mitä sinä oletkaan tehnyt!" Sen he näet tiesivät, että Joona oli lähtenyt pakoon Herraa, Jumalaansa; Joona oli sen heille kertonut. 11 "Mitä meidän pitäisi tehdä sinulle, että meri tyyntyisi?" miehet kysyivät häneltä. Myrsky näet yltyi yltymistään. 12 Joona vastasi: "Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni."

13 Merimiehet koettivat vielä soutaa laivan takaisin rantaan mutta eivät onnistuneet, sillä myrsky heidän ympärillään yltyi yhä vain kovemmaksi. 14 Niin he huusivat Herraa ja sanoivat: "Oi Herra, älä anna meidän tuhoutua tämän miehen takia! Vaikka hän olisikin syytön, älä vedä meitä vastuuseen hänen hengestään. Sinä, Herra, olet tehnyt, niin kuin itse tahdoit!" 15 Sitten he tarttuivat Joonaan ja heittivät hänet mereen. Meren raivo laantui heti. 16 Miehet pelkäsivät ja kunnioittivat nyt Herraa, uhrasivat hänelle teurasuhrin ja tekivät pyhiä lupauksia. (Joona 1:4-16)

Joonan merimatka ei taittunut hyvässä mainingissa. Jumala nostatti ankaran myrskyn, joka uhkasi hukuttaa koko laivan. Merimiehet toimivat ammattilaisen tavoin. He kevensivät laivaa heittämällä lastia yli laidan ja huusivat avuksi omia jumaliaan. Herran palvelija Joona sen sijaan on piiloutunut laivan syvimpään sopukkaan ja nukkuu raskaasti. Kun Joona on vihdoin saatu hereille, merimiehet pyytävät häntä yhteisessä hädässä rukoilemaan omaa Jumalaansa. Mutta se ei sovi Joonalle, onhan hän paossa Jumalaansa. Hän tietää, että laiva on joutunut vaikeuksiin hänen takiaan. Siksi hän pyytää merimiehiä heittämään hänet yli laidan. Samalla syyttömät merimiehet säästyisivät tuholta ja hän pääsisi eroon tästä hankalasta Jumalasta.

Professori Timo Veijola kirjoittaa tästä tilanteesta osuvasti: ”Merimiehet osoittavat suurta moraalista rohkeutta, kun eivät heti toteuta Joonan pyyntöä, vaan yrittävät vielä kerran saada laivan soutamalla maihin. Kun se ei onnistu, he tekevät sen, mikä olisi ollut Joonan velvollisuus: he, pakanat, huutavat avuksi heprealaisen Joonan Jumalaa. Vasta sen jälkeen he toteuttavat omituisen matkustajan pyynnön ja heittivät hänet mereen. Silloin myrsky laantuu. Kiitollisina merimiehet uhraavat Israelin Jumalalle uhreja ja lupaavat ryhtyä hänen palvelijoikseen. Näiden ihmisten kääntyminen ei ollut ainakaan Joonan ansiota.”[6]

 

Joona kalan vatsassa

1 Mutta Herra pani suuren kalan nielaisemaan Joonan. Joona oli kalan vatsassa kolme päivää ja kolme yötä. 2 Hän rukoili Herraa, Jumalaansa, kalan sisuksissa 3 ja sanoi:

-- Ahdingossani minä kutsun Herraa avuksi, ja hän vastaa minulle. Tuonelan kohdusta minä huudan apua, ja sinä, Herra, kuulet ääneni.

4 Sinä heitit minut syvyyteen,
merten sydämeen,
ja virta ympäröi minut.
Sinun tyrskysi ja aaltosi
vyöryivät ylitseni.
5 Minä ajattelin: "Minut on sysätty pois sinun silmiesi edestä. Kuitenkin minä yhä tähyilen pyhää temppeliäsi kohti."

6 Vedet nousivat kaulaani asti,
syvyydet saartoivat minut,
kaislat kietoutuivat päähäni.
7 Vuorten pohjiin minä painuin, vajosin syvyyksien maahan, sen salvat sulkeutuivat takanani ainiaaksi. Mutta sinä, Herra, minun Jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta.

8 Kun voimani jo raukenivat, minä yhä kutsuin Herraa, ja rukoukseni tuli sinun luoksesi pyhään temppeliisi.

9 Ne, jotka luottavat turhiin jumaliin,
hylkäävät ja pettävät sinut.
10 Mutta minä saan uhrata ja laulaa kiitosta sinulle. Minkä olen luvannut, sen minä täytän. Vain Herra voi pelastaa.

11 Sitten Herra käski kalan oksentaa Joonan kuivalle maalle.

1 Joonalle tuli toisen kerran tämä Herran sana: 2 "Lähde Niniveen, tuohon suureen kaupunkiin, ja julista sille se sanoma, jonka minä sinulle puhun."

3 Nyt Joona meni Niniveen, niin kuin Herra oli käskenyt. (Joona 2:1-3:3a)

 

Joonan pako jatkui yhä syvemmälle, kun hän joutui suuren kalan vatsaan. Jumalaa pakenevan tie oli vienyt koko ajan alaspäin. Alas Galileasta Jaffaan, alas satamaan, alas laivaan, alas ruumaan ja lopulta alas meren syvyyteen ja kalan vatsaan.[7]

Joonan rukous kalan vatsassa on satiirin huippukohtia. Ensinnäkin se tuo esille, miten ihminen turvautuu hädässään siihen, mikä on syvästi painunut hänen mieleensä. Joonan mieleen nousivat lapsuudessa ja nuoruudessa opitut psalmit. Hän lainaa rukouksessaan yli kahtakymmentä psalmia. Näin hän etsii turvaa hädän hetkenä sieltä, missä hän tietää turvan olevan, kaikesta nurjamielisyydestään huolimatta.

Toiseksi Joonan kiitosvirsi kalan vatsassa paljastaa Joonan suunnattoman tekopyhyyden. Sanat eivät ole lainkaan sopusoinnussa Joonan aikaisemman esiintymisen kanssa. Jumalan lähettämät ”tyrskyt ja aallot vyöryivät” kyllä hänen ylitseen (2:4), mutta ei hän ”ahdingossaan kutsunut Herraa avuksi” (2:3), vaan nukkui raskaasti laivan pohjalla! Joona tekee pesäeron pakanoihin, ”jotka luottavat turhiin jumaliin, hylkäävät ja pettävät sinut” (2:9). Itsestään hän sen sijaan sanoo: ”Mutta minä saan uhrata ja laulaa kiitosta sinulle. Minkä olen luvannut, sen minä täytän” (2:10).

Tämä kaikki on kovin hurskastelevaa puhetta. Ainoat pakanat, joista edellä on puhuttu, ovat merimiehet. Heistä taas ei voine väittää, että he olisivat hylänneet Jumalan, päinvastoin he löysivät hänet. Joonan kohdalla tilanne oli toisin. Joona puhuu myös uhreista ja lupauksista. Niilläkin oli todellista katetta vain merimiesten toimissa, mutta ei Joonan itsensä kohdalla.[8] Joonan kirjan kritiikki niin yksilön itseriittoisuutta kuin uskonnollista yhteisön omahyväisyyttä kohtaan on purevaa.

Jumala suhtautuu kuitenkin suurella pitkämielisyydellä mahdottomaan profeettaansa. Herra käskee kalan oksentaa Joonan kuivalle maalle. Hän käskee uudelleen Joonaa menemään Niniveen kaupunkiin. Enää Joonalla ei ole varaa poiketa käskystä.

 

Joona Ninivessä

Ninive oli suunnattoman suuri kaupunki, laidasta laitaan kolme päivänmatkaa. 4 Joona lähti kulkemaan kaupungissa ensimmäistä päivänmatkaa ja huusi: "Enää neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hävitetään!" 5 Sen kuultuaan Niniven asukkaat uskoivat Jumalaan. He julistivat paaston, ja niin ylhäiset kuin alhaisetkin pukeutuivat säkkivaatteeseen.

6 Kun Joonan sanat tulivat Niniven kuninkaan korviin, hän nousi valtaistuimeltaan, riisui viittansa, pukeutui säkkivaatteeseen ja istuutui tomuun. 7 Hän käski kuuluttaa koko Ninivessä: "Tämä on kuninkaan ja hänen hovinsa määräys: Eivät ihmiset eivätkä eläimet, eivät lehmät eivätkä lampaat saa edes maistaa ruokaa eivätkä juoda vettä. Karjaa ei saa päästää laitumelle. 8 Kaikkien, niin ihmisten kuin eläintenkin, on kuljettava säkkivaatteeseen puettuina, kaikkien on huudettava Jumalaa täysin voimin. Jokainen kääntyköön pahoilta teiltään ja hylätköön väärät tekonsa. 9 Ehkä Jumala silloin luopuu aikomuksestaan, leppyy ja antaa hehkuvan vihansa laantua, ja me pelastumme."

10 Jumala näki, että he kääntyivät pahoilta teiltään. Niin hän muutti mielensä eikä sallinutkaan onnettomuuden kohdata niniveläisiä, vaikka oli sanonut tuhoavansa heidät. (Joona 3:3b-10)

Ninivessä Joona piti puheensa, jota on kutsuttu maailman lyhimmäksi saarnaksi. Se sisälsi heprean kielessä viisi, suomen kielessä kuusi sanaa: ”Enää neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hävitetään” (3:4).[9] Sitten tapahtuikin jotain ihmeellistä. Kun yleensä Vanhan testamentin profeettojen aktiot ja vastaavat tapahtumat menivät harakoille, niin nyt Niniven väki alkaakin tosissaan kääntyä Jumalan puoleen tuhkassa ja säkissä. Jopa itse kuningas lopettaa porsastelut (3:6-9) ja määrää kansan lopettamaan sikailut, kuten Teuvo V. Riikonen lennokkaasti kuvaa.[10]

Joonan saarnan teho oli ennenkuulumaton. Koko Ninive tekee perusteellisen parannuksen, eläimetkin määrätään verhoutumaan säkkiin! Jumala muutti mielensä ja peruutti tuhon. Mutta mitä tekee antisankari Joona?

 

Joonan pettymys

1 Joona pani tämän kovin pahakseen ja suuttui. 2 Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Voi, Herra! Enkö minä tätä sanonut, kun olin vielä omassa maassani? Siksihän minä ensiksi lähdin pakoon Tarsisiin. Minä tiesin, että sinä olet anteeksiantava ja laupias Jumala, sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi on suuri. Sinä olet aina valmis luopumaan rangaistuksesta, jolla olet uhannut. 3 Ota nyt, Herra, minun henkeni. Parempi minun on kuolla kuin elää." 4 Mutta Herra sanoi: "Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa?"

5 Joona meni ulos kaupungista ja jäi sen itäpuolelle. Siellä hän kyhäsi itselleen oksista katoksen, asettui sen alle suojaan ja odotteli nähdäkseen, miten kaupungille kävisi. 6 Silloin Herra Jumala pani risiinikasvin kasvamaan Joonan yläpuolelle, varjoksi hänen päänsä päälle ja helpottamaan hänen murheellista oloaan. Ja Joona iloitsi kovin tästä risiinikasvista. 7 Mutta seuraavana päivänä aamunkoitteessa Jumala antoi madon purra risiinikasvia, niin että se kuivettui. 8 Auringon noustua Herra pani kuuman itätuulen puhaltamaan, ja aurinko paahtoi Joonan päähän, niin että hän oli nääntymäisillään. Silloin Joona olisi tahtonut kuolla, ja hän sanoi: "Parempi minun on kuolla kuin elää."

9 Mutta Jumala kysyi Joonalta: "Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa risiinikasvin tähden?" Joona vastasi: "Kyllä on, tahtoisin kuolla." 10 Herra sanoi: "Sinä suret risiinikasvia, vaikka et ole nähnyt vaivaa sen vuoksi etkä ole sitä kasvattanut. Yhden yön se vain eli, yhden yön jälkeen se kuihtui pois. 11 Enkö minä säälisi Niniveä, tuota suurta kaupunkia! Siellä on enemmän kuin satakaksikymmentätuhatta ihmistä, jotka eivät pysty edes tekemään eroa oikean ja vasemman käden välillä, ja lisäksi paljon eläimiä." (Joona 4:1-10)

Joona olisi voinut iloita Niniven kaupungin puolesta, kun Jumala armahti sitä. Hän olisi voinut olla tyytyväinen saarnamies ja evankelista. Mutta Joonan reaktio oli täydellinen vastakohta. Hän pani kovin pahakseen sen, että Jumala katui aikomustaan sallia onnettomuuden Ninivelle. Joona suorastaan suuttui. On ennenkuulumatonta, että profeetta, jonka työn tulokset näkyvät, toivoo itselleen kuolemaa.

Joonan ongelma on siinä, että hän askartelee kaiken aikaa itsensä kanssa. Kun hän rukoilee Jumalaa, hän puhuu vain itsestään ja siitä mieliharmista, jota suurkaupungin kääntyminen hänelle tuottaa. Neljännen luvun jakeissa 2 ja 3 on "minä"-sana kolme kertaa, "minun" ja "minulle" kerran sekä kerran "omassa maassani". Tässä tulee hyvin esille Joonan itsekeskeisyys ja omahyväisyys. Itsekeskeisyydessään Joona ei olisi halunnut Jumalan armahtavan Niiniveä. Hän ei olisi halunnut, että Jumalan armo kuuluu kaikille ja annetaan ilman mitään ehtoja. Hänen näkemyksensä mukaan Jumalan armo sai rajoittua vain heprealaisiin, oman kansaan. "Armo kuuluu vain minulle ja minun kansalleni!"

Hämmästyttävää on jälleen kerran se lempeys, jolla Jumala suhtautuu niskuroivaan palvelijaansa. Hän opettaa tätä risiinikasvin avulla. Joona ilahtuu, kun Jumala toimittaa leveälehtisen risiinikasvin varjostamaan hänen päätään auringon poltteelta. Seuraavana aamuna Jumala antoi madon purra risiinikasvia ja se kuivettui. Jumala halusi opettaa Joonaa tällä pikku episodilla: Sinä ihmispoloinen tunnet sääliä ja murhetta jo silloin, kun sinulta katoaa sellainen, jonka olet lahjaksi saanut. Minä puolestani tunnen sääliä sellaista kohtaan, minkä olet itse luonut. Ninive on suuri kaupunki, jossa on paljon ihmisiä ja myös paljon eläimiä. Enkö saisi osoittaa rakkauttani sitä kohtaan?[11]

 

Antisankarin opetukset

Joonan kirja kertoo aikamoisen antisankarin seikkailuista ja kohtalosta. Satiirin keinoin siinä tulee esille useita keskeisiä meidän aikaamme ja meihin liittyviä opetuksia.

Ensinnäkin Joonan kirja paljastaa – kuten alussa jo viittasin – niin yksityisen ihmisen kuin yhteisönkin itseriittoisuuden ja omahyväisyyden. Myös uskonnollisten yhteisöjen, kirkkojen ja järjestöjen vaarana on tekopyhyys ja itsetyytyväisyys, kääntyminen sisäänpäin ja samalla varsinaisen tehtävän unohtaminen. Tämä vaara koskee omaa kirkkoamme. Tätä kysymystä kannattaa pohtia myös kirkkomme järjestöissä, Merimieskirkossakin. Siksi mielessäni on kahden piispakollegan viisaat ajatukset. Helsingin piispa Eero Huovinen on kysynyt, ”miten voisimme oman hurskautemme korostamisen ja toisten moittimisen sijasta katsoa useammin peiliin kuin suurennuslasiin?”[12] Kuopion piispana toiminut Olavi Kares puolestaan on todennut vuosikymmeniä sitten aforismikokoelmassaan: ”Samassa suhteessa kuin kirkon sisäisen, rakentavan opposition merkitys vähenee, kasvaa ulkoa tulevan opposition iskuvoima.”[13]

Joonan kirja on ohjaamassa meitä yksityisinä kristittyinä, kirkkona ja järjestönä terveelliseen itsekritiikkiin ja arviointiin.

Toiseksi: Antisankarin seikkailujen opetus ei tyhjenny elämänohjeisiin, vaan tähtää vielä syvemmälle. Koko Joonan kirjan avainjae on neljännen luvun jae kaksi: ”Sinä olet anteeksiantava ja laupias Jumala, sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi on suuri.” Jumalan pyhä viha ja tuomio muuttuvat Jumalan armoksi siellä, missä ihminen tunnustaa pahuutensa ja syntinsä, kuten Niniven asukkaat tekivät. Katumuksella ei ostettu eikä ansaittu Jumalan armoa. Mutta katumus teki mahdolliseksi armon vaikutuksen ihmisessä, se päästi Jumalan armon ihmisen luo.

Joonan kirjan sanoma on, kuinka Jumala ”tuhlaa” armoa ja pitkämielisyyttä syntisten ihmisten hyväksi - jopa uppiniskaisen palvelijansa hyväksi. Me voimme olla armottomia ja ennakkokäsityksemme voivat olla esteenä näkemästä toista ihmistä Jumalan rakastettuna. Saatamme nähdä toiset ihmiset pelastuksen ja Jumalan armon tarpeessa oleviksi samalla tavalla kuin Joona näki foinikealaiset merimiehet. Kuitenkin samaan aikaan voimme torjua jonkun muun rakkaudeltamme, niin kuin Joona teki niniveläisille. Me olemme kovin valikoivia siinä, ketä rakastamme. Jumalan rakkaus ei valikoi. Hänen sydämensä on avoin silloinkin, kun meidän sydämessämme ei enää ole tilaa. Hän armahtaa, vaikka me olisimme armottomia.

