Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Saarnat vuonna 2011


Kangasniemen seurakunnan piispantarkastuksen messu 6.2.2011

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".
    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
      - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
      niin kuin olet luvannut.
      Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
      jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
      valon, joka koittaa pakanakansoille,
      kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
    Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.
(Luuk. 2:22-33)

 

Raamatussa on lukuisia ”rivimiehiä ja –naisia”, sanan varsinaisessa merkityksessä. Monesti heistä saatavat tiedot ovat vain muutaman rivin mittaisia. He esiintyvät välähdyksenomaisesti, hyvin lyhyesti. Silti heihin kannattaa tutustua. Kaikessa vaatimattomuudessaan jokaisella heistä on oma sanomansa, usein tuore, lämmin ja läheinen.

 

Kynttilänpäivän evankeliumi tuo eteemme erään tällaisen Raamatun rivimiehen. Häntä voisi kutsua valoisaksi vanhukseksi. Luukas kertoo evankeliumissaan vanhasta Simeonista, joka sai temppelissä kohdata Jeesus-lapsen.

 

Kuka Simeon oikein oli? Hänen pitkän elämänsä vaiheet ovat miltei kokonaan hämärän peitossa. Lähes kaikki tiedot hänestä ovat äsken kuulemassamme Luukkaan evankeliumin katkelmassa. Luukas siis ensinnä kertoo, että Jerusalemissa asui ”hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon”. Maininta ”hurskas ja jumalaapelkäävä” kertoo Simeonin olleen niin sanottuja ”maan hiljaisia”. He olivat hurskaita juutalaisia, jotka eivät kuuluneet mihinkään eri suuntauksiin, ryhmittymiin tai puolueisiin. He yksinkertaisesti osallistuivat jumalanpalveluksiin ja rukouksiin, panivat suurta painoa hartaudelle, rukoukselle ja kirjoitusten lukemiselle. He pitivät uskollisesti kiinni Jumalan lupauksista. He odottivat niiden täyttymistä pyrkimättä johtaville tai näkyville paikoille.

 

Toiseksi Luukas kertoo, että Simeon ”odotti Israelille luvattua lohdutusta” eli Messiasta, tulevaa Pelastajaa. Pyhä Henki oli ilmoittanut Simeonille, ettei hän kuolisi, ennen kuin näkisi Herran Voidellun, Messiaan. Kun Joosef ja Maria toivat Jeesus-lapsen temppeliin, tuli Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta paikalle, otti lapsen syliinsä ja kiitti Jumalaa siitä, että ”minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut”. Simeon siunasi Jeesuksen vanhempia ja profetoi lapsesta ja äidistä. Sen jälkeen Simeon häviää tiedoistamme näkymättömiin.

 

Siinä kaikki, mitä tiedämme Simeonista. Tämä vanhus ja hänen vaiheensa opettavat meitä tänään ainakin kahdessa eri asiassa.

 

Ensinnäkin Luukas antaa Simeonista hyvin valoisan ja myönteisen kuvan. Mikä on vanhan kilvoittelijan elämän salaisuus?

 

On arveltu, että Paavalin opettaja rabbi Gamaliel olisi Simeonin poika. Gamaliel puolestaan on kuuluisan rabbi Hillelin pojanpoika, joten Simeonin isä olisi siis Hillel. Eräs valoisan vanhuuden salaisuus on suvun siunaus.

 

Olemme oppineet ajattelemaan, ettei usko periydy. Ja tottahan se on, että jokaisen on usko itse omistettava ja löydettävä. Mutta toisaalta ei pidä väheksyä vanhempien ja isovanhempien merkitystä lasten ja lastenlasten elämälle. Lukuisilla tutkimuksilla on osoitettu, kuinka ratkaiseva merkitys vanhemmilla ja kodilla on lasten tulevaan elämään. Samoin on laita lapsen hengellisessä kasvussa. Kodilla ja vanhemmilla on siinäkin erityisen tärkeä merkitys. Tällaisia vanhempia ja koteja tarvittaisiin nykyisin hyvin kipeästi. Tässä on teille kangasniemeläisillekin tehtävä: huolehtikaa kasvavan polven hyvinvoinnista. Se ei mene koskaan hukkaan.

 

Tänään alkava Yhteisvastuukeräys nostaa esille nuorten ongelmat. Kotien ja perheiden hyvinvointi ehkäisee parhaiten lasten ja nuorten yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Osallistumalla Yhteisvastuukeräykseen voimme tukea vaikeuksiin joutuneita nuoria kotimaassa ja Mosambikissa.

 

Kodin ja suvun siunauksessa oli yksi Simeonin elämän tukipylväs vielä vanhuudessa. Hän oli oppinut oikeat elämän arvot ja suhteen Jumalaan jo lapsuudessa, kotoaan. Hän oli ollut rukousten kohde, ja sitten myöhemmin itse esirukoilija. Tässä meilläkin on oppimista. Jokainen voimme olla esirukoilija. Lapsemme, lapsenlapsemme, omaisemme, maamme ja kansamme tarvitsevat esirukoilijoita. Tähän tehtävään Simeonin vaiheet meitä haastavat. Siinä itse kullakin on oma paikkansa.

 

Toiseksi Luukas kertoo, että Simeon tuli Hengen johdatuksesta temppeliin. Simeon oli ahkera jumalanpalveluksessa kävijä, tässäkin hän on meille esimerkki. Muistattehan hiippakuntakanttorimme torstai-iltana teille kangasniemeläisille antaman kotiläksyn? Siinä oli kolme kohtaa: rukoile seurakuntasi jumalanpalvelusten puolesta, käy kirkossa ja kutsu muita mukaan.

 

Vaikka Simeon oli ahkera jumalanpalvelukseen osallistuja, tällä kertaa hän tuli temppeliin aivan erityisesti Pyhän Hengen johdatuksen vuoksi. Kuuliaisuus Pyhän Hengen johdatukselle ja uskollisuus Jumalan lupauksille olivat tyypillistä koko Simeonin uskonkilvoitukselle. Hän oli kuuliainen Jumalan tahdolle ja sai kokea Jumalan lupauksen täyttyvän.

 

Simeonin esimerkki kutsuu meitä kuuliaisuuteen Jumalaa ja hänen tahtoaan kohtaan. Kiitosvirressään Simeon sanoo: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut." Olennaista Simeonin kuuliaisuudessa ja kärsivällisyydessä olivat nämä sanat: "niin kuin olet luvannut". Vanha raamatunkäännös sanoo: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan".


Epäilyksiä vahvempi voima on Jumalan sana, Jumalan lupaus. Ihmisen lupaukset pettävät. Ihmisen mieli epäilee. Ihminen pettyy ja pettää. Mutta Simeon ymmärsi, että katse pitää suunnata Jumalaan, ei omaan itseensä. Jos katsot omiin kokemuksiisi, omiin toiveisiisi, edessä on pettymysten ja katkeruuden tie.


Se lupaus, jonka Simeon oli saanut, oli Jumalan lupaus. Hän jaksoi odottaa todennäköisesti vuosia lupauksen täyttymistä. Miten usein hän lieneekään mennyt temppeliin mielessään mietiskellen: täyttääkö Jumala tänään lupauksensa? Miten monta kertaa hänen on elämänsä aikana pitänyt muistuttaa itseään tästä lupauksesta? Ja miten monta kertaa hänen on pitänyt muistuttaa Jumalaa tästä lupauksesta: "Muista, Herra, lupauksesi", "älä unohda minua"?

 

Simeon oli uskollinen ja kärsivällinen Jumalan lupaukselle. Simeonin täytyi odottaa kauan, mutta hänelle oli annettu lupaus. Ja tästä lupauksesta hän sai voimaa odottaa uskollisesti ja kärsivällisesti. Sitten aikanaan Simeon sai elää todeksi sen, kuinka Jumala on uskollinen. Hän pitää lupauksensa, hänen sanansa kestää.

 

Hyvät kangasniemeläiset. Simeon sai nähdä ja ottaa syliinsä Messiaan, pelastajan. Tapahtuma uusiutuu kerta kerran jälkeen, kun kokoontuneelle seurakunnalle julistetaan Jumalan evankeliumia ja pyhät sakramentit toimitetaan sen keskellä. Näin tapahtuu tässäkin jumalanpalveluksessa. Jeesus saapuu itse luoksemme sanassa ja sakramenteissa samoin kuin kerran Simeonin luo.

 

Meiltä odotetaan Simeonin avoimuutta nähdä ja ottaa vastaan Jeesus. Meiltä odotetaan Simeonin luottamusta Jumalan lupauksiin. Omassa mielessään viisas, järkensä sokaisema nykyihminen ei tätä osaa arvostaa. Saarnattu, luettu ja rukoiltu Jumalan sana on hänelle kuin mitä puhetta tahansa. Hän löytää siitä vain virheitä ja epäjohdonmukaisuutta. Tällainen vikoileva, Jumalan sanasta ja lupauksista vain virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia etsivä asenne jää vaille siunausta.

 

Simeonin kaltainen avoin ja Jumalan lupaukseen luottava suhtautuminen näkee sanassa ja sakramenteissa keskuuteemme saapuneen Jeesuksen, löytää hänessä sen pelastuksen, jonka Jumala voi antaa. Pyhä Henki avaa ihmisen silmät, niin että hän uskoo Jumalan sanan ja uskoen ottaa vastaan sakramentin. Näin ihminen saa Jeesuksen omakseen, kuin syliinsä, kuten Simeon kerran. Silloin voi veisata Simeonin tavoin kiitosvirren: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” (Luuk. 2:29-32)

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Mikkelin tuomiokirkossa 23.1.2011

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: »Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.» Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: »Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.» (Joh. 4:39-42)

”Monet … kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen.” ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen.” Näin tapahtui Samarian kaupungissa, kun Jeesus kohtasi siellä yhden ihmisen. Tässä naisessa syntyi usko Jeesukseen. Hän kertoi kokemastaan muille. Sen seurauksena monet kaupungin asukkaat alkoivat uskoa. Ja kuultuaan Jeesuksen itsensä puhuvan yhä useammat uskoivat häneen.

 

Lyhyestä evankeliumin katkelmasta avautuu kaksi ajankohtaista näköalaa meidän elämäämme ja aikaamme. Ensinnä evankeliumi johtaa kysymään, mitä usko oikein on? Mitä Jeesukseen uskominen merkitsee?

 

Kristinusko on tietoa, luottamusta ja noudattamista. Uskomme, että on olemassa Jumala, että Jeesus on Jumalan Poika jne. Silloin uskominen on totena pitämistä. Tiedollinen ulottuvuus on kristinuskossa tärkeä. Ei olekaan sattumaa, että juuri kristinusko kehitti niin laaja-alaisen, erittelevän ja arvioivan teologisen ajattelun kuin se on tehnyt. Näin se on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut koko länsimaisen ajattelun ja tieteen kehitykseen. Tieto on siis osa kristillistä uskoa, mutta vain osa. Tästä uskosta Jaakobin kirje sanoo: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” (Jaak. 2:19) Jos usko on vain tietoa ja totena pitämistä, vain uskoa Jumalan olemassaoloon, siitä puuttuu oikeastaan tärkein.

 

Kristinusko on aina lisäksi luottamusta. Tätä merkitsee uskontunnustus. Tämän saarnan jälkeen lausumme yhdessä: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen … ja Jeesukseen Kristukseen … ja Pyhään Henkeen.” Tässä emme ainoastaan ilmaise, että Jumala on olemassa. Samalla sanomme luottavamme häneen.

 

Kun Luther selittää Vähässä katekismuksessa uskontunnustuksen ensimmäistä osaa - sitä joka käsittelee Jumalaa taivaan ja maan luojana - hän ei ala selvittää luomiskertomusta tiedosta käsin. Hän puhuu siitä, mitä merkitsee luottaminen taivaan ja maan Luojaan: ”Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut … lahjoittaa minulle runsaasti ja joka päivä ravinnon ja kaikki tämän elämän tarpeet … varjelee ja pelastaa …mistä kaikesta minun tulee häntä kiittää ja ylistää, palvella häntä ja olla hänelle kuuliainen …” Tämä kaikki on paljon enemmän kuin usko siihen, että Jumala on olemassa.

 

Oikeassa uskossa yhdistyvät totena pitäminen ja luottamus. Uskominen on näiden kahden ”jalan” varassa seisomista. Joskus voi toinen jaloista horjua. Saatan epäillä Jumalan olemassaoloa ja kamppailen joidenkin älyllisten kysymysten tai kärsimyksen ongelman kanssa. Näiden epäilysten myllerryksessä voi kuitenkin säilyä luottamus Jumalaan ja hänen laupeuteensa. Toisinaan minun voi olla vaikea uskoa, että Jumala välittää minusta ja että hänen lupauksensa koskevat minuakin. En epäile Jumalan olemassaoloa, mutta en jaksa luottaa hänen sanaansa.

 

Tiedon ja luottamuksen lisäksi kristinusko on noudattamista. Se on uskoa siihen, mitä Jumala sanoo ja sen noudattamista. Uskoon kuuluu siis Jumalan tahdon toteuttaminen ja uskon välittäminen toisille ihmisille. Se johtaa toimimaan lähimmäisen ja koko luomakunnan hyväksi. Jeesus opetti: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27)

 

Jeesuksen kohtaaminen onkin aina johtanut lähimmäisenrakkauden viriämiseen. Uskon syntyminen on näkynyt sosiaalisena vastuuna, heikoimmista huolehtimisena ja oikeudenmukaisuuden puolesta työskentelemisenä. Kirkon historiassa on tästä lukuisia esimerkkejä. Jeesuksen kohtaaminen muuttaa yksityisen ihmisen lisäksi koko maailmaa!

 

Kristinusko on tietoa, luottamusta ja noudattamista. Lisäksi on tärkeä huomata, mitä se ei ole. Usko ei ole suorittamista, jota ihminen tarjoaa Jumalalle. Se ei ole ihmisen oma teko tai ansio. Usko on Jumalan lahja. Siksi meidän uskossamme monin tavoin kompuroivien ja epäilevien on syytä jatkuvasti kerrata Vähän katekismuksen opetusta: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” (Kolmannen uskonkappaleen selitys) Usko on lahja, kokonaan Jumalan lahja.

 

Evankeliumiteksti opettaa ensinnä tänään, mitä usko on ja mitä Jeesukseen uskominen merkitsee. Toiseksi evankeliumiteksti johtaa meidät kirkon ja kristityn perustehtävän äärelle. Kohdattuaan Jeesuksen samarialainen nainen lähti kaupunkiin kertomaan tapaamastaan miehestä: "Olisiko hän Messias?" Nainen toimi evankelistana ja lähetystyöntekijänä: ihmiset lähtevät Jeesuksen luokse. Monet Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen "kuultuaan naisen todistavan" (jae 39).

 

Viime vuosikymmeninä kirkko on haluttu nähdä erityisesti yksilöiden ja yhteiskunnan arvojen ylläpitäjänä sekä hyvien ja kannatettavien asioiden puolustajana. Kirkon roolia moraalin tukijana sekä lohdutuksen ja inhimillisyyden edustajana on pidetty tärkeänä. Kirkkoa on toivottu mukaan arvokeskusteluun. Kansallisissa kriiseissä ja suuronnettomuuksissa se on saanut yhä selkeämmin terapeuttisen tehtävän. Tämä kaikki on taannut kirkolle houkuttelevan ja arvostusta tuovan aseman. Samalla kirkko on kuitenkin ajautunut yhä enemmän marginaaliin. Sen on vaikea ottaa kriittistä etäisyyttä nykyiseen länsimaiseen kulttuuriin, saati asennoitua missionaarisesti siihen. Evankeliumi tuo esille selvästi kirkon ja kristityn perustehtävän: olla todistajana maailman pelastajasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

 

Arvokeskustelu ei ole kirkolle vierasta. Kristinuskoon kuuluu vahva eettinen ja moraalinen sisältö. Sen oikea paikka kriiseissä on olla ihmisten rinnalla tukien ja auttaen. Sekä Raamattua että kristinuskoa jouduttaisiin olennaisesti kaventamaan, jos arvot ja eettinen vastuu leikattaisiin pois. Syvimmältään kristinusko ei kuitenkaan tyhjenny moraaliin eikä tyydy vain arvoihin. Uskon olemus ei rajoitu etiikkaan eikä ihmisen henkiseen kasvuun. Jumalaa eikä Jeesuksen persoonaa voi supistaa vain moraaliopetukseksi tai ihmisen uskonnollisuuden heijastukseksi.

 

Emeritusprofessori Antti Eskola on sanonut osuvasti: ”Jeesuksen eettisessä opetuksessa on paljon hyvää kamaa. Kristinuskon isommassa kertomuksessa, jossa puhutaan synnistä, armosta ja pelastuksesta, Jeesuksella on vielä tärkeämpi rooli. Jos tämä isompi kertomus jätetään sivuun, ei enää voi puhua kristinuskosta.” (Hengellinen Kuukauslehti 10/1999).

 

Ihmisenä olemisen peruskysymysten, syntymän ja kuoleman, elämän rujouden ja kärsimyksen rajoille tullut ihminen kysyy: Onko Jumalaa? Mihin voin turvautua? Mistä löydän pelastuksen? Silloin ei ihmisen elämä nojaudu vain moraalisesti oikeisiin ratkaisuihin tai oivaltavasti tehtyihin arvovalintoihin. Silloin ihminen etsii sellaista turvaa, joka on häntä itseään ja suorituksiaan vahvempi. Samarialainen nainen löysi tällaisen turvan, kun hän kohtasi Jeesuksen. Se johti hänet kertomaan muillekin armahtavasta Jumalasta, maailman pelastajasta. Sen seurauksena ”monet … kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen.” ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen.” Näin tapahtui Samarian kaupungissa, kun Jeesus kohtasi yhden ihmisen. Hänessä syntyi usko Jeesukseen. Hän kertoi kokemastaan muille. Sen seurauksena monet kaupungin asukkaat alkoivat uskoa. Voisiko näin tapahtua myös Mikkelissä?

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Punkaharjun seurakunnan piispantarkastuksen messu 27.2.2011

 

 Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: »Rabbi, tule syömään.» Mutta hän sanoi heille: »Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.» Opetuslapset kummastelivat keskenään: »Onko joku tuonut hänelle syötävää?» Mutta Jeesus jatkoi: »Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.»  (Joh. 4:31-38)

 

Jokin aika sitten työmatkalla löysin hotellihuoneen tyynyn päältä oveen ripustettavan kyltin. Toisella puolella luki teksti Feed my soul (ruoki sieluni). Kääntöpuolella olivat tiedot siitä, miten aamiaisen saattoi tilata huoneeseen. Näppärä idea ja tarjous. Kyltin teksti jäi askarruttamaan mieltäni. Feed my soul, ruokkikaa sieluni. Aamiaisen voi tilata huoneeseen; tuoremehua, leipää, puuroa ja kahvia. Ruumiimme tulee hyvin ravituksi, ehkä vähän liiaksikin. Aineellista hyvää on ympärillämme paljon. Siitä saamme olla kiitollisia ja iloisinmielin jakaa sitä myös muille. Mutta tuleeko sieluni ravituksi? Kuka vastaa, jos ripustan oveeni kyltin: Ruokkikaa sieluni? Mistä löydän täyttymyksen sisimpäni kaipaukseen, ikuisuuden ikävään, Jumala-kaipuuseen?

