Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Saarnat vuonna 2010


STOP 2010 -hiippakuntaleirin jumalanpalvelus Sulkavan Tapiolassa 4.7.2010

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.
    Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.
(Luuk. 5:1-11)

 

STOP on suomeksi seis. Kun tulet risteykseen, jossa on stop-merkki, tiedät sen tarkoittavan pakollista pysähtymistä. Tai jonkun alueen ympärillä voi olla aita ja portti sekä siinä teksti ”stop”, siis ”seis”, tästä ei saa jatkaa matkaa. Joskus poliisi tai liikenteenohjaaja pysäyttää ja näyttää stop-merkkiä. Tämän hiippakuntaleirin nimenä stop-sanalla on toinen merkitys. Viimeistään leirin viimeisenä päivänä on hyvä huomata, ettei STOP merkitsekään sitä mitä sen luulisi tarkoittavan. S viittaa Senegaliin, T tasaukseen, O ei ole kirjain ollenkaan, vaan maapallon kuva ja P tarkoittaa pyhää. Näiden asioiden äärellä tällä leirillä on oltu.

 

Äsken kuulemassamme evankeliumissa tulee esille yksi tämän leirin tunnuksen kirjain. Jeesus on opettamassa kansaa Gennesaretin järven rannalla. Ihmisiä tungeksi niin paljon hänen ympärillään, että hän pyysi Simon-nimistä kalastajaa soutamaan veneellään hänet vähän matkan päähän rannasta. Sieltä oli paljon helpompi puhua suurelle joukolle ihmisiä, kun he olivat vähän kauempana.

 

Simon oli parikymppinen mies, ammatiltaan kalastaja. Hän oli kotoisin Beetsaidan kaupungista ja asui Kapernaumissa vaimonsa ja anoppinsa kanssa. Sinä päivänä Simon oli ollut kalassa työtovereittensa kanssa jo yöstä saakka. Saalista he eivät olleet saaneet. Siksi he huuhtoivat verkkojaan rantavedessä, kun Jeesus pyysi Simonia soutamaan veneen vähän kauemmaksi rannasta.

 

Lopetettuaan puheensa Jeesus käski Simonia heittämään verkot syvään veteen. Äsken kuulimme, mitä sitten tapahtui. He saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että verkot repeilivät. Apuun tarvittiin jo toinen vene. Molemmat veneet tulivat niin täyteen kalaa, että ne olivat vaarassa upota. Silloin Simon tajusi, kuka Jeesus oikein on. Hän ymmärsi olevansa Pyhän Jumalan edessä. Siksi Simon polvistui Jeesuksen eteen. Hän tunsi olevansa syntinen ja vajavainen ihminen synnittömän ja täydellisen Jumalan edessä. Siksi häntä pelotti, siksi hän oli hämmentynyt.

 

Jeesus yllätti jälleen kerran Simonin. Hän sanoi, ettei Simonin tarvinnut pelätä. Päinvastoin, hän kutsui tämän tavallisen, itsensä syntiseksi ja vajavaiseksi tuntevan nuoren kalastajamiehen mukaansa ja antoi hänelle tehtävän. Myöhemmin evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Simonista tuli Pietari, Jeesuksen opetuslapsijoukon johtaja, kirkon perustaja ja lähetystyön uranuurtaja. Jeesuksen kohtaaminen muutti Simonin elämän ja tulevaisuuden.

 

Jeesus näytti Simonille stop-merkkiä. Mitä tällainen pakollinen pysähtyminen tarkoitti hänelle? Mitä Pyhän kohtaaminen merkitsi Simonille? Ja mitä se voi merkitä meille?