Vanhan testamentin eksegetiikan professori A.F. Puukko kiteyttää Joonan kirjan sanoman vuonna 1956 viimeiseksi jääneessä teoksessaan: ”Joonan kirja on VT:n jaloimpia kirjoja, todellinen kirjallinen ja uskonnollinen helmi. Se tahtoo osoittaa, että Jahve, Israelin Jumala, kaiken maailman Jumala, ei ole säälimätön koston Jumala, vaan armon ja armahtavaisuuden Jumala. Sen perusajatus on: Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen tekisi parannuksen ja eläisi.”[14]

Kolmanneksi Joonan kirja muistuttaa lähetystehtävästä, vaikka nimihenkilö onkin tässä suhteessa todellinen antisankari. Joonan kirjaa ei olekaan kutsuttu Vanhan testamentin lähetyskirjaksi siksi, että Joona olisi ollut lähetyssaarnaajana esikuvallinen. Toki hänen saarnansa oli lyhyt ja tehokas, mutta asennoituminen kaikkea muuta kuin Jumalan tahdon mukainen.

Joonan kirja on lähetyskirja siinä olevan selkeän lähetystehtävän vuoksi. Jumalan sanaa oli julistettava muillekin kuin vain juutalaisille. Jumala haluaa armahtaa kaikkien kansojen ihmisiä kaikkialla. Tätä viestiä välittämään kristillinen kirkko on lähetetty sanoin ja teoin. Lähetystehtävä on kirkolle annettu, se on suorastaan sen olemuksessa. Siksi sen keskeisyyttä on syytä korostaa. Erityisen tärkeää se on aikana, jolloin kirkon identiteetti uhkaa haurastua ja kirkon missionaarinen luonne heiketä. Kirkko on helppo hyväksyä sosiaalisena ja kasvatuksellisena toimijana sekä arvostaa etiikan ja arvojen esilläpitäjänä. Ne ovatkin tärkeä osa kirkon kokonaisvaltaista tehtävää. Mutta pohjimmiltaan kirkko on missionaarinen, sen elämä on lähetettynä olemista. Jumalan kutsumina hänen omansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan (Matt. 28:18–20). Tämä on myös Merimieskirkon tehtävä. Sen aiempi nimi Merimieslähetysseura viestitti tehtävän selvästi jo järjestön nimessä.

Kirkko on lähetetty välittämään Jumalan armon ja rakkauden sanomaa kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa. Kirkon ja sen järjestöjen tehtävänä on toimia Jumalan armon välikappaleina sanoin ja teoin. Sen on oltava jatkuvasti liikkeellä. Sen on ylitettävä ja murrettava raja-aitoja, jotka erottavat ihmisiä Jumalasta ja toisistaan. Sen on kutsuttava ihmisiä Kristuksen yhteyteen sekä palveltava lähimmäisiä kaikkialla maailmassa. Silloin se täyttää sen tehtävän, jota varten se on olemassa.

 


[1] Anthony de Mello S.J., Kuuletko linnun laulun? (Katolinen tiedostuskeskus 1993), 107.

[2] Timo Veijola, Ihminen missä olet? (Suomen Pipliaseura 1990), 97.

[3] Teuvo V. Riikonen, Velikultia ja veijareita (Karas-Sana 2006), 36.

[4] Veijola 1990, 98.

[5] Olavi Peltolan kotisivut, http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/vt/vt7f.html

[6] Veijola 1990, 99.

[7] Riikonen 2006, 38-39.

[8] Veijola 1990, 100.

[9] Veijola 1990, 100.

[10] Riikonen 2006, 40.

[11] Veijola 1990, 101.

[12] Eero Huovinen, Käännä kasvosi Herra (WSOY 2005), 144.

[13] Olavi Kares, On on tahi ei ei (WSOY 1956), 70.

[14] A.F. Puukko, Raamatun selitysteos IV (WSOY 1956), 395.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe Puumalan seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 16.8.2009

  

Muutos on sana, joka kuvaa sekä Puumalan seurakunnan että tänään virkaan asetettavan kirkkoherra Helena Castrénin elämää. Edellinen kirkkoherra, rovasti Raimo Ursin palveli täällä yli kolme vuosikymmentä. Siten kirkkoherran vaihtuminen merkitsee seurakunnalle suurta muutosta. Sen lisäksi niin kirkon kuin muun yhteiskunnan muutokset vaikuttavat myös Puumalan seurakunnan elämään. Tässä ei tarvitse kuin viitata vaikkapa Etelä-Savon haasteisiin väestökehityksen, kuntarakenteiden tai elinkeino- ja työllisyysnäkymien osalta. Ne koskettavat myös tätä paikkakuntaa ja täällä eläviä ihmisiä. Seurakunta elää muutosten keskellä.

 

Yhtä hyvin muutos koskee sinua, Helena. Aivan konkreettisesti olette puolisosi Eeron kanssa muuttaneet pääkaupunkiseudulta tänne Puumalaan ja asettuneet asumaan pappilaan. Työsi on muuttunut Helsingin diakonissalaitoksen papin tehtävästä kirkkoherran viran vastuisiin. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Millaisia eväitä seurakunta ja kirkkoherra tarvitsevat muutoksen keskellä? Ennen kaikkea seurakunnassa tarvitaan luottamusta. Siitä kasvaa avoimuus. Se puolestaan antaa rohkeuden kohdata ja ratkoa eteen tulevat kysymykset, haasteet ja ongelmat. Tästä nousee kyky ja tahto tehdä työtä ja kantaa vastuuta yhdessä. Ja se mahdollistaa muutoksessa elämisen ja muutoksessa jaksamisen. Kaiken perustana on siis luottamus. Sitä rakentamaan sinut, Helena, on kirkkoherrana kutsuttu. Kyse on luottamuksesta omiin taitoihin ja kykyihin, luottamuksesta työtovereihin ja luottamushenkilöihin, luottamuksesta seurakuntalaisiin. Kuitenkin viime kädessä kyse on luottamuksesta Jumalaan, hänen johdatukseensa ja huolenpitoonsa. Profeetta Jesaja muistuttaa: ”Hiljainen luottamus on teidän voimanne.” (Jes. 30:15)

 

Luottamuksen lisäksi muutoksen keskellä tarvitaan tulevaisuudenuskoa ja toivoa. Seurakunnan yhtä hyvin kuin koko kirkon tulevaisuutta ei ratkaista hengellisyyden ja maallistumisen välillä, vaan pikemminkin toivon ja kyynisyyden välillä. Kirkon ja sen työntekijöiden tehtävä ei ole voivotella maailman pahuutta tai kyynisesti päivitellä maallistumista. Meidän ei pidä joutua tappiomielialan ansaan tai antaa erilaisten ennusteiden ja tilastojen lamauttaa. Seurakunnassa tarvitaan tulevaisuudenuskoa ja toivon näköaloja.

 

Uhkakuvien asemesta täällä Puumalassa on nähtävä ne mahdollisuudet ja vahvuudet, joita seurakunnalla on. Seurakunnan tehtävä on luottaa Jumalan todelliseen läsnäoloon tässä maailmassa ja tuoda siitä avautuvaa toivoa ihmisille ja koko luomakunnalle. Erityisesti nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa kirkon sanomalle turvallisuudesta, luottamuksesta, toivosta ja tulevaisuudesta on kysyntää. Tällaiseksi toivon ja tulevaisuudenuskon rohkaisijaksi kirkkoherra on kutsuttu. Jeremian kirjan lupaus on rohkaiseva: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11) Tästä sanomasta myös sinä, Helena, kirkkoherrana saat itse elää ja ammentaa voimaa niin työhösi kuin koko elämääsi.

 

Hyvä Helena. Puumalan seurakunta on kutsunut sinut tärkeään ja vastuulliseen tehtävään. Ole täällä yhteyksien luoja ja luottamuksen rakentaja. Toimi täällä tulevaisuudenuskon tuojana ja toivon julistajana. Muista samalla, että et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi ja viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä. Hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Helena Castrén asetetaan Puumalan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Puhe Pertunmaan seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 9.8.2009

 

Tänään on Pertunmaan seurakunnassa juhlapäivä, kun kirkkoherra Tapio Lehrbäck asetetaan virkaan. Kirkkokäsikirjassa tälle päivälle on otsikko ”Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa”. Se sopii erityisen hyvin tähän tilaisuuteen. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

Kirkkoherran tehtävä on vaativa. Kirkkoherran vastuulla on seurakunnan kokonaisuus. Hän joutuu kantamaan seurakuntaan kohdistuvat odotukset ja kritiikin. Kirkossa ja yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ja niiden ennakointi edellyttävät kirkkoherralta monenlaisia valmiuksia. Lisäksi johtajuuteen liittyvät paineet sekä viranhaltijan persoonaan ja elämään kytkeytyvät odotukset lisäävät tehtävän haasteellisuutta.

Oman lisänsä viranhoitoon tuo se, että seurakunnan johtajan tehtävä on yksinäinen virka. Monet asiat ja vastuun joutuu kantamaan yksin. Kuitenkaan kirkkoherra ei täytä omaa paikkaansa yksin tai erillään, vaan osana pertunmaalaisten ihmisten yhteisöä. Tarkoitan tässä sekä työntekijöitä, luottamushenkilöitä että seurakuntalaisia. On tärkeää, että luottamus rakentuu molempiin suuntiin. Ihanne on, että työntekijät, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset voivat hyvillä mielin sanoa: siinä on meidän kirkkoherramme, ja kirkkoherra voi sanoa hyvillä mielin: tämä on meidän seurakuntamme. Tällaisen luottamuksen rakentamiseksi kannattaa nähdä vaivaa ja tehdä työtä.

Hyvä Tapio, kun sinut asetetaan Pertunmaan kirkkoherran virkaan, sinut asetetaan monenlaisten odotusten keskelle. Ne voitaisiin tiivistää tämän pyhäpäivän otsikon sanoihin. Sinulta odotetaan ennen kaikkea uskollisuutta Jumalan lahjojen hoitamisessa. Kirkkoherran tehtävässä saat laittaa käyttöön kaikki lahjasi, taitosi, tietosi ja koko persoonasi. Se on tehtävä, joka koskettaa sinua ihmisenä hyvin kokonaisvaltaisesti, kaikkea sitä, mitä ihmisenä olet. Se on tehtävän antoisa puoli, mutta siihen kätkeytyy myös sen vaativuus ja raskaus.

Tämän pyhäpäivän yhdessä raamatunlukukappaleessa ovat sanat: ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” (Sananl. 3:5-6) Muista tämä kaikkien odotusten ja paineiden keskellä. Voit turvata tehtävän antajaan. Saat luottaa, että hän osoittaa oikean tien. Et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi ja viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä ja hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu.

Hyvä seurakunta. Tänään Tapio Lehrbäck asetetaan Pertunmaan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Lehrbäckille annettavan valtakirjan.

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Puhe Taipalsaaren seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 30.8.2009

 

Taipalsaaren seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Risto Koskimäki asetetaan virkaan. Kirkkoherranviran hoitaminen edellyttää erityistä luottamusta, sillä kyse on seurakunnan johtajan tehtävästä. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Hyvä Risto. Taipalsaaren seurakunta on osoittanut sinua kohtaan suurta luottamusta kutsuessaan sinut kirkkoherran virkaan. Jokaisen papin ja erityisesti kirkkoherran tulee muistaa, että seurakunta ei ole minua varten, vaan minä olen seurakuntaa varten. Kirkkoherra on kutsuttu koko seurakunnan palvelijaksi, kaikkien paimeneksi. Hänen tehtävänsä on pitää huolta koko seurakunnasta, siis kaikista taipalsaarelaisista ja seurakunnan kokonaisedusta. Voit joutua tekemään kipeitäkin ratkaisuja, joudut kantamaan monenlaisia taakkoja ja joudut olemaan työssäsi välillä yksinäinen. Kirkkoherran tulee osoittautua saamansa luottamuksen arvoiseksi. Mittapuuna on kaksi asiaa: viran tehtävä ja seurakuntalaisten hyvä. Ajattele ensi sijassa sitä tehtävää, johon sinut tänään asetetaan, ja ajattele sitten seurakuntalaistesi etua, heidän ajallista ja iankaikkista hyväänsä.

 

Seurakunnan luottamuksen lisäksi kirkkoherranviran hoitamisessa kyse on viranhaltijan osoittamasta luottamuksesta. Hänen tulee luottaa omiin taitoihinsa ja kykyihinsä, rakentaa luottamusta työtovereihin ja luottamushenkilöihin, huolehtia omalta osaltaan luottamuksesta seurakuntalaisiin. Sinulta, Risto, kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. Ne muistuttavat kolmannesta, kaikista tärkeimmästä luottamuksesta.

 

Tämän pyhäpäivän yhdessä raamatunlukukappaleessa apostoli Paavali sanoo: ”Tällaisen luottamuksen Jumalaan on Kristus saanut meissä aikaan. En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on peräisin Jumalalta.” (2 Kor. 3:4-5) Kirkkoherrana saat tukeutua siihen, että Jumala luottaa sinuun. Hän on kutsunut sinut pappisvirkaan ja johdattanut nyt tämän seurakunnan kirkkoherraksi. Myös lahjasi, taitosi ja kykysi ovat Jumalan lahja. Kirkkoherran tehtävässä saat laittaa ne kaikki käyttöön. Se on tehtävä, joka koskettaa sinua ihmisenä hyvin kokonaisvaltaisesti, kaikkea sitä, mitä ihmisenä olet. Se on tehtävän antoisa puoli, mutta siihen kätkeytyy myös sen vaativuus ja raskaus.

 

Risto, Taipalsaaren seurakunta on kutsunut sinut tärkeään ja vastuulliseen tehtävään. Se on luottamuksen osoitus. Samoin osoita sinä luottamusta seurakuntaa, työtovereita, luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisia kohtaan. Ja ennen kaikkea muista, että Jumala luottaa sinuun ja sinä saat luottaa häneen. Et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi, kykyjesi tai viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä. Hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Risto Koskimäki asetetaan Taipalsaaren seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe Sotainvalidien Veljesliiton Suur-Savon piirin kirkkopäivässä 6.9.2009

Kuluneella viikolla on muisteltu erityisen paljon seitsemän vuosikymmen takaisia tapahtumia. Teillä veteraanisukupolven jäsenillä on näistä tapahtumista omia kokemuksia ja muistikuvia.

Sodan uhka leijui ilmassa pitkin syksyä 1939. Saksan ja Neuvostoliiton sopimus Baltian etupiirijaosta tuli tunnetuksi. Saksalaiset joukot hyökkäsivät ensimmäinen syyskuuta Puolaan. Neuvostoliitto esitti Suomelle alueneuvotteluja. Uhka tiivistyi lokakuun kuluessa. Monet Etelä-Suomen asutuskeskusten ihmiset hakeutuivat maaseudulle turvaan kaiken varalta.

Kesällä oli Kannasta linnoitettu vapaaehtoisin voimin. Kesäkuussa säädetty yleinen työvelvollisuuslaki astui voimaan lokakuun puolivälissä. Lokakuun alusta lähtien toteutettiin sotaväessä järjestelyjä, jotka viittasivat sotaan varautumiseen.

Neuvostoliiton aluevaatimuksista keskusteltiin vilkkaasti, monenlaiset huhut kiertelivät maata. Kun neuvottelut marraskuun puolivälissä katkesivat eikä mitään pakotteita heti kuulunut, tilanne alkoi rauhoittua. Pääministeri A.K. Cajander kehotti radiopuheessaan kansalaisia palaamaan mahdollisimman pian normaaliin elämään. Maalle evakkoon lähteneet kaupunkilaiset alkoivat palailla takaisin.

Silti rajoille ryhmitettiin joukkoja. Sotaväessä olleiden lomat peruutettiin, vastikään kotiutettuja alettiin kutsua uudelleen palvelukseen. Reserviläisiä koottiin kertausharjoituksiin aselaji aselajin jälkeen. Yleiset kertausharjoitukset (YH) alkoivat marraskuun 11. päivänä.

Loka-marraskuun aikana joukko-osastoja siirrettiin itärajaa kohti. Uutisia alueluovutusneuvotteluista keräännyttiin kuuntelemaan korsuun tai tupaan, missä vain radio oli saapuvilla. Epävarmuus tuntui kaikkein pahimmalta. Kun sota syttyi marraskuun 30. päivä 1939 neuvostoarmeijan hyökätessä Suomeen, se merkitsi vuosien henkiinjäämistaistelua pienelle kansakunnalle.

Suomi kesti niin talvisodan, jatkosodan kuin Lapin sodankin koettelemukset sekä sotienjälkeisen raskaan jälleenrakennusajan sotakorvauksineen ja alueluovutuksineen. Kysymykseni on, mitkä olivat ne elämän arvot, joiden varassa kansamme kesti? Mitkä ovat sellaisia kestäviä elämän eväitä, jotka ovat auttaneet vaikeina aikoina ja jotka auttavat meitä nykyhetkessä ja myös tulevaisuudessa? Psalmi 78 avaa tähän kysymykseen tärkeän näköalan:

”Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki. Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia, vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet. Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen, jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedeskin syntyvät ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen. Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään."(Ps.78:1-7)

Psalmi korostaa sitä, miten tärkeää on nuoren sukupolven saada kuulla menneen historian opetuksia, jotta se osaisi ottaa niistä oppia. Vanhassa Israelissa oli vankka tapa, että äidit ja isät, isoäidit ja isoisät kertoivat lapsilleen kansansa menneistä tapahtumista ja Jumalan teoista. Varsinkin perheenisän tehtävänä oli huolehtia tradition siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Tämä perintö oli sukua yhdistävä tekijä. Yhteinen menneisyys oli pientä kansaa koossa pitävä voima, vaikka jouduttiin asumaan vieraitten heimojen ja kansojen keskellä, välillä hyvinkin levottomissa ja vieraissa oloissa. Tässä menneisyyden siirtämisessä oli kaksi kohtaa. Toisaalta oli tärkeää tuntea kansan vaiheet, sen historia. Mutta se ei pelkästään riittänyt. Tarvittiin myös taju siitä, miten kaikkivaltias Jumala oli kansaa johtanut ja valmistanut kaikille kansoille pelastuksen. Yksinkertaisesti oli kyse siitä, että nousevaan sukupolveen piti juurruttaa rakkaus omaan kansaan, isänmaahan, rakkaus heikompien auttamiseen sekä rakkaus Jumalaan. Ja tätä myös me suomalaiset tarvitsemme: rakkautta isänmaahan, rakkautta lähimmäiseen ja rakkautta Jumalaan.