 

Hotellihuoneen kyltti paljasti ihmisen kaksi peruskysymystä. Ne ovat: "mistä elän" ja "miksi elän". Näistä "mistä elän" puhuu elämän perustoimeentulosta, jota jokainen tarvitsee säilyäkseen hengissä. Tarvitsemme ruokaa ja juomaa, vaatteita, kodin jne. Näiden elämän perustarpeiden täyttämiseksi on Punkaharjulla tehty työtä vuosisatojen ajan. Tätä paikkakuntaa on rakennettu työllä ja vaivannäöllä, jotta kaikilla olisi riittävä toimeentulo. Itä-savolaista kansanluonnetta kuvastaa hyvin täkäläinen sananlasku: ”Muasta ku ei oteta, ni taevaastakkaa ei anneta.” Työ kuuluu ihmisen elämään. Leipä ei putoa taivaasta eikä toimeentulo tipahda automaatista. Niiden eteen on nähtävä vaivaa, kouluttauduttava, tehtävä työtä, kannettava vastuuta. Tähän kaikkeen tarvitaan maataloutta, yrityksiä, kouluja, kauppoja, laitoksia ja muita työpaikkoja. Ne antavat hyvinvointia punkaharjulaisille.

 

Piispantarkastuksen yhteydessä olen saanut perehtyä Punkaharjun tulevaisuudennäkymiin. Niihin liittyy monia uhkakuvia. Väestön väheneminen näivettää kuntaa. Talouden kovat realiteetit eivät tunne armoa. Kiristyvä kilpailu luo jatkuvia paineita. ”Mistä elän” on Punkaharjun suuri kysymys. Uhkakuvat on tunnistettava, mutta tärkeää on myös katsoa tulevaisuuden tarjoamia mahdollisuuksia. Niitä Punkaharjulla on paljon, alkaen upeasta luonnosta ja maisemasta. Suotta ei lääninrovastinne toivota piispaa aina tervetulleeksi maailman kauneimpaan rovastikuntaan!

 

Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa osoittavat, että hyvä tulos saavutetaan yhteistyöllä. Toinen kylvää, toinen korjaa. Tarpeen on hän, joka laittoi kylvötyön käyntiin; samoin hän, joka vei asiaa kärsivällisesti eteenpäin; unohtaa ei pidä häntäkään, joka korjasi valmiin tuotoksen. Moni hyvä hanke syntyy ja toteutuu, kun sen tekemiseen osallistutaan yhdessä ja kun vastuu jaetaan. Jos päämäärää tavoitellaan yhdessä, ei ole enää tarvetta omia kunniaa itselle. Lopputulos on yhteisen kiitoksen aihe. Silloin todeksi käyvät evankeliumin sanat: ”Kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa.”

 

Avaimia tulevaisuuden rakentamiseen ovat keskinäinen luottamus, yhteistyö, yhteinen tavoite, vastuun kantaminen ja ennen kaikkea tahto. Näitä te tarvitsette, kun toimitte sen hyväksi, että toimeentulo ja elämisen mahdollisuudet turvataan Punkaharjulla ja koko Itä-Savossa.

 

Hyvä elintaso ja toimeentulo eivät kuitenkaan ihmiselle riitä. Tarvitsemme vastauksen toiseen peruskysymykseen: "miksi elän". Vaikka elämän materiaalinen puoli olisi kaikin puolin kunnossa, mutta henkinen ja hengellinen puoli ei, elämä ei ole tyydyttävää. Jokainen tarvitsee vakuutusta siitä, että elämä on luottamuksen, ponnistelemisen ja elämisen arvoista. Perustarpeitamme on elämän mielekkyyden ja tarkoituksen löytäminen. Tähän liittyy hotellihuoneen kyltin kysymys. Kuka ruokkii sieluni? Mistä löydän sielun nälkään ravinnon?

 

Hengellinen nälkä on monen suomalaisen krooninen tauti. Sosiokulttuurisia muutoksia selvittänyt tutkija Ilkka Halava toteaa: ”Spirituaalinen kaipuu, halu ymmärtää elämän tarkoitusta ja lähdettä, ei ole poistunut minnekään. Vuosittain noin 40 % suomalaisista haluaisi jollakin tavoin saada lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä elämäänsä.” Siis miksi elän? Tämä on nykyajan ihmisen kysymys. Kuka ruokkii sieluni?

 

Päivän evankeliumissa opetuslapset tarjoavat Jeesukselle syötävää. Mutta Jeesus sanoo: ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat tätä keskenään ja pohtivat, onko joku tuonut hänelle syötävää. Opetuslapset ajattelivat vain sitä ruokaa, jota heillä oli. Vain se oli heille tärkeää. Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” Myöhemmin samassa Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhui suoraan. ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10) ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:35)

 

Jeesus Kristus voi ravita sieluni. Uskossa häneen löydän täyttymyksen syvimpään kaipaukseeni, ikuisuuden ikävään, yhteyden Luojaani. Tämä ei ole pelkkää raamatunhistoriaa. Jeesus Kristus on itse tässä jumalanpalveluksessa läsnä. Hän on kohdattavissa ehtoollispöydässä. Siinä Kristus antaa syntejä anteeksi, synnyttää ja vahvistaa uskoa, luo uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

 

Punkaharjun seurakunnan tehtävä on todistaa hengellisen etsinnän ja nälän keskellä Kristuksesta. Sielun ravinto on tarjolla. Kukaan tai mikään muu ei tällaista sielun ravintoa tarjoa. Siksi meillä ei ole kirkkona varaa keskinäiseen kiistelyyn tai voimavaroja syövään hajaannukseen. Meidän on yhdessä pidettävä esillä Kristusta, elämän leipää, sielun ravintoa.

 

Jeesuksen sanat muistuttavat, ettei kirkon työ Punkaharjullakaan ole uudisraivausta. ”’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.

 

Seurakuntatyö saadaan rakentaa sen varaan, mitä täällä on aiemmin tehty, itsenäisessä Punkaharjun seurakunnassa vajaan sadan vuoden ajan ja jo sitä ennen tällä seudulla vuosisatojen ajan. Lapsille on opetettu iltarukous, kirkossa on käyty, Jumalan sanaa luettu, rippikouluja pidetty, kinkereillä kierretty, sakramentteja jaettu. Me emme voi tietää, millaisen sadon tämä vuosikymmenien ja –satojen työ saa aikaan. Uskon syntyminen on aina Jumalan ihme. Uskon kasvaminen on aina Jumalan työtä. Saarijärven Paavon tavoin saamme yksinkertaisesti todeta: ”…mutta Jumalalta kasvun toivoi”.

 

Täällä toimineiden kristittyjen ketjuun te nykypäivän punkaharjulaiset, seurakunnan jäsenet, työntekijät ja luottamushenkilöt liitytte. Teidän tehtävänne on nyt vuorollaan toimia seurakunnan vastuunkantajina. Pohjimmiltaan kyse ei ole meidän ihmisten työstä, ei edes kirkon työstä. Kyse on Kristuksen työstä. Hän itse toimii keskellämme. Me olemme hänen työtovereitaan. Meidän tehtävämme on kylvää. Hän antaa kasvun ja sadon.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Tuhkakeskiviikon messu Taipalsaaren kirkossa 9.3.2011

Jeesus sanoo:
  "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
  Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi."
(Matt. 6:16-21)

Tänään on tuhkakeskiviikko. Se on läntisen kristikunnan kirkkovuodessa juhla, joka aloittaa pääsiäistä edeltävän 40 päivää kestävän paastonajan. Tästä päivästä paastonaika jatkuu pääsiäislauantaihin saakka. Tarkat laskijat huomaavat, että tuhkakeskiviikon ja pääsiäislauantain väliin jää, nämä päivät mukaan luettuina, 46 päivää. Paastopäivien lukumääräksi tulee kuitenkin 40, koska sunnuntait eivät ole paastopäiviä. Paastonajan tarkoituksena on valmistaa meitä kristittyjä pääsiäisen viettoon, auttaa miettimään syntejämme ja puutteitamme sekä tekemään niistä parannusta. Samalla se kehottaa meitä lähimmäisenrakkauden tekoihin.

Yleisessä keskustelussa paastolla tarkoitetaan useimmiten pidättäytymistä tietyistä asioista. Paastoaminen on kieltäytymistä jostakin – ehkä ruoasta, makeisista tai muista herkuista, alkoholista, kenties jostain harrastuksesta tai television katselusta ja netissä surffailusta. Se on elämistä vaatimattomammin ja yksinkertaisemmin kuin tavallisesti. Tällainen on hyödyllistä ja terveellistä.

 

Apostoli Paavali kirjoittaa, ettei minkään – ei minkään luvallisenkaan – saa antaa hallita itseään (1. Kor. 6:12). Tämä on oivallinen paastoon sopiva kehotus. Paastonaika­na tulisi kysyä, voinko olla ilman jotakin, johon minulla on lupa? Vai onko ”se jokin” tullut sellaiseksi, etten voi olla sitä ilman? Onko siis ”se jokin” alkanut hallita minua? ”Se jokin” voi alkaa hallita niinkin, että se vie pois Jumalan ja lähimmäisten luota. Paasto paljastaa riippuvuuksiamme. Tällainen side tulisi katkaista paastoamalla, siis kieltäytymällä joksikin aikaa siitä, joka ei ole väärin, mutta joka on alkanut hallita. Tällainen paaston vaikutus on tarpeellista.

 

Mutta onko paastonaika olemassa vain oman itsemme vuoksi? Onko paaston tarkoitus kääntyä sisäänpäin, keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiinsa? Tuhkakeskiviikon evankeliumissa Jeesus muistuttaa, ettei paasto ole sinänsä mikään päämäärä tai hengellinen arvo. Itse asiassa on väärin etsiä paaston avulla tunnustusta ihmisiltä (Matt. 6:16) tai yrittää sen avulla kelvata Jumalalle (Luuk. 18:12).

 

1900-luvun alussa Intiassa vaikuttanut hengellinen opettaja Sadhu Sundar Singh kirjoittaa: "Istuin eräänä päivänä virran rannalla Himalajan vuoristossa. Nostin vedestä kauniin, pyöreän, kovan kiven ja iskin sen halki. Se oli sisältä aivan kuiva. Kivi oli maannut kauan vedessä, mutta vesi ei ollut päässyt tunkeutumaan siihen sisälle. Tällaisia ovat eurooppalaisetkin. Satojen vuosien ajan he ovat lionneet kristinuskossa, he ovat uponneet sen siunauksiin. He elävät kristinuskossa, mutta usko ei ole päässyt tunkeutumaan heidän sisäänsä eikä se elä heissä. Syy ei ole kristinuskossa, vaan sydänten kovuudessa. Niinpä en lainkaan ihmettele sitä, että kovin harvat ihmiset käsittävät, kuka Kristus on."

 

Luulenpa tämän Sundar Singhin arvion olevan liiankin totta. Olemme lionneet kristinuskossa, olemme uponneet sen siunauksiin. Elämme kristinuskossa, mutta usko ei ole päässyt tunkeutumaan sisimpäämme eikä se elä meissä. Siksi meidän on yhä uudelleen ja uudelleen katuen ja parannusta tehden palattava Kristuksen luo, rukoiltava, että hän särkisi sydämemme kovuuden, tekisi työtään meissä ja meidän kauttaan tässä maailmassa. Juuri tätä varten on kirkkovuodessa paastonaika. Joelin kirjan mukaan paaston lähtökohta on katumuksessa: ”Paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne” (Joel 2:12-13).

Juutalaiseen paastokäytäntöön liittyi tapa, että paaston aikana saatettiin repiä rikki vaatteet katumuksen merkkinä. Profeetan mukaan on helpompi repiä vaatteet rikki, kuin saada sydän murtumaan Jumalan edessä. Siksi tarvitsemme paastonaikaa. Paastoaminen on kieltäytymistä, yksinkertaistamista, hiljentämistä ja hiljentymistä. Se tuottaa hyvää ihmiselle itselleen, mutta sen syvin tarkoitus on toinen. Paasto johtaa hiljentymään, rukoukseen ja Jumalan sanan ääressä viipymiseen. Tarvitsemme erityisesti aikaa Jumalan edessä olemiseen. Arjen kiireen keskellä meidän täytyy pysähtyä ja kysyä, mitä Jumala haluaa sanoa. Miten ja mihin hän tahtoo johdattaa? Onko elämäni suunta Jumalan tahdon mukainen? Onko jokin yksittäinen ratkaisuni Jumalan tahdon mukainen?

Jumalan edessä paljastuu, millaisia me olemme. Hän voi murtaa kovan sydämemme. Silloin näemme, emme vain oman tilamme, vaan Jumalan armon ja rakkauden Jeesuksessa Kristuksessa.  Ja silloin silmämme avautuvat myös lähimmäisen hädälle.

Jumala sanoo profeetta Jesajan suulla: ”Toi­sen­lais­ta paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäisille, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi” (Jes. 58:6–7). Tällaista paastomme tulisi olla. Paasto johtaa ensinnä Jumalan eteen ja sieltä lähimmäisen viereen, näkemään hänen hätänsä ja auttamaan häntä. Paaston seurausta on elämän uudistuminen ja yksinkertaistuminen, mutta ennen muuta huomion siirtyminen itsekkäästä minästä kohti lähimmäistä ja hänen tarpeitaan.

Takaisin ylös >>

Karjalan Liiton hengelliset päivät ja Lotta Svärd -järjestön juhla 20.3.2011

 

 

    Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
    Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
    Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
    Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."
  (Mark. 9:17-29 )

 

Hätä paljastaa ihmisestä, mihin hän pohjimmiltaan luottaa ja turvautuu. Huolen edessä käy ilmi, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä ja merkityksellisintä.

 

Rajan kansana erityisesti karjalaiset ovat monesti joutuneet hätään sotien ja levottomuuksien vuoksi. Toisinaan ovat vieraan maan sotilaat tulleet ja aiheuttaneet tuhoa ja hävitystä. Toisinaan on jouduttu lähtemään evakoksi taistelujen tieltä. Hädän hetkillä on tarvittu voimaa ja turvaa. Karjalan Liiton hengelliset päivät kertovat hengellisen elämän merkityksestä karjalaisuudessa.

Huoli isänmaan tulevaisuudesta sai 90 vuotta sitten lottapiirien edustajat kokoontumaan Helsinkiin perustamaan valtakunnallista Lotta Svärd –järjestöä. Sen päämääränä oli suojata kotia, uskontoa ja isänmaata. Vasta historian kuluessa olemme ymmärtäneet lottien toiminnan korvaamattoman merkityksen viime sotien aikana. Konkreettisen työn lisäksi kuului lottahenkeen arvomaailma, josta mikä tahansa kansakunta olisi ylpeä. Se heijastui vielä Lotta Svärdin lakkauttamisen jälkeenkin sodanjälkeisessä jälleenrakennusurakassa, tosin ilman lottapukua. "Vaadi aina enin itseltäsi" periaatteelle olisi kipeästi tarvetta tämän päivänkin yhteiselämässä. Totta on yhä edelleen se, minkä Uusi Suomi –lehti puki sanoiksi marraskuussa 1944 järjestön lakkauttamisen jälkeen: ”… häviämätön kiitollisuus kohdistuu vaatimattomaan, harmaaseen Lotta Svärdiin, sen oikeassa hengessä toimineisiin, työteliäisiin ja uhrautuviin Suomen naisiin.”

Tähän lottien ja karjalaisten juhlapäivään päivän evankeliumi avaa kaksi tärkeää näköalaa. Ensinnä se opettaa meille jotain aivan olennaista uskosta. Jeesuksen luo tuli tuskainen ja oman lapsensa tilanteesta vuosikausia hädissään ollut isä. Sairaus riepotteli hänen poikaansa mielin määrin. Poikansa sairauden takia ahdistunut mies tuli Jeesuksen luo etsimään apua. Huoli läheisestä oli saanut hänet liikkeelle.

 

Hätä ajoi miehen turvautumaan Jeesukseen. Hänellä ei enää ollut vaihtoehtoja. Hän epäili, mutta pyysi siihenkin apua: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Epäusko väistyi, avuttomuuden ja hädän keskellä syntyi usko Jumalaan. Näinhän usein käy. Elämän iskut, tappiot ja kärsimykset ajavat ihmisiä Jumalan luo, turvautumaan ja uskomaan häneen. Usko on avuttoman heittäytymistä kaikkineen ja täysin ilman ehtoja Jeesuksen käsiin. Kyse on siitä, että saa jättää kaiken, epäilyn ja epäuskonsakin, Vapahtajalle.

 

"Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Evankeliumin mies on tietämättään uskossa esikuvana. Juuri ihmisen avuttomuus ja kykenemättömyys ilmaisee kristillisen uskon olemuksen. Sillä hetkellä, kun luottamus omatekoiseen uskoon ja sen mahdollisuuksiin paljastuu kuplaksi, ollaan kristillisen uskon alussa. Silloin, kun itsetehdystä uskosta paljastuu vain rojuja ja naurettavaa yritystä olla ja saavuttaa jotakin, on astuttu sille kynnykselle, josta alkaa kristillinen usko.

 

Uskoa on verrattu tyhjään astiaan, joka voi vain odottaa täyttämistä. Kristillisen uskomme ydin ei olekaan siinä, mitä me ihmiset olemme tai teemme, vaan mitä Jumala on ja mitä Hän tekee. Usko on Jumalan työ, lahjaa, siis armoa. Se joka uskoo, ei ole itsensä, ei edes uskonsa, vaan uskon lahjoittajan, Jumalan, varassa. Muista tämä! Sanon sen uudelleen. Usko on Jumalan työ. Se joka uskoo, ei ole itsensä, ei edes uskonsa, vaan uskon lahjoittajan, Jumalan, varassa.

 

Mitä sairaan pojan isän usko oikein oli? Ei sen uljaampaa kuin avun huutamista hädässä. Kaiken lisäksi vielä epäuskon kiusaamana. "Minä uskon. Auta minun epäuskoani". Se riittää. Jo kääntyminen Jeesuksen puoleen on parantavaa ja pelastavaa uskoa, kuten ristin ryöväristä tiedämme.

 

Usko tekee ulkopuolisesta taivaan Jumalasta meille sydämen Jumalan. Usko tekee sanan ja sakramenttien Kristuksesta myös meidän sisäisen, oman Vapahtajamme, minun Vapahtajani. Uskossa itse Kristus on läsnä. Siksi Kristus voi luvata suuria meidän pienellekin uskolle. Ja siksi kristillisessä uskossa ratkaisevaa on uskon kohde, se kenen puoleen käännytään ja etsitään apua. Sairaan pojan isän uskon kohde oli Kristus, itse Jumala, joka Kristuksessa tulee luoksemme.

 

Toiseksi evankeliumi opettaa meille ydinasioita rukouksesta. Epäuskoinen, sairaan pojan isä on tänään rukouksen opettajamme. Sen ajan yleisten käsitysten mukaan sairaus oli merkki Jumalan hylkäämisestä ja tuomiosta, pahojen henkien armoille jättämisestä. Usko ja epäusko risteilivät samanaikaisesti isän mielessä. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Hätä opettaa rukoilemaan. Sairaan pojan isän rukous kasvoi avuttomuudesta. Rukoillessa tunnustetaan oma voimattomuus ja turvaudutaan häneen, jolla on valta ja voima taivaassa ja maan päällä.