 

Ensinnäkin Pyhän Jumalan kohtaaminen paljastaa ihmisen pienuuden, syntisyyden ja vajavuuden. Samalla se tuo esille Jumalan suuruuden, kaikkivaltiuden ja täydellisyyden. Kokemus kovasta ukkosmyrskystä on tästä hyvä esimerkki. Luonnon voima on yhtä aikaa pelottava ja komea. On hienoa katsoa salaman iskuja ja huomata ukkosen voima. Samalla ihminen tuntee oman pienuutensa ja voimattomuutensa. Tällainen on ihmisen kokemus pyhän Jumalan kanssa. Se paljastaa, kuinka olemme täysin riippuvaisia Luojastamme. Syntisinä ihmisinä olemme täysin riippuvaisia Jumalan armosta ja rakkaudesta. Tämä on loppujen lopuksi hyvä ja turvallinen asia. Elämä ei ole yksin meidän omassa varassamme. Se on suuremmissa käsissä, Jumalan käsissä. Häneen me saamme turvautua, sillä hän on lähettänyt Jeesuksen meidän Vapahtajaksemme ja syntiemme sovittajaksi.

 

Toiseksi Pyhän kohtaaminen muuttaa elämän. Jeesus kutsui Simonin seuraansa ja antoi hänelle uuden elämäntehtävän. Kalastajasta tuli ihmisten kalastaja, Jeesuksen opetuslapsi. Simonin tehtävänä oli kertoa sanomaa Jeesuksesta ja hänen rakkaudestaan. Näin Jumalan kohtaaminen yhä vaikuttaa. Minut Jumala on kutsunut kirkkoonsa työhön, nyt piispan tehtävään. Jonkun hän on kutsunut lähtemään lähetyskentälle, jonkun toisen vaikkapa seurakunnan nuorisotyöhön. Jollekin kutsu merkitsee Jumalaan uskovana elämistä jossakin muussa ammatissa esimerkiksi kodin tai maanviljelyksen, sairaan- ja terveydenhoidon, teollisuuden tai kaupan, kasvatuksen tai koulutuksen parissa. Jokaiselle ihmiselle Jumalalla on oma paikka, joka on juuri hänelle tarkoitettu. Siksi ole avoin Jumalan kutsulle. Hän kutsuu sinutkin seuraansa ja lähettää todistamaan rakastavasta Jumalasta.

 

 

Seppo Häkkinen

Suomi-päivien jumalanpalvelus Pietari-Paavalin kirkossa Viipurissa 19.9.2010

Jeesus sanoi juutalaisille: "Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo." (Joh 5:19-21)

 

Viipurissa on vietetty torstaista sunnuntaihin Suomi-päiviä. Monipuolisessa ohjelmassa on pohdittu uusia liiketoimintamahdollisuuksia, perehdytty arkeologiaan ja historiaan, järjestetty monenlaisia kirjallisuuteen, musiikkiin, kuvataiteisiin, liikuntaan ja lastenkulttuuriin liittyviä tilaisuuksia. Suomi-päivien ohjelmassa on myös tämä jumalanpalvelus Pietari-Paavalin kirkossa. Se kertoo siitä, että Viipurin historiassa myös kirkolla ja kristinuskolla on keskeinen merkitys. Mutta tämä jumalanpalvelus viestii oikeastaan vielä enemmän. Osana Suomi-päivien ohjelmaa se kertoo siitä, kuinka elämä on kokonaisuus. Siihen kuuluu myös uskonto. Jokainen ihminen joutuu elämässään kohtaamaan Jumalaan liittyviä kysymyksiä.  Näiden peruskysymysten äärellä olemme tässä jumalanpalveluksessa.