Ensinnä siis tarvitsemme rakkautta isänmaahan. Tarvitsemme oman historian, kielen, menneiden sukupolvien työn ja taistelun arvostamista. Tarvitsemme oman kulttuurisen ja henkisen perinnön arvostamista. Nykyaikana yhä kansainvälistyvässä maailmassa on erityisen tärkeää kyetä mieltämään oma taustansa ja identiteettiinsä. Tämä koskee yksilöä, mutta myös koko kansaa. Kansamme selvisi raskaat sotavuodet, koska olimme yksimielisiä. Me selviämme kansana tulevaisuudessa, jos meillä on halua ja tahtoa työskennellä yhteisten päämäärien hyväksi, jos meillä on yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteiset arvot. Toisin sanoen, jos meillä on rakkautta tähän isiemme maahan. Tämä isänmaanrakkaus ei ole nationalismia, jossa oma kansa nostetaan muiden yläpuolelle ylimmäksi arvoksi. Mutta isänmaallisuus ei ole myöskään kosmopolitismia, juuretonta maailmankansalaisuutta. Terve isänmaallisuus on oman maansa arvostamista, mutta arvon antamista myös muille kansoille. Silloin voi toteutua Sakari Topeliuksen Maamme-kirjan kaunis näky: "Jumalan viisas tahto on, että kansojen tulee alituisesti toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun suuressa yhteiskunnassa, joka jakautuu moneen haaraan. Se on suuren koivun kaltainen: sen lehtenä olet sinä ja sinun pieni kotisi; oksa on kansasi ja runko koko ihmiskunta."

Toiseksi tarvitsemme rakkautta lähimmäiseen. Tarkoitan niitä eettisiä arvoja, jotka nousevat kristillisestä uskostamme. Ne ovat muodostaneet vuosisatojen ajan sen kansamme selkärangan, joka on kestänyt vaikeatkin ajat. Toista on autettu ja tuettu hänen vaikeuksissaan, heikommista on pidetty huolta. Veljeä ei ole jätetty. Lähimmäisenrakkaus on sitonut meitä toisiimme. Näillä eväillä me olemme jaksaneet ja yhä jaksamme.

Raskas sota ja vaikeat olot yhdistivät suomalaisia. Silloin koettiin jotakin tärkeää siitä, mitä kutsutaan omana aikanamme yhteisöllisyydeksi. Yhteisöllisyyttä kaivataan, ja se nostetaan toistuvasti esille arvoista puhuttaessa. Sotaa käyvässä Suomessa, kuten myöhemmin sotien jälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa, toimittiin periaatteella, ettei yksikään putoaisi pois joukosta, ettei kaveria jätettäisi. Se oli hyvin yksinkertaista yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Tällaista elämäntapaa me nytkin tarvitsemme. Yksilön vapaus on luovuttamaton länsimainen arvo. Yksilö voi olla vapaa kuitenkin vain sellaisessa yhteiskunnassa, joka on terve ja toimiva. Siksi oman vapauden turvaaminen vaatii suostumista siihen, että jokaisen on toimittava myös yhteisen edun ja heikon lähimmäisen hyväksi, ei vain oman aseman turvaamiseksi. Tällaista lähimmäisenrakkauden asennetta kaipaamme koteihimme, työpaikoillemme ja yhteiskuntaamme.

Isänmaanrakkauden ja lähimmäisenrakkauden lisäksi tarvitsemme rakkautta Jumalaan. Psalmintekijä muistuttaa: Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt. ... Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään.

Isiemme voimavarana on ollut usko Jumalaan. Isien uskoon meidät on kasvatettu ja sen kirkon jäseneksi liitetty. Sitä me nytkin tarvitsemme: uskoa Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Tarvitsemme Jumalan käskyjen ja Jumalan sanan opetuksen noudattamista. Meillä tulisi olla suorastaan hätä siitä, että kaikki oppisivat tuntemaan nämä opetukset. Psalmista käy ilmi, millaista huolta tästä asiasta sen kirjoittaja kantaa. Hän kertoo varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka käy, jos unohdetaan Jumalan käskyt ja opetukset.

Ihminen ei jaksa turvautua Jumalaan ilman Hänen sanaansa. Usko ilman sitä on ideologiaa, yritystä selittää todellisuutta ja tulevaisuutta pelkästään omien havaintojen ja kokemusten kautta. Jumalasta voidaan tällöin sanoa sitä ja tätä, mutta tärkein jää puuttumaan. Tälle Jumalalle ei voi puhua, häneen ei voi turvautua, hän ei anna pohjaa elämälle, ei rauhaa eikä voimaa. Hän on itse tehty Jumala, heikko ja voimaton. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi heittäytyä hänen varaansa, turvautua häneen.

Arkkipiispa Martti Simojoki on sanonut: "Uskon ja epäuskon välillä me jokainen horjumme, kiusaukset saartavat meitä. Epäuskon kiusaus on niistä vaarallisin. Ellemme pidä kiinni Jumalan laista ja Jumalan evankeliumista, varmasti tulemme sortumaan. Siunattuja ovat ne ihmiset, jotka omalla esikuvallaan, kilvoittelullaan, neuvoillaan, varoituksillaan ja kehotuksillaan meitä näistä molemmista muistuttavat. Siunattu on omien vanhempiemme muisto, kun se meitä tässä asiassa vuosikymmenienkin takaa ohjaa." Siunattuja ovat ne, jotka ovat opastaneet meitä rakastamaan Jumalaa ja turvautumaan häneen. Niin oman elämämme kuin kansan murrosaikojen keskellä meillä on Jumala, johon turvautua.

Uskossa ei kyse ole pelkästä kulttuuriperinnöstä, vaan todellisesta elämän voimasta, joka syntyy elävän, ylösnousseen Vapahtajan kohtaamisesta. Tämä Vapahtaja, Jeesus Kristus on luvannut jo pyhän kasteen hetkellä olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Tämä lupaus kattaa menneet päivät, tämän päivän kuin tulevaisuudenkin.

Vanhassa juutalaisessa legendassa kerrotaan lainopettaja Chonista. Hän näki eräällä matkallaan miehen istuttamassa johanneksenleipäpuuta. Choni pysähtyi katselemaan hänen työtään ja kysyi: "Milloin tämä puu alkaa tuottaa hedelmää?" Mies vastasi: "Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua." Silloin lainopettaja huudahti: "Hullu mies! Luuletko olevasi vielä elossa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua ja saavasi nauttia työsi hedelmää? Istuta mieluummin sellainen puu, joka kantaa hedelmää niin pian, että voit itse iloita siitä." Mies oli tällä välin saanut työnsä päätökseen ja katseli tainta iloisin mielin. Hän vastasi: "Rabbi, tullessani tähän maailmaan näin johanneksenleipäpuita ja söin niiden hedelmiä, vaikka en ollut itse istuttanut niitä. Esi-isäni olivat istuttaneet ne. Kun olen saanut nauttia sellaisesta, mistä en ole itse nähnyt vaivaa, haluan istuttaa puun lapsiani ja lapsenlapsiani varten, heidän ilokseen. Me ihmiset pysymme elossa vain, jos ojennamme auttavan kätemme toisellemme. Minä olen yksinkertainen mies, mutta tunnen sanonnan: 'Ilman matkatovereita kuolema on matkalaisen toveri.' "

Ei meilläkään ole ollut syntyessämme mitään, mitä olisimme mukanamme tuoneet. Juutalaisen johanneksenleipäpuun istuttajan tavoin yhä edelleen moni isäntä istuttaa puita metsäänsä lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Olemme saaneet nauttia sellaisesta, josta isämme ja äitimme ovat nähneet vaivaa. Heiltä olemme saaneet isänmaamme, sen vapauden ja rakkauden tätä maata kohtaan. Te veteraanit ja teidän sukupolvenne olette tätä maata puolustaneet ja uhrautuneet. Teiltä olemme perineet isien uskon ja turvan Jumalassa. Teiltä olemme oppineet sen, että pysymme elossa vain ojentamalla auttavan kätemme lähimmäisellemme. Meidän tehtävämme on jatkaa tätä ketjua eteenpäin tuleville sukupolville. Rakkaus isänmaahan, rakkaus lähimmäiseen ja rakkaus Jumalaan on voimamme, jonka varassa voimme turvallisin mielin kohdata tulevaisuuden.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Kirkosta kiinni -nuoret aikuiset ja kirkko, 1.10.2009

 

Piispa Seppo Häkkisen alustus Maavoiminen kirkollisen alan suunnitteluseminaarissa

 

 

Nuoret aikuiset ovat olleet viime vuosina vilkkaan keskustelun kohteena sekä kirkossa että muualla yhteiskunnassa. Tutkimuksellisen mielenkiinnon kohteeksi nuoret aikuiset tulivat 1980-luvun lopulla. Keitä he oikein ovat? Kuka on nuori aikuinen?

 

Lastensuojelulaki (1:3) määrittää lapseksi alle 18-vuotiaan ja nuoreksi alle 21-vuotiaan. Kansalaisuuslain mukaan (4:28) nuori henkilö on 18-22 –vuotias. Uudessa nuorisolaissa (1:2) nuoreksi ymmärretään alle 29-vuotias. Varsin yleisesti nuori aikuinen onkin määritelty 18-29 –vuotiaaksi. Esimerkiksi Suomessa ensimmäisiin nuoriin aikuisiin kohdistuneessa tutkimushankkeessa ”Nuoret aikuiset Helsingissä” vajaat parikymmentä vuotta sitten kohderyhmänä olivat 20-29 –vuotiaat. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että viime vuosina nuoren aikuisen ikämääritelmä on noussut. Nyt monissa selvityksissä ja tutkimuksissa nuori aikuinen määritellään kuuluvaksi ikäryhmään 18-39 –vuotiaat. Esimerkkinä käy Helsingin seurakuntayhtymän nuorten aikuisten projekti ja siihen liittynyt laaja tutkimushanke Case Kallio, jossa nuori aikuinen määriteltiin 20-39 –vuotiaaksi.[1]

 

Nuoren aikuisen määritelmän venyminen kertoo yhden olennaisen syyn siihen, miksi tämä ikäryhmä on keskusteluttanut viime aikoina koko yhteiskunnassa. Vajaan parinkymmenen vuoden aikana nuorten aikuisten ikäluokissa on tullut esille ilmiö, jota on alettu kutsua aikuisuuden lykkäämiseksi ja nuoruuden pitkittämiseksi. Aika, jolloin yhteiskunnassamme eletään nuoruuden suomalla ”luotolla”, on pidentynyt. Meillä länsimaissa on pitkään ollut vallalla ajattelu, että koska nuoret ovat nuoria, heillä on enemmän oikeuksia kuin velvollisuuksia. Nyt nämä nuoruuden oikeudet ovat ulottuneet yhä vanhempiin ikäryhmiin. Samoin tähän kauteen liittyvä pohdinnallinen tila on pidentynyt. Se aika, jolloin etsitään vastauksia elämän peruskysymyksiin: pohditaan elämän tarkoitusta ja etsitään konkreettista itselle sopivaa elämäntapaa, on pidentynyt. Elämän suunta voi olla haussa yhä vanhemmilla. Aikuiselämän vastuuta kartetaan ”mieluummin vanha kuin aikuinen” –hengessä.[2]

 

Lykätyn aikuisuuden näkökulmasta 30 vuoden ikä ei enää ole se raja, jolloin aiemmin katsottiin nuoruuden päättyvän ja aikuisuuden alkavan. Kun opinnot pitkittyvät, jalansijan saamiseen työelämässä panostetaan ja perheiden perustaminen ja erityisesti lasten saaminen siirtyy yhä myöhempään ikävaiheeseen. Samalla siirtyy myös välttämätön vastuun ottaminen muista kuin itsestä. Tätä on kutsuttu aiempien sukupolvien elämäntapaan verrattuna nykyajan nuorten aikuisten etupainotteiseksi urakehitykseksi ja lykätyksi elämäksi. Opiskeluun, työhön ja uraan panostetaan. Sen lisäksi elämyksellinen elämäntapa viettelee yhä useampaa venyttämään sitoutumatonta elämänvaihetta.[3]

 

Nuorta aikuista ei oikeastaan voikaan määritellä tarkasti iän mukaan. Kyse ei siis ole ensisijaisesti iästä vaan elämäntavasta, arvomaailmasta ja maailmankuvasta. Nuori aikuinen on usein kaupunkilainen, hyvin koulutettu ja kansainvälinen. Hänen elämäänsä leimaa tilapäisyys ja projektit: projektisuhteet, projektiasuminen ja projektityö. Jatkuvan valinnan kulttuuri, media, mainonta ja brändit rakentavat nuoren aikuisen identiteettiä. Hän elää ikävaihetta, jolloin tehdään monia pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja: muutetaan pois lapsuuden kodista ja itsenäistytään, opiskellaan ja siirrytään työelämään, etsitään elämänkumppania ja saadaan mahdollisesti lapsia. Elämässä ja yhteiskunnassa paikkaansa etsivä nuori aikuinen on muutoshakuinen kuluttaja, riskejä ottava sekä asioita laajasti tiedostava ja suvaitsevainen.[4]

 

Suomalaisten ja samalla luonnollisesti myös nuorten aikuisten asennemaailmaa voi kuvata yleisesti ja lyhyesti RISC Monitor – nelikentällä. Kahden ulottuvuuden pohjalta ihmiset voidaan tyypitellä neljään ryhmään, jotka ovat niin sanotut näkemys-suomalaiset, ilmiö-suomalaiset, perinne-suomalaiset ja mukavuus-suomalaiset. Nuoret aikuiset, erityisesti alle 30-vuotiaat, sijoittuvat muita suomalaisia useammin ilmiö- ja mukavuus-suomalaisten ryhmiin.[5] Tosin koko ajan on muistettava, että nuoret aikuiset eivät ole mikään homogeeninen ryhmä. Se koostuu hyvin erilaisista ja erilaisista elämäntilanteissa olevista ihmisistä, joiden maailma on täynnä ristiriitaisuutta, erilaisuutta ja monimuotoisuutta.

 

Jussi, 30 v.

 

Nuorten aikuisten elämäntavoissa ja arvomaailmassa tapahtuneet muutokset ovat haastaneet suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea sen monet perinteiset instituutiot. Esimerkkinä tästä käy Jussi, 30-vuotias suomalainen tietotekniikan ammattilainen Espoosta.[6]

 

15 vuotta sitten Jussi sai kutsukirjeen rippikouluun kotiseurakunnaltaan Joensuussa. Hän oli lämmittämässä saunaa ja saattoi käyttää kutsua sytykkeenä. ”Rippikoulu ei ollut meikäläisen juttu”, Jussi perustelee ratkaisuaan hiljaisella äänellä. Kolme vuotta myöhemmin hän erosi kirkosta. ”En ole tippaakaan uskovainen ihminen”, hän sanoo.

 

Rippikoulun jälkeen ei kulu kuin muutama vuosi, kun on päätettävä, meneekö armeijaan. Jussi teki kuten suurin osa ikätovereistaan vielä 1990-luvun alkupuolella. Hän meni armeijaan suoraan koulusta ja kotiutui kahdeksan kuukauden päästä rajajääkärinä. ”Tasan kymmenen vuotta armeijan päättymisen jälkeen minut kutsuttiin kertausharjoituksiin, mutta en mennyt sinne. Kieltäydyin käskystä ja anoin pääsyä täydennyspalvelusmieheksi”, hän kertoo.

 

Jokaisella 18 vuotta täyttäneellä suomalaisella on äänioikeus. Alle kolmekymppisistä puolet äänestää. Se tarkoittaa, että puolet eivät äänestä. Jussi kertoo äänestäneensä kaikissa mahdollisissa vaaleissa. ”Äänestän sitä puoluetta, joka juuri sillä hetkellä tuntuu pienimmältä pahalta.” Puoluetta hän on vaihtanut monta kertaa oikealta vasemmalle. Hän on äänestänyt esimerkiksi kokoomusta ja vihreitä. Viimeksi eurovaaleissa hän antoi tukensa Suomen kommunistisen puolueen ehdokkaalle. Oletko harkinnut liittyväsi johonkin puolueeseen? ”En ole koskaan harkinnut.”

 

Aiemmin Jussi tilasi kotiinsa Helsingin Sanomat ja lisäksi lukuisia lehtiä, jotka eivät maksaneet tilaajalle mitään. Nyttemmin hän on lopettanut sanomalehden tilauksen. ”Luen työmatkalla Metron ja Uutislehti sadan. Ne riittävät minulle. En tarvitse sanomalehteä.” Työpaikalla Jussi lukee talouslehtiä ja vilkaisee netistä uutisia. Televisiosta hän katsoo uutisia ja ajankohtaisohjelmia.

 

Työmarkkinoilla Jussi on tyypillinen tapaus. Heti koulun ja armeijan jälkeen hän muutti työn ja koulun perässä Joensuusta Helsinkiin. Vakituista työtä ei aluksi löytynyt. Hän vakuuttaa, että lähes kaikki työ kelpasi. Hän on ollut siivoojana, päiväkodissa lapsia hoitamassa, sosiaalitoimistossa, opettajan sijaisena ja monissa muissa tilapäisissä hommissa. Eräällä työpaikalla hän liittyi ammattiliiton jäseneksi. Liittymällä liittoon Jussi toivoi saavansa parempaa – ansiosidonnaista – työttömyyspäivärahaa, jos joutuisi työttömäksi. Pian hän joutui työttömäksi, mutta korkeampi päiväraha jäi haaveeksi. Pätkätöitä ei ollut kertynyt tarpeeksi, että hän olisi ollut oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan. Kokemus ammattiyhdistystoiminnasta oli huono, joten Jussi erosi ammattiliitosta. Myöhemmin hän kuuli työtoveriltaan, että on olemassa työttömyyskassa, johon voi kuulua ilman ammattiliiton jäsenyyttä. ”Liityin Loimaan kassaan muistaakseni 1997. Olen ollut siihen tyytyväinen. Jäsenmaksu on selvästi pienempi kuin ammattiliitoissa ja työttömyysturva yhtä hyvä.”