Evankeliumitekstin isä sai avun, jota pyysi. Aina ei tunnu tapahtuvan niin. Silloin mielessämme ovat kysymykset: Miksi Jumala ei auttanutkaan? Eikö hän kuulekaan rukouksia? Tai eikö hän välitä meidän rukouksistamme? Eikö Jumala kuule rukouksiani siksi, että olen niin huono, uskoni ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla, olen kaukana Jumalasta tai olen tehnyt jonkin erityisen raskaan synnin?

Näin Jumalan sana ei opeta. Jumala ei laita meitä paremmuusjärjestykseen. Hän ei mittaa uskoamme ja auta sitten niitä, jotka ovat listan kärjessä. Emme tiedä Jumalasta, hänen tarkoituksistaan ja hänen suunnitelmistaan kaikkea. Jumala on suurempi kuin meidän ajatuksemme. Ja siksi emme tiedä, miksi hän ei tee sitä, mitä meidän mielestämme hänen pitäisi tehdä. Tai miksi hän toimii meidän mielestämme kummallisesti tai niin, että se tuntuu meistä niin pahalta. Niin, emme tiedä – jo tämän tajuaminen on todellista elävän Jumalan tuntemista.

Silti rukous on toivon merkki. Myös silloin, kun sairaudet tai muut elämän vaivat ja kärsimykset ovat seuranamme, eivätkä suostu jättämään meitä. Rukous on toivon merkki, kun ihminen joutuu sanomaan: "Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikk’ ei ois’ toivoa ollenkaan." Rukoilija odottaa tietenkin vastausta. Jo sekin voi olla vastaus, että saa jättää asiansa suurempiin käsiin. Aina Jumala ei tunnu vastaavan. Mutta vaiti olevanakin hän on ihmisen puolella ja häntä lähellä. Sen takaa hänen ihmiseksi tullut poikansa Jeesus. Hän kärsii meidän kanssamme.

Hyvät seurakuntalaiset. Toinen paastonajan sunnuntai johdattaa meidät kristillisen uskomme perusteisiin. Hätä ja huoli ajavat usein meitä ihmisiä turvautumaan Jumalaan. Monesti usko ja epäusko risteilevät samanaikaisesti mielessä. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” on myös meidän rukouksemme. Samalla se on paljas ja aito uskontunnustus. Usko on kokonaan Jumalan antama lahja ja usko saa meidät rukoilemaan. Rukous on hengellinen elämän ydin, tapa olla ja elää Jumalan edessä. Usko ei ole vain joidenkin asioiden totenapitämistä. Se on ennen kaikkea suhde elävään Jumalaan. Siksi Lotta Svärdin Kultaiset sanat –ohjeen ensimmäisenä kohtana oli: ”Jumalan pelko olkoon elämäsi suurin voima!” Siksi karjalaisten elämänuskon ja –ilon perustana on luottamus Jumalaan.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Mäntyharjun seurakunnan piispantarkastuksen messu 27.3.2011

 

 

 

Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!"(Luuk. 1:39-45)

Marian ilmestyspäivän evankeliumiteksti kertoo maailmanhistorian kuuluisimmasta kylämatkasta.  Kyläilijästä on tullut kaikkien aikojen kuuluisin nainen ja hänen nimestään ylivoimaisesti suosituin koko maailmassa.

Enkeli Gabriel ilmoitti nuorelle Marialle, että hän tulee raskaaksi ja synnyttää Jumalan Pojan, Jeesuksen. Muutaman päivän kuluttua tästä ilmoituksesta Maria lähti rasittavalle, useita päiviä kestävälle matkalle kotoaan Galilean Nasaretista kohti Juudean vuorimaata. Hänen sanotaan jopa ”kiiruhtaneen”. Maria halusi nähdä oman ”merkkinsä”, josta enkeli oli hänelle puhunut: yli-ikäisenä raskaaksi tulleen sukulaisensa Elisabetin, joka kantoi kohdussaan Messiaan edelläkävijää, Johannes Kastajaa.

Maria kohtasi sukulaisensa Elisabetin ja Sakariaan Juudean vuoristoseudun kaupungissa. Vajaat kymmenen kilometriä Jerusalemista länteen on Ain Karemin kylä. Nimi tarkoittaa suomeksi viinitarhan lähdettä. Kylä on nimensä mukainen. Se on kauniissa laaksossa. Siellä on paljon öljypuita ja viiniköynnöksiä. Vanha lähde on keskellä kylää. Kirkollisen perimätiedon mukaan tuo seutu on Johannes Kastajan syntymäseutu, tämän päivän evankeliumin kertoman Marian ja Elisabetin kohtaamisen tapahtumapaikka. Evankeliumi itse ei mainitse sen paikan nimeä, johon Maria kiiruhti, vaan puhuu eräästä Juudean vuorimaan kaupungista. Kirkollinen perimätieto voi kuitenkin hyvin olla oikeassa, sillä pappien enemmistö asui Jerusalemin ulkopuolella. Pappi Sakariaan asuinpaikka on todella voinut olla juuri tuo kylä.

Samalla kertaa, kun sukulaisnaiset kohtaavat, hypähtää lapsi Elisabetin kohdussa ja hän täyttyy Pyhällä Hengellä. Elisabet sanoo Marialle merkilliset sanat: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!"

Elisabet kertoo kolme keskeistä asiaa Mariasta. Ensinnä sen, että "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”

Siunaus ei tarkoita vain sitä, että toivotamme toisille hyvää tai puhumme heistä hyvää tai rukoilemme heidän puolestaan. Siunaus sisältää toki nekin, mutta siihen sisältyy enemmän. Siunaus on Jumalan tahdon toivomista ja toivottamista. Siunatessamme pyydämme sitä, että Jumalan tahto tapahtuu elämässämme. Siunaus ei siis ole sitä, mitä me ihmiset yleisesti pidämme hyvänä. Siunaus on sitä, mitä Jumala pitää hyvänä. Se on tämän toteutumisen toivottamista ja pyytämistä.

Uuden testamentin kielessä siunaus on suomeksi "puhua hyvää" (kr. eulogia = siunaus). Siunauksessa on kyse siitä, että Jumala puhuu meille hyvää, sitä, että hän on rakkaus. Tuo rakkaus tulee ilmi ennen kaikkea Jeesuksessa Kristuksessa. Näin siunaukseen kuuluu kaikki se, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt.

Jumala on rakkaus. Siunatessaan ihmistä, hän jakaa omasta rakkaudestaan ja hyvyydestään. Tämän Maria sai kuulla. Hän sai olla Jumalan rakkauden kohteena. Ja samalla hänen kohdussaan kasvava lapsi oli Jumalan siunauksen varsinainen antaja ja lähde.

Toiseksi Elisabet sanoo: ”Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?” Elisabet kutsuu Mariaa Herran äidiksi. Tässä Elisabet tunnustaa uskonsa Jeesuksen jumaluuteen. Elisabet tunnustaa, että Jeesus on Herra. Marian uskon ohella tämän päivän evankeliumi puhuu Elisabetin uskosta.

Elisabetin tunnustus on ensimmäinen ihmisen lausuma kristillisen uskon ydintunnustus: Jeesus Kristus on Herra. Tämän tunnustuksen ensimmäinen lausuja oli nainen, aivan kuin ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia. Naisilla on aina ollut merkittävä tehtävä uskon todistajina ja levittäjinä, vaikka monesti he ovat jääneet taka-alalle. Luulenpa, että meistä moni on saanut oppia uskon perusasiat joltakin naiselta, on se sitten äiti tai mummo tai vaikkapa pyhäkoulunopettaja.

Juudean vuorimaan pikkukaupungissa kohtaavat kaksi ihmistä, jotka uskovat Jeesukseen jo ennen hänen ihmiseksi syntymäänsä. Nämä kaksi naista, Elisabet ja Maria, annetaan meille uskon esikuviksi. Raamattu kehottaa: Seuratkaa näiden naisten esimerkkiä! 

Mutta paljon on naisilla ja miehillä yhä tehtävää, että toteutuisi ensimmäisten kristittyjen unelma ajasta, jolloin jokainen kieli tunnustaa Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra” (Fil 2:11). Marianpäivä rohkaisee meitä tajuamaan, että Jumala käyttää työhönsä meitä tavallisia ihmisiä – yhtä hyvin naisia kuin miehiäkin. Tämä päivä haastaa meidät toimimaan yhdessä Jumalan työtovereina Mäntyharjulla, tässä seurakunnassa ja tällä paikkakunnalla.

 

Kolmanneksi Elisabet vakuutti Marialle, että ”Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!" Maria sai vakuutuksen, että hän oli autuas. Siltä ei välttämättä hänestä ollut tuntunut viime päivinä. Pikemminkin hän oli hämmentynyt ja ihmeissään kaikesta tapahtuneesta.

 

Autuas merkitsee suomeksi onnellista, oikeastaan ikionnellista, jumalallista onnellisuutta. Autuudessa on kysymys enemmästä kuin tunteista. Autuus on pelastetun onnea. Se on tietoisuutta siitä, että Jeesuksen pelastustyö riittää tähän nykyiseen ja tulevaan elämään. Autuus on osallisuutta iankaikkisesta pelastuksesta. Se on yhteyttä Kristukseen ja hänessä ilmaistuun Jumalan isänrakkauteen, josta mikään ei voi häneen luottavaa riistää irti.

 

Maria sai kuulla: ”Autuas sinä, joka uskoit!” Maria on autuas evankeliumiin uskovana, ei Jeesuksen äitinä, palvottuna taivaan kuningattarena. Hän uskoi, vaikka ei nähnyt. Hän luotti Jumalan lupauksiin, vaikka oma järki ei sitä ymmärtänytkään. Jumalan lupaus kantoi. Niin se tekee yhä. Sen varaan voi rakentaa niin oman elämänsä kuin koko Mäntyharjun seurakunnan tulevaisuuden. Jumalan todellisuus ja Jumalan lupaukset kestävät.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Marian ilmestyspäivä kertoo lyhyestä, mutta merkittävästä tapahtumasta Jumalan pelastushistoriassa. Pienestä kaikki alkoi: kahden raskaana olevan naisen kohtaamisesta. Ne olivat erikoisia raskauksia: toinen nainen oli niin vanha, ettei hänen enää järjen mukaan olisi pitänyt olla raskaana ja toinen oli nuori nainen, joka ”ei miehestä mitään tiennyt”. Tilanne oli kummallekin hämmentävä ja pulmallinenkin. Yhteydestä Jumalaan ja toisiinsa he löysivät voimaa ja uskoa tehtäväänsä.

 

Katekismuksemme opettaa: ”Nasaretin Maria suostui Jumalan ihmeeseen ja synnytti Jeesuksen. Näin hänestä tuli Jumalan äiti. Marian usko on meille esikuva. Hän luotti Jumalaan, vaikka ei voinutkaan käsittää hänen suunnitelmiaan ja toimintatapaansa.” (Katekismus, 16)

 

Maria uskoi. Hän on kuin Abraham, joka Jumalaan luottaen lähti kotimaastaan tietämättä tarkalleen, minne oli saapuva. Mariakin lähti matkalle, jonka vaiheita ja lopputulosta hän ei osannut ennakoida. Hän lähti liikkeelle yksin Jumalan lupauksen varassa. Tällaisia me uskovat olemme. Meillä on Jumalan lupaus. Sen vuoksi me uskomme, vaikka emme näe. Ja olemme juuri siksi autuaita.

 

Me saamme kaikki olla Herran palvelijoita ja palvelijattaria, Kristuksen kantajia lähimmäistemme luo. Hän antakoon meille voimansa ja viisautensa niin, että maailma saisi sanoin ja teoin kuulla Jumalan rakkaudesta, Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta, hänestä, joka sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Partiomessu Imatralla 17.4.2011

 

 

 

Saarna partiomessussa 17.4.2011 Imatrankosken kirkossa

 

Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui. Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista.
    Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.
    Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin: "Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille." Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan. Jeesus sanoi Juudakselle: "Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole."
(Joh. 12:1-8)

Tiedätkö mikä on Jean Patoun Joy? Sen on sanottu olevan myytävissä olevista hajuvesistä kallein. Tämänkokoinen pieni pullollinen (15 ml) maksaa noin 300 euroa. Äsken kuulemassamme evankeliumissa Maria, Martan ja Lasaruksen sisar, voiteli Jeesuksen jalat. Marian käyttämä nardusvoide tuotiin Intiasta. Se oli arvokasta, Jean Patoun Joyn luokkaa. Nardusöljyn arvo oli 300 denaaria. Se oli melkein miehen vuosipalkka. Normaalisti nardusta käytettiin vain tipoittain. Mistä Maria oli saanut hajuveden, sitä ei kerrota, mutta siinä oli kiinni pieni omaisuus, ehkä Marian vuosien säästöt. Kyse ei ollut mistään tällaisesta pienestä hajuvesipullosta. Maria kaatoi nardusöljyä Jeesuksen jalkoihin noin 300 grammaa, tällaisen ison pullollisen verran. Tätä määrää tarkoittaa kreikan sana ”litron”, joka on meidän Raamatussamme käännetty sanaksi pullo.

Maria teki sellaista, mikä maksoi hänelle paljon ja mistä häntä arvosteltiin. Mutta hän teki sen rakkaudesta Jeesukseen. Se on vahva merkki siitä, että elämässä ei kaikkea voi mitata rahalla. Liian usein meidän partiolaistenkin kysymys on: ”Mitä hyötyä minulle tästä on?” ”Mitä minä tästä saan?” Kuitenkin paljon tärkeämpää on kysyä: ”Miten minä voisin osoittaa rakkautta?” ”Miten minä voisin auttaa toisia?” Onhan meidän tavoitteenamme partiolaisina ”auttaa ja palvella”, kuten aiempi partioihanne sanoi.

Rahasta ei ole Jumalaksi eikä omistamisesta elämän perustaksi, niin välttämättömiä kuin ne ovatkin. Taloudellisen hyödyn ja voiton etsiminen kaikessa on aikamme suuri harha. Se kapeuttaa sekä yksityistä että yhteistä elämäämme. Se riistää aikamme ja voimamme eikä jätä tilaa välittämiselle ja rakkaudelle.

Kuulin kerrottavan eräästä Lähi-idässä lähetystyössä olleesta sairaanhoitajasta, joka pesi leprapotilaiden jalkoja. Amerikkalainen turisti, vanha rikas nainen, tuli ja katseli, kuinka sairaanhoitaja käsitteli märkiviä, visvaa vuotavia, haisevia jäseniä. Naista alkoi oksettaa ja hän sanoi sairaanhoitajalle: ”Tuollaista työtä en tekisi miljoonastakaan dollarista!” Sairaanhoitaja katseli lempeästi naista ja sanoi: ”En minäkään”. Hän ei tehnyt työtä rahasta, vaan rakkaudesta. Näin Maria toimi: rakkaudesta, pyyteettömästä ja laskelmoimattomasta rakkaudesta. Ja siinä hän on meidän partiolaisten esikuva.

Nyt tarvitsen kolme vapaaehtoista partiolaista käymään hetkeksi sakastissa (kun vapaaehtoiset ovat löytyneet, suntio suihkauttaa heidän partiohuiviinsa hajuvettä ja pyytää heitä menemään takaisin paikalleen kertomatta kenellekään, mitä heille tehtiin).

Jeesus sanoi Marian palvelustyön tapahtuneen hänen hautaamistaan varten. Jeesuksen voiteleminen juuri ennen hänen kärsimistään ja kuolemaansa kertovat, mikä oli Jeesuksen tehtävä. Hän kuoli meidän ihmisten syntien tähden. Jeesuksen tärkein tehtävä oli kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan pelastaa ihmiskunta synnin, kuoleman ja pahan vallasta.

Kun Maria avasi kallisarvoisen nardusöljypullon ja voiteli Jeesuksen jalat, koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua. Evankelista Johannes kertoo, että voiteen tuoksu täytti koko huoneen. Jo vanhan kirkon opettajat ajattelivat, että tässä on kuva siitä, miten evankeliumi leviää kaikkialle maailmaan. Uudessa testamentissa apostoli Paavali puhuukin Kristuksen tuntemisen tuoksusta (2. Kor. 2:14).

Huomaatteko jonkun muutoksen niissä kolmessa partiolaisessa, jotka piipahtivat sakastissa? (Joitakin vastauksia partiolaisilta.)

 

Heidän tuoksunsa on toisenlainen. He levittävät uutta tuoksua ympärilleen. Kun ihminen kohtaa Jeesuksen, hän saa kaikki syntinsä anteeksi. Hän saa kokea Jeesuksen rakkauden. Ja rakastettuna hän välittää tuoksun tavoin saamaansa rakkautta ympärilleen. Tällaiseen tehtävään meidät partiolaiset tässä jumalanpalveluksessa kutsutaan. Jumala tahtoo sanoa, että hän rakastaa ja välittää sinusta. Hän haluaa pitää sinusta huolta ja johdattaa elämääsi. Ja hänen tahtonsa on, että sinä puolestaan rakastaisit ja välittäisit lähimmäisistäsi, olisit heille Kristuksen tuoksu.

 

Hyvät partiolaiset. Palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko. Kun me lähdemme seuraamaan Kristuksen kärsimystietä, se antaa meille mahdollisuuden hiljentyä ja miettiä elämämme perusteita ja arvoja. Betanian Maria kuului niihin ihmisiin, jotka ymmärsivät, että on olemassa tärkeämpiä arvoja kuin raha, tehokkuus, hyöty tai voitto. Hän ymmärsi, että Jumalan rakastamana voi puolestaan rakastaa ja välittää toisista. Tällaisena hän on Kristuksen tuoksu, joka leviää kaikkialle sinne, missä hän elää ja toimii. Tällaiseksi Kristuksen tuoksuksi meidät on kutsuttu, välittämään rakkautta sanoin ja teoin.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Heinolan kirkko 15.5.2011

 

 

 

Saarna Kirkkopäivien jumalanpalveluksessa 15.5.2011 Heinolan kirkossa

 

Jeesus rukoili ja sanoi:
    "Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.
    Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus."
  (Joh. 17:11-17)

Kuluvana viikonloppuna on Lahdessa vietetty Kirkkopäiviä. Osana sen ohjelmaa on tämä messu tänään Heinolassa. Kirkkopäivät ovat joka toinen vuosi järjestettävä monipuolinen katsaus kirkkomme elämään. Kirkkopäivät on tarjonnut jokaiselle jotakin: taiteen rakastajille, käsityön ystäville, yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille, kirkon oppia pohtiville, ympäristökysymyksiä miettiville, laulamisesta innostuneille. Luetteloa voisi jatkaa. Mutta eri tahoilta kokoonnuttiin välillä myös hiljentymään ja rukoilemaan yhdessä. On paljon erilaisuutta, mutta on myös ykseyttä.

 

Kirkkopäivät ilmentävät osuvalla tavalla kirkon moninaisuutta. Viime aikojen kirkollinen muotitermi onkin moniäänisyys. Kirkkoon on kaivattu moniäänisyyttä. Se on nähty kirkon rikkaudeksi. Monen mielestä moniäänisyys on suorastaan välttämättömyys. Selvää onkin, että 4,2 miljoonan jäsenen yhteisöön kuuluu hyvin monenlaista seurakuntalaista. Kirkko on monikasvoinen ja moniääninen joukko. Se on sitä niin uskoltaan, elämäntavoiltaan kuin arvoiltaankin. Samalla viime aikojen keskustelussa on moniäänisyydelle vedetty rajoja, suuntaan jos toiseen.