 

Lyhyt katkelma Johanneksen evankeliumista vie meidät keskelle uskonnollista keskustelua, suorastaan kiivasta riitaa. Jeesus oli parantanut 38 vuotta sairastaneen miehen Betesdan lammikolla. Päivä oli sapatti ja silloin ei saanut tehdä työtä. Jeesus oli rikkonut sapattikäskyn. Eikä siinä kaikki. Hän sanoi Jumalaa isäkseen. Tämä oli jo juutalaisille liikaa. Heidän mielestään Jeesus syyllistyi jumalanpilkkaan. Evankeliumikatkelmaa edeltävä jae kuuluukin: ”Tämä vain lisäsi juutalaisten halua ottaa Jeesus hengiltä. Hänhän ei ainoastaan rikkonut sapattikäskyä, vaan vieläpä sanoi Jumalaa omaksi isäkseen ja teki siten itsestään Jumalan vertaisen.” (Joh. 5:18)

 

Jeesus jatkoi keskustelua. Hän sanoi tekevänsä ”vain sitä, mitä näkee Isän tekevän".  Viestinä on, että hän ilmoittaa olevansa Jumalan Poika. Jeesus ei lopeta eikä jätä asiaa tähänkään. Hän viittaa vielä johonkin paljon suurempaan, joka tulee tapahtumaan. Jumalalla on voima herättää kuolleet ja antaa elämä. Siis myös Poika antaa elämän kenelle tahtoo.

 

Mitä merkitsee se, että Jeesus antaa elämän? Ensinnäkin kristinuskon mukaan koko maailmankaikkeus, tämä maailma, kaikki inhimillinen elämä, myös sinä ja minä olemme luotuja Jumalan Pojan eli Jeesuksen kautta. Se tarkoittaa, että olemme olemassa Jumalan tahdosta. Tämä ei tarkoita vain luomisen alkua. Se koskee olemassaolomme jokaista hetkeä. Elävä ruumiimme, ajatteleva ja tunteva sielumme sekä kauneutta ja hyvyyttä janoava henkemme ovat Jumalan jatkuvan luomistyön seurausta. Emme ole maailmankaikkeudessa sattuman seurauksena. Elämämme ei ole tuntemattoman kohtalon oikku. Olemme olemassa Jumalan hyvästä tahdosta. Hän antaa meille joka hetki elämän Poikansa Jeesuksen kautta. Hän ei ole vain luonut elämää, vaan jatkuvasti ylläpitää sitä. Jokainen sydämenlyönti ja jokainen hengitys ovat merkki siitä, kuinka Jeesus antaa elämän.

 

Toiseksi Jeesus antaa elämän siten, että syntyy yhteys ihmisen ja Jumalan välillä. Tämä yhteys on nimeltään usko. Meidät on luotu elämään Luojamme yhteydessä. Synti särki tämän yhteyden. Kuitenkin meissä elää kaipaus päästä jälleen yhteyteen Jumalan kanssa. Kolmesataaluvulla elänyt kirkkoisä Augustinus puhui tästä kirjassaan Tunnustuksia: Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Tämä johtuu siitä, että paratiisin onnellinen alkutila on jättänyt ihmisyyteen eräänlaisen yhteisen muistijäljen. Se saa meidät kaikki etsimään paluuta paratiisin tilaan ohikiitävistä ja haihtuvista onnen kokemuksista, joita tämä maailma tarjoaa. Vasta Jumalassa etsintä löytää täyttymyksensä. Kuten Augustinus sanoi: ”Jumala, sinä olet luonut meidät itseäsi varten. Ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.”

 

Jeesus on ristinkuolemallaan sovittanut koko ihmiskunnan synnin. Näin hän on mahdollistanut jälleen yhteyden luodun ja Luojan välillä. Tämä yhteys on mahdollinen jokaiselle ihmiselle. Jeesus antaa elämän silloin, kun hän lahjoittaa meille uskon.  Näin hän toimii tänäänkin tässä jumalanpalveluksessa. Hän on keskellämme synnyttäen ja vahvistaen uskoa Jumalaan.