 

Jussi on siis 30 vuotias. Miten on laita hänen parisuhteensa? ”En ole ajatellut solmia avioliittoa. En pidä sitä tarpeellisena”, Jussi sanoo pontevasti. Hän kertoo seurustelevansa, mutta tyttöystävä asuu omassa asunnossaan. Avoliitosta on tosin puhuttu.

 

Päällepäin Jussi vaikuttaa hyvin tavalliselta nuorelta mieheltä. Siistit puuvillahousut ja villapaita, lyhyet hiukset ja mutkaton käytös. Hän selvittää ratkaisujaan rauhallisesti. Kaikesta kuulee, että hän on tosissaan. Jussi tuntuu luottavan omiin voimiinsa. Hänen asemansa onkin kohtuullisen vankka. Hänellä on jo omistusasunto. Hän elää säästeliäästi, mutta osaa nauttia elämän iloista. Hän pitää hyvästä ruuasta, maistelee viinejä ja on pienestä pitäen tottuman matkustamaan ulkomailla. Tänäkin vuonna hän aikoo pistäytyä neljässä uudessa maassa.

 

Onko Jussi erilainen nuori aikuinen? On ja ei. Hänen ratkaisunsa eivät ole ainutlaatuisia, mutta eivät toisaalta outojakaan. Ne eivät ole enemmistön päätöksiä, mutta eivät mitään epätyypillisiäkään. Jussi kuuluu siihen joukkoon nuoria aikuisia, joiden osuus on viime vuosina lisääntynyt ja tuntuu yhä kasvavan. Suomeen on kasvamassa uusi sukupolvi, joka ei halua kuulua mihinkään joukkoon, jonka arvot ja elämäntavat poikkeavat edellisen sukupolven käsityksistä. Siksi kirkossa ja muualla yhteiskunnassa on pohdittu paljon nuorten aikuisten nostattamia kysymyksiä. Siksi he ovat haaste kirkolle. Siksi ammattiyhdistysliike kampanjoi uusien jäsenten hankkimiseksi ja SAK pohtii nuorille light-jäsenyyttä. Siksi sanomalehdet kehittävät brändejään ja ostavat ilmaisjakelulehtiä, siksi Helsingin Sanomat perusti NYT-liitteen. Siksi Yleisradio jakoi kanavansa kolmeen jo parikymmentä vuotta sitten. Siksi puolueet pohtivat keinoja saada jäseniä ja äänestäjiä.

 

Nuori aikuinen kirkon jäsenenä

 

Kirkossa kysymys nuorista aikuisista on noussut polttavaksi sen johdosta, että nuoret aikuiset eroavat muista suomalaisista heikommin kirkkoon ja sen arvomaailmaan sitoutuneina. Heissä on kirkosta etäällä olevien osuus suurempi kuin muissa ikäryhmissä. Nuoret aikuiset eroavat kirkosta muita ikäryhmiä enemmän, kaikista eronneista 70 % kuuluu tähän ikäryhmään. Nuoret aikuiset ovat nykyisin vähemmän uskonnollisia kuin nuoret aikuiset aikaisemmin. Tämä kuitenkin koskee ainoastaan institutionaalista uskonnollisuutta (esimerkiksi jumalanpalvelusaktiivisuus), sen sijaan yksityisessä uskonnonharjoituksessa (esimerkiksi rukoileminen) ja henkilökohtaisessa suhteessa uskoon ei ole tapahtunut vastaavia muutoksia.[7] Kaiken kaikkiaan länsimaisessa uskonnollisuudessa on jo pitkään ollut käynnissä syvältäkäyvä muutos. Uskonto ei ole katoamassa mihinkään, kuten aiemmin sekularisaatioteorioissa uskottiin. Kyse on pikemminkin uskonnon muodonmuutoksesta. Uuteen nousevaan uskonnollisuuteen liittyy opillinen relativistisuus, yhteisöllinen sitoutumattomuus sekä uskonnonharjoituksen privatisoituminen. Keskeistä kaikille näille piirteille on uskonnollisuuden lisääntyvä irtautuminen perinteisistä uskonnollisista instituutioista.[8]

 

Nuorille aikuisille usko on vahvasti henkilökohtainen asia eivätkä useimmat nuoret koe tarvitsevansa kirkkoa vahvistamaan omaa uskoaan. Usko on yksilön oma ja yksityinen asia. Nuoret myös mielellään määrittävät uskonnollisen identiteetin avoimesti, eivätkä niinkään sidoksissa johonkin uskonnolliseen instituutioon. He pitävät itseään mieluummin henkisinä kuin hengellisinä ja spirituaalisina mieluummin kuin uskonnollisina. He haluavat muodostaa itse maailmankatsomuksensa, joka sisältää vaikutteita erilaisista uskonnollisista ja filosofisista traditioista.[9] Hyvin tyypillinen on Idols-laulutähti Antti Tuiskun toteamus lehtihaastattelussa: ”Hengellinen pohdiskelu on aina ollut mulle tärkeää, ja sen merkitys kasvaa koko ajan. En kuitenkaan kategorisoidu mihinkään tiettyyn uskontoon.”[10]

 

Jokin aika sitten käymäni keskustelu nuorten aikuisten ryhmän kanssa paljasti tämän edellä kuvatun asennoitumisen. Keskustelussa nousi esille, kuin hengellisyys on out, sen sijaan henkisyys on in, usko on out, mutta spirituaalisuus on in, Jumala on out, mutta pyhä on in. Kun ihmettelin, että mikä ajassamme on vikana, kun kirkossakaan ei saisi enää puhua hengellisyydestä, uskosta ja Jumalasta, sain vastaukseksi: ”Tuo on juuri sitä instituution edustajan ylhäältä tulevaa hierarkkista ja patriarkaalista puhetta, jota nykyajan nuori ikäpolvi vierastaa ja karttaa.”

 

Nuorille aikuisille kirkon jäsenyydellä ei ole mitään tekemistä kunnon kansalaisuuden tai suomalaisuuden kanssa. Vanhemmalle ikäpolvelle kirkon jäsenyys kuuluu olennaisesti suomalaiseen elämänmuotoon. Nuorilla ei tällaista kytkentää enää ole. Tämän myötä kirkon jäsenyys on nuorille yhä enemmän henkilökohtainen valinta, mikä sopii hyvin nykyiseen kuluttaja-orientoituneen yhteiskunnan yleiseen ilmapiiriin. Näin ollen myös kynnys erota kirkosta on matalampi kuin vanhemmilla, varsinkin kun julkisuuden tarjoama mielikuva kirkosta on kielteinen. Tämä edellä todettu on varsin kriittistä pohdittaessa luterilaisen kirkon asemaa kansankirkkona. Vanhemmalle ikäpolvelle kirkon jäsenyys on ollut tekijä, joka on olennaisesti kuulunut suomalaisuuteen. Koti, kirkko ja isänmaa –ajattelu on ollut syvällä. Tämä kytkentä on sitä heikompi mitä nuoremmasta ikäpolvesta on kysymys.[11]

 

Selitystä edellä kuvatulle kehitykselle on etsitty uskonnollisen kasvatuksen vähenemisestä. Uskontoa ei enää yhtä lailla peritä uskonnollisen kasvatuksen kautta omilta vanhemmilta, vaan uskonnossa on yhä enemmän kyse yksilön omasta henkilökohtaisesta etsinnästä ja sen kautta tehdyistä valinnoista. Yhteistä ”muistia” ei enää ole, koska sukupolvia toisiinsa yhdistävä ketju on katkennut, ja uskontoa ei enää peritä vanhemmilta, vaan kukin luo itse oman uskonnollisen identiteettinsä henkilökohtaisen etsinnän kautta. Uskonnossa on kyse enemmän kokemuksesta ja sosiaalisista suhteista kuin sukupolvelta toiselle siirretystä traditiosta. Tutkimusten mukaan kodin kristillisellä kasvatuksella on vahva merkitys nuorten aikuisten myöhemmässä kirkkoon sitoutumisessa. Tätä tukevat hyvät kokemukset rippikoulusta sekä muusta myönteisestä uskontokasvatuksesta. Silti kodin vaikutus on ratkaisevin.[12]

 

Nuorten aikuisten asettama haaste kirkolle on havaittu. Se on johtanut sekä kirkon keskushallinnossa että seurakuntatasolla, varsinkin suurissa seurakuntayhtymissä, selvityksiin ja osin jo myös toimenpiteisiin. Esimerkiksi Helsingin seurakuntayhtymässä käynnistettiin vuonna 2003 nuorten aikuisten projekti, johon liittyi laaja tutkimusosio. Sen tuotos on julkaistu vuonna 2006 nimellä ”Urbaani usko”.[13] Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa on selvitetty nuorten aikuisten parissa tehtävää työtä ja toteutettu tähän liittyen laaja kampanja.[14] Tampereen seurakuntayhtymässä toimii nuorten aikuisten toimintaryhmä sekä edustajakokous. Muutenkin nuorten aikuisten toimintaan on kiinnitetty erityistä huomiota.[15] Myös monissa kristillisissä järjestöissä on nuorten aikuisten parissa tehtävä työ noussut painopisteeksi.

 

Kirkkohallituksessa toimi vuosina 2004-2005 työryhmä, jonka tehtävänä oli pohtia laajasti nuorten aikuisten ja kirkon suhdetta. Työryhmä julkaisi mietinnön ”Uskosta osallinen?” keväällä 2006.[16] Jatkona tälle kartoitukselle toimi vuosina 2006-2009 Kirkkohallituksen ja Kirkkopalvelut ry:n yhteinen kolmivuotinen projekti ”Nuori aikuinen kirkon jäsenenä”. Toimin projektin ohjausryhmän puheenjohtajana. Hankkeen tavoitteena oli löytää keinoja vahvistaa nuorten aikuisten kristillistä identiteettiä ja kasvua aikuisen uskonnollisuuteen. Projektin kokonaisuus muodostui neljästä osa-alueesta, jotka olivat kristillinen identiteetti, seurakuntatyö, vaikuttaminen ja viestintä. Projektissa koottiin tietoa ja kehitettiin toimintatapoja sekä välitettiin niitä seurakuntiin, joissa kirkon perustyö tapahtuu.[17] Tämän projektin yhtenä lopputuotoksena on julkaisu Kirkosta kiinni.

Viime vuosina nuoret aikuiset ovat nousseet aivan erityiseksi kirkon haasteeksi.[18] Tärkeää on huomata, että kyse ei kuitenkaan ole ennen kaikkea uusista toimintamuodoista, vaikka toki niitäkin tarvitaan. Kyse on ensisijaisesti syvään kulttuurinmuutokseen vastaamisesta. Nuoret aikuiset eivät ole ongelma, vaan he ovat kirkolle suuri mahdollisuus. Heidän aktiivisuuttaan ja voimavarojaan tarvitaan kirkossa. Samalla heidän on saatava löytää oma paikkansa seurakunnassa ja tähän aikaan sopiva tapa etsiä ja elää todeksi yhteyttä Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. Kirkossa on nyt ponnisteltava sen hyväksi, että kirkon sanoma tarjoaisi kaikenikäisille aineksia oman elämän ja uskon rakentamiseen.

 

Kirjoitin esipuheen Kirkosta kiinni –julkaisuun. Päätänkin tämän alustukseni esipuheen lopun ajatuksiin: Projekti ”on tuonut esille monia haasteita, joihin kirkossa ei ole kyetty vielä vastaamaan. Seurakunnissa on niihin havahduttu. Nyt on tärkeä huomata ne mahdollisuudet ja toimintaedellytykset, joita kirkollamme on nykypäivän Suomessa. Pahinta on, mikäli laskevat käyrät tai negatiiviset ennusteet johtavat kirkossa lamaantumiseen tai kyynisyyteen. Siihen ei ole mitään syytä. Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen.  Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Katseen on oltava tulevaisuudessa, joka on kristitylle aina avoin. Kirkon työn tulevaisuutta ei niinkään ratkaista akselilla hengellisyys-maallistuminen, vaan pikemminkin toivon ja kyynisyyden välillä. Kirkon ensisijainen tehtävä on toivon tuominen sanoin ja teoin tähän maailmaan. Kirkko on ja sen tulee olla toivon välittäjä. Nuorten aikuisten maailmassa kirkon sanomalle toivosta, turvallisuudesta, luottamuksesta ja tulevaisuudesta on kysyntää. Jeesus oli maanpäällä toimiessaan nuori aikuinen, vähän yli kolmekymppinen. Hänen toimintansa ja julistamansa evankeliumi on meidän esikuvamme. Siksi tehdään töitä rohkeina ja iloiten.”[19] 

Kirjallisuus

 

Aisla, Tiina

2006              Hengellinen hitti vetoaa poppariinkin. – Itä-Häme 2.8.2006.

 

Halme, Lasse

2006              Nuorten aikuisten haaste kirkolle – johtopäätöksiä nuorten aikuisten projektista. -

Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

Hauta-aho, Henna & Tornivaara, Sanna

2009              Kirkosta kiinni! Kirjapaja. Juva.

 

Hämäläinen, Unto

2005              Ei kuulu joukkoon. – Helsingin Sanomat, kuukausiliite huhtikuu 2005.

 

Ketola, Kimmo

2006              Kaupunkien uusi henkisyys. - Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko.

Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

Majamäki, Hannu

2006              Nuoret aikuiset ja kirkko – mahdollinen yhtälö? - Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

Mikkola, Teija

2006              Urbaanin nuoren aikuisen arvot. – Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko.

Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

Niemelä, Kati

2006a            Nuorten aikuisten suhde kirkkoon. – Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

2006b            Vieraantunut vai pettynyt? Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 95. Tampere.

 

Niemelä, Kati & Koivula, Annika

2006              Uskonnollinen kasvatus sillanrakentajana. - Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja

kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

Nuori aikuinen kirkon jäsenenä

2006              Nuori aikuinen kirkon jäsenenä. Projektisuunnitelman versio 4.8.2006. Kirjoittajan hallussa.

 

Nuorten aikuisten parissa tehtävää työtä pohtivan työryhmän raportti

2005              Nuorten aikuisten parissa tehtävää työtä pohtivan työryhmän raportti. Jyväskylän kaupunkiseurakunta. 22.6.2005.

 

Urbaani usko

2006              Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Teija Mikkola, Kati Niemelä ja Juha Petterson. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Tampere.

 

Uskosta osallinen

2006              Uskosta osallinen? Nuorten aikuisten asema, merkitys ja tehtävä kirkossa. Nuoret aikuiset –työryhmän mietintö. Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto. Sarja C 2006:3. Helsinki.

 

 


[1] Uskosta osallinen 2006, 4; Mikkola 2006, 23, 26.

[2] Mikkola 2006, 26-27.

[3] Mikkola 2006, 28-29.

[4] Uskosta osallinen 2006, 4.

[5] Niemelä 2006a, 62-63.

[6] Jussin tarina pohjautuu Unto Hämäläinen artikkeliin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä huhtikuussa  2005. Ks. Hämäläinen 2005.

[7] Niemelä 200a, 63; Niemelä 2006 b, 187, 222.

[8] Ketola 2006, 305.

[9] Niemelä 2006a, 63; Uskosta osallinen 2006, 5; Hauta-aho & Tornivaara 2009, 40.

[10] Aisla 2006.

[11] Niemelä 2006a, 64; Hauta-aho & Tornivaara 2009, 45..

[12] Niemelä & Koivula 2006, 163, 175-177; Hauta-aho & Tornivaara 2009, 46.. Mielenkiintoista on havainto, että uskonnollisen kasvatuksen antamatta jättäminen ei poista yksilön uskonnollisuutta, vaan antaa kasvualustaa yhä kirjavammille uskomuksille. Niemelä & Koivula 2006, 177.

[13] Urbaani usko 2006.

[14] Nuorten aikuisten parissa tehtävää työtä pohtivan työryhmän raportti 2005.

[15] Uskosta osallinen 2006, 22-30.

[16] Uskosta osallinen 2006.

[17] Nuori aikuinen kirkon jäsenenä 2006; Hauta-aho & Tornivaara 2009, 11-12.

[18] Ks erityisesti Majamäki 2006 ja Halme 2006.

[19] Hauta-aho & Tornivaara 2009, 17-18.


Puhe Suomen Raamattuopiston 70-vuotisjuhlassa 18.10.2009 Mikkelissä

 

 

Vuoden 1680 alkupuolella 21-vuotias italialainen Luigi Ferdinando Marsigli ankkuroi laivansa keskelle Bosporinsalmea Istanbulin ulkopuolelle. Jo kauan oli tiedetty, että Mustameri virtaa ulos Bosporinsalmen kautta kohti länttä Marmarameren ja Dardanellien läpi saavuttaakseen vähitellen Välimeren. Marsigli oli kauan aavistellut, että meren uumenissa piili jotain salaperäistä. Hän halusi selvittää, miten meri todella käyttäytyi. Siksi hän heitti luotiliinan laivan reelingin yli. Katsoessaan mereen hän näki, miten virta sai ankkuriköyden kiristymään, kun se kiskoi laivaa mukanaan lännen suuntaan. Marsigli antoi luotiliinan upota yhä syvemmälle. Hän oli kiinnittänyt liinaan tasaisin välein valkeiksi maalattuja korkkeja. Kun hän kelasi luotiliinaa ulos, hän näki miten Mustastamerestä tuleva virtaus painoi merkkejä länteen päin. Täsmälleen niin hän oli odottanut.