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Moni seurakuntalainen on hämmentynyt. Olen saanut paljon yhteydenottoja, joissa kysellään: Onko minulle kirkossa tilaa? Onko kirkossa tilaa myös minulle, normaalille perinteisellä tavalla uskovalle kristitylle? Entä onko kirkossa tilaa minulle, joka koen itseni erilaiseksi ja uskoni toisenlaiseksi kuin perinteisellä tavalla uskovat? Mitä tästä moniäänisyydestä tulisi ajatella?

Päivän evankeliumissa Jeesuksen rukouksen kolme kohtaa antaa meille vastauksia näiden kysymysten äärellä. Evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukouksesta. Siinä Jeesus valmistaa seuraajiaan poislähtöönsä maailmasta. Jeesuksen jäähyväisrukous on samalla hänen testamenttinsa seuraajilleen. Rakastamansa ihmisen viimeistä toivetta haluaa toteuttaa. Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta. Hän rukoilee, että he olisivat yhtä, niin kuin hän ja Isä ovat yhtä. Jeesus lähettää opetuslapset maailmaan, niin kuin Isä lähetti Hänet. Jeesuksen rukous laajenee koskemaan myös niitä, jotka opetuslasten todistuksen perusteella uskovat. Näin Jeesuksen testamentti koskee meitäkin. Samalla siinä on vahva viesti tänään vietettävään kaatuneiden muistopäivään. Emme ole unohtaneet heitä, jotka ovat antaneet henkensä isänmaamme ja sen vapauden puolesta. Muistamme itsenäisyytemme puolesta kaatuneita. Kristittyjen yhteys ulottuu yli kuoleman rajan.

Ensinnä Jeesus sanoo: ”… jotta he olisivat yhtä”. Kirkon ykseys on olennainen osa kristillistä uskoa. Kirkon koossa pysyminen ei ole mikään valinnanvarainen lisä, jota voidaan vaalia tai tavoitella, mikäli joiltain tärkeämmiltä päämääriltä ehditään. Kun Uudessa testamentissa puhutaan kristityistä, silloin puhutaan aina myös koossa ja yhteydessä pysyvästä tai yhteyteen kasvavasta elävästä kokonaisuudesta.

Jeesus rukoilee, että hänen seuraajansa olisivat yhtä ja varjeltuisivat hajaannukselta. Tämä ei tarkoita vain kirkkokuntien välistä yhteyttä. Monesti hajaannus löytyy, ikävä kyllä, oman kirkkomme ja jopa oman seurakuntamme sisältä. Jeesuksen huoli kristittyjen yhteydestä ei ole aiheeton. Hengellisesti ilmaistuna kirkko on taistelutilanteessa. Jumalan vastustaja on nimeltään Diabolos eli erilleen heittäjä. Riidat ja erimielisyydet ovat hänen työtään, jolla pyritään särkemään yhteydet niin Jumalaan kuin toisiin ihmisiin. Yhteyttä tuhoavat kateellisuus, viha, kiistat, ylimielinen eristäytyminen, toisten yläpuolelle asettuminen, itsekkyys, katkeruus, anteeksiantamaton henki, pahan puhuminen, pätemisen tarve, yhteistyökyvyttömyys, kärsimättömyys, valheet, haluttomuus myöntää virheitään ja epäluottamus. Saatana on iskenyt kiilaa Jeesuksen seuraajien joukkoon hyvällä menestyksellä. Siksi Jeesuksen rukous ”… jotta he olisivat yhtä” on meidän aikanamme yhä tärkeämpi.

Jeesuksen seuraajien joukko on alusta lähtien ollut kovin sekalaista. Jokainen varhaisen kristikunnan historiaa tunteva tietää, että puhe jakamattoman kirkon ajasta kuvastaa enemmän taaksepäin heijastettua ihannekuvaa kuin todellisuutta. Varhaisten vuosisatojen elämä vastaa paljon enemmän nykyistä moniäänistä ja -kasvoista kristillisyyttä kuin jotain kadotettua paratiisia, johon olisi päästävä takaisin. Nykyiset kirkkojen väliset tai kirkkojen sisäiset erot ovat lopulta tuskin sen suurempia kuin ensimmäisten vuosisatojen seurakunnissa. Silloin kun yhteyttä on ollut, se on aina ollut yhteyttä moneudessa. Kautta kristillisen kirkon historian ykseys on ollut jännitteistä ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti, vaan Uuden testamentin kuvia käyttääkseni viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Kirkossa on aina ollut tilaa monenlaisille jäsenille. Niin on nytkin. Sinulle on tilaa.

 

Toiseksi Jeesus rukoili: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta.”Jeesus ei rukoile, että hänen seuraajansa välttyisivät ongelmilta. Sen sijaan Jeesus rukoilee seuraajilleen kestävyyttä vaikeissa tilanteissa. Kirkko ei ole tässä ajassa ongelmaton ihanneyhteisö. Me elämme tässä maailmassa sen lainalaisuuksien keskellä. Siksi myös kirkko jatkuvasti kamppailee ykseyden säilymisen kanssa. Usein tässä on onnistuttu, mutta ei läheskään aina. Epäonnistumiset eivät ole yhtään vähentäneet tehtävän tärkeyttä.

 

Samalla on huomattava, että jossakin kulkevat kirkon moninaisuuden rajat. Kirkon on oltava kirkko. Jossain on raja, jolloin kirkon moninaisuus – tai jos käyttää nykyajan muotitermiä - moniäänisyys muuttuu kirkkoa rikastavasta sen ykseyttä tuhoavaksi. Luonnollisesti on myös tunnistettava se, missä ykseys samaistetaan yhdenmuotoisuuden tai yksiäänisyyden kanssa ja se muuttuu hyväksyttävää moninaisuutta tukahduttavaksi.

 

Jossakin tulevat vastaan ne rajat, jolloin kirkon ykseys särkyy. Silloin on entistä vahvemmin pyrittävä toiminaan sen puolesta, että kirkko voisi pysyä koossa. Siinä tarvitaan arkkipiispan pari viikkoa sitten kirkolliskokouksen avauspuheessaan peräänkuuluttamaa rohkeutta ja nöyryyttä, suostumista keskeneräisyyteen ja epävarmuuteen sekä erimielisyyden sietämistä.

 

Kolmanneksi Jeesus rukoilee: ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” Jumalan sana on kaiken avain. Kun Jumala sanansa kautta tekee työtään sydämessämme, silloin todellisuus muuttuu toiseksi. Sanassa hän itse tulee luoksemme, puhuu meille, antaa syntimme anteeksi ja täyttää meidät ilolla. Sanallaan hän varjelee meidät tämän elämän ahdistusten, kiusausten ja oman itsekkyyden kanssa kamppaillessa. Sanallaan hän vaikuttaa meissä tahtoa toimia kirkon ykseyden ja kristittyjen yhteyden hyväksi. Sanassaan hän näyttää, millaisia me olemme. Kenelläkään meistä ei ole varaa arvostella toisiamme.

 

Jeesuksen sanojen mukaan kristityn ei ole tarkoitus mukautua ja kotiutua tänne, vaan säilyttää sydämessään Jumalan sanan antama totuus. Tässä annetaan meille arviointivälineitä omaan aikaamme ja maailmaamme. Se, mitä tiedotusvälineet suurin otsikoin arvostelevat vääräksi kristillisyydeksi voi ollakin oikeaa, mutta maailmalle vierasta uskoa. Ja se, mikä tämän maailman keskellä on kehuttua ja kiitettyä, voi ollakin sanan totuudelle vierasta. Jumalan sana tutkii sen, mikä virta kirkkoa ja meitä täällä kuljettaa.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään olemme Jeesuksen testamentin äärellä. Kyse on poislähtevän Jeesuksen viimeisestä toivomuksesta. Samalla se on rukous kaikkein läheisimpien puolesta. Se on viesti kristittyjen yhteyden puolesta. Syvimmillään tämä yhteys toteutuu alttarin ääressä yhteisellä aterialla, pyhällä ehtoollisella. Siellä yhteys ulottuu myös ajan rajan yli. Erityisesti tänään kaatuneiden muistopäivänä ajattelemme kiitollisin mielin niitä poismenneitä, jotka ovat sotien kurimuksessa menettäneet henkensä toisten ja isänmaamme puolesta.

Jeesuksen testamentin mukaan meidän on oltava ensisijaisesti kuuliaisia Jumalan sanan totuudelle. Vain se voi pitää koossa moniäänisen ja –kasvoisen kirkon. Inhimillisin voimin se ei pysy koossa. Jumalan sana yhdistää sekalaisen syntisten seurakunnan. Siellä on tilaa jokaiselle. Sanassa me kohtaamme Kristuksen, joka armahtaa meitä syntisiä, monella tavalla puutteellisia ja vajavaisia kristittyjä. Silloin voi toteutua kirkkoisä Augustinuksen viisas ohje: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Ekumeeninen raamattutapahtuma Mikkelin tuomiokirkko 29.5.2011

 

 

 

Saarna Suomen Pipliaseuran ekumeenisessa raamattutapahtumassa 29.5.2011 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Jeesus opetti ja sanoi:
    "Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
    Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
      - Isä meidän, joka olet taivaissa!
      Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
      Tulkoon sinun valtakuntasi.
      Tapahtukoon sinun tahtosi,
      myös maan päällä niin kuin taivaassa.
      Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
      Ja anna meille velkamme anteeksi,
      niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
      jotka ovat meille velassa.
      Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
      vaan päästä meidät pahasta."
  (Matt. 6:5-13)

 

Päivän evankeliumissa on Jeesuksen opettama kristittyjen yhteinen rukous. Tätä rukousta rukoillaan kristillisissä kirkoissa ympäri maailman. Päivän evankeliumiteksti on erityisen sopiva tänään, kun Mikkelissä vietetään ekumeenista raamattutapahtumaa. Isä meidän –rukous on raamattutapahtuman teeman mukaisesti avain. Se on avain uskon ja rukouksen rikkaaseen maailmaan. Se on myös avain kristittyjen keskinäiseen yhteyteen.

 

Isä meidän -rukous on tuttu ja se osataan ulkoa. Emme aina tule ajatelleeksi, että Jeesuksen opetus rukoilemisesta oli aikanaan ennenkuulumatonta ja radikaalia.

 

Ensimmäiset kristityt elivät monien uskontojen ja elämänkatsomusten keskellä. Luonnollisesti juutalaisuus vaikutti kristinuskon taustalla. Monenlaiset pakanauskonnot tunnettiin myös siellä, missä kristityt elivät. Lisäksi kreikkalais-roomalaisessa maailmassa ennen kristinuskoa syntyneet filosofiat vaikuttivat noilla seuduilla. Tällaisen moniarvoisen henkisyyden ja uskonnollisuuden keskellä Jeesus opetti rukouksesta.

 

Juutalainen rukous oli farisealaisen hurskauden määräämää. Se oli vakavaa ja vilpitöntä, mutta sitä rasitti lainomaisuus. Rukoilemalla ihminen täytti lain käskyjä. Näin hän hankki ansioita Jumalan edessä. Erityisen hyvää oli, jos toisetkin näkivät ja kuulivat rukouksen. Rukous oli velvollisuus, joka on täytettävä pyhän, majesteettisen Jumalan edessä.

 

Pakanauskonnoissa rukous perustui maagiseen ajatteluun. Jumalat piti pakottaa loitsunomaisin hokemin rukoilijan pyyntöihin. Rukouksen vaikutus oli suoraan verrannollinen sen pituuteen ja monisanaisuuteen. Toisto lisäsi rukouksen tehoa. Pakanoiden rukous oli taikuutta ja jumala oli pelottava.

 

Stoalaisessa filosofiassa Jumalalle ominaisinta oli kiihkottomuus, tunteettomuus ja täydellinen välinpitämättömyys. Epikurolaisille elämän korkein asia oli täydellinen tyyneys.  Jumalat saattoivat nähdä maailman. Kuitenkin he pysyivät kokonaan erillään siitä. Rukous ei tällaisessa kreikkalais-roomalaisessa filosofiassa ollut mielekästä, olivathan jumalat tunteettomia ja eristäytyneitä.

 

Tällaista taustaa vasten ensimmäiset kristityt saivat kuulla Jeesuksen opetuksen rukouksesta.

 

Ensinnä Jeesus varoittaa kahdesta harhatiestä. "Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä” Tämä on ensimmäinen harhatie. Rukous ei ole lainomaista, pakollista suorittamista. Se ei ole ansion keräämistä ihmisten ja Jumalan edessä. Rukous on ihmisen oikeus eikä ansio.

 

Toinen harhatie on tehdä rukouksesta taianomaista tyhjän hokemista. ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen.” Rukous ei ole magiaa tai salaperäisiä temppuja Jumalan taivuttamiseksi.

 

Harhatiet torjuttuaan Jeesus opetti oikeasta rukouksesta. Hän opasti ensinnä siihen, että kristillinen rukous on sekä yksityistä että yhteistä rukousta. ”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa.” Rukous on mitä suurimmassa määrin minun ja Jumalan välinen henkilökohtainen yhteys. Se on hyvin intiimiä puhetta ja keskustelua ihmisen ja Jumalan kesken. Rukous on aina myös yhteistä rukousta. ”Rukoilkaa te siis näin: Isä meidän, joka olet taivaissa!” Jeesus opetti Isä meidän –rukouksen eikä Isä minun –rukouksen. Se on kaikkien kristittyjen, seurakunnan ja koko Kristuksen kirkon yhteinen rukous. Rukous on aina yhteisöllistä.

 

Toiseksi Jeesus opetti rukoilemaan Isää. Jeesuksen äidinkielen aramean sana Abba tarkoittaa isää. Tavallisessa merkityksessään se voidaan kääntää suomeksi sanalla ”isi”. Tämä on Jeesuksen radikaali opetus. Kristitty saa rukoillessaan lähestyä Jumalaa samalla luottamuksella kuin pieni lapsi lähestyy isäänsä, jota rakastaa, jonka tuntee ja johon luottaa. Tämä on täysin vastakohta pelottavalle, tunteettomalle ja eristäytyneelle Jumalalle.

 

Isä meidän –rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa riittävät osoittamaan kristillisen rukouksen erityislaatuisuuden. Se selvittää suhteemme Jumalaan. Siinä ilmenee luottamus ja läheisyys, jolla tulemme Jumalan luokse. Se ilmaisee, että Jumala välittää. Hän ei ole eristynyt, tunteeton olento. Hän on isä, joka huolehtii ihmisistä niin suurella isänrakkaudella, että lopulta Jeesuksessa Kristuksessa kärsi ristinkuoleman. Rukoillessamme Isä meidän –rukouksen lähestymme tällaista Jumalaa, rakastavaa isää.

 

Isä meidän –rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa selvittävät lisäksi suhteemme lähimmäiseen. Rukouksessa lausutaan: Isä meidän. Jo tämä sananvalinta estää kaiken syrjimisen ja erottelun ihmisten välillä. Jos Jumala on meidän Isämme, silloin lähimmäinen on veljemme ja sisaremme. Kun rukoilemme Isä meidän –rukouksen, se samalla opastaa kunnioittamaan ja rakastamaan toinen toisiamme ja kaikkia ihmisiä.

 

Isä meidän. Oikeastaan tämän pitemmälle ei tarvitsisi rukoillakaan. Ne ovat avainsanoja. Näissä sanoissa selviää suhteemme Jumalaan ja lähimmäisiimme. Ne kutsuvat meidät Jumalan eteen lapsenomaisen luottavaisina turvautumaan rakastavaan Isään. Ne opastavat meitä rakastamaan lähimmäisiämme veljinä ja sisarina.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Veteraanien kirkkopäivän viikkomessu Sippolan kirkossa 9.6.2011

 

 

Saarna Veteraanien kirkkopäivän viikkomessussa 9.6.2011 Sippolan kirkossa

 

Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan." Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu.(Joh. 7:37-39)

Jatkosodan alkuvaiheessa joukko etulinjassa olevia sotilaita oli kokoontunut kuusenhavuista ja kaatuneesta puusta tehdyn alttarin eteen ehtoollisen viettoa varten. Heistä kirjoitettiin: ”Katson tätä harmaata joukkoa herkän liikutuksen vallassa. Kuinka vakava, harras ja tosi tämän kansan pohjasävy onkaan. Nämä miehet ovat saaneet ja antaneet monia iskuja. Heidän vaatteensa ovat mullan, noen ja hien likaamat ja kasvonsa karkeat. Heidän piirteensä kertovat kestetyistä vaaroista ja vaikeuksista, valvotuista öistä, ankarista ponnistuksista ja elämän ja kuoleman rajan läheisyydestä. Mutta nämä miehet eivät ole raaistuneita. He istuvat vakavina odottamassa vapauttavaa sanaa sieluillensa. Heidän kasvojensa juonteiden alta kuultaa korkeampaan ihmisyyteen ja syvään uskonnollisuuteen pyrkivä kaipaus. Sotilaat veisasivat virren Oi, Jeesus, lähde autuuden. – Sä kärsit kaiken vaivani, mun tuskani ja haavani … Tämän vertaista ei arkielämän jokapäiväisyydessä saa koskaan kokea.”

 

Katkelma on käsiini sattuneesta julkaisusta, joka on ilmestynyt pian jatkosodan syttyminen jälkeen. Siinä kerrotaan TK-miesten rintamakokemuksista. Kirjassa on luku Herran pyhä ehtoollinen etulinjassa (Viipuria kohti, TK-miesten kuvauksia 1941, s. 15-18).

 

Kuvaus voi olla monen teidän veteraanin elämässä todellisuutta. Olette itse eläneet keskellä näitä tapahtumia. Näinä viikkoina muistellaan jatkosodan alkamista seitsemän vuosikymmentä sitten.

 

Suomalaisessa sotilaassa on aina ollut tämä piirre, josta karu kuvaus ehtoollisenvietosta kertoo. Rovasti Timo Kökkö onkin todennut: ”Kun veteraanisukupolven perintöä ajassa arvioidaan ja punnitaan, syvintä ja perimmäistä unohdetaan, jos heidän perinnöstään jätetään puuttumaan heidän avuton, mutta heille viimeiseksi ja ainoaksi jäänyt, heidän uskonsa ja turvautumisensa Jumalaan.” Tämä johtoajatus kirjattiin muun muassa Aseveliliiton johtaviin periaatteisiin. Niiden kahdeksannessa kohdassa sanotaan: ”Luottamus Jumalaan, joka on johdattanut kansamme läpi ylivoimaisten vaikeuksien, on tulevaisuudenuskomme luja perusta.” Vaikka liitto sodan jälkeen jouduttiin lakkauttamaan, periaate jäi elämään veteraanisukupolvien elämänarvona. Yhtenä konkreettisena merkkinä siitä on tämä jumalanpalvelus osana veteraanien juhlapäivää.

 

Tämän viikon evankeliumissa meitä muistutetaan Jumalan merkityksestä ihmiselämässä. Evankeliumitekstissä Jeesus puhuu vedestä. Tai oikeastaan Jeesus ei puhu, vaan nousee seisomaan ja huutaa sanottavansa kovalla äänellä. Kyse on siis tärkeästä asiasta, jonka Jeesus haluaa kuulijoidensa ottavan vakavasti.