 

Kolmannella tavalla Jeesus antaa elämän siten, että hän herättää meidät kerran kuolleista. Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoi: "Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo." Kuolemamme hetkellä joudumme luopumaan Jumalan meille antamasta ajallisesta elämästä. Mutta jos meillä on uskonyhteys Jumalaan, kuolema on vain portti tulevaan elämään. Itse asiassa kristitty elää iankaikkista elämää jo tässä ajassa. Kuoleman jälkeen se muuttuu täydelliseksi. Siksi saamme jättäytyä turvallisesti taivaallisen Isämme käsiin. Jeesus on jo voittanut kuoleman. Siksi hänellä on valta antaa elämä, iankaikkinen elämä.

 

Hyvä kirkkoväki. On hyvä, että Viipurin Suomi-päivien ohjelmassa on tämä jumalanpalvelus. Se avaa ihmisen elämään uskon näköalan. Kulttuuri, liikunta, talous- ja liike-elämä ovat välttämättömiä. Mutta niiden lisäksi ihminen tarvitsee vielä enemmän. Hän kysyy, miksi elän? Miten löydän rauhan sisimpääni? Mitä on kuoleman jälkeen? Nämä ovat jokaisen ihmisen peruskysymyksiä. Niiden äärelle tämän päivän evankeliumiteksti on johtanut meidät.

 

Tänään meille julistetaan, että Jeesus antaa elämän. Ensinnä hänen kauttaan on kaikki elämä saanut syntynsä. Itse kunkin meidän elämämme on hänen lahjaansa. Se tarjoaa elämälle mielekkyyden ja tarkoituksen. Toiseksi Jeesus antaa myös hengellisen elämän, uskonyhteyden Jumalaan. Se tuo elämään perusluottamuksen ja turvallisuuden. Kolmanneksi Jeesus antaa iankaikkisen elämän. Se alkaa tässä ajassa ja muuttuu kerran kuoleman jälkeen täydelliseksi.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Kilke-partioleirin jumalanpalvelus Hämeenlinnassa 1.8.2010

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
   (Joh 1:1-4)

 

Etsi ranteestasi tai kaulastasi valtimo tai laita kätesi rintasi päälle niin, että tunnet sydämen lyönnit. Kuuntelemme hetken aikaa ihan hiljaa, kuinka sydämemme sykkii.

Sydämesi syke kertoo siitä, että sinä elät. "Höh, sehän on itsestään selvä ", ehkä joku ajattelee. Mutta ei se ole. Ilman sydämen jatkuvaa toimintaa ei sinua olisi. Aikuisen sydän pumppaa noin viisi litraa verta minuutissa, 7200 litraa vuorokaudessa. Sydämesi syke kertoo elämästä, veri kuljettaa solujen ja elimistön tarvitsemaa happea ja ravintoa. Sydämesi jokainen lyönti kertoo, että elät. Elämä on ihme.

Titta på din fingerblomma. Du ser ett fingeravtryck som ingen annan har i hela världen. Du är en unik människa. Och tänk att det finns under din nagelspets mera mikrober än det finns invånare i Finland, över fem miljoner. Eller så här på lägret kan det finnas ännu mera mikrober. Det ser nämligen ut att många är smutsiga under naglarna. För att inte tala om, att du har en ring på ditt finger. Under din ring lever mikrober lika mycket som det finns invånare i Europa, cirka 700 miljoner. Livet och naturen är underbara.

Look to the sky for a little while. The proportions of the space are inconceivable. The sun is about 150 millions kilometres away from us. If you put three sand grains on the floor in St. Peter’s Basilica in Rome, the cathedral has been filled much thicker than there are stars in space. The next closest star Proxima Centauri is 4,3 light years away. One light year is the distance that light travels in a year in other words 10 billions kilometres. The Creation and the whole universe are amazing.

Franklin D. Roosevelt, the President of the United States, visited an observatory as a presidential candidate in the middle of the election campaign. He looked through the telescope, listened to a report of the starry sky and said at last: “I began to feel that it is completely unimportant, who is elected to the President of the United States.” Something like that many a scout has experienced by the evening campfire when the fire dies down slowly and the nature around us speaks the speechless language.