 

Mutta kun Marsigli odotti tähystäen innokkaasti reelingin yli, hän näki äkkiä sen, mitä oli aavistellut. Merkit, jotka hän oli kiinnittänyt kauimmaksi luotiliinaan ja jotka nyt välkkyivät meressä kaikkein syvimmällä, alkoivatkin liikkua päinvastaiseen suuntaan. Luotiliina muodosti kaaren: pinnalla se taipui länteen, kohti Välimerta, mutta syvemmällä alhaalla se kääntyi kohti itää, Mustallemerelle päin.

 

Bosporinsalmessa kulki kaksi virtaa. Ylempi virtaus oli kaikkien näkyvissä, sen saattoi havaita paljain silmin. Sen alla oli kuitenkin syvyydessä vastavirta, joka kulki Välimerestä Mustaanmereen. Mutta Marsigli ei tyytynyt pelkkään kokeeseen luotiliinalla. Kun hän oli päässyt perille asiasta, hän otti vesinäytteitä merestä eri syvyyksiltä. Silloin hän teki vielä uuden löydön: alemman virtauksen vesi oli sakeampaa ja suolaisempaa kuin pintavirtauksen. Kokeensa kautta Marsigli sai selville enemmän kuin oli aavistanutkaan. Merivirtoja ei aiheuttanutkaan painovoima, niin kuin maalla virtaavissa joissa, vaan paine-ero. Raskaamman Välimerestä tulevan veden liike veti pinnalla olevan kevyemmän veden liikkeelle päinvastaiseen suuntaan.[1]

 

Miksi olen näin pitkään kertonut tässä juhlassa vuosisatoja vanhasta tapahtumasta? Siksi, että Marsiglin löytämä alavirtaus on jotakin, millä usein on vastineensa inhimillisessä elämässä. Näin näyttää olevan sekä yksilön että yhteisön tasolla, niin politiikan, kulttuurin kuin uskonnonkin alueilla.

 

Aikamme minäkeskeisyyden, pinnallisen mediakulttuurin, markkinoiden, kuluttamisen, kiireen ja kilpailun valtava ylävirta johtaa meidät kovin helposti harhaan, yksilöinä ja kirkkona. Valinnan vaihtoehtoja ei näytä juurikaan olevan. Näin meille ainakin uskotellaan: jos emme halua jäädä avuttomina jälkeen, on paras sopeutua, hypätä mukaan pintavirran vietäväksi. Monesti meidän kirkollinen elämämme ja vastauksemme ajan kysymyksiin näyttävät jäävän nykyajan pintavirran mukaisiksi.

 

Kuluneella viikolla olin tilaisuudessa, jossa pohdittiin viime vuosikymmenen laman opetuksia. Alustaja totesi, että laman syvimpinä hetkinä, paniikkitilanteessa, ajattelun ja päätöksenteon aikahorisontti tuli hyvin lähelle ja tilanteessa toimittiin historiattomasti. Kun katsotaan liian lähelle, näköalattomuus iskee. Silloin katoaa päämäärä. Tätä voi kysyä tämän hetken yhteiskunnallisesta elämästä. Kun on vuosi lilluttu vaalirahakeskusteluissa, suuremmat ja tärkeämmät kysymykset ovat jääneet syrjään. Horisontti katoaa ja näköalattomuus uhkaa.

Samaa voi kysyä kirkollisesta elämästämme. Tuijotamme pintavirtauksiin ja samalla kadotamme horisontin ja päämäärän. Alamme toimia tämän ajan pelisääntöjen mukaan. Minäkeskeisyyden, pinnallisen mediakulttuurin, markkinoiden, kuluttamisen, kiireen ja kilpailun ylävirta tunkeutuu kirkkoomme ja seurakuntiemme elämään. Kuvittelemme, että ratkaisu löytyy niiden antamista neuvoista. Toimitaan markkinalogiikan mukaa. Kun myynti on huonoa, laitetaan Jeesus alennusmyyntiin. Tehdään kuluttajatutkimuksia ja muokataan uskoa sen mukaan. Jokaiselle jotakin ja kaikki käy.

 

Tämä Suomen Raamattuopiston 70-vuotisjuhla on otsikoitu Rakennamme tulevaisuutta. Siksi on tarpeen muistuttaa, että kirkkona meidän ei pidä langeta pintavirtausten vietäväksi, sillä se johtaa harhaan. Vasta kun pääsemme kosketuksiin syvän alavirtauksen kanssa, käy ilmeiseksi, että kaikki onkin jotakin aivan muuta kuin se pinnalta katsoen näyttää olevan. Kenties alussa kertomani Marsiglin löytö ei ole missään niin paikkansa pitävä kuin uskonnon maailmassa. Kirkon on olennaista tunnistaa ja muistaa syvien pohjavirtausten olemassaolo pinnallisen ajan keskellä. Silloin tulemme kristinuskon ytimeen, niihin painotuksiin, joita Suomen Raamattuopisto on perustamisestaan lähtien pitänyt tärkeinä. Tahdon tässä puheenvuorossani nostaa niistä esille erityisesti kaksi asiaa. Ne ovat ratkaisevia silloin, kun kirkossamme yhtä hyvin kuin kirkollisessa järjestössä rakennetaan tulevaisuutta.

 

Ensinnä keskeisintä on luottamus Jumalan sanaan. Se on tulevaisuuden rakentamisen perusta. Suhteestamme Jumalan sanaan riippuu, onko kirkolla tai Suomen Raamattuopistolla tulevaisuutta.

 

Reformaation aika lähes viisisataa vuotta sitten on tästä hyvä esimerkki. Se näytti kirkon uudistumiseen tärkeimmän lähtökohdan, paluun kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen. Kirkon identiteetti ja tehtävä nousevat Jumalan sanasta. Reformaatiossa kirkon uudistuminen merkitsi palaamista Jumalan sanaan. Siitä avautui ydin, Kristuksen pelastustekoon pohjautuva uskonvanhurskaus. Yhä edelleen Sana luo uutta elämää ja voi uudistaa kirkon. Tätä korostusta Suomen Raamattuopisto on pitänyt esillä ja siten palvellut kirkkoa.

 

Jatkuva tehtävämme on kysyä, mitä Jeesuksen ja apostolien opetus merkitsee tässä meidän ajassamme. Tämä tehtävä ei ole yksinkertainen ja helppo. Kirkon tulee elää tässä ajassa ja muuttua, mutta samalla pitää kiinni siitä, että Jeesuksen opettama ja apostolien välittämä kristinuskon ydinsanoma ja tehtävä eivät muutu. Pintavirtaukset täytyy tuntea, mutta ammentaa elävää vettä syvistä pohjavirtauksista.

Toiseksi on keskeistä luottamus Jumalan läsnäoloon ja toimintaan. Kun kuuluisa Intian lähetyssaarnaaja Stanley Jones tuli takaisin Amerikkaan ensimmäiseltä lähetyskaudeltaan, häneltä kysyttiin, mikä on kipein tarve lähetyskentällä. Stanley vastasi: ”Nyt on otollinen aika lähetystyölle, me tarvitsemme enemmän lähetyssaarnaajia.” Toiselta lähetyskaudelta palatessaan hänelle tehtiin sama kysymys. Tällä kertaa Stanley vastasi: ”Me tarvitsemme enemmän paikallisia johtajia, enemmän kristittyjä intialaisia johtotehtäviin.” Kun Stanley Jones tuli kotiin kolmannelta työkaudeltaan ja jälleen kysyttiin, mikä nyt on kipein tarve lähetyskentällä, hän vastasi: ”Me tarvitsemme vain yhtä: enemmän Pyhää Henkeä.”

Tätä mekin tarvitsemme, sillä se on tulevaisuuden rakentamisen edellytys. Tarvitsemme luottamusta siihen, että Jumala itse toimii keskellämme Pyhän Henkensä kautta. Inhimilliset suunnitelmat helposti pettävät.  Ihmisten konsteilla ei rakenneta tulevaisuutta. Pahin vaikeus ja haaste kirkollemme eivät ole kirkosta eroaminen, osallistumisaktiivisuuden lasku tai talouden heikkeneminen. Nekin ovat suuria ja tärkeitä tulevaisuuden kysymyksiä. Pahinta on kansan luopumus Jumalasta, sen välinpitämättömyys Jumalan sanasta, sen käskyistä ja opetuksista. Tätä Vanhan testamentit profeetat joutuivat toistamaan yhä uudelleen. Heidän tuomiopuheensa kansan luopumuksen ja Jumalan hylkäämisen tähden ovat kovaa tekstiä. Synti ei ainoastaan vääristä suhdetta Jumalaan. Se rikkoo ja vääristää myös yhteyden lähimmäiseen ja luomakuntaan. Seuraukset voimme nähdä ympärillämme, lukea lehdistä ja kuunnella uutisista. Tällaista profeetallista ja kriittistä ääntä myös Suomen Raamattuopisto on käyttänyt. Se on ollut ja on yhä tarpeen.

 

Tarvitsemme Pyhää Henkeä. Tarvitsemme Pyhän Hengen uudistavaa voimaa ja hänen työtään meissä, Suomen Raamattuopistossa ja koko kirkossamme. Kyse on syvistä pohjavirtauksista.

 

Hyvät juhlavieraat. Rakennamme tulevaisuutta silloin, kun luotamme Jumalan sanaan ja Pyhän Hengen työhön. Kyse on siitä, mihin tämän juhlapäivän epistolateksti kehottaa: ”Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa.” (Kol. 1:23a)

 


[1] Kertomus kirjasta Peter Halldorf: Sielun juuri (Kirjapaja 2006), s 26-30.

 

 

Piispa Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe Lauritsala-seuran 50-vuotisjuhlassa 11.10.2009 Lappeenrannassa

Millaisessa ympäristössä ihminen tuntee olevansa kotonaan? Olen pohtinut tätä kysymystä viime aikoina varsin paljon. Olemme nimittäin vaimoni kanssa muuttaneet paikkakuntaa kuluneella viikolla. Asuttuamme lähes 22 vuotta Heinolassa olemme hankkineet asunnon Mikkelistä. Edessä on uuden opettelu, sillä sitähän juurtuminen uudelle paikkakunnalle merkitsee. Tällaisen prosessin keskellä elämme. Ihminen etsii paikkaa, jossa tuntisi olevansa kotonaan. Mutta millainen sellaisen ympäristön tulee olla?

Lapsuudessa ihmisen mieleen piirtyvät ne maisemat, jossa hän viihtyy, jossa tuntuu kotoisalta, jossa on miellyttävä olla. Minulle lapsuuden ympäristö oli Lauritsala. Muutimme tänne Kuopiosta vuonna 1961, kun oli kolmevuotias. Itse asiassa lapsuuden kasvupaikkani oli juuri tämä paikka, jossa nyt vietämme tätä juhlaa. Isäni Auvo toimi Lauritsalan seurakunnan diakonina ja suntiona, myöhemmin Lappeenrannan seurakuntayhtymän diakoniajohtajana. Äitini Anja työskenteli ensin Pajarilan vanhainkodissa ja sittemmin ohjaajana kehitysvammaisten päivähuoltolassa Linnoituksessa. Asuimme Lauritsalan väliaikaisen kirkon yhteydessä olevassa asunnossa. Kun uusi kirkko valmistui vuonna 1969 ja vanha kirkkorakennus purettiin, muutimme tälle samalle tontille seurakunnan työntekijöille rakennettuun rivitaloon. Siellä asuimme vuoteen 1974, jolloin vanhempani ostivat omakotitalon Parkkarilasta. Siellä vietin lukioajan. Kirjoitin keväällä 1977 ylioppilaaksi Lauritsalan lukiosta. Sen jälkeen lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja olen sillä tiellä. Mutta kotoisaksi tunnen itseni Lauritsalan maisemissa, piirtyiväthän nämä lapsuuden leikkipaikat, lastentarha sekä koulut lähtemättömästi mieleeni.

Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa sana ”aprikoosittaa”? Luulenpa, ettei sitä tiedä kukaan muu kuin minä ja lapsuuden kaverini tästä samasta pihapiiristä Järven Ari. Väliaikaisen kirkon kivijalassa oli pojan mentävät tuuletusaukot. Niinpä sitten Arin kanssa menimme kirkon lattian alle. Kellotapulin puoleinen osa oli varsin korkea, siellä pystyi hyvin jopa seisomaan. Pikkupoikien tapaan tulitikkuleikit kiehtoivat myös meitä. Niinpä teimme sinne paperista nuotion ja kun savu kirveli silmiä, totesimme, että ”aprikoosittaa” ja menimme tuuletusaukkoon hengittämään raikasta ilmaa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kyllä meillä oli suojelus mukanamme, ettei koko kirkko syttynyt palamaan.

Syksyllä 1965 menin kansakouluun. Pääsin Lauritsalan kauppalan keskuskansakoulun 1A-luokalle. Opettajanani toimi Tyyne Arvola. Kun sitten meidän piti opetella erottamaan vasen ja oikea, se tuntui minusta kovin vaikealta. Mutta sitten hoksasin siihen konstin. Minulta oli jäänyt vasemman käden pikkurilli kotimme – siis Lauritsalan seurakunnan väliaikaisen kirkon asunnon – keittiön ulko-oven väliin. Ovessa oli jousi, joka veti oven nopeasti kiinni. Ja jostain syystä pikkupojan käsi sattui olemaan oven välissä ja pikkusormi jäi puristuksiin. Muistan vieläkin, kuinka kova kipu oli. Sormesta vuosi verta ja sormenpää halkesi. Siihen jäi arpi, joka tuntuu yhä selvästi, kun sitä tunnustelee peukalolla. Kun sitten koulussa opettaja kysyi, kumpi on oikea ja kumpi vasen puoli, minulla oli siihen toimiva muistisääntö. Tunnustelin pikkurilliä ja arpinen sormi oli vasemmalla puolella.

Tällaisia pikkupojan ja koululaisen muistoja minulla olisi kerrottavana Lauritsalasta vaikka kuinka paljon. Tässä pihapiirissä me leikimme ja touhusimme. Keräsimme muuten kirkon portinpielen kahdesta tammesta terhoja joka syksy ainakin kenkälaatikollisen. Emme me niillä varsinaisesti mitään tehneet, mutta niitä oli mukava kerätä. Kuten oli hauska tehdä pihan vaahteroista ”piippuja” tai laittaa vaahteran pitkä siemen nenäksi. Mäkeä laskimme Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin takana olevassa montussa. Koulumatkalle osunut tornitalon kohdalla olevan leikkipuiston karuselli oli hieno. Kauppalantalon uudenvuoden ilotulitukset jäivät lähtemättömästi mieleen, kun katsoimme niitä isän kanssa kirkon ikkunoista. Erityisesti muistiini jäi vuodenvaihde 1966-1967, kun Lauritsalan kauppala liitettiin Lappeenrannan kaupunkiin.

Muistan elävästi nykyisen kirkon rakentamisen. Kaverini Arin kanssa rakensimme majan rakennustyömaan vierellä olevaan koivuun. Maja sijaitsi melko tarkalleen tällä paikalla, jossa nyt olemme. Se oli aitiopaikka seurata, miten rakennustyöt vuosina 1968-1969 etenivät. Kerran työnjohtaja tuli kyselemään meiltä, olimmeko ottaneet joitakin työkaluja, kun niitä oli kadonnut työmaalta. Emme tienneet asiasta mitään, mutta pelottavalta se tuntui, kun meitä luultiin varkaiksi. - Muisto toisensa jälkeen tulvii mieleeni.

Lapsuudessa ihmisen mieleen piirtyy se ympäristö, jossa hän tuntee olevansa kotonaan. Tällainen mielenmaisema kulkee mukanamme läpi elämän. Se kertoo syvällä tavalla siitä, että meillä on juuret, että me kuulumme johonkin. Mitä enemmän maailma on globalisoitunut, sitä tärkeämmäksi on tullut kotiseudun ja paikalliskulttuurin vaaliminen. Ilman juuria ei ihminen voi elää. Tässä tehtävässä Lauritsala-seura on tehnyt tärkeää työtä jo viiden vuosikymmenen ajan.

Nyt jos milloin on tärkeää, että ihminen tuntee kuuluvansa johonkin. Kotiseudun ja paikalliskulttuurin merkitys on siinä, että 'se paikallistaa ihmisen, antaa hänelle paikan'. Tunne siitä, että kuulun johonkin, että minulla on paikka, että olen kotoisin jostakin, on entistä tärkeämpää kansainvälistyvässä ja monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa. Paikalliskulttuurin vaaliminen sitoo meitä omaan kaupunginosaan, kylään, seurakuntaan, kaupunkiin, kotiseutuun. Se vahvistaa identiteettiämme ja samalla vahvistaa meitä henkisesti. Silloin olemme vahvempia kestämään ulkoisia paineita, kun ne meitä kohtaavat. Silloin olemme myös valmiit kohtaamaan uusia kulttuureita, kun tiedämme, mistä itse tulemme ja missä ovat juuremme.

Tänään neljäkymmentävuotisjuhlaa viettävä Lauritsalan kirkko sopii hyvin tässä esimerkiksi. Lauritsalan kirkkoherrana pitkään toiminut Veli-Valio Kaukovaara kirjoittaa seurakunnan historiassa kirkon peruskiven muurauksesta syyskuussa 1968: ”Niin laskettiin perustus kirkolle yhdyskunnassa, jota sotien jälkeen oli voimakkaasti rakennettu. Yleisesti kuitenkin tunnettiin silloin, ettei kauniisti kehittynyt yhdyskunta ollut valmis, kun keskeltä puuttui kirkko.” (Veli-Valio Kaukovaara: Kanavaseurakunnasta teollisuusseurakunnaksi (1984), s 183) Lukemattomien ihmisten elämän käännekohdan muistot liittyvät Lauritsalan kirkkoon. Se kertoo siitä, että heidän juurensa ovat täällä, Lauritsalassa. Samalla tavalla voisi kertoa monesta muuta rakennuksesta ja paikasta.