 

Evankeliumitekstin mukaan kaikki tapahtuu juhlan suurena päätöspäivänä. Israelin historiassa muistettiin ihmeellistä vapautumista Egyptin orjuudesta vapauteen kolmessa suuressa juhlassa vuoden aikana. Viimeisin näistä oli lehtimajanjuhla, koko kansan pyhiinvaellusjuhla. Sitä vietettiin koko viikon ajan sapatista sapattiin. Juhlaviikon aikana asuttiin lehtimajoissa. Ne muistuttivat siitä, miten autiomaavaelluksen aikana majoituttiin.

 

Lehtimajanjuhlaan liittyi keskeisesti vesi. Se oli välttämätöntä, mutta autiomaavaelluksella siitä oli ollut puutetta. Jokaisen juhlapäivän aamuna papit hakivat kulkueena vettä Siiloan lähteestä ja uhrasivat sen Herralle temppelin alttarilla. Seremonia päättyi veden kaatamiseen kuivaan maahan.

 

Veden hakeminen muistutti kansaa ensinnäkin siitä, että Jumala oli huolehtinut sen tarpeista vaivalloisella vaelluksella autiomaassa. Juuri siellä Jumala oli halunnut olla: elämän todellisuuden keskellä. Jumala juotti janoisia ihmisiä! Israelilaisille Jumalan toiminta autiomaassa oli elämän edellytys: ilman vettä ei ole elämää. Samalla se oli armoa: he eivät itse voineet vaikuttaa tähän vedensaantiin. He vain saivat sen osakseen.

 

Toiseksi juhlassa katsottiin tulevaan. Juhlan viimeisinä päivinä luettiin lukuisia kohtia Vanhasta testamentista. Jesajalla oli lupaus: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteestä.” (Jes. 12:3) Sakarja puhui lähteestä, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta (Sak. 13:1). Hesekiel oli kuvannut, kuinka temppelistä virtaa lopun aikoina elämää synnyttävä virta kaikkialle kuivaan maahan (Hes. 47:1-12).

 

Näiden tekstien ymmärrettiin olevan lupaus Jumalan antamasta uudesta, elävästä vedestä. Viikon juhla päättyi suureen kokoukseen sapattina. Silloin vedenhakukulkuetta ei enää ollut. Jumalan kansa oli kyllä päässyt luvattuun maahan, mutta lupaus hengellisen virvoituksen ajasta oli vielä täyttymättä. Tämän lupauksen ymmärrettiin täyttyvän Messiaan aikana: kun Messias on saapunut kansansa keskuuteen, lupaus kävisi toteen. Silloin koittaisi uusi aikakausi, kun Jumalan Henki vuodatettaisiin koko Jumalan kansalle. Jumalan Henki olisi heille kuin elävän veden virta kuivassa maassa. Vesi tuo elämän autiomaan kuolleeseen maaperään ja saa sen kukoistamaan; se suo elämän ihmeen. Tätä Jumalan Henki vaikuttaisi ihmisissä.

 

Juhlan viimeisenä päivänä tapahtuu jotakin, mitä ei koskaan aikaisemmin ollut tapahtunut. Juhliva joukko on mahdollisesti juuri täydellisen hiljaisuuden vallitessa kumartunut rukoukseen syntiuhrien uhraamisen jälkeen. Yhtäkkiä yksi mies nousee seisomaan ja huutaa: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Tämä lupaus voitiin ymmärtää välittömästi. Takana oli viikon juhliminen, ja viimeisinä päivinä oli Jumalan sanaa lukemalla muistutettu tulevasta. Nyt Jeesus huutaa, että nämä Jumalan lupaukset täyttyvät hänessä. Vesi, jonka papit ovat päivittäin noutaneet Siiloan vesialtaalta, viittaakin häneen. Ihmiset voivat tulla hänen luokseen, ja hän voi täyttää nuo lupaukset. Hän on tuo suuren luvatun siunauksen lähde. Hän voi antaa elävää vettä. Hän lahjoittaa Pyhän Hengen. Hän on lehtimajanjuhlan täyttymys.

 

Tuon huudon kuuluttama lupaus oli suunnattoman rohkea. Oli kyse Jumalan lupausten täyttymisestä messiaanisena aikana. Lupaus tarkoitti juuri sitä, että Jumala täyttäisi antamansa lupaukset Jeesuksessa. Siiloan altaasta kannettu vesi valutettiin maahan, se ei voinut sammuttaa ihmisen janoa. Sen sijaan Jeesuksella on tarjota jotain todellista. Hän tarjoaa elävää vettä.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Vesi on elämän edellytys. Sitä tarvitaan joka päivä. Ilman vettä maapallollamme ei olisi lainkaan elämää. Vailla vettä ihminen menehtyy muutamassa päivässä. Vesi on välttämättömyys kaikelle elämälle.

 

Tänään veteraanijuhlan jumalanpalveluksessa meitä muistutetaan vedestä. Jeesus Kristus toi mukanaan elävän veden. Hän lupaa antaa vettä, joka on vielä arvokkaampaa kuin se tavallinen vesi, jota juomme ja jota ilman emme tule toimeen.

 

Ihmisen jano on pohjaton; vapauden, rauhan, hyväksymisen, rakkauden ja puhtauden jano polttaa. Kristus voi täyttää syvimmän kaipuumme ja tarpeemme. Tällaista elävää vettä hän tarjoaa tässä jumalanpalveluksessa. Hän itse on se vesi. Siksi hän sanoo meille: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Tämä kutsu on kohdistettu erottelematta kaikille. Se ei rajoittunut vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn ihmisjoukkoon kauan sitten.

 

Kutsu kuului etulinjassa ehtoolliselle polvistuneille sotilaille, jotka veisasivat: ”Oi Jeesus, lähde autuuden”. Kutsu kuuluu meillekin. Hän kutsuu jokaista, joka sisimmässään janoaa enemmän kuin mitä on muilta ja muualta saanut. Hyvyydessään ja rakkaudessaan, ilman meidän ansioitamme tai tekojamme, hän tahtoo lahjoittaa itsensä ja pelastustekonsa. Tällaiseen armolliseen Jumalaan me saamme turvautua niin yksilöinä kuin kansakuntana.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Raittiuden Ystävien edustajakokouksen messu Mikkelissä12.6.2011

 

 

 

Saarna Raittiuden Ystävien edustajakokouksen messussa 12.6.2011 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Jeesus sanoi:
    "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni."
(Joh. 14:15-21)

 

”Raitis ja reilu – ei horju ei heilu.” Tämä on yksi niistä monista iskulauseista, hokemista ja muistisäännöistä, joita kouluajoilta on jäänyt mieleeni. Varmasti monille meistä palautuu näitä helposti muistiin. ”Sydämeen ei mahdu kahta ämmää”, opasti äidinkielen oppikirja. ”Melkein kaikki kirkot ovat katollisia, mutta kaikki eivät ole katolisia”, muistutti uskonnonopettaja. ”Harjaa hampaat huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu”, luki koulusta saamassani hammasmukissa.

 

”Raitis ja reilu – ei horju ei heilu.” Jos muu opetus ei jäänyt mieleen, iskulauseet jäivät. Vuosikymmeniä sitten raittiuskirjoituskilpailut kukoistivat yhdessä raittiusliikkeen kanssa. Päämääränä oli edistää tasapainoista, luonnollista ja myönteistä päihteistä vapaata elämää. Opetus oli, että raittius on terve ja luonnollinen elämäntapa.

 

Sana ”raittius” esiintyy entistä harvemmin puheissa ja julkisessa keskustelussa. Samanaikaisesti tarve raittiuskasvatukseen ja raittiuden edistämiseen on yhteiskunnassamme kasvanut. Päihteiden käyttö ja siitä aiheutuvat ongelmat ovat lisääntyneet. Raittiusjärjestöjen, kuntien, seurakuntien ja meidän kaikkien yhteinen tehtävä on edistää raitista elämäntapaa. Se on toimimista terveen, hyvän ja luonnollisen elämän puolesta. Tässä työssä Raittiuden Ystävät ovat olleet mukana ja ovat yhä. Tänä viikonloppuna on Mikkelissä vietetty järjestön edustajakokousta. Se on ollut muistutus tälle paikkakunnalle raittiuden myönteisestä merkityksestä. Vanha koulusta oppimani iskulause ei ole menettänyt osuvaa sisältöään. ”Raitis ja reilu – ei horju ei heilu.”

 

Uudessa testamentissa kymmenkunta kohtaa puhuu raittiudesta. Niissä on useimmiten kysymys laaja-alaisesti ymmärretystä, terveestä elämäntavasta. Kristillisen uskon näkökulmasta raittius on koko elämään vaikuttava tekijä ja suhtautumistapa. Se on myös kristityn elämää leimaava vastuullisuuden periaate. Raittius on hyvä raamatullinen periaate silloinkin, kun arvioimme, millaista on terve hengellinen elämä. ”Raitis ja reilu – ei horju ei heilu” sopii myös oikean hengellisyyden iskulauseeksi. Siihen Jeesus antaa helluntain evankeliumissa ohjeita.

 

Jeesus sanoo: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Jeesuksen rakastaminen ja Jumalan käskyjen seuraaminen kuuluvat yhteen. Kristitty ei voi ajatella siten, että vain rakkaus kuuluu hänelle, mutta ei Jumalan käskyjen seuraaminen. Molemmat kuuluvat. Rakkaus näkyy siinä, että kristitty haluaa tehdä Jumalan mielen mukaan. Mutta Jumalan rakastaminen ja seuraaminen alkaa aina Kristuksen rakastamisesta. Martti Luther sanoo, että ”on turhaa työtä yrittää tulla tuntemaan Jumala ja päästä hänen tykönsä, ellei aloiteta rakastamalla Herraa Kristusta. Ellei tämä ole ensimmäisenä, on turhaa haparoimista kaikki, mitä Jumalasta ajatellaan ja kuullaan.”

 

Jeesus tahtoo meidän suhtautuvan itseensä siten, että me rakastamme häntä. Pietariltakin hän kysyi kolme kertaa ”rakastatko sinä minua”. Joka rakastaa Kristusta, luottaa häneen ja odottaa häneltä kaikkea hyvää. Joka rakastaa Kristusta, tahtoo pitää hänen sanansa. Joka rakastaa Kristusta, tahtoo toimia hänen tahtonsa mukaan.

 

Rakkaus Jeesukseen on yksinkertaisesti hänen antamiensa käskyjen pitämistä. Rakkaudella ei tarkoiteta tunteilevaa tai haaveilevaa suhtautumista Jeesukseen. Kristityn rakkaus on hyvin käytännöllistä. Se ilmenee arkipäivässä lähimmäisten auttamisessa. Jos ei rakasta lähimmäisiä, ei voi rakastaa Jeesusta. Rakkaus on jonkin itselle arvokkaan pois antamista. Annanko aikaani, rahaani vai vaivannäköäni? Jeesuksen lähetyskäskyn noudattaminen kuuluu myös keskeisesti Jeesuksen rakastamiseen. Rakkaus on siis ennen kaikkea elämäntapa, ei jokin tietty osa-alue tai hetki Jeesuksen seuraajien elämässä. Tällainen elämäntapa on tervettä, raitista hengellistä elämää.

 

Meidän tulee rakastaa Kristusta ja toimia hänen käskyjensä mukaan. Ulos maailmaan pursuava rakkaus on kirkon tärkein tuntomerkki; rakkaudesta heijastuvat kirkon lempeät äidinkasvot. Mutta miten se meille onnistuu? Mistä saamme voiman? Todellisuus näyttäytyy usein kovin toisenlaisena. Miten usein rakkaus katoaakaan tylsiin saarnoihin, kylmiin sanoihin, töykeään käytökseen, toisten arvostelemiseen, oikeassa olemisen asenteeseen, hitaaseen byrokratiaan. Mistä löytyy voima rakastaa?

 

Jeesus sanoo: ”Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki.” Pyhä Henki annetaan opetuslapsille ”Puolustajaksi”. Sana ”puolustaja” (parakletos) sisältää myös merkityksiä ”auttaja”, ”apuun kutsuttu”, ”puolustusasianajaja”, ”esirukoilija” tai ”lohduttaja".

 

Kristittyinä olemme kaikessa riippuvaisia Pyhästä Hengestä. Hän on kolmiyhteisen Jumalan elävä persoona. Ilman häntä ei ole pelastavaa uskoa, ei palvelevaa rakkautta eikä kristillistä kirkkoa. Helluntain Henki on ilon ja rohkeuden henki. Pyhä Henki tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden keskellemme. Hän on Eläväksi tekijä, joka herättää meissä hengellisen kaipauksen, synnyttää uskon ja vie Kristuksen luo. Hän rukoilee puolestamme Isää silloinkin, kun emme itse osaa tai jaksa. Nimensä mukaisesti Pyhä Henki on Pyhittäjä, joka tekee syntisistä ihmisistä pyhiä. Totuuden Henkenä hän opettaa kuulemaan Jumalan sanaa, ymmärtämään sitä ja pysymään siinä. Kärsimyksessä ja surussa hän lähestyy meitäLohduttajana. Ahdistuksissa ja vainoissa hän on Puolustaja.

 

Helluntai muistuttaa, että Pyhä Henki on Jeesuksen työn jatkaja hänen seuraajiensa elämässä. Hän vaikuttaa meissä uskoa ja rakkautta. Hän opastaa meitä raittiiseen, terveeseen uskoon ja elämään. Hänen tahtonsa on, että me kristittyinä olisimme elämämme kaikilla alueilla sellaisia, joihin sopii iskulause: ”Raitis ja reilu – ei horju ei heilu.”

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Kirkonpalvelijoiden viikkomessu 29.6.2011 Mikkelissä

  

 

 

Saarna Kirkonpalvelijoiden opinto- ja koulutuspäivien viikkomessussa 29.6.2011 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon." "Mitä?" kysyi Jeesus. "Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?" Hän sanoi heille kaikille: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa."
    Ja hän esitti heille vertauksen:
    "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?'
    Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." 
 (Luuk. 12:13-21)

Laihian kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen suntio ja kappalainen laskivat kolehtia. Kolehtihaavit tyhjennettiin sakastin pöydälle. Silloin suntio totesi: ”Taitaa olla taas napin hinta kallistunut, kun on pennejäkin haavissa!”

Tämä ja lukemattomat muut samankaltaiset vitsit sisältävät totuuden siemenen. Rahalla, tavaralla ja omaisuudella on tärkeä merkitys ihmisen elämässä. Tämä tulee esille monissa yhteyksissä: elämän perustarpeiden hankinnoissa, laskujen eräpäivissä, lainojen koroissa, työehtoneuvotteluissa ja perinnönjaossa. Usein asioista voidaan sopia sovussa. Toisinaan rahasta ja omaisuudesta sekä niiden oikeasta jakamisesta tulee kiista.

Evankeliumitekstin lähtökohtana on perinnönjakoa koskeva riita. Jeesusta pyydettiin komentamaan haluton veli suostumaan pesänselvitykseen. Raamatun opetusten ajattomuus tulee evankeliumin tapahtumissa hyvin esille: perinnönjako saattaa tänäkin päivänä muodostua sisarusten välisiä suhteita koettelevaksi tapahtumaksi.

Vanha testamentti antoi joitakin perinnönjakoa koskevia ohjeita (esim. 4 Moos. 27:8-11, 5 Moos. 21:17). Vanhin veli sai juutalaisen oikeuskäytännön mukaan kaksinkertaisen perinnön, koska hänen piti elättää äiti ja naimattomat sisaret. Ellei isä ollut eläessään jakanut omaisuuttaan, syntyi helposti erimielisyyksiä. Epäselvissä tapauksissa juutalaiset rabbit ratkaisivat usein perintöriidat. Tähän tehtävään Jeesusta nyt pyydettiin. Jeesus ei kuitenkaan siihen suostunut, vaan saa aiheen varoittaa kuulijoitaan ahneudesta.

Jeesus sanoo: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta." Raamattu puhuu selvin sanoin ahneudesta. Se on synti. Ahneus on epäjumalanpalvelusta. Se tulisi haudata siinä missä siveettömyys ja pahat halutkin (1 Kor. 5:10-11, Kol. 3:5). Erityisesti Raamattu varoittaa rahan ahnehtimisesta.  Rahan himo on kaiken pahan alkujuuri (1 Tim. 6:10).

Ahneudesta varoittamiseen liittyy Jeesuksen esimerkkikertomus rikkaasta miehestä, joka sai maastaan hyvän sadon. Maanviljelijän ainoana huolena oli se, mihin hän saisi sadon mahtumaan. Hänen mieleensä ei tullut jakaa omastaan tarvitseville. Niinpä hän rakensi suuremmat aitat entisten tilalle. Ihmisellä on luontainen taipumus unohtaa Jumala ja lähimmäinen, ja ajatella vain omaa itseään. Omaisuudesta tulee helposti epäjumala, jota tavoitellaan ja jonka varaan elämä rakennetaan. Antaahan raha monia mahdollisuuksia, joten ei ole ihme, että se luo myös väärää turvallisuuden tunnetta.

Raha antaa myös mahdollisuuden nauttia elämästä. Jeesuksen vertauksen miehen elämänfilosofia on yhtä ajaton kuin perintöriidat. ”Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” Eikö tämä ole yleinen elämänasenne? Luulenpa, että meissäkin elää haave saada vaihtaa vapaalle ja nauttia elämästä.

Jeesuksen vertauksessa Jumala sanoo miehelle: "Sinä hullu!" Jeesus ei sanonut, että on väärin olla rikas. Rikas mies ei ollut epärehellinen, vaan ahkera ja tuloksellinen työssään. Hänen varakkuudessaan sinänsä ei ollut mitään moitittavaa tai väärää. Kuitenkin hän oli mieletön, hullu. Miksi?

Mies kuolee yllättäen.  Silloin paljastuu se, että elämä sen enempää kuin ajalliset aarteetkaan eivät ole pysyviä. Ne voidaan ottaa pois milloin tahansa. Siksi niiden varaan ei tule elämäänsä ja tulevaisuuttaan rakentaa. Tässä oli rikkaan miehen hulluus. Hänen aarteensa oli katoavaa. Häneltä puuttui se aarre, joka ei katoa, aarre Jumalan luona.Aarteiden kerääminen maan päälle on suurin virhe, jonka ihminen voi tehdä. Mitään ei jää jäljelle, kun lähdön aika tulee.

Hyvät työtoverit. Meille kirkon työntekijöille tällä evankeliumitekstillä on tärkeä viesti. Jeesus haluaa varoittaa meitä ahneuden synnistä ja opettaa, mikä on tärkeintä elämässä. Tuskin me olemme sen kummempia kuin ihmiset yleensä. Tosin kansanperinteen valossa meistä papeista voi saada toisenlaisen kuvan. ”Pohjaton on papin säkki, mutta rouvan säkissä ei oo laitojakaan”, sanotaan Kangasalla. ”Pussiinsa pappi saarnaa”, todetaan puolestaan Alahärmässä. Mynämäellä on sanonta: ”Säkkiään päin pappikin puhuu.”