Elämä on ihme. Luonto ja koko luomakunta ovat ihmeellisiä. Kuitenkaan luonto ei ole Jumala. Se ei ole palvonnan tai uskon kohde. Sen sijaan luonto välittää vahvasti viestiä Luojastaan. Ei ihme, että metsä tuntuu meistä partiolaisista joskus kuin kirkolta. Siellä ihmistä puhutellaan ja hiljennetään.

Partiolaisille luonto on aina ollut läheinen. Se on suorastaan partiotoiminnan luovuttamaton peruslähtökohta. Metsässä tai vesillä, tunturilla tai soilla, missä liikummekin, Luoja tuntuu olevan lähellä. Elämän ja luonnon kauneus ja tarkoituksenmukaisuus, mutta yhtä hyvin sen suunnaton voima ja mahtavuus puhuvat Luojastaan.

Tämän luomakunnan sunnuntain evankeliumi vie meidät maailmankaikkeuden alkuun. Johanneksen evankeliumin alku kuvaa luomisen ihmettä. Runollisella tavalla evankeliumi kertoo kristillisen luomisuskon keskeisestä sanomasta. Alussa ennen maailman luomista oli Sana, Jumalan Poika. Hän oli Jumalan luona. Maailma luotiin hänen välityksellään. Luomakunnan sunnuntain sanoma on, että maailmalla on Luoja.

Raamatun alun luomiskertomus ja Johanneksen evankeliumin luomiskertomus eivät kerro sitä, miten Jumala loi maailman. Raamattu alkaa ytimekkäästi: Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Samoin alkaa Johanneksen evankeliumi iskevästi: Alussa oli Sana. Pääpaino ei ole siinä, miten kaikki on saanut syntynsä. Perusviesti on siinä, että mikään ei ole syntynyt sattumalta tai vahingossa, vaan Jumalan hyvän luomistahdon seurauksena.

Luonnontieteen tehtävä on selvittää maailmankaikkeuden ja elämän syntyä. Näin voidaan saada selville, miten asiat ovat edenneet. Mutta tiede ei vastaa kysymykseen, miksi kaikki pohjimmiltaan sai alkunsa. Raamatun luomiskertomuksella on välitettävänään meille tämä Jumalan ilmoitus ja luovuttamaton totuus: Jumala on Luoja ja kaiken hallitsija, elämän ylläpitäjä. Tiede omilla menetelmillään ja mittalaitteillaan selvittää, miten ja missä aikataulussa kaikki on tapahtunut. Usko ja Raamattu kertovat, mitä on tieteen mittakeppien tuolla puolen oleva maailmankaikkeuden ja elämän perimmäisin syy. Tiede ja usko eivät kilpaile keskenään. Usko näkee tieteen selvittelevän Jumalan luomistekoja.

Luomakunnan sunnuntain evankeliumia ei tule lähestyä kuin luonnontieteen oppikirjaa. Kyse on pikemminkin uskontunnustuksesta. Oman aikansa kielellä se todistaa siitä, mistä me kristittyinä pidämme lujasti kiinni: Jumalasta, taivaan ja maan Luojasta. Tällä maailmalla ja olemassaolollamme on tarkoitus. Kenenkään elämä ei ole sattumaa tai tuntemattomien luonnonvoimien oikku. Olemme Jumalan jatkuvan huolenpidon kohteena. Tänään on syytä kiitokseen.

Tänään on syytä myös muistaa, että Luoja on antanut maailman ihmiselle viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Me vaikutamme siihen, millaisena jätämme tämän maailman jälkeemme lapsillemme ja lapsenlapsillemme. Meidän partiolaisten tulisi jättää se parempana jälkeemme kuin olemme sen itse saaneet. Tämä on vanha partiolaisten perinne.