Kotiseututyö ja paikalliskulttuurin vaaliminen mielletään helposti vain perinteen säilyttämiseksi ja paikoilleen jäykistyneeksi, taaksepäin katsovaksi toiminnaksi. Kuitenkin perinteen olemukseen kuuluu elävyys ja muuttuvuus. Samoin kotiseututyöhön kuuluu myös uuden luominen. Ajat muuttuvat ja joskus on pakko luopua jostain vanhasta, vaikka se saattaakin tehdä kipeää. Mutta toisaalta voi syntyä myös uutta, joka yhdistää paikkakunnan, kylän tai kaupunginosan ihmisiä ja luo yhteishenkeä, parhaimmillaan entistäkin vahvempana. Suomalaisen kotiseututyön lähtökohtana on aina ollut paikallisten erityispiirteiden arvostaminen, tutkiminen ja esiin nostaminen. Kansallisen kulttuurimme kehittymisen kannalta olennaisia ovat juuri omaleimaiset paikalliskulttuurit.

Tänään Lauritsala-seuran 50-vuotisjuhlassa voi tehdä joitakin tärkeitä johtopäätöksiä edellä sanomastani. Ensinnäkin kotiseututyön arvoa ei saa eikä voi mitata pelkästään tuottoprosenteilla eikä taloudellisella tuloksella. Nykyisenä aikana hyvin usein kysytään, saadaanko paikalliskulttuuriin sijoitetuille varoille riittävää tuottoa tai vastinetta. "Muistot eivät pitkään elätä eikä kotiseutua voi syödä", kuulee sanottavan. Totta, mutta ei ihmisen elämääkään voi muuttaa euroiksi!

Toiseksi kotiseututyötä, yhtä vähän kuin muutakaan kulttuuritoimintaa, ei saa tarkastella pelkästään välineenä muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Toki sillä on myös välinearvoa, mutta tämä arvo on toissijainen. Kaikella kulttuurityöllä on arvo sellaisenaan. Paikalliskulttuurin vaaliminen on osa ihmiselle uskottua 'viljelijän ja varjelijan' tehtävää. Sitä on myös työ kotiseudun ja oman asuinalueen hyväksi.

Ja kolmanneksi: paikalliskulttuuri hoitaa meidän juuriamme. Elämme maailmassa, jossa erilaiset kulttuurit kohtaavat, elämäntavat yhtenäistyvät, ylikansallinen 'tajuntateollisuus' tunkee joka paikkaan. Tulevaisuuden haasteissa selviää parhaiten se, joka tietää, kuka on ja mistä on lähtöisin. Siksi: eläköön kotiseututyö. Siksi: kiitos Lauritsala-seuran toiminta. Me tarvitsemme niiden antamaa juurihoitoa! Siten me voimme tuntea olevamme kotonamme, on kotimme sitten täällä Lauritsalassa, Mikkelissä tai missä tahansa.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Kirkon maaseutuseminaarin avauspuhe 24.10.2009 Kouvolassa

 Johdanto

Kirkon maaseututoimikunta, Mikkelin hiippakunta ja Elimäen seurakunta ovat kutsuneet maaseudun elämästä, ruuantuotannosta ja ympäristöstä kiinnostuneita tahoja Kirkon maaseutuseminaariin. Teemana tässä seminaarissa on”Lähiruokaa vai hyvää ilmaa?” Tarkoitus on antaa mahdollisuus eri näkökulmista katsoville ihmisille vaihtaa näkemyksiään ruoantuotannosta, ruokataloudesta ja ympäristön tilasta. Toivomme, että seminaarissa alkava keskustelu jatkuu eri puolilla Mikkelin hiippakuntaa ja muualla.

 

Lähiruoka on ajankohtainen keskustelunaihe. Menneenä kesänä on monin paikoin järjestetty lähiruokamessuja, niin myös Elimäellä syyskuun puolivälissä. Kesäiset ministeritasonkin puuttumiset julkishallinnon laitoksissa käytettävään lähiruokaan ovat saaneet paljon keskustelua aikaan. Eri puolille maatamme on noussut lähiruokaa tarjoavia myymälöitä ja ravintoloita.

 

Yhtenä esimerkkinä lähiruoan ajankohtaisuudesta kertoo se, että Kirkon maaseututoimikunnan kokousten kuulumiskierroksissa lähiruoka on jollain tavalla esillä lähes joka kerta. Maaseututoimikunnan jäsen,kirjailija Matti Mäkelä esitti omaksi ruoan hankintajärjestykseksi seuraavaa: 1. itse tuotettu, 2. maakunnassa tuotettu, 3. kotimaassa jalostettu, 4. intiaanisokeri ja Reilun kaupan tuotteet, 5. Uuden- Seelannin lammasta pääsiäisenä.

 

Keskustelu ilmastonmuutoksesta yltyy aiheellisesti Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla. Ilmaston tilasta, hiilidioksidimäärästä ja lämpötilan noususta sekä laajemminkin ympäristön tilasta vallitsee suuri ja perusteltu huoli. Tämä kysymys on myös kirkkojen agendalla, onhan kyse koko luomakunnan tulevaisuudesta. Omassa kirkossamme ilmastokysymyksiin on kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Kirkkohallitus hyväksyi keväällä 2008 kirkon ilmasto-ohjelman.

 

Maaseutuseminaarin provokatiivinen teema haastaa yhdistämään nämä kaksi ajankohtaista keskustelua: ilmaston ja lähiruoan. Maaseututoimikunnassa hämmästeltiin esimerkiksi sitä, miksi kirkon ilmasto-ohjelmassa suositellaan yksioikoisesti lihan syönnin vähentämistä, kun niityt jäävät viljelemättä eivätkä laitumet ole tehoviljelyä. Tai miksi suositellaan Välimeren ruokavaliota, johon kuuluu oliiviöljy, kun Suomessa tuotetaan terveydellisesti yhtä arvokasta rypsiöljyä. Yhteiseen pöytäänkäymiselle on siis perusteita.

 

Tässä avauspuheenvuorossani käsittelen ensinnä kysymystä, miksi ja miten kirkko on ylipäätään kiinnostunut maaseudusta. Sen jälkeen tuon esille joitakin näkökohtia kirkon maaseutustrategiasta. Lopuksi pohdin muutamaa teologista ulottuvuutta seminaarin teemaan liittyen.

 

Miksi ja miten kirkko on kiinnostunut maaseudusta?

 

Perinteisen käsityksen mukaan maaseutu on kirkon vahvaa aluetta. Vaikka parituhatta vuotta sitten kristinusko lähti liikkeelle kaupungeista, kirkko on löytänyt vahvimman jalansijansa vuosisatojen aikana maaseudulta. Oman kirkkomme monet seurakuntaelämän tavat ja muodot ovat yhä maaseutumaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin sopivia, tosin kahtiajako kaupunkeihin ja maaseutuun ei ole enää pitkään aikaan ollut kovin relevantti.

 

Maaseudulla on kaupunkeja pienempiä yhdyskuntia, joissa kasvokkain kohtaaminen on mahdollista. Mutta myös maaseudulla on paljon yhteisöjä hajottavia tekijöitä, jotka toisaalta vieraannuttavat ihmisiä juuriltaan ja myös kirkosta. Toisaalta niiden aiheuttamia vaurioita kirkko auttaa korjaamaan. Harvaan asutulla maaseudulla kirkko haluaa pysyä loppuun asti ja olla viimeisten lähtijöiden seurassa. Maanviljelysja karjatalous ovat työnä muuttuneet. Koneellistuminen saattaa heikentää viljelijöiden ennen niin vahvaa sidettä luontoon. Vieläkin heille on selvempää kuin monen muun ammatin harjoittajille, että sadon onnistuminen ei ole ihmisen vallassa. Ongelmia tuo monille se, ettei työstä saatava tulo ole pelkästään viljelijän ja kuluttajan asia, eikä vielä kaupankaan asia, vaan myös poliittinen kysymys.

 

Muun muassa edellä kuvaamieni syiden vuoksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallitus perusti vuonna 2001 maaseutupoliittisen neuvotteluryhmän vuosiksi 2002-2003. Ryhmän tehtäväksi annettiin käsitellä kirkon näkökulmasta valtion maaseutupoliittista kannanottoa ”Ihmisten maaseutu – tahdon maaseutupolitiikkaa, maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2001-2004”. Lisäksi neuvotteluryhmän tehtävänä oli maaseutua koskevan kirkon toimintalinjan hahmottelu. Ryhmä julkaisi vuonna 2003 puheenvuoronsa nimellä ”Kirkko ja maaseutu”. Siinä oli toimenpide-ehdotuksia kirkon maaseutuohjelmaksi, artikkeleita kirkosta ja maaseudun murroksesta sekä kirkosta keskellä maaseutua ja lopuksi maaseututeologiaa.

 

Vuonna 2004 kirkkohallitus asetti kirkon maaseututoimikunnan vuosiksi 2004-2008. Sen tehtäväksi tuli seurata maaseudun kehitystä ja maaseudulla asuvien hyvinvointia kiinnittäen erityistä huomiota syrjäyttäviin kehityskulkuihin ja linjauksiin sekäarvioiden kehitystä kristillisen sosiaalietiikan näkökulmasta. Toimikunta järjesti kolme julkista maaseutua käsittelevää seminaaria. Se laati kokemustensa ja käymiensä keskustelujen perusteella strategiaehdotuksen. Kirkkohallitus hyväksyi kirkon maaseutustrategian keväällä 2008 nimellä ”Kirkon läsnäolo maaseudulla”.

 

Maaseututoimikunta asetettiin uudestaan vuosiksi 2008-2012. Tämä toimikunta pyrkii toimikautensa aikana herättämään keskustelua maaseudun asioista järjestämällä maaseutuseminaareja yhdessä hiippakuntien kanssa. Tämä seminaari on niistä ensimmäinen.

 

Kirkon keskushallinnon linkki maaseutupoliittiseen yhteistyöryhmään on vakiintunut niin, että kirkkohallituksen edustaja on YTR:n jäsen. Ensimmäisellä kaudella minä olin YTR:n jäsenenä ja nyt jäsenenä on Kirkon maaseututoimikunnan puheenjohtaja kirkkoherra Hannu Komulainen.

 

Toinen pitkä linkki Kirkkohallituksesta maaseututyöhön on maaseudun tukihenkilöverkko. Kirkon yhteiskunnallisten kysymysten sihteeri Marja Kantanen on tukihenkilöverkon ohjausryhmän jäsen. Seurakuntien työntekijöitä on tukihenkilöinä tai heidän työnohjaajinaan. Myös muutamat hiippakunnat ovat olleet aktiivisia maaseutua koskevissa kysymyksissä.

 

Kirkon keskushallinnon yhteydet ovat tukitoimia sille varsinaiselle kirkon työlle, jota tehdään seurakunnissa. Seurakunnissaan kirkko on läsnä maaseudun todellisuudessa ja sen ihmisten elämässä.

 

Näkökohtia kirkon maaseutustrategiasta

 

Edellä on jo todettu, että kirkkohallitus hyväksyi keväällä 2008 toimintaa linjaavan maaseutustrategian”Kirkon läsnäolo maaseudulla”. Sen taustalla on kirkon yhteinen strategia ”Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö”. Sen mukaan ”Kirkon tehtävä on kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.”

 

Jumalan koko ihmistä koskeva pelastustahto koskee maaseudun ihmistä ja hänen elinolojaan. Vahvan kirkollisuuden ja herätysliikkeiden siivittämänä maaseudulla on saatu kokea, miten Jumalan sana parantaa itsekkyydestä ja järjen kapeudesta sekä avaa kehityksen mahdollisuuksia.

Kirkko tukee ihmistä kantamaan vastuuta itsestään ja toisista. Se haluaa olla myötäelävä ja konstailematon, kantaa ottava, ymmärtävä ja kannustava.

 

Kirkon sanoma maaseudulle on: kirkko elää maaseudun ihmisissä ja samaistuu heidän kohtaloonsa. Jumalan läsnäolon yhteisönä kirkko on läsnä koko suomalaisessa todellisuudessa. Jumalan läsnäolo elämässä antaa uuden ulottuvuuden, joka avaa väyliä toivolle, luottamukselle ja keskinäiselle rakkaudelle.

 

Millaisen maaseudun kirkko haluaa?

 

Kirkko haluaa, että maaseutu on hyvä ja elinvoimainen paikka asua nykyisille ihmisille ja tuleville sukupolville.

 

Kirkko haluaa että maaseudulla asuvat ihmiset eivät syrjäydy palvelujen tason, etäisyyksien, koulutus- ja kulttuuritarjonnan tai tulojen alhaisuuden vuoksi.

 

Kirkko haluaa luonnon säilyvän mahdollisimman paljon omilla ehdoillaan ihmisen hoitamana.

 

Kirkko haluaa suomalaisen maaseudun tuottavan ihmisille myös tulevien sukupolvien aikana ravintoa, toimeentuloa ja sielunlepoa.

 

Kirkko haluaa, että jokamiehen oikeudet säilyvät maaseudulla.

 

Kirkko haluaa, että maaseutua kehitetään pitkäjänteisesti maaseudun asukkaiden ja koko kansan ehdoilla tulevat sukupolvet huomioon ottaen.

 

Kirkko haluaa, että maaseudun menneisyys näkyy ja on voiman lähteenä tuleville sukupolville.

 

Entä toisinpäin: Millaisen kirkon maaseutu tarvitsee?

 

Maaseutu tarvitsee uskostaan elävän kirkon. Kirkko tunnustaa Jumalan tekevän työtään jatkuvasti luomalla ja pelastamalla. Luomakunta ja elämä paljastuvat Jumalan lahjoiksi. Se haastaa kaikkia kunnioittamaan Jumalan työn tuloksia ja luottamaan lupauksiin. Kirkko kuulee jäsentensä erilaisissa uskonilmaisuissa heidän kaipauksensa pyhään.

 

Maaseutu tarvitsee rakkaudesta elävän kirkon. Kirkko elää luottaen jäsentensä kykyyn kantaa vastuuta toinen toisesta ja ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Se haastaa siksi jatkuvasti jokaista tarkistamaan elämänsä suuntaa kohti lähimmäistä.

Maaseutu tarvitsee toivoa levittävän kirkon. Vaikka maa katoaa ja sen elämän muodot, edessä on aina uutta ja parempaa. Kristityillä on iankaikkisuustoivo Kristuksen pelastustyön tähden.

 

Teologisia näkökulmia

 

Lopuksi otan esille kolme teologista näkökulmaa, jotka kytkeytyvät seminaarin teemaan. Niistä ensimmäinen liittyy Raamatun alkulehdillä kerrottavaan vedenpaisumukseen. Sen jälkeen Jumala sanoi mielessään: ”Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. – Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1 Moos. 8:21-22)

 

Maanviljelys on elämän edellytys. Ruoka ei ole pelkästään kulutustarvike. Se on välttämättömyystarvike. Siksi ruokaan liittyvät asiat tarvitsevat toisenlaisen tarkastelun kuin monet muut tarvikkeet. Kirkko on aina ollut syvästi kiinnostunut siitä, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Maatalous on erityisasemassa, koska ruoantuotanto ei ole vain talouden asia. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Ihmisillä ei ole valinnan mahdollisuutta perusruoan suhteen: ilman vettä ihmiset kuolevat janoon muutamassa päivässä, ilman ruokaa he kuolevat muutamassa viikossa. Ruoan tuotanto riippuu erittäin suuresti sääoloista. Muut nyky-yhteiskunnan sektorit voivat kehittyä vasta kun ruokaa on tuotettu riittävästi. Ruoassa on kyse ihmisen välttämättömien perustarpeiden täyttymisestä. Ja tämä kaikki riippuu mitä suurimmassa määrin siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Kun siis kysymme, lähiruokaa vai hyvää ilmaa, raamatullinen vastaus on: lähiruokaa ja hyvää ilmaa!

 

Toiseksi: Vanha benediktiinien ohje oli: Rukoile ja tee työtä. Heidän luostarisääntöönsä sisältyi kolme harjoitusta, jotka ruokkivat henkeä. Ensimmäinen oli peltotyö. Kosketus maahan, tuuleen ja sateeseen, yhteys Jumalaan luonnossa, on todellinen uskonnollinen kokemus. Toinen oli pyhien kirjoitusten lukeminen. Kolmas oli liturginen, hetkipalvelusten laulaminen ja ehtoollisen vietto.

 

On merkillepantavaa, että kaikkein keskeisimmät uskomme rituaalit liittyvät ruokaan ja juomaan, elämän perusedellytyksiin. Sakramenteissa vesi, leipä ja viini ovat Jumalan sanaan yhtyneinä vaikuttavat aineet. Ne ovat osoituksena aineellisen ja hengellisen yhteenkuuluvuudesta; Luojan ja luodun suhteesta.

 

Suomalainen hengellisyys on aina ollut kouriintuntuvaa ja maanläheistä. Sellaisena se tulee lähelle raamatullista kokonaisvaltaista käsitystä hengellisyydestä, ihmisestä ja maailmasta. Maasta ja maaseudun arjesta kasvava teologia liittää kokonaisuuksiksi asioita, jotka kuuluvat yhteen, mutta joita länsimainen kulttuuri on pitkään erottanut toisistaan: maa ja taivas eli tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen, ruumis ja henki, järki ja tunne tai rukous ja toiminta.

 

Tällainen kokonaisvaltainen teologia ottaa todesta kysymyksen elämän edellytyksistä, on kyse sitten ruoasta, vedestä tai ilmasta. Tässäkin kohtaa vastaus seminaarin teemaan on sekä että: Sekä lähiruokaa että hyvää ilmaa.