Vanhastaan kirkon työntekijöitä on neuvottu olemaan erityisen tarkkoja kolmella elämänalueella: Raha, seksuaalisuus ja alkoholi. Piispan näkökulmasta tämä näyttää olevan totta. Useimmat seurakuntien työntekijöitä koskevat ongelmat ja kantelut, joita onneksi on hyvin vähän, liittyvät viinaan, seksiin tai rahaan. Siksi tänään on meidän erityisen tarkkaan kuultava Jeesuksen kehotus.

Jeesus varoittaa meitä rikkaan miehen virheestä. Rikkaan miehen itsekkyys näkyi hänen käyttämästään sanasta: “minä”. Koko lyhyt kertomus hänestä on mitä itsekeskeisin. Rikas otti huomioon vain oman persoonansa ja vain tämän elämän. Siinä ei ollut sijaa Jumalalle eikä lähimmäiselle. Miehen suunnitelmat ulottuivat vuosia eteenpäin hänen viimeisenä elinpäivänään. Siinäkään ei ollut mitään väärää.  Tulevaisuutta saa suunnitella ja siihen tulee varautua. Siitä on lupa haaveilla. Rikkaan erehdys oli Jumalan ja lähimmäisen sivuuttaminen.

Rikkaan mielettömyys oli sitä, että hän otti huomioon vain sen, mitä näki ja omisti. Ikuisuuteen hänen katseensa ei ulottunut. Kuoleman hetkellä mies oli yksinäinen ja köyhääkin köyhempi. Hänellä ei ollut ketään eikä mitään, kun hän astui Jumalan eteen. Hän oli unohtanut Jumalan ja lähimmäisen. Totta on Jeesuksen opetus: ”Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”

Meillä kirkon työntekijöillä on täysi syy pysähtyä pohtimaan sitä, mitä me todella tavoittelemme elämässämme. Kuinka helposti mekin etsimme tyydytystä tuon rikkaan maanviljelijän tavoin kaikesta luodusta Luojan sijaan. Ja silloin harhaudumme palvelemaan epäjumalaa.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, kuka tai mikä on meidän Jumalamme. Selittäessään ensimmäistä käskyä Martti Luther toteaa Isossa katekismuksessa: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo.”

Luther sanoo, että maailman yleisin epäjumala on Mammona. Hän kirjoittaa: ”Moni ajattelee, että hänellä on Jumala ja kaikkea tarpeeksi, kun hänellä on rahaa ja omaisuutta. Hän luottaa siihen ja rehentelee sillä niin itsevarmana, ettei piittaa kenestäkään yhtään mitään. Huomaa: jumala hänellä onkin, nimeltään Mammona, toisin sanoen raha ja omaisuus. Siihen hän luottaa koko sydämestään, sehän onkin maailman yleisin epäjumala. Jolla on rahaa ja omaisuutta, tuntee olevansa turvassa. Hän on iloinen ja peloton aivan kuin istuisi keskellä paratiisia. Ja päinvastoin: joka ei omista mitään, se epäilee ja vaipuu epätoivoon aivan kuin ei tietäisi Jumalasta mitään. Todella vähän on niitä, jotka mammonaa omistamattakin ovat hyvällä mielin eivätkä sure ja valita. Tämmöinen on ihmisluonto hautaan asti.”

”Samalla tavalla on jumalansa silläkin, joka häikäilemättä luottaa suureen oppineisuuteensa, viisauteensa, valtaansa, sukulaisuussuhteisiinsa ja hyvään maineeseensa, ei kuitenkaan ainoa oikea Jumala. Tämänkin voit nähdä siitä, miten ylimielisiä, varmoja ja ylpeitä sitä ollaankaan tuollaisista onnen lahjoista, ja miten epätoivoisia, jos niitä ei ole tai jos ne menetetään. Siksi toistan vielä tämän kohdan oikean selityksen: se että ihmisellä on Jumala, merkitsee, että hänellä on jotakin, mihin hänen sydämensä täysin luottaa.”

Hyvät kirkonpalvelijat.  Uskomalla Jumalaan ja elämällä hänen yhteydessään, asettamalla päämääräksi ja kaikkein tärkeimmäksi elämän perustaksi Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen, voimme löytää kestävän tyydytyksen elämällemme. Silloin voimme kokea, ettei elämä mene hukkaan samalla, kun ruumis jo maatuu mullaksi tai muuttuu tuhkaksi. Silloin me olemme ymmärtäneet myös työmme painopisteen oikein. Tehtävämme on tässä kirkossa palvella Jumalaa ja lähimmäistä niillä lahjoilla ja niissä töissä, jotka meille on uskottu.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Papinpuolisoiden kesäpäivät Mikkelin maaseurakunnan kirkko 21.8.2011

 

 

Saarna Suomen Papinpuolisoiden Liiton kesäpäivien messussa 21.8.2011 Mikkelin maaseurakunnan kirkossa

 

Jeesus sanoi:
    »Silloin on käyvä näin: Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.
    Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.
    Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!
    Myös se, joka oli saanut kaksi talenttia, tuli ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle kaksi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset kaksi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’
    Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. - Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’» 
(Matt. 25:14-30)

Jeesuksen vertaus kolmesta palvelijasta on erikoinen. Äkkiseltään kuultuna se tuntuu suorastaan oudolta. Missä on armon sanoma? Eikö Jumala rakastakaan huonoja ja osaamattomia? Onko hän sittenkin vain hyvin ja taitavien Jumala? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta tässä yhteydessä ne vievät harhaan.

Evankeliumitekstin sanoman voi ymmärtää, kun sen sijoittaa laajempaan yhteyteen. Teksti kuuluu jaksoon, joka alkaa Jeesuksen kuvauksella maailman lopun merkeistä. Yleisten lopun merkkien (Matt. 24:1-44) jälkeen Jeesus kertoo vertaukset hyvästä ja pahasta palvelijasta (Matt. 24:45-51), kymmenestä morsiusneidosta (Matt. 25:1-13) sekä palvelijoille uskotuista rahoista. Kaikissa näissä vertauksissa puhutaan siitä, miten usko Jeesukseen näkyy hänen seuraajiensa elämässä. Tämä on se näkökulma, josta käsin vertaus on ymmärrettävä.

Jeesuksen vertauksissa on yleensä yksi ainoa tärkeä pääsanoma, vertauksen kärki. Kaikki muut kertomuksen yksityiskohdat vain luovat taustaa pääsanomalle. Jeesuksen vertauksia ei siis pidä käsittää kertomuksina, joiden jokainen yksityiskohta kuvaa jotakin elävän elämän yksityiskohtaa. Vertaus kolmesta palvelijasta puhuu siitä, miten meidän on kristittyinä elettävä uskoamme todeksi tässä maailmassa. Vertauksen kärki on suunnattu siihen, että käyttäisimme meille annettuja voimavaroja vastuullisesti ja aktiivisesti toinen toistemme parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi.

 

Vertauksessa isäntä oli lähdössä todennäköisesti liikematkalle vieraaseen maahan. Hän antoi omaisuutensa palvelijoidensa hoidettavaksi. Nämä tekivät kukin sen, minkä katsoivat kykenevänsä tekemään. Kaksi ensimmäistä tuplasivat saamansa pääoman. Kolmas ei tehnyt sillä mitään. Tilipäivänä seuraukset olivat sen mukaiset. Kaksi uskollista palkittiin ja laiskaa rangaistiin.

Talentilla mitataan Uudessa testamentissa sekä painoa että rahan arvoa. Talenttia käytettiin tavallisimmin mitattaessa kultaa ja hopeaa. Jeesuksen ajan Palestiinassa käytetty talentti painoi noin 30 kiloa.

Hopeaa talenttiin mahtui 6000 denaarin verran. Denaari määriteltiin tavallisesti työmiehen yhden päivän palkaksi. Talentin verran hopeaa saanut sai sitä 6000 päiväpalkan verran. Talentti olisi tullut tienatuksi noin 16 vuodessa. Kaksi talenttia vastasi noin 33 vuoden palkkaa. Viisi talenttia oli käytännössä työmiehen 82 vuoden palkka. Kaikkien kohdalla kysymys oli siis suuresta summasta rahaa.

Vertauksen sanoma kiteytyy kahteen sanaan: luottamus ja uskollisuus.

Ensinnä vertauksen isäntä luotti palvelijoihinsa, kun hän antoi heille suuren summan hopeaa sijoitettavaksi. Myös kolmannen palvelijan saama summa oli niin iso, ettei sellaisen uskominen viestitä isännän luottamuspulasta palvelijaa kohtaan. Samalla tavalla Jumala luottaa meihin. Me olemme hänen käsiään ja jalkojaan tässä maailmassa. Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Jumalalla ei ole muita jalkoja kuin meidän jalkamme.

Jumala on uskonut meille vastuun kaikesta luomastaan. Hänen luottamuksensa meihin on suuri. Meidän tehtävämme on julistaa evankeliumia sanoin ja teoin, tuoda armoa ja oikeudenmukaisuutta tähän maailmaan. Tehtävämme on kantaa vastuuta toinen toisistamme, kulttuurista, talouselämästä, yhteiskunnan ja kirkon asioista sekä koko luomakunnasta.

Tähän jumalanpalvelukseen osallistuu monia papinpuolisoita. Tänä viikonloppuna vietetään Mikkelissä Suomen Papinpuolisoiden Liiton kesäpäiviä. Kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi sata vuotta ensimmäisestä Papinemäntien kokoontumisesta. Sittemmin yhdistys on vaihtanut nimeä, mutta tehtävä on säilynyt samana: luoda yhteyksiä papinpuolisoiden välille, tukea pappien perheitä ja edistää lähetystyötä.

Papinpuolison kutsumus voi olla muiden tehtävien ohella Jumalan uskoma talentti. Vuosikymmenten aikana pappien työ ja perhe-elämä ovat muuttuneet. Luonnollisesti se on vaikuttanut myös papinpuolisoiden asemaan. Tilanteet ja olosuhteet pappien perheissä vaihtelevat paljon. Yhdenlaista mallia elää papinpuolisona ei ole, kun pappilakulttuurikin on lähes kadonnut. Nykyisin moni ei edes halua, että häntä millään tavalla määritellään puolison tai hänen työnsä kautta. Mutta voisiko yhä ajatella, että papinpuolison talentti on yksinkertaisesti suostumista siihen, että puoliso on kutsuttu kirkon työhön? On ehkä uskaliasta sanoa, mutta se saattaa merkitä myös puolison jakamista työn tai seurakunnan kanssa. Usein se merkitsee erilaista ajankäyttöä kuin muissa perheissä. Monesti se tarkoittaa paljon poissaolevaa, työlleen liikaakin antautuvaa puolisoa. Papin on kannettava oma vastuunsa ajankäytöstään, avioliitostaan ja perheestään. Silti joskus tuntuu siltä, että vastuu perheestä ja yhteisestä elämästä saattaa jäädä liiaksi puolison harteille. Näin olen itse kokenut. Jostakin ehkä joutuu luopumaan, kun puolisona on pappi. Toisaalta se voi tuoda elämään sellaista hyvää, jota paitsi ehkä muuten jäisi. Jos kaikesta huolimatta puoliso jaksaa tukea pappia ja myös rukoilla hänen ja perheen puolesta, on hän hoitanut talenttiaan. Se on osallistumista seurakunnan työhön. Se on vastuunkantamista kirkosta. Siitä tahdon teitä papinpuolisoita tänään kiittää.

Luottamuksen lisäksi vertauksen sanomana on uskollisuus. Talentit annettiin käytettäväksi. Evankeliumisteksti arvostaa vastuullisuutta, aloitekykyä ja rohkeutta. Lahjat on annettu meille käyttämistä varten. Vertauksen isännän käyttäytyminen kuvastaa sitä, kuinka talentit on tarkoitettu käyttöön. Niitä on hoidettava huolella ja uskollisesti.

Tehtävämme ja lahjamme ovat erilaisia ja erikokoisia. Vertauksen palvelijoiden tavoin meillä itse kullakin on omat lahjamme ja tehtävämme. Se on Jumalan viisautta, sillä myös me ihmiset olemme erilaisia sekä fyysisesti että henkisesti. Kukin omilla lahjoillaan, omien voimiensa mukaan on kutsuttu hoitamaan uskollisesti Jumalan antamaa tehtävää tässä maailmassa. Jokaista tarvitaan ja kukin on tarpeellinen. Tehtäviä ja lahjoja ei tarvitse vertailla toisten kanssa. Tärkeintä on olla uskollinen omien talenttiensa hoitamisessa.

Meille annettuja talentteja ei ole tarkoitettu piilotettavaksi. Ne ovat käyttöä varten. Niiden tarkoitus on tuottaa hyvää toisille ja rakentaa yhteistä elämää. Meidät on luotu elämään rohkeasti, luottamaan lahjoihimme ja käyttämään niitä toisten hyväksi. Näin käytettyinä talenttimme moninkertaistuvat.

Kristuksen kirkko ei ole kitsastelijoiden yhteisö. Se on Jumalaan uskovien joukko, jonka jäsenet jakavat omastaan ja laittavat itsensä likoon lähimmäistensä ja yhteisönsä hyväksi. Jumala on luottanut meihin niin paljon, että antoi jokaiselle lahjoja ja tehtäviä. Meidän vastuullamme on käyttää lahjojamme ja hoitaa meille uskottua tehtävää uskollisesti.

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Kotkan seurakunnan piispantarkastuksen messu 2.10.2011

 

 

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?»
    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
    »Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.»
 (Matt. 18: 1-6, 10)

 

Kuka on suurin, mahtavin, tärkein, arvokkain, hienoin? Nämä ovat inhimillisiä kysymyksiä, joita ei häveliäästi rohjeta lausua ääneen. Jeesuksen aikana oli toisenlainen tapakulttuuri. Opetuslapset rohkenivat tehdä tuon kysymyksen. ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

 

Jeesus yllätti kuulijansa jälleen kerran. Määrittelyjen sijasta hän asetti lapsen opetuslasten keskelle ja sanoi: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”

 

Jeesuksen vastaus oli odottamaton. Rooman valtakunnassa lasta ei juuri arvostettu. Tietenkin syntyvyys oli välttämätöntä suvun ja kansakunnan jatkumiselle. Terveitä poikia pidettiin arvossa tulevina työntekijöinä ja sotureina. Mutta lapsilla sinänsä ei ollut omaa arvoa. Selvin osoitus tästä oli laajalle levinnyt tapa jättää vastasyntyneitä lapsia heitteille. Lapsuus oli ihmisen elämässä heikko, merkityksetön vaihe, aikuistumisen esiaste. Lapsi tarkoitti pelkkää raaka-ainetta, jota tuli muokata ja kasvattaa ihmiseksi.

 

Juutalaisille lapset olivat Jumalan lahja. Syy siihen oli kansan jatkumisen tarve. Lapsi ei varsinaisesti ollut kansan täysivaltainen jäsen, koska hän ei kyennyt pitämään Mooseksen lain käskyjä. Vasta kolmetoistavuotiaana juutalaisesta poikalapsesta tuli ns. lain poika ja hänestä tuli tasa-arvoinen lain edessä. Lapsen arvo oli enemmänkin siinä, mitä hänestä tulee kuin siinä, mitä hän on. Ja nyt Jeesus asetti lapsen opettajaksi. Jo pelkällä olemuksellaan hän antaa vastauksen kysymykseen, kuka on suurin Jumalan valtakunnassa.

 

Mikkelinpäivän evankeliumissa Jeesus opettaa meille kaksi tärkeää asiaa. Ensinnä Jeesus antaa lapselle korvaamattoman ja ainutlaatuisen arvon. Tällä on ollut ratkaiseva merkitys koko länsimaiselle kulttuurille. Kristinusko muutti Euroopan tavat: lapsista tuli ihmisiä, Jumalan luomia ihmisiä, suorastaan Jumalan silmäteriä, jotka ovat taivaallisen Isän erityisessä suojeluksessa.

 

Juutalais-kristillinen elämän suojelun periaate on eurooppalaisen ihmisarvon perusta. Lapsi on jo ennen syntymäänsä ainutkertainen olento, jolla on ihmisarvo. Jumalan luomistyön vuoksi ihminen on pyhä. Hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton. Siksi kristillisen kirkon ja meidän kristittyjen on puolustettava elämää erityisesti siellä, missä se on haavoittuvinta ja herkintä: sikiö äitinsä kohdussa, vastasyntynyt pienokainen, taaperoikäinen pikkulapsi, varhaislapsuuteen ja -nuoruuteen varttuva tyttö ja poika, murrosikäinen teini-ikäinen.

 

Osana Kotka-Kymin seurakuntayhtymän piispantarkastusta minulla oli mahdollisuus osallistua tilaisuuteen, joka oli otsikoitu ”Kuka kuulee nuorta?”. Sain kuulla, kuinka paljon kaupungin ja seurakuntien sekä muiden toimijoiden yhteistyönä tässä kaupungissa tehdään lapsi- ja nuorisotyötä. Sosiaalijohtaja totesi kuitenkin viisaasti, kuinka lastensuojelusta tulisi päästä lasten suojeluun, erikseen kirjoitettuna. Kyse on siitä, mitä Jeesus tänään opettaa. Lapsella on oikeus hyvään elämään.

 

Lapsen hyvän elämän peruslähtökohta on koti. Tärkeintä yhteiskunnassa on kaikin tavoin vahvistaa avioliiton ja perheen asemaa. Ennen kaikkea yhteiskunnan ja sen päättäjien tulisi asennetasolla ymmärtää terveen perhe-elämän korvaamaton merkitys kasvavan lapsen ja nuoren hyvinvointiin ja tästä näkökulmasta käsin tehdä ratkaisuja.

 

Samalla tavalla vanhempien olisi kyettävä tarkastelemaan elämäänsä ja ratkaisujaan lapsen – heikoimman - asemasta käsin. Nykyisestä narsistisesta ja materialistisesta, kertakäyttöisestä mielihyväkulttuurista on päästävä irti, mikäli haluamme tosissamme vaikuttaa lastemme hyvään tulevaisuuteen. Myös seurakuntien toiminnassa on pyrittävä entistä enemmän kohtaamaan perheitä ja tukemaan kotien kasvatusvastuuta lapsistaan. Meillä on kirkkona vahvuutena koeteltu ja hyväksi havaittu kristillinen arvomaailma. Se tarjoaa perustan hyvälle elämälle.

 

Yhdistyneitten kansakuntien Lapsen oikeuksien yleissopimus tiivistää lapsen oikeudet kolmeen kohtaan: Lapsella on oikeus 1. erityiseen suojeluun ja hoivaan (protection), 2. riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista (provision) sekä 3. osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti itseään koskevaan päätöksentekoon (participation). Tämä kaikki on meidän vastuullamme. Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. Jeesus sanoo: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”

 

Toiseksi Jeesus antaa meille mallin, miten päästään taivasten valtakuntaan. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”.

 

Saarnaa valmistaessani sain syliini kuukauden ikäisen lapsenlapseni. Häntä tuudittaessani pohdin, mitä nuo Jeesuksen sanat merkitsevät. Pieni, muutaman kilon painoinen vauva katselee tummilla silmillään tutkivasti isoisäänsä. Välillä silmät lupsahtavat kiinni, välillä ihan kuin hymynkare viipyisi suupielessä. Ruokailun jälkeen on kylläinen olo, mitä nyt vähän ilmavaivat kiertävät mahassa. Sitten tulee uni papan käsivarsille.