 

Kolmas teologinen näkökulma avautuu teemaamme kirkon ilmasto-ohjelmasta. Sinänsä ilmasto-ohjelma painottuu ihmisen luontosuhteeseen. Viljelyyn tai ruoantuotantoon liittyviä asioita siinä on varsin vähän. Kirkon jäsenille suositellaan kasvikunnan tuotteita, luomua ja lähiruokaa.

 

Ilmasto-ohjelman otsikossa on kolme sanaa: kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Ohjelman esipuheessa sanotaan: ”Syyllisyys on lamauttavaa, se saa pysähtymään. Kiitollisuus Jumalan hyviä lahjoja kohtaan sen sijaan saa meidät liikkeelle. Kiitollisuus herättää ihmisen kunnioittamaan ratkaisuissaan luonnon omaa tasapainoa sekä ylistämään Luojaa hänen lahjoistaan. Toinen tärkeä sana on kunnioitus. Ilmasto-ohjelmassa todetaan, että luomakunnassa läsnä oleva Jumala tekee luodun osalliseksi pyhyydestään. Ihminen suhtautuu pyhään kunnioituksen, ihmettelyn ja myös pelon tuntein. Kunnioitus on jotakin muuta kuin luomakunnan rajoittamaton hyväksikäyttäminen. Tämä asenne saa meidät näkemään ihmisen osana luontoa, se rajoittaa ihmisen luontaista ahneutta ja suuntaa huomion vastuullisempaan elämään luomakunnan jäsenenä. Ilmastonmuutos on haaste yksityiselle kristitylle miettiä omaa elämäntapaansa. Kristillinen sanoma on vuosisatoja korostanut, että hyvän elämän edellytykset eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia aineellisesta kulutuksesta. Kun tietyt perustavat tarpeet on tyydytetty, todellinen elämän ilo tulee rakkaista ihmisistä ja meitä ympäröivän luomakunnan rikkaudesta, jotka ovat Jumalan suurta lahjaa. Siksi aineellisen vaurauden tavoittelussa tulisi etsiä kohtuullisuutta.”

 

Ilmasto-ohjelman perusajatukset kiitollisuudesta, kunnioituksesta ja kohtuudesta tukevat maaseututeologisia ajatuksia. Kiitollisuus herättää ihmisen kunnioittamaan luonnon omaa tasapainoa ratkaisuissaan sekä ylistämään Luojaa hänen lahjoistaan. Luomakunnassa läsnä oleva Jumala tekee luodun osalliseksi pyhyydestään. Pyhyyteen liittyy myös tietynlainen koskemattomuus – pyhän rajoja ei ole oikeutta ylittää mielivaltaisesti. Luomakunnan arvon ymmärtäminen rajoittaa ihmisen ahneutta käyttää luontoa kohtuuttomasti hyväkseen. Kohtuullinen elämäntapa on pyrkimystä käyttää Jumalan lahjoja oikein. Se merkitsee esimerkiksi elämän yksinkertaistamista ja olennaisen korostamista. Pyrkimyksenä on etsiä sellaista elämäntapaa, jossa toteutuisi jo useampaan kertaan lausumani seminaarimme teemaan liittyvä päämäärä: lähiruokaa ja hyvää ilmaa!

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Avauspuhe Nuorisotyön linjoja -seminaarissa 12.11.2009 Järvenpäässä

Globalisaation merkitystä uskonnoille tutkinut sosiologi Peter Beyer on kirjassaan Religion and Globalization (London 1994, s 86-88) puhunut uskonnon performanssista ja funktiosta. Hän tarkoittaa uskonnon performanssilla sitä, että uskontoa pyritään soveltamaan ennen kaikkea erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen sijaan uskonnon hengellinen tehtävä, funktio, puhdas uskonnollinen kommunikaatio, uskonnollinen omistautuminen, palvonta ja pelastuksen etsintä jää vähemmälle.

Beyerin mukaan performanssipainotteisessa uskonnollisuudessa esillä olevat asiat eivät ole ainakaan lähtökohtaisesti uskonnollisia kysymyksiä. Huomio kiinnittyy esimerkiksi köyhyyteen, ympäristökysymyksiin, ihmisarvoon ja yksilön identiteettiin liittyviin ongelmiin. Tällainen lähestymistapa on tyypillistä liberaalille uskonnollisuudelle ja kirkoille. Jumala kuvataan hyväntahtoisena ja kristittyjen pyrkimyksenä nähdään hyväntahtoinen suhtautuminen toinen toiseensa. Yhteiskunnassa vallitsevaa pluralismia ei nähdä pahana asiana. Sen sijaan kaikenlainen suvaitsemattomuus nähdään pahuuden lähteenä.

Uskonnon funktiota painottava lähestymistapa on Beyerin mukaan tyypillinen konservatiivisille uskonnollisille liikkeille ja kirkoille. Siinä korostetaan uskonnon hengellistä tehtävää. Jumaluus ja ylipäänsä tuonpuoleisuuteen liittyvät asiat voidaan määritellä selkeästi. Tämän myötä konservatiivinen lähestymistapa tekee uskonnosta monella tavalla näkyvämmän kuin liberaali lähestymistapa. Uskonnon funktiota korostavan ajattelutavan mukaan Raamatun välittämä uskonnollinen sanoma tulee ottaa vakavasti. Sillä on sellaisenaan sanoma tähän aikaan.

Mitä näkökohtia tämä Beyerin erottelu avaa meidän kirkkoomme ja sen nuorisotyöhön? Kysymys on perusteltu, kun tänään yhtäältä katsomme historiaan kuuden vuosikymmenen taakse ja toisaalta kurkotamme tulevaisuuteen pohtien nuorisotyön linjoja.

Ensinnäkin funktion ja performanssin välinen rajanveto ei ole yksiselitteinen. Kirkkomme lapsi- ja nuorisotyön kärkinä ovat olleet hengellinen, pedagoginen ja sosiaalinen ulottuvuus. Teologian tohtori Pekka Launonen on oivallisesti esittänyt, kuinka kirkkomme lapsi- ja nuorisotyön ulottuvuuksia tarkasteltaessa painopisteet ovat jatkuvasti liikkeessä. Joskus korostuu hengellinen (teologia) ulottuvuus, toisinaan kasvatuksellinen (pedagogia) tai diakoninen (sosiaalinen) ulottuvuus. Toisinaan nämä eri elementit ovat tasapainossa keskenään. (Pekka Launonen, Kasvattava ja palveleva kirkko – kristillinen lapsi- ja nuorisotyö historian murrosvaiheissa. Teoksessa Johdatus kristilliseen kasvatukseen. Toim. Jouko Porkka. LK-kirjat 2008, s 232-233).

Joka tapauksessa luterilaisen uskonkäsityksen mukaan performanssi ja funktio eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Olennaista on löytää oikea suhde ja tasapaino niiden välillä. Seurakuntaopiston nuorisonohjaajakoulutuksen ”pääarkkitehtinä” ja koko oppilaitoksen johtajana toiminut Simo Palosuo korostikin toisen maailmansodan jälkeisen ekumeenisen keskustelun hengessä ”todistuksen, palvelun ja yhteyden” elementtejä. Niiden tuli olla nuorisotyössä tasavertaisia toistensa kanssa. (Simo Palosuo, Nuorisotyön teoria ja teologia. Pastoraalitutkielma Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulissa marraskuussa 1966, s 67-68, 75-78).

Toiseksi näyttää siltä, että performanssi on korostunut funktion kustannuksella kirkkomme elämässä. Tutkijat Kimmo Ketola, Kimmo Kääriäinen ja Kati Niemelä toteavatkin suomalaisten uskonnollisuutta käsittelevässä tutkimuksessaanModerni kirkkokansa (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 82. 2003, s 260), että uskonnon ulkoisia vaikutuksia (performanssi) on tuotu lisääntyvässä määrin puhtaan uskonnollisen sanoman (funktio) rinnalle. Heidän mukaansa sodanjälkeinen sosiaalieettinen profiloituminen on merkki tästä kehityksestä. Kyse on siitä uuskansankirkollisesta työnäystä, joka on ollut keskeinen muun muassa Seurakuntaopistossa ja ylipäänsä tällä kampuksella tapahtuvassa toiminnassa.

Kuluvan vuosikymmenen toiminnallisia painopisteitä ajatellessa Beyerin esille nostama lista on kuin yksi yhteen kirkkomme mielenkiinnon kohteiden kanssa. Beyerin mukaan performanssiin painottuneessa uskonnossa huomio kiinnittyy esimerkiksi köyhyyteen (meillä työttömyys, syrjäytyminen, velkaongelmat, lapsi- ja nuorisotyössä lapsidiakonia, kaakaopyhäkoulut ym.), ympäristökysymyksiin (meillä seurakuntien ympäristödiplomit, kirkon ilmasto-ohjelma, ekologiset kysymykset, lapsi- ja nuorisotyössä ympäristö- ja ilmastokysymykset), ihmisarvoon (meillä tasa-arvokysymykset, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat, lapsi- ja nuorisotyössä lasten oikeudet, kuuleminen ja osallisuus) sekä yksilön identiteettiin (meillä homoseksuaalisuus, vähemmistökysymykset, lapsi- ja nuorisotyössä esimerkiksi Jumalan silmissä kaunis -painopiste).

Yksinkertaistettuna ja kärjistettynä voi väittää, että perinteiseen evankeliumin julistamiseen keskittynyt toiminta on saanut antaa tilaa erilaiselle sosiaaliselle toiminnalle. Kirkkomme toiminnan painopisteessä on tapahtunut muutos funktiosta performanssin suuntaan. Tämä suunta on ollut myös lapsi- ja nuorisotyössä.

Kolmanneksi on kysyttävä, mitä tällainen toiminnan painopisteen muutos vaikuttaa kirkkomme itseymmärrykseen ja identiteettiin. Kysymys on tärkeä, kun pohditaan nuorisotyön linjoja.

Näen tapahtuneessa kehityksessä joitakin ongelmia, samalla kun vielä toistan aiemmin sanomani: Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan performanssi ja funktio eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Olennaista on löytää oikea suhde ja tasapaino niiden välillä. Erityisesti kirkkomme kasvatustyössä on vahvuutena kokonaisvaltaisuus ja eri ulottuvuuksien painotus sen mukaan, mikä on nähty tarpeelliseksi kulloisenakin aikana.

Silti on kysyttävä, ovatko nyt nuorisotyön ulottuvuudet oikealla tavalla tasapainossa? Tarjoaako performanssiin painottuva uskonnollisuus tarttumapintaa hengelliselle elämälle? Vaarana on nuorisotyön kirkollisen ja hengellisen identiteetin hämärtyminen. Sen seurauksena uskon sisältö muuttuu pelkäksi yleishumanismiksi. Kirjailija Hannu Raittila kuvasikin kirkkoa muutama vuosi sitten ”surun keskusvirastoksi”. Siksi tässäkin kohtaa toteutunee se vanha sanonta siitä, että lahkot elävät kirkon laiminlyönneistä. Tästä johtuu Nokia Mission ja Luther-säätiöiden kaltaisten liikkeiden olemassaolo. Kirkkomme hengellinen elämä on monin paikoin aneemista. Onneksi herätysliikkeet ja kristilliset järjestöt ovat vaalineet kirkossamme spiritualiteettia, usein omista yksipuolisista lähtökohdistaan huolimatta.

Uskon sisällön ohentuminen johtaa kirkon toiminnan mielekkyyden etsimiseen ja perustelemiseen yleisinhimillisistä näkökohdista käsin. Menettäessään ainutlaatuisen sanomansa ja voimansa, kirkko on pyrkinyt esiintymään yleisluonteisena hyvän tahdon lähettiläänä. Tällöin sen sanottavalta puuttuu kuitenkin uskottavuus, koska silloin kysytään, miksi kirkko on olemassa. Eivätkö esimerkiksi hyväntekeväisyys- ja kasvatusjärjestöt voisi hoitaa kirkon tehtävän?

Kirkon identiteetti ja tehtävä nousevat Jumalan sanasta. Sana luo uutta elämää ja uudistaa kirkon. Kirkon uudistuminen onkin aina merkinnyt palaamista Jumalan sanaan, joka on tullut eläväksi. Kirkon uudistumisen suurin ongelma koskee juuri suhdetta sanaan. Tässä lienee kirkkomme nuorisotyön suurin kysymys. Siksi nyt on kirkossamme tehtävä työtä sen hyväksi, että Jumalan sana saa sille kuuluvan paikan ja arvon. Seurakuntaopiston säätiön säännöissä on tämä ilmaistu mielestäni viisaasti. Sen mukaan tarkoituksena on edistää Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pyhän Raamatun ja kirkon tunnustuksen pohjalta tapahtuvaa kristillistä toimintaa ja seurakunnallista elämää elävän kristillisyyden voimaansaattamiseksi. Tämä linjaa yhä nuorisotyötä ja sen koulutusta, myös tulevaisuudessa. Kyse on paluusta alkulähteille, Jumalan sanaan. Sieltä kumpuaa elävä kristillisyys. Se on uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuutta.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe Elimäen seurakuntavierailulla 2.12.2009

Seurakunta yhteishengen rakentajana

 

Noin 2600 vuotta sitten tuhansia Juudan kansan johtohenkilöitä ja ammattimiehiä vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tuolloin Jerusalemissa vaikutti profeetta Jeremia. Hän kantoi huolta pakkosiirtolaisuuteen siirretyistä kansansa jäsenistä. Avuksi ja tueksi hän lähetti heille kirjeen. Se on vanhin Raamatussa säilynyt hengellinen kirje. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että oman uskonnon harjoitus on mahdollista vieraassakin maassa. Omaa paikallisyhteisöä ja sen identiteettiä on vaalittava määrätietoisesti suuren yhteisön keskellä. Samalla Jeremia korosti kirjeessä, että on rukoiltava vieraankin maan hallituksen puolesta. On toimittava sen maan menestykseksi, johon on jouduttu: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7)

 

Täällä Elimäellä eletään muutoksen keskellä. Teitä elimäkeläisiä ei ole viety täältä minnekään, mutta asemanne ja tilanteenne on muuttunut. Elimäen kunnasta on tullut osa Kouvolan kaupunkia, seurakunnasta osa seurakuntayhtymää. Jeremian kirjeestä avautuu tähän tilanteeseen tärkeä näkökohta. Kyse on yhteisöstä ja sen hyvinvoinnista sekä sitä kautta yhteisön jäsenten hyvästä elämästä.

 

Suomessa seurakuntien ja kuntien historia on nivoutunut vankasti toisiinsa. Nykyisten kuntien ja seurakuntien rajojen määräytyminen juontaa juurensa 1700-luvun lopulle. Tuolloin maassamme oli 429 seurakuntaa. Siitä alkoi välillä nopeampana ja välillä hitaampana tapahtunut uusien kuntien ja seurakuntien perustaminen. Enimmillään seurakuntia oli hiukan yli 600. Nyt niitä on 466 eli suunnilleen saman verran kuin 1700-luvun lopulla. Kaari suurista seurakunnista pienten seurakuntien kautta takaisin suuriin seurakuntiin on umpeutunut. Sama koskee myös kuntia, joissa tosin kehitys kohti suurempia yksiköitä on alkanut seurakuntia aiemmin. Erityisesti tällä vuosikymmenellä yhteiskunnan rakenteiden muutos on ollut rajua. Sen te olette täällä Elimäelläkin kokeneet.

 

Kehitys on särkenyt tai ainakin muuttanut perinteisiä paikallisyhteisöjä. Se on luonut turvattomuutta ja epävarmuutta. Totuttu elämänmeno järkkyy, kun rakenteet muuttuvat. Tilanne on tietyssä mielessä samanlainen kuin pakkosiirtolaisuuteen siirretyillä Juudan asukkailla. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan erityisesti oman lähiyhteisön ja identiteetin vaalimista, siis sitä mitä Jeremia piti tärkeänä. Ihminen tarvitsee yhteisön, johon kuulua. Etenkin Elimäen kaltaisissa seurakunnissa kotipaikkatietoisuus ja paikallisidentiteetti ovat vahvasti sidoksissa omaan kirkkoon ja säännölliseen jumalanpalveluselämään, hautausmaahan, tuttuihin työntekijöihin ja seurakunnan toimintatapaan. Tällainen paikallinen identiteetti syntyy hyvin usein myös ilman tiivistä osallistumista seurakunnan toimintaan.

 

Paikallisyhteisöjen tukeminen ja vaaliminen on hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeää. Siitä ovat vastuussa suurten yksiköiden päättäjät ja vastuunkantajat yhtä hyvin kuin paikallisyhteisöjen jäsenet ja asukkaat. Seurakunta voi olla tässä parhaimmillaan yhteishengen rakentaja. Kyse on yhteisestä vastuusta.

 

Dosentti Antti Hautamäki on todennut, että hyvinvointiyhteiskunnan keskeiset ongelmat eivät ole julkisten palvelujen tuotanto- tai rahoitusongelmia. Näitä paljon tärkeämpää on yhteiskunnassa vallitseva luottamus, ihmisten välinen vuorovaikutus ja merkitysten luominen, siis sosiaalinen pääoma. Tavallinen seurakunnan toiminta kaikessa arkisuudessaan on yhteisölle merkittävämpää kuin tulemme ajatelleeksikaan. Monesti sen arvon huomaa vasta kun sitä ei enää jossain ole. Seurakunnalla on luonteva paikka toimia Jeremian hengessä oman paikkakunnan parhaaksi.

 

Kun Jeremian pakkosiirtolaisuudessa eläville maanmiehilleen lähettämän kirjeen viestiä tarkastelee edellä sanomaani vasten, huomaa helposti sen viestin kuntien ja seurakuntien rakennemuutoksen keskellä eläville, myös täällä Elimäellä ja Kouvolassa.

 

Ensinnäkin vaalikaa omaa paikallisidentiteettiä ja –yhteisöä täällä Elimäellä. Omat paikalliset tavat, perinteet, rakennukset, muistomerkit, juhlat ja muut tällaiset tekijät ovat arvokkaita lähiyhteisön elämälle. Ne ovat osia hyvän elämän rakentamisessa ja osallisuuden vahvistamisessa.