 

”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”. Lapsille ei siis panna malliksi aikuisen kääntymystä ja aikuisen uskoa, vaan päinvastoin. Aikuisten tulee uskoa ja luottaa lasten lailla. Kun katson vauvaa käsivarsillani, ymmärrän, miten hän on täysin riippuvainen muista ihmisistä. Lapsen olemukseen kuuluu täydellinen riippuvuus ja luottamus vanhempien hoidosta. Sellaista tulisi olla myös aikuisten suhde Jumalaan.

 

Jeesuksen viesti on, että taivasten valtakunnassa vähäisin on suurin. Se joka on lapsen tavoin nöyrä, on suurin. Raamatun kielessä ”nöyrä” tai ”nöyryys” ei merkitse mielentilaa, vaan pikemminkin riippuvaisuutta. Sen, joka haluaa olla suurin, on tehtävä täyskäännös ja havaittava, kuinka pieni, avuton ja riippuvainen lapsi on. Koska lapsi on riippuvainen muista, Jeesus asettaa hänet luottavaisen uskon esikuvaksi. Se joka on Jumalan edessä pieni ja avuton, onkin suuri taivaan valtakunnan mittareiden mukaan. Uskonsa ja elämänsä kanssa kamppaileville tässä on evankeliumi: ratkaisevaa ei ole uskon määrä tai laatu, ratkaisevaa on uskon kohde, Jumala joka armahtaa.

 

Martti Luther selittää mikkelinpäivän evankeliumia huumorin pilke silmäkulmassa: Opetuslasten kinastellessa siitä, kuka heistä oli suurin taivasten valtakunnassa, Jeesus asetti heidän keskelleen lapsen, joka vasta oli oppinut kävelemään. Tällä hän tahtoi muistuttaa heitä siitä, että suurimpienkin apostoleiden, kristikunnan kulmakivien, tulee oppia lapsesta, joka ei osaa edes puhua, ja sanoa hänelle: "Hyvä herra tohtori." Kun näet lapsen isänsä sylissä, sinun tulee ottaa hattu päästäsi ja sanoa: "Herra tohtori, meidän pitäisi sydämestämme hävetä sinun edessäsi."

 

Lapsen avuttomuus, riippuvaisuus ja luottamus ovat uskon esikuvana. Meillä ei ole mitään hyvää, jota Jumala ei olisi meille antanut. Se, että elän, että minulla on kyky ajatella, puhua ja toimia, on kokonaan Jumalan lahjaa minulle, ei vähimmässäkään määrin itse ansaittua tai valittua. Uskoni Herraan ja Vapahtajaan, syntieni sovittajaan Jeesukseen Kristukseen, ei ole minun oma valintani tai tahdonratkaisuni. Jumala on itse oman armopäätöksensä nojalla valinnut ja herättänyt minut hengelliseen elämään.

 

Mikkelinpäivän evankeliumissa on kyse uskomme ytimestä. Katekismus opettaa: ”Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on.”(Katekismus, kohta 1) ”Jumala lahjoittaa meille uskon ja avaa sydämemme rakkaudelle.” (Katekismus, kohta 12)

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>


Pappisvihkimys 23.10.2011

 

 

Saarna pappisvihkimysmessussa 23.10.2011 Mikkelin tuomiokirkossa

Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: »Mikä käsky on kaikkein tärkein?» Jeesus vastasi: »Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.»
    Lainopettaja sanoi hänelle: »Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.» Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: »Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.»
 (Mark. 12:28-34)

 

Jeesuksen ajan juutalaiset elivät käskyjen, kieltojen ja kehotusten viidakossa. Juutalaisten lakikäsityksessä oli aivan kuin kolme kehää. Ensin oli ydin eli kymmenen liiton sanaa. Kyse on myös meidän tuntemistamme kymmenestä käskystä, tosin hieman eri muodossa. Sen ohella oli 613 kieltoa ja käskyä. Nämä oli otettu suurelta osin Mooseksen kirjoista. Kolmannen ryhmän muodostivat niin sanotut apukäskyt. Esimerkiksi sapatin 39 varsinaista käskyä vastaa kutakin joko 7 tai 39 apukäskyä, yhteensä 1521 määräystä. Kaikki näitä kolmea piiriä sekä rabbien yleistä lain opetusta kutsuttiin ”Tooraksi” eli ”Opetukseksi”.

 

Tämän pyhäpäivän evankeliumitekstissä muuan lainopettaja kysyi Jeesukselta, mikä käsky on kaikkein tärkein. Kaikki sadat määräykset ja säädökset Jeesus tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn. Sen alkuosa oli Jeesukselle ja hänen kuulijoilleen hyvin tuttu. Jokainen hurskas juutalainen lausui sen aamuin illoin: ”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.”  Mutta Jeesus ei tyytynyt tähän. Hän punoi käskyyn toisen osan, käytännössä ensimmäisen veroisen: ”Toinen on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Vielä Jeesus lisäsi: ”Näitä suurempaa käskyä ei ole.”

 

Koko Vanhan testamentin ja sen selitysten viidakon keskelle Jeesus raivasi aukon. Tarvitaan vain rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. Miten tämä on mahdollista?

 

Seurakuntatyössä ollessani reilu vuosikymmen sitten sain kerran kirkkoherranvirastoon merkillisen kirjeen. Tavallisen kirjekuoren sisältä löytyi kirjanen, joka oli erään tietokonealan yrityksen mainos. Kannessa luki isoilla kirjaimilla "Kaikki mitä sinun tulee tietää ATK:sta saadaksesi täyden palvelun toimistostamme". Kirjassa oli vain puhtaita, tyhjiä valkoisia sivuja.

 

Samanlaisen kirjasen voisi tehdä myös aiheesta "Mitä sinun tulee tehdä päästäksesi osalliseksi Jumalan rakkaudesta". Tyhjät valkoiset sivut kertoisivat, että kaikki tarpeellinen on jo tehty. Se tehtiin silloin, kun Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen maailmaan. Me saamme vain ottaa tuon lahjan vastaan.

 

Kristillinen rakkaus perustuu maailmaan tulleeseen Jumalan Pojan, Jeesuksen, rakkauteen. Hän antoi Henkensä meidän puolestamme. Tämä on osoitus Jumalan rakkaudesta. "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." (Joh. 15:13) Näin Jeesus sanoo ja näin hän on toiminut meidän kohdallamme. Jeesus ei kuollut siksi, että me olimme hänen ystäviään, vaan sitä varten, että meistä tulisi hänen ystäviään. Hän on tehnyt aloitteen tämän ystävyyden syntymiseksi ja se perustuu hänen valintaansa. "Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät." (Joh. 15:16) Tähän perustuu myös kutsu kirkon työhön ja pappisvirkaan. Jumala valitsee, kutsuu ja erottaa työhönsä. Tämä kantaa silloin, kun pappi joutuu kamppailemaan kutsumuksensa, uskonsa, epäilystensä tai rakkaudettomuutensa kanssa. Jeesus sanoo: "Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät." Tämä rohkaiskoon sinua, Olli, sen viran hoidossa, johon sinut tänään vihitään.

 

Jeesuksen ystävyys ja rakkaus eivät perustu siihen, mitä me olemme, vaan mitä Jumala on ja mitä hän on puolestamme tehnyt sovittaessaan meidän syntimme. Tätä Jeesus haluaa tänään meille kirkkoon kokoontuneille vakuuttaa: Olet rakastettu. Hän ei ainoastaan puhu rakkaudestaan, vaan on osoittanut sen antamalla henkensä meidän puolestamme."Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta."

 

Miten tämä kaikki liittyy rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäiseen osaan, ”rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi”? Olenhan koko ajan puhunut Jumalan rakkaudesta meihin enkä meidän rakkaudestamme Jumalaan. Olen tehnyt sen tarkoituksella. Nimittäin me kykenemme rakastamaan Jumalaa vain siinä tapauksessa, että olemme itse ensin saaneet rakkautta. Raamattu sanoo sen näin: Jumala on jo rakastanut meitä, ennen kuin me alamme rakastaa häntä. Vain rakastettu voi rakastaa toista.

 

Mitä sitten on Jumalan rakastaminen? Miten voin rakastaa häntä? Martti Luther opastaa yksinkertaisesti: "Jumala sanoo ihmisille: 'Ihminen, minä olen sinulle liian korkea, sinä et voi minua käsittää, minä olen antanut itseni sinulle lähimmäisessäsi; rakasta häntä, niin rakastat minua.'" Rakkaus Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kietoutuvat näin olennaisesti yhteen.

 

Lähimmäisenrakkaus ei ole ihania tunteita. ”Rakasta lähimmäistäsi” tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä: ”Tee rakkautta lähimmäisellesi!” Kysymys on pikemminkin tekemisestä kuin tunteista. Rakastaminen on paljon vaikeampaa kuin siitä puhuminen. Lähimmäisen rakastamiseen eivät riitä pelkät sanat, se vaatii tekoja. Se rakkaus, johon rakkauden kaksoiskäsky meitä ohjaa, ei ole vain myötätuntoa ja sääliä lähimmäistä kohtaan. Se on alttiutta auttaa ja palvella.

 

Itsensä tunteva, uutisia katsova ja lehtiä lukeva tietää, kuinka vaikeaa lähimmäisen rakastaminen on. Eikö meidän luonnollisin toimintamme periaate ole: ensin minulle ja sitten - jos jää, sinulle? Ainoastaan rakastettuna olemisen kokemus voi särkeä tämän itsekkyyden ja rakkaudettomuuden panssarin. Me olemme kuin peilejä, jotka heijastavat saamansa rakkauden eteenpäin. Kyseessä on kuin ketjureaktio. Se joka on itse ollut Jumalan rakkauden kohde, välittää tätä rakkautta eteenpäin. Hän on kuin kanava, jota myöten rakastava mieli ja rakastavat teot löytävät uusia kohteita.

 

Usko ja rakkaus ovat erottamattomat. Kyse on siitä, mistä vanhassa tarinassa kerrotaan: Saita mies tuli hengellisen opettajan luokse. ”Sanotaan, että teillä on antaa ihmisille salaista lääkettä ja että lääkkeenne on tehokasta. Antakaa minulle lääkettä, josta saan jumalanpelkoa.” ”Jumalanpelon saamiseksi en tiedä minkäänlaista lääkettä”, opettaja sanoi, ”mutta jos haluatte, annan lääkettä, joka synnyttää rakkautta Jumalaan!” ”Sitä minä oikeastaan juuri tarvitsenkin”, mies huudahti, ”antakaa minulle sitä!” ”Se lääke”, viisas opettaja vastasi, ”on rakkaus ihmisiin.”

 

Rakkauden kaksoiskäskyn kahta osaa ei voi erottaa toisistaan. Ne kuuluvat yhteen. Tästä avautuu tärkeä näköala kirkon elämään ja samalla myös papin työhön. Jos kirkko haluaa pysyä uskollisena Jeesukselle, lähimmäisenrakkauden ja uskon Jumalaan tulee kulkea käsi kädessä. Jos rakkaus kuihtuu, kirkko muuttuu samanmielisten hengellisistä asioista kiinnostuneiden sisäpiiriksi. Jos usko Jumalaan unohtuu, kirkosta tulee hyväntekeväisyysjärjestö. Sellaisenaan se voi tehdä hyvää, mutta yhtä hyvin sen voi korvata jokin järjestö. Kirkko on silloin menettänyt identiteettinsä.

 

Jeesuksen opetuksen ydin on yhteys Jumalaan. Siitä kasvaa rakkaus lähimmäiseen. Näin siis usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kulkevat aina käsi kädessä. Se on erityisesti papin syytä aina muistaa ja siitä huolehtia. Silloin myös työmme ja kirkkomme elämä pysyy oikeassa tasapainossa.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>



Kymin seurakunnan piispantarkastus 6.11.2011

 

 

Saarna piispantarkastuksen juhlapäivän messussa 6.11.2011 Kymin kirkossa

Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä.
    Hän sanoi heille: »Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.
    Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: ’Rauha tälle kodille.’ Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen.
    Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’ Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: ’Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut - pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!’ Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki.»
(Luuk. 10:1-12)

Joitakin viikkoja sitten kolumnisti Jukka Relander kirjoitti Kymen Sanomissa (9.10.2011) olleensa Kotkassa puhumassa huoneentäydelle pappeja. Hän kertoi, että työtehtävä oli mieluisa, sillä papit ovat mukavaa porukkaa.

Relander sanoi tuntevansa lukuisia pappeja. ”Ja kuin sattumalta, he ovat kaikki oppineita, avarakatseisia ja mukavia. Vain yhtä asiaa olen ihmetellyt heidän kanssaan keskustellessani. Tavallaan näet voisi olettaa, että papit puhuisivat mielellään uskonnollisista kysymyksistä. Mutta ehei. Heitä huolettaa kirkon suosio ja tulevaisuus, ei itse oppi. Itse asiassa nykykirkossa — lahkolaiset mukaanlukien — puhutaan enemmän seksistä kuin uskonnosta.”

Relanderin mukaan ”yleiseettinen kevytlätinäkään ei pidä porukkaa koossa kovin pitkään. Ihmisiä pitäisi jotenkin koskettaa.” Siksi olisi puhuttava synnistä ja armosta.

Tämän pyhäpäivän evankeliumissa Jeesus valitsi 12 opetuslapsen lisäksi 72 opetuslasta. Hän lähetti heidät kyliin ja kaupunkeihin kertomaan sanomaa. Sen sisältönä oli viesti: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Se oli viesti, joka kosketti ihmisiä. Se ei jättänyt ihmisiä välinpitämättömiksi. Jotkut ottivat Jeesuksen lähettiläät vastaan ja uskoivat heidän sanomaansa. Toiset taas käänsivät selkänsä, sulkivat ovensa eivätkä ottaneet sanomaa eivätkä sen julistajiakaan vastaan.

Evankeliumiteksti tuo esille kaksi tärkeää asiaa kirkon työhön, myös täällä Kymin seurakunnassa. Niitä on tarpeen painottaa piispantarkastuksessakin.

Ensinnä on keskityttävä olennaiseen. Jeesuksen lähettämillä oppilailla oli niin tärkeä asia, että kaikki turha sai jäädä. Matkalle ei pitänyt ottaa mitään ylimääräisiä varusteita. Jumalan valtakunnan sanoma piti saada eteenpäin. Silloin keskityttiin olennaiseen, siihen mikä kosketti ihmisiä.

Tämä on ratkaisevan tärkeää kirkon tulevaisuudelle. On keskityttävä olennaiseen. Kun tässä seurakunnassa pohditaan seurakuntatyön kehittämistä, voimavarojen riittävyyttä ja resurssien jakamista, keskittykää olennaiseen. Miten Kymin seurakunnassa ihminen kohtaa Jumalan? Miten evankeliumi hoitaa kymiläisiä, vapauttaa synnistä ja syyllisyydestä, luo toivoa ja tulevaisuudenuskoa, synnyttää keskinäistä yhteyttä ja lähimmäisenrakkautta? Mitkä tavat ja työalat edistävät kaikkea tätä niin, että ihminen tulee kosketetuksi.

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä sen vuoksi, että kirkossamme näyttää olevan taipumus keskittyä rakenteisiin, hallintoon, strategioihin ja suunnitelmiin. Ne kaikki ovat tarpeellisia eikä niitä pidä väheksyä. Mutta ne ovat vain apuvälineitä seurakunnan varsinaisen tehtävän toteuttamiseksi.

Sama kysymyksenasettelu koskee etiikkaa. Kristinuskoon kuuluu vahva eettinen ja moraalinen sisältö. Sekä Raamattua että kristinuskoa jouduttaisiin olennaisesti kaventamaan, jos arvot ja eettinen vastuu leikattaisiin pois. Syvimmältään kristinusko ei kuitenkaan tyhjenny moraaliin eikä tyydy vain arvoihin. Kirkon olemus ei rajoitu eettisiin kysymyksiin, kuten kolumnisti Relanderkin muistutti.

 

Emeritusprofessori Antti Eskola on sanonut osuvasti: ”Jeesuksen eettisessä opetuksessa on paljon hyvää kamaa. Kristinuskon isommassa kertomuksessa, jossa puhutaan synnistä, armosta ja pelastuksesta, Jeesuksella on vielä tärkeämpi rooli. Jos tämä isompi kertomus jätetään sivuun, ei enää voi puhua kristinuskosta.” (Hengellinen Kuukauslehti 10/1999). Siksi on keskityttävä olennaiseen.

Toiseksi sanoma on tärkein. Merkillepantavaa on se painotus, jolla Jeesus puhui evankeliumista. Olipa kyseessä rauhan toivotus tai sana Jumalan valtakunnan tulosta, sillä oli voima itsessään. Viestinviejät olivat vain sanoman välittäjiä. Sanoma oli tärkeämpi kuin sen julistajat. Lähettiläät eivät olleet tärkeitä, heistä ei kerrota mitään erityistä. Tiedämme vain heidän lukumääränsä, edes nimiä ei mainita. Heidän ei pitänyt manipuloida tai käännyttää ihmisiä Jumalan puoleen. Heidän vastuullaan oli toimittaa heille uskottu tehtävä. Evankeliumin sanomassa oli itsessään voima.

Tämä on tärkeä huomata siksi, että olemme tulleet jotenkin aroiksi pitämään esillä evankeliumia. On helpompi puhua etiikasta kuin uskosta, kuten Jukka Relander kolumnissaan kirjoitti. Pelkäämme, ettemme vain tuputtaisi sanomaamme kenellekään. Tyypillistä on lehtiuutinen (Länsi-Savo 3.11.2011) kuluneelta viikolta. Seurakunnan pappi oli saanut hyvän idean koota yhteen joukon lausujia ja järjestää Siirakin kirjasta lausuntaillan. Siirakin kirja kuuluu Raamatun ns. apokryfikirjoihin. Siinä on paljon viisaita ja osuvia elämänohjeita. Lehtijutussa esiteltiin lausuntailtaa ja todettiin: ”Missään tapauksessa kyse ei ole mistään julistamisesta, korostavat esittäjät.”

Raamattu sanoo, että sana ei palaa tyhjänä saamatta aikaan sitä, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Jos se otetaan vastaan, se saa aikaan uskoa, pelastusta ja armoa. Jos se torjutaan, se saa aikaan uhmaa, paatumusta ja tuomiota. Evankeliumissa itsessään on voima. Evankeliumissa on läsnä elävä Kristus. Siksi evankeliumi koskettaa ihmistä.

Tämä on vapauttava sana meille Jeesuksen lähettiläille, olemmepa kirkon työntekijöitä tai tavallisia kirkon jäseniä. Jokainen kastettu on kutsuttu viemään evankeliumia eteenpäin. Jokainen kristitty on Jumalan todistaja elämällään, sanoillaan, teoillaan ja tekemättä jättämisillään, valinnoillaan ja ratkaisuillaan. Silti kirkon työ ei ole meidän varassamme.

Evankeliumi kertoo, kuinka Jeesus luotti valitsemiinsa. He olivat lähettiläitä, Jeesuksen edustajia. Heidän tuli antaa Vapahtajastaan hyvä, oikea ja totuudellinen kuva. Vastuu oli suuri. Onneksi samoin oli suurta se, että lähetetty sai luottaa Lähettäjäänsä, jonka asialla hän oli. Tämän päivän työntekijäkään tai kirkon jäsen ei ole omalla, vaan Jeesuksen asialla.

Teillä Kymin seurakunnan jäsenillä, luottamushenkilöillä ja työntekijöillä on tärkeä tehtävä tässä seurakunnassa. Teidän vastuullanne on hoitaa oma tehtävänne hyvin. Siihen piispantarkastus on teitä rohkaisemassa. Ja kuitenkaan Kymin seurakunnan elämä ja tulevaisuus eivät ole teidän varassanne, vaan Kristuksen käsissä.

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>

Heinolan kirkon 200-vuotisjuhlamessu 27.11.2011

 

 

 

Saarna Heinolan kirkon 200-vuotisjuhlamessussa 27.11.2011 Heinolassa

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.»
    Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: »Miksi te viette varsan?» He vastasivat: »Herra tarvitsee sitä.» He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
      - Siunattu hän, kuningas,
      joka tulee Herran nimessä!
      Taivaassa rauha,
      kunnia korkeuksissa!
    Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»  
(Luuk. 19:28-40)

 

Hoosianna on laulettu ja kirkkovuosi vaihtunut. Olemme siirtyneet adventin aikaan. Sananmukaisesti adventti merkitsee ”luokse tulemista”. Jumala tulee luoksemme. Jumala ei jää pelkästään taivaan korkeuksiin, kirkkauteen ja pyhyyteen. Hän tulee luoksemme. Tämä on keskeinen viesti Heinolan kirkon 200-vuotisjuhlassa. Jumala tulee luoksemme. Hän on erityisellä tavalla tullut lähelle ihmiskuntaa ja jokaista ihmistä. Jumala on Jeesuksessa Kristuksessa sitoutunut langenneen ihmiskunnan kohtaloon. Yhä edelleen Kristus tulee luoksemme kahdella tavalla.

 

Ensinnä tänään Heinolan kirkon juhlapäivänä on aihetta muistuttaa, että jumalanpalvelus on Jumalan pelastavan läsnäolon juhla. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Jeesus kohtasi ihmiset, itki ja iloitsi heidän kanssaan, antoi synnit anteeksi, paransi, opetti ja julisti Jumalan valtakuntaa. Hän aterioi ihmisten kanssa ja lopulta tuli itse ”elämän leiväksi” ihmisten syvimpään nälkään. Hän osoitti elämällään, sanoillaan ja teoillaan, mitä on Jumalan rakkaus.

 

Jumalanpalveluksessa Jeesus tekee edelleen – nyt Pyhän Henkensä kautta – näitä samoja tekoja. Jumalanpalvelus on Jeesuksen elämää seurakuntansa keskellä. Jumalasta ja hänen hyvyydestään ei vain kerrota, vaan hän tulee kokoontuneen seurakunnan keskelle sanassa ja sakramenteissa. Sana ja saarna eivät ole vain kertomusta hänestä, vaan Kristus on itse todellisesti sanassaan. Sana ei viittaa itsensä ulkopuolelle, vaan se itse on pelastuksen välittäjä, armonväline. Siinä kohtaat kuninkaasi, Jeesuksen. On kysymys Kristuksen todellisesta läsnäolosta todellisten ihmisten keskellä todellisessa maailmassa. On kyse Kristuksen läsnäolosta siinä maailmassa, jossa me nyt elämme ja jossa ovat ne toivot ja pelot, jotka ovat nykyhetken elämässämme.

 

Adventti merkitsee suomeksi tulemista. Kristus tulee keskellemme, kuten adventin evankeliumissa kerrotaan hänen tulleen aikansa ihmisten keskuuteen. Hänen tulemisensa on itse asiassa hyvin käytännöllistä. Kun Jumalan sanaa luetaan ja julistetaan, kun sakramentteja jaetaan, silloin Kristus tulee keskellemme. Silloin hänet voidaan kohdata elävänä Vapahtajana ja Herrana. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, ettemme veisaa hoosiannaa vain adventtina, vaan aina ehtoollista viettäessämme? Me oikein nousemme seisomaan ja laulamme kiittäen ja ylistäen: "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä sinun kirkkauttasi. Hoosianna korkeuksissa! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä. Hoosianna korkeuksissa."

 

Ehtoollismessussa on laulettu hoosiannaa kirkon alkuajoista lähtien. Miksi? Samasta syystä kuin hoosiannaa veisattiin ensimmäisenkin kerran: Jeesus tulee. Me uskomme, että tämä odotusten täyttymys, tämän maailman pelastaja Jeesus Kristus tulee meidänkin keskellemme. Ehtoollisessa hän sanoo: "Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni." Ehtoollinen on Jeesuksen jatkuva adventti. Siksi me laulamme hoosiannaa aina siihen valmistautuessamme. Tänään hän on ehtoollispöydässä kohdattavissa.

 

Kirkko on jumalanpalveluksen paikka. Seurakunta Jumalan kansana tarvitsee paikan hoitaakseen uskoaan ja yhteyttään Jumalaan ja toisiin kristittyihin. Heinolan kirkko on palvellut tässä tehtävässä nyt 200 vuotta. Kirkko on Jumalan läsnäolon merkki. Adventin sanoma ”Jumala tulee luoksemme” on toteutunut tässä kirkossa jo kahden vuosisadan ajan niissä jumalanpalveluksissa ja tilaisuuksissa, joita tässä rakennuksessa on järjestetty. Samalla tämä kirkko on jo pelkällä olemassaolollaan julistanut Jumalan läsnäoloa Heinolan kaupungissa. Adventin evankeliumissa Jeesus sanookin, että jos hänen oppilaansa ovat vaiti, niin kivet huutavat. Samoin tämä kirkkorakennus sanattomalla tavalla viestii Jumalan todellisuudesta tässä kaupungissa.

 

Porvoon tuomiokapituli antoi luvan Heinolan residenssin kirkon rakentamiselle vielä Ruotsin vallan alla 1807. Kirkon rakentaminen keskeytyi Suomen sodan ajaksi ja valmistui 1811, jolloin Suomi oli jo Venäjän alamaisuudessa. Näin Heinolan kirkon alkuvaiheet kertovat kansamme murrosajoista. Myös myöhemmin kirkko on selviytynyt vaikeista vaiheista. Talvisodan aikana kirkkoon osunut palopommi aiheutti vahinkoja, mutta tuhoutumiselta vältyttiin juuri ja juuri. Kirkkorakennus on elänyt mukana heinolalaisten vaiheissa. Kahden vuosisadan ajan lukemattomat seurakuntalaiset ovat tässä rakennuksessa jakaneet uskonsa ja kokemuksensa, hätänsä ja kiitoksensa, tuskansa ja ylistyksensä. Nyt on meidän sukupolvemme tehtävä huolehtia siitä, että kirkko palvelee nykyisiä ja tulevia heinolalaisia.


Ensinnä Kristus siis tulee keskellemme sanassa ja sakramenteissa. Toiseksi Jeesus Kristus tulee keskellemme rakkauden teoissa. Omalla toiminnallaan hän osoitti, millainen Jumala on. Hän auttoi apua tarvitsevia, kärsiviä, sairaita, köyhiä, muiden halveksimia ja hylkäämiä. Myös tähän sopii se, mitä äsken jo sanoin: Jeesus osoitti elämällään, sanoillaan ja teoillaan, mitä on Jumalan rakkaus.

 

Kristuksen tuleminen keskellemme on itse asiassa hyvin käytännöllistä. Kun tehdään rakkauden tekoja, kun toista autetaan hänen hädässään, Kristus tulee keskellemme. Siinä toteutuu se vanha kristittyjen viisaus, jonka mukaan Kristuksella ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Hän tahtoo toimia meidän kauttamme tänään. Me olemme hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämensä. Kirkon diakoniassa ja jokaisessa rakkauden teossa toteutuu adventti, Kristuksen saapuminen ihmiselämän keskelle. Arjen diakonia kumpuaa siitä työstä, jonka Kristus on tehnyt meidän puolestamme.

 

Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Vastuu lähimmäisestä on sidoksissa uskon ytimeen. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen.

 

Diakonia lähtee alttarilta ja palaa alttarille. Näin kirkkorakennus on paikkakuntansa rakkaudenpalvelun ydin ja voimanlähde. Tässä tehtävässä Heinolan kirkko on toiminut kaksi vuosisataa. Viikosta toiseen on täällä vietetty jumalanpalvelusta, rukoiltu oman seurakunnan ja paikkakunnan puolesta. Tässä on sen tehtävä yhä edelleen. Täältä lähetetään ja lähdetään arkeen elämään todeksi Kristuksen rakkautta, toimimaan lähimmäisten hyväksi ja Heinolan kaupungin parhaaksi. Kirkko ei ole siksi museo tai muinaismuisto, vaan elävän seurakunnan koti. Sen paras kaunistus on kokoontuva seurakunta. Tässä on tehtävä teille heinolalaisille. Pitäkää huolta siitä, että kirkko säilyy elävänä. Toimikaa sen hyväksi, että täällä kokoontuu myös tulevaisuudessa jumalanpalvelusta viettävä seurakunta.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään olemme kiitollisia siitä, että Heinolan kirkko on 200 vuoden ajan ollut seurakunnan koti (domus ecclesiae) ja Jumalan asuinsija ihmisten keskellä (domus Dei). Yhä edelleen sen tehtävä on välittää evankeliumia. Adventin sanomassa kaikki on kiteytetty: Kristus tulee meidän keskellemme. Kristityt viettävät oikeastaan jatkuvaa adventtia, Kristuksen saapumista kansansa keskelle sanassa ja sakramenteissa sekä rakkauden teoissa. Tästä me kiitämme ja iloitsemme: Herra Jeesus Kristus tulee meidän luoksemme.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>



Itsenäisyyspäivän saarna Helsingin tuomiokirkossa 6.12.2011

 

 

Saarna itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa 6.12.2011 Helsingin tuomiokirkossa

Näin sanoo Herra, Israelin kuningas
ja sen lunastaja, Herra Sebaot:
- Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen,
ei ole muuta Jumalaa kuin minä.
Kuka on minun kaltaiseni? Antakoon äänensä kuulua
ja kertokoon minulle, mitä on tapahtunut
siitä alkaen kun asetin paikalleen ikimuinaisen kansan!
Hän esittäköön myös tulevat tapahtumat,
tulevaiset hän kertokoon meille!
Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!
Enkö ole jo aikoja sitten
kertonut ja ilmoittanut näitä teille?
Te olette minun todistajani:
onko muuta Jumalaa, muuta turvakalliota kuin minä?
Minä en toista tunne! 
(Jes. 44:6-8)

 

”Pelkään mennä kouluun, kun minua kiusataan siellä.” ”En ole koskaan elämässäni pelännyt niin paljon kuin silloin.” ”Pelkään, että tästä tulee pelon yhteiskunta.” ”Pelkään, minkälainen yhteiskunta minua, aviomiestäni ja tulevia lapsiamme odottaa, jos joskus muutamme takaisin.” ”En minä kuolemaa pelkää, vaan sitä, hoitaako minua kukaan.”

 

Nämä olivat lainauksia viime kuukausien uutisista. Koululainen pelkää kiusatuksi tulemista. Utöyan saarella ollut nuori joutui pelkäämään henkensä edestä. Britannian mellakoita seurannut aikuinen pelkää tulevaisuuden yhteiskuntaa. Ulkomailla asuva suomalainen pelkää kotimaansa ilmapiirin muuttumista. Vanhus pelkää, ettei saa tarvitsemaansa hoivaa.

Poimintani ovat vain pieniä katkelmia suunnattomasta uutismassasta. Silti ne pysäyttävät. Kuljemmeko kohti pelon ja turvattomuuden yhteiskuntaa? Onko edessämme epävarmuuden ja epäluottamuksen maailma? Mihin talouselämän epävakaus johtaa? Kuinka paljon kuluneen vuoden käsittämättömät väkivallanteot ovat lisänneet turvattomuutta?

 

Suomi on kaikilla mittareilla mitattuna yksi maailman turvallisimmista maista. Silti turvattomuuden lisääntyminen on viime aikoina ollut suurimpia huolenaiheitamme. Turvallisuusala onkin ollut kasvussa, vaikka monet muut toimialat ovat joutuneet supistamaan. Turvallisuuden kohentamiseksi lisätään vartiointia, lukkoja, kameroita, valvontajärjestelmiä. Pelko rakentaa erottavia aitoja ja muureja, sekä konkreettisesti että henkisesti. 

 

Tänään itsenäisyyspäivänä kuulemme Jumalan sanat Jesajan kirjasta: ”Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!” Pelon, turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä oleva kansa kuulee lupauksen. Kaikkivaltiaan Jumalan tiedossa ovat menneet ja tulevat. Hän hallitsee historian tapahtumia. Ketään hänen kaltaistaan ei ole: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.” Hän on turvakallio, johon niin yksilö kuin yhteisö voivat luottaa. Ihmisen elämää voi hallita pelko ja epävarmuus. Kansakunnan sisällä ja kansojen välillä voi vallita epäluottamus ja turvattomuus. Kaikkien pelkojen keskellä Jumala vakuuttaa olevansa turva. Hän suorastaan haastaa meidät luottamaan: ”Te olette minun todistajani: onko muuta Jumalaa, muuta turvakalliota kuin minä? Minä en toista tunne!”

 

Sisäasiainministeriössä valmistellaan parhaillaan kolmatta Sisäisen turvallisuuden ohjelmaa. Sen tavoitteena on, että Suomi on Euroopan turvallisin maa vuonna 2015. Sisäisellä turvallisuudella tarkoitetaan sellaista yhteiskunnan tilaa, jossa jokainen voi nauttia oikeuksista ja vapauksista sekä turvallisesta yhteiskunnasta ilman pelkoa. Ohjelma on erinomainen esimerkki siitä, miten suomalaisessa yhteiskunnassa pyritään turvallisuuden lisäämiseen yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.

 

Turvallisen yhteiskunnan rakentaminen on tärkeää. Mutta miten hälventyy yksittäisen pienen ihmisen pelko? Maamme sisäisen turvallisuuden ohjelman lisäksi tarvitaan myös jokaisen yksilön sisäisen turvallisuuden ohjelma.

 

Perusturvallisuuden pohja luodaan jo lapsuudessa. Hoiva ja huolenpito, hyväksytyksi tuleminen sekä yhteisöön kuuluminen ovat keskeisiä tekijöitä. Pohjimmiltaan on kysymys siitä, millaiset arvot ja millainen usko ohjaavat elämää. Mikä on se perusta, jolle yksilön elämä rakentuu? Mihin turvaudumme, kun epävarmuus ja turvattomuus iskevät?

 

Kirkkomme Katekismus väittää: ”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta tai kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan.” ”Se mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme.”

 

Jokaisen ihmisen kiusaus on ottaa oma elämä hallintaansa, olla itse itselleen jumala. Mutta riittääkö oma minä kaiken mitaksi? Riittävätkö omatekoiset jumalat? Katekismus jatkaa: ”Omat jumalamme ovat … toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.”

 

Kestääkö tee-se-itse-jumala elämän suurten kysymysten ja epävarmuuden, pelon ja kuoleman edessä? Elääkö ihminen pelkästään omassa varassaan, vaikka olisi kuinka suuri elämän sankari? Voiko elämää ylipäänsä hallita? Vai onko olemassa joku toinen, joka johdattaa meitä? 

 

Juutalaiselta rabbilta kysyttiin kerran, miksi kukaan ei nykyään kohtaa Jumalaa, vaikka hän entisaikoina ilmaisi itsensä ihmisille. Rabbi vastasi: ”Nykyään ei ole ketään, joka kumartaa tarpeeksi syvään.”

 

Syvään kumartaminen uhkaa meiltä unohtua. Perimmältään on kysymys kumartamisesta Pyhän edessä, nöyrtymisestä kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Tunnistammeko tämän Jumalan, joka on läsnä niin yksityisen ihmisen elämänvaiheissa kuin maailman tapahtumissa? Tämä Jumala sanoo meille: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.” Tämä Jumala myös lupaa: ”Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!” ”Te olette minun todistajani: onko muuta Jumalaa, muuta turvakalliota kuin minä? Minä en toista tunne!”

 

Luottamus Jumalaan vapauttaa toimimaan yhteisen hyvän puolesta. Itsenäisyyspäivänä on syytä muistaa, kuinka meitä edeltäneet sukupolvet kohtasivat pelon ja epävarmuuden. Kansamme murrosajat opettavat paljon suomalaisten arvomaailmasta. Veteraanisukupolvien elämänohjeet sopivat edelleen turvallisen yhteiselämän perustaksi. Emme voi palata historiassa taaksepäin, mutta menneiden sukupolvien viisaudesta voimme oppia.

 

Sodan kokeneiden isiemme ja äitiemme periaatteissa korostettiin jokaisen suomalaisen yhdenvertaisuutta, rehellisen työn merkitystä, rakentavaa suhtautumista toisen pyrintöihin, vastuun kantamista yhteiskunnasta, rohkeaa yrittämistä ja rehellisyyttä.  Luottamus Jumalaan oli tulevaisuudenuskon luja perusta. Ylivoimaisten vaikeuksien keskellä turvattiin hänen johdatukseensa. Nämä arvot kestävät myös tänään. Niiden varassa voimme yhä kohdata epävarmuuden ja turvattomuuden. Juuri tästä itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen raamatunkohta Jesajan kirjasta tänään viestittää.

 

Elämän valinnoissa, muutoksissa ja murroksissa, pelon ja epävarmuuden keskellä Jumala lupaa, ettei tarvitse hätäillä eikä pelätä. Jumalan läsnäoloon voi luottaa. Se on kaikille ihmisille annettu etuoikeus. Kukaan ei ole vain oman järkensä ja voimansa varassa, vaan jokainen saa luottaa Jumalan läsnäoloon ja siunaukseen. Jumala on elämän, kansan ja koko maailman turvakallio.

 

Elämän haltuunotosta luopuminen ja Jumalaan turvaaminen ei merkitse, että ihminen lakkaa olemassa vastuussa elämästään. Ymmärrys, järki ja tahto ovat meillä käyttöä varten, Jumalan luomislahjoina. Itse meidän on tehtävä valintamme ja kannettava vastuumme. Mutta samaan aikaan meillä on lupa luottaa Jumalan läsnäoloon kaikissa vaiheissa. Vastuun kantaminen elämästään ja ratkaisuistaan sekä aito usko ja luottamus Jumalaan kuuluvat yhteen. Näistä rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus.

 

Yhteinen tehtävämme on rakentaa maatamme luottamuksen ja turvallisuuden yhteisöksi. Tavoitteena on yhteiskunta, jossa lapsen ei tarvitse pelätä tulevansa kiusatuksi, nuoren ei tarvitse pelätä henkensä puolesta, vanhemman ei tarvitse pelätä perheensä tulevaisuutta eikä vanhuksen jäävänsä vaille hoivaa.

 

Pelon yhteiskunta ei ole kohtalomme, vaan voimme säilyttää maamme turvallisena yhteisönä. Jumalan läsnäolo synnyttää luottamuksen. Sen varassa jokainen rohkenee kantaa vastuuta itsestään, elämästä ja tästä maailmasta. Siihen Jumalan lupaus rohkaisee. Hän on turvamme.

 

 

Seppo Häkkinen
Takaisin ylös >>