 

Toiseksi: Toimikaa samalla suuremman yhteisön hyväksi Kouvolan kaupungissa. Kantakaa oma vastuunne sen tulevaisuudesta, sillä ”sen menestys on teidänkin menestyksenne”, kuten Jeremia viisaasti kirjoittaa. ”Sankari ei ole se, joka menestyy omissa askareissaan, vaan se, joka auttaa yhteisöä menestymään.” (Antti Hautamäki) Se merkitsee konkreettisia tekoja ja vaikuttamista kaupungin elämään. Samalla se tarkoittaa myös rukousta tämän paikkakunnan ja sen kaikkien asukkaiden puolesta. Siihen Jeremia erityisesti opastaa. Se on seurakunnan ja jokaisen kristityn etuoikeus.

 

”Rukous on ihmisen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä.” (Katekismus) Se merkitsee elämän, kaikkien asioiden, niin yksityisten kuin yhteisten kiitos- ja huolenaiheiden sekä tulevaisuuden jättämistä Jumalan käsiin. Jeremian opetus on, että meidän tulee toimia ja tehdä parhaamme, mutta samalla saamme rukouksessa kantaa kaiken Jumalalle ja luottaa hänen huolenpitoonsa.

 

Jeremian sanoin: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Puhe adventtivastaanotolla Kotkassa 5.12.2009

Adventti merkitsee tulemista

 

Mikkelin hiippakunnan piispalla on ollut tapana järjestää kirkkovuoden vaihtuessa adventtivastaanotto. Mielelläni liityn tähän perinteeseen ja olemme puolisoni Marian kanssa iloisia, että olette ottaneet kutsun vastaan. Piispan adventtivastaanoton järjestämispaikka vaihtelee vuosittain hiippakunnan eri puolilla. Tällä kertaa olemme täällä Kotkassa. Lausun parhaat kiitokseni Kotka-Kymin seurakuntayhtymälle ja seurakunnille erinomaisesta yhteistyöstä tämän vastaanoton järjestelyissä.

Adventti merkitsee sananmukaisesti ”luokse tulemista”. Jumala tulee luoksemme. Jumala ei jää pelkästään taivaan korkeuksiin, kirkkauteen ja pyhyyteen. Hän tulee luoksemme. Jumalan Poika ottaa ihmisen muodon, elää ihmisen elämän ja pelastaa ihmisen pahan vallasta. Tässä on adventin sanoma: Kristus tulee meidän luoksemme. Hän tulee luoksemme kahdella tavalla.

Ensinnä Kristus tulee luoksemme sanan ja sakramenttien kautta. Kun Jumalan sanaa luetaan ja julistetaan, kun kasteita toimitetaan ja ehtoollista jaetaan, silloin Kristus tulee keskellemme. Silloin hänet voidaan kohdata elävänä Vapahtajana ja Herrana. Lähestyvä joulunaika tarjoaa tähän hyvän mahdollisuuden Kauneimmissa joululauluissa, jouluajan jumalanpalveluksissa ja muussa kodin ja seurakunnan elämässä.

Toiseksi Kristus tulee keskellemme rakkauden teoissa. Omalla toiminnallaan hän osoitti, millainen Jumala on. Hän auttoi apua tarvitsevia, kärsiviä, sairaita, köyhiä, muiden halveksimia ja hylkäämiä.

Kristuksen tuleminen keskellemme on itse asiassa hyvin käytännöllistä. Kun tehdään rakkauden tekoja, kun toista autetaan hänen hädässään, Kristus tulee keskellemme. Siinä toteutuu se vanha kristittyjen viisaus, jonka mukaan Kristuksella ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Hän tahtoo toimia meidän kauttamme tänään. Me olemme hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämensä. Kirkon diakoniassa ja jokaisessa rakkauden teossa toteutuu adventti, Kristuksen saapuminen ihmiselämän keskelle. Kyse on vahvasta toivon ja elämänuskon viestistä.

Kotkan seudulla ja koko Kymenlaaksossa on koettu kuluneena vuotena yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksia. Itse olen kotoisin Lappeenrannasta, jossa olen kasvanut Kaukaan tehtaan varjossa. Siten kymenlaaksolainen elämänmuoto, maaseudun ympäröimä teollisuuden keskittymä on minulle tuttu. Niin Etelä-Karjalassa kuin Kymenlaaksossa ja ympäri hiippakuntaa tunnetaan huolta työpaikoista, toimeentulosta, tulevaisuudesta. Tällaisia kysymyksiä olen kohdannut vieraillessani seurakunnissa.

Täällä Kotkassa on yhteistyössä eri toimijoiden kesken etsitty keinoja auttaa tukea tarvitsevia. Hyvä esimerkki siitä on Kotkan kaupungin ja seurakuntayhtymän Kumppanuudella taantumaa vastaan –projekti. Seurakuntayhtymä on palkannut työpaikkadiakonin tukemaan erityisesti talouden taantumasta kärsiviä ja heidän perheitään. Yhdessä kaupunki ja seurakuntayhtymä ovat perustamassa diakoniarahastoa huolehtimaan sosiaalisesta luototuksesta. Nämä ovat esimerkkejä siitä, mitä voimavarat yhdistämällä saadaan aikaan.

Jaksaakseen suunnitella ja asennoitua tulevaisuuteen, ihmisellä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta. Aikamme uhkakuvat ja yhteiskunnan rakennemuutokset kohdistuvat juuri näihin asioihin. Siksi me tarvitsemme toivoa. Ilman toivoa ei ole elämällä myöskään merkitystä eikä jatkuvuutta. Toivo syntyy monesti toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteisten asioiden ja huolien jakamisesta, kenties konkreettisesta avusta ja henkisestä tuesta. Merkillisellä tavalla juuri siinä Jumala tulee luoksemme. Adventin sanoma on viesti toivosta ja elämänuskosta.

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Joulutervehdys 2009

Lapsi keskellämme

”Te löydätte lapsen.” Luukkaan jouluevankeliumissa enkeli ilmoitti paimenille merkin syntyneestä Vapahtajasta. Seimeen kapaloitu lapsi on Kristus, Herra. (Luuk. 2:12)

Enkelin ilmoitus on vahva viesti lasten puolesta. Joulu on lasten juhla, ei vain ulkonaisesti, vaan ennen kaikkea sisällöllisesti.

Antiikin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa lapsen arvo riippui sukupuolesta, terveydestä ja monista muista tekijöistä. Vastasyntyneiden heitteillejättö oli yleistä. Kristityt eivät hyväksyneet tällaista tapaa.

Kristityt löysivät lapsen. Heille lapsi oli jo ennen syntymäänsä itsenäinen olento, joka oli Jumalan varjeluksen alainen. Jumalan luomistyön vuoksi ihminen on pyhä. Jokaisella lapsella on oikeus elämään.

”Te löydätte lapsen” on kehotus meille toimia lasten hyvinvoinnin puolesta. Lasten oikeuksien sopimuksen juhlavuonna on erityisesti tarpeen muistuttaa jokaisen lapsen oikeudesta hyvään elämään. Monin paikoin maailmaa eivät toteudu edes perustarpeet jokapäiväisestä toimeentulosta ja huolenpidosta.

Hyvään elämään kuuluu myös lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa riistää lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Joulunaika tarjoaa hyvän mahdollisuuden pitää esillä kristinuskon perusasioita.

Lapsen oikeudet ovat aikuisen velvollisuuksia. Joulun sanoma johtaa toimimaan lapsen hyväksi, lähellä ja kaukana.

”Te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ensimmäisenä jouluna Betlehemin tallin seimeen kapaloitu lapsi on merkki Jumalan tulemisesta meidän luoksemme. Samalla se on itse todellisuutta. Tässä lapsessa on Jumala todellisesti ihmisten keskellä. Hän on nimensä mukaisesti Immanuel – Jumala meidän kanssamme.

Jumala tuli ihmiseksi pelastamaan langenneen luomakuntansa synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Joulun lapsi on Jumalan rakkauden merkki. Samalla hän on itse rakkaus.

Paimenet löysivät lapsen, kun he noudattivat saamaansa ilmoitusta. Meille annettu ilmoitus on Jumalan sana. Sieltä me löydämme joulun lapsen. ”Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:11)

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe eduskunnan joululaulutilaisuudessa 16.12.2009

Betlehem – leivän talo

 

Työ on ihmiselle yksi elämän merkittävimpiä asioita. Siksi kuluneen vuoden monet uutiset työpaikkojen vähenemisestä, irtisanomisista ja lomautuksista ovat olleet surullista kuultavaa. Moni työntekijä pohtii tulevaisuuttaan, monessa perheessä mietitään, miten selvitään jatkossa, moni aprikoi, olenko hyödytön vai tarvitaanko minua vielä.

Jouluevankeliumista avautuu tärkeä näköala työhön ja toimeentuloon. Evankelista Luukas kertoo, että ”sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa.” (Luuk. 2:8)

Paimenet olivat työssä, hoitamassa heille kuuluvaa tehtävää. Työllä on keskeinen merkitys ihmiselämässä. Työ liittyy toimeentuloon, elämän sisältöön, viikkorytmiin ja vuodenkiertoon, yhteisöön kuulumiseen, identiteettiin ja moniin muihin elämälle merkittäviin asioihin. Työn puute ei ole ihmiselle eikä yhteiskunnalle hyväksi. Työttömyyden taakka on uhka sekä yksilölle että yhteisölle. Toimeentulon huolet ovat raskaita kantaa, joillekin jopa ylivoimaisia.

Yhtä hyvin liika työkään ei koidu ihmisen eikä yhteisön parhaaksi. Arvelen, että meillä tänään tähän hetkeen kokoontuneilla on kokemusta ennen kaikkea jälkimmäisestä tilanteesta. Tiedämme – ehkä liiankin kipeästi – miten kiire, hektisyys, tehokkuusvaatimukset ja kilpailu johtavat kysymykseen siitä, miten jaksan. Työpaineita riittää vaikka muille jakaa. Olen kohdannut monia, jotka eivät ole jaksaneet. Onnekkaimmat ovat voineet hypätä oravanpyörästä pois, toiset ovat uupuneet ja polttaneet itsensä loppuun.

Jouluevankeliumin näkökulma työn maailmaan on rohkaiseva. Paimenet tekivät ahkerasti ja hyvin työnsä, he olivat oman alansa ammattilaisia. Yö- ja ulkotyöläisinä he tekivät työtä toisten puolesta ja yhteiseksi parhaaksi. Heidän työnsä oli välttämätön, joskaan ei suuresti arvostettu.

Työ kuuluu ihmiselämään. Siksi yhteiskunnassa on yhdessä ponnisteltava sen hyväksi, että jokainen voi edellytystensä mukaan omalla työllään hankkia toimeentulonsa. Se puolestaan mahdollistaa myös tulonsiirrot niille, jotka eivät voi tehdä työtä.

Työ on välttämätön, mutta sillekin asetettiin rajat. Keskelle työtä ilmestyi Herran enkeli ja ilmoitti Vapahtajan syntymästä. Ja paimenet lähtivät Betlehemiin katsomaan, mitä enkeli oli ilmoittanut. Elämässä oli siis työtäkin tärkeämpiä asioita.

Työssäkin sekä työnkin on oltava kohtuullinen. On annettava aikaa itselle, läheisille ihmisille, perheelle, harrastuksille, lähimmäisille. Joulu on tästä hyvä ja tarpeellinen muistutus. Elämä ei ole yhtä kuin työ. Elämässä on työtäkin tärkeämpiä asioita.

Joulun tapahtumat lähtivät liikkeelle Betlehemistä. Tämä nimi, Betlehem, merkitsee suomeksi leivän talo. Oma työpaikka on leivän talo; se paikka, josta saa jokapäiväisen leivän ja elannon. Se ei ole samantekevä asia, vaan yksi elämän peruslähtökohta.

Aineellinen hyvinvointi ei kuitenkaan yksinomaan riitä. Jokaisen ihmisen on tarpeen löytää vastaus kolmeen kysymykseen: Kuka olen? Mihin kuulun? Mikä on elämäni tarkoitus?

Betlehem, joulun lapsen syntymäpaikka muistuttaa myös siitä leivästä, jota me syötävän leivän lisäksi elämäämme tarvitsemme. Joulun tapahtumien äärellä, joulun seimen luona meille tarjotaan sitä leipää, josta jouluna ihmiseksi syntynyt Vapahtaja sanoo: "Minä olen elämän leipä" (Joh. 6:48).

Joulun lapsi on Jumalan antama vastaus ihmisen syvimpään kaipuuseen ja hengelliseen nälkään. Jeesus Kristus tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät kaikesta pahasta ja korjatakseen särkyneen yhteyden Luojan ja luodun välillä. Betlehem on tässäkin mielessä leivän talo. Joulu on juhla, joka viestii: olet arvokas, Jumalalle rakas ja tärkeä. Hän lähetti ainoan poikansa maailmaan, jotta meillä olisi elämä, nyt tässä ajassa ja kerran taivaassa. Siunatkoon hyvä Jumala joulumme!

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Puhe Kauneimmat joululaulut-tilaisuudessa 20.12.2009

Joulun kaipaus

 

Monia meidän suomalaisten suosituimpia joululauluja yhdistää yksi teema: kaipaus. Kaipaus sävyttää muutenkin joulunviettoamme. Joululaulut ovat siitä hyvänä esimerkkinä. Suomalaista jouluperinnettä tutkinut Sirpa Karjalainen toteaakin, että jouluna paetaan kahdenlaiseen nostalgiaan: toisaalta maaseudun ihannejouluun, toisaalta 1800-luvun perhekeskeiseen jouluun. Näistä vain jälkimmäinen on ollut todellisuutta, mutta edellistä vaalitaan sitäkin hellemmin. Sirpa Karjalaisen mukaan ”urbaani joulu elää nostalgian varassa”. Kaupunkilaisen silmien eteen kohoaa kuva menneisyyden joulusta, jossa kaikki on hyvää ja kaipaamisen arvoista. (Sirpa Karjalainen: Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteitä. WSOY 1998. S 227-230)

Nostalgia on kaipuuta, koti-ikävää tai kaipausta menneeseen aikaan, aivan erityisesti menneeseen hyvään aikaan. Silloin kaikki oli yksinkertaisempaa, luonnollisempaa, turvallisempaa ja aidompaa. Siitähän monet meidän joululaulumme ovat tänä iltana kertoneet. Nostalgiaan kuuluu, että ikävät muistikuvat häivytetään ja mieluisia korostetaan. Mennyt aika pyritään näkemään vastakohtana nykyhetkelle. Nostalgia ilmenee kaipuun tunteena menneisiin mieluisiin hetkiin, esimerkiksi lapsuuden juhlahetkiin ja ennen kaikkea jouluun.

Kaipaus liittyy jouluumme. Se tuli vahvalla tavalla esille juuri laulamassamme Vexi Salmen sanoittamassa Sydämeeni joulun teen –laulussa. Siinä yksinäinen joulunviettäjä kaipaa ikuisuutta ja rauhaa sisimpäänsä. Hän kokee ristiriitaa lumipuhtaan luonnon ja oman sydämensä tilan välillä. Syvä kaipaus nousee sisimmästä. Kokemus on sama kuin virsirunoilijalla: ”Kaipuu nousee sydämestä parempaan ja puhtaampaan.” (virsi 207:1) Yksinäinen joulunviettäjä ymmärtää, ettei joulu ole kiinni ulkonaisista tunnelman luojista tai ruuan ja juoman tai tavaran määrästä. Kaipuu ei ulotu vain lapsuuden jouluun tai vanhoihin hyviin aikoihin. Kyse on ihmisen syvimmästä kaipuusta Luojansa yhteyteen.

Ranskalaisen filosofi Blaise Pascalin mukaan sisimmässämme on Jumalan muotoinen tyhjä paikka, jonka vain Jumala voi täyttää. Voimme yrittää täyttää sitä kaikenlaisilla asioilla. Mutta mikään maailmassa ei voi tyydyttää kaipaustamme johonkin, joka kerta kaikkiaan kuuluu tämän maailman ulkopuolelle. Loppujen lopuksi vain Jumala voi tyydyttää kaipauksemme – siitä yksinkertaisesta syystä, että meidät on luotu Jumalan yhteyteen ja sinne sisimpämme kaipaa. Sydämessämme elää koti-ikävä.

Laulussamme yksinäinen joulunviettäjä valmistaa sydämeensä joulun. Sinne Jeesus-lapsi syntyy. Vexi Salmi on tavoittanut laulussa jotain samaa, josta vanhat kristityt ovat puhuneet. 1600-luvulla elänyt saksalainen mystikko Angelus Silesius kirjoittaa: ”Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu.” (Juhani Rekola: Beetlehem on kaikkialla. Kirjapaja 1974. S 9). Tähän kristinuskon salaisuuteen laulussa liitytään. Raamatun tapahtumat tulevat todeksi elämässämme aina uudelleen, päivästä päivään, vuodesta toiseen, joulusta jouluun.

Kaipaus on ihmisen osa. Kaipaus liittyy jouluumme. Joulun lapsi Jeesus on Jumalan antama vastaus ihmisen syvimpään kaipuuseen. Jeesus Kristus tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät kaikesta pahasta ja korjatakseen särkyneen yhteyden Luojan ja luodun välillä. Hän on nimensä mukaisesti Immanuel, suomeksi ”Jumala on meidän kanssamme”. Joulu on juhla, joka viestii: olet arvokas, Jumalalle rakas ja tärkeä. Hän on kanssasi ja täyttää kaipauksesi. Hän lähetti ainoan poikansa maailmaan, jotta meillä olisi elämä, nyt tässä ajassa ja kerran taivaassa.

Siunatkoon hyvä Jumala joulumme!

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>