Skapelsens söndagsevangelium bör man inte närma sig som en lärobok i naturvetenskap. Det är frågan om trosbekännelsen. Med språket av sin tid vittnar den om det som  vi som kristna håller fast vid: om Gud, himmelens och jordens Skapare. Den här världen och vår existens har en mening. Ingens liv är en slump eller en nyck av de okända naturkrafterna. Vi är föremål för Guds ständiga omsorg. I dag finns det anledning till att tacka.

I dag finns det också en anledning till att komma ihåg att Skaparen har gett världen till människan för odling och bevaring. Vi som scout borde efterlämna den som bättre än vi själva har den fått. Det här är scouternas gamla tradition.

The Sunday Gospel of the creation must not be approached like the natural science textbook. It is a question of the creed. With the language of its time it proves about which we as Christians hold on to: about the Creator of the heaven and earth. This world and our existence have meaning. Nobody’s life is a coincidence or the whim of the unknown forces of nature. All the time God takes care of us. Today there is reason to thank God.

Today there is also reason to remember that the Creator have given the world to us for growing and protecting. We as scouts should leave it behind us better than we ourselves have got it. This is the old scout tradition.

Partiolaisen ihanteena on rakastaa ja suojella luontoa. Tuttu juttu, moneen kertaan kuultu ja hoettu ihanne. Mutta miten se näkyy jokapäiväisissä valinnoissasi? Miten ihanne toteutuu laumaillassa, vartiokokouksessa, partioleirillä, täällä Kilkkeellä? Me olemme saaneet tämän maailman vastuullemme. Millaisena se jää meidän jälkeemme?

B-P on todennut, että maailman yleisin pahe on itsekkyys. Itsekäs ihminen rakentaa rajoja ja muureja, jottei kukaan vain pääsisi käsiksi siihen, mikä on hänen omaansa. Itsekkään ihmisen ajatuksissa ja valinnoissa on aina oma etu ensimmäisenä. Luomakunnan sunnuntai haastaa meitä tarkistamaan elämämme suuntaa itsestämme kohti lähimmäisen hyvää ja luomakunnan parasta.

Luoja antoi ihmisille tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa. Tehtävä on yhä voimassa. Luonnon suojeleminen ja varjeleminen on tullut entistä tärkeämmäksi. Tämän Jumalan antaman tehtävän hoitamiselle ei ole vaihtoehtoja. Meillä juuri nyt elävillä ihmisillä on ennen kokematon vastuu tulevaisuudesta. Mitä nyt teemme tai jätämme tekemättä, vaikuttaa lastemme ja lastenlastemme, samoin koko Jumalan luomakunnan elämään. Meillä ei ole enää paljon aikaa kääntää tuhoisaa kehityksen suuntaa ja ryhtyä toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Nyt on aika toimia.

Hyvät partiosisaret ja –veljet. Tänään luomakunnan sunnuntain jumalanpalveluksessa saamme kiittää Jumalaa elämän ihmeestä ja luonnon ihmeellisyydestä. Kiitollisuus johtaa meidät ottamaan partiolupauksemme todesta. Tehtävämme on rakastaa ja suojella luontoa. Kun tässä asiassa meiltä kysytään: ”Oletteko valmiit?”, tiedämme vastauksen: ”Aina valmiina!”

Bästa scouter. I dag i skapelsens söndagsgudstjänst får vi tacka Gud för livets under och naturens underlighet. Tacksamheten får oss att ta vårt scoutlöfte på allvar. Vår uppgift är att älska och skydda natur. När någon frågar oss om den här saken och säger: ”Är ni redo?”, vet vi svaret: ”Alltid redo!”

Honoured scouts! Today at the Sunday divine service of the creation we can thank God for the wonder of the life and the wonderfulness of the nature. The gratitude leads us to take our scout promise seriously. It is our job to love and protect the nature. When it is a question of this thing and we are asked: “Are you prepared?” we know the answer: “Always prepared!”

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Pappisvihkimys 24.1.2010

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee."

Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani. (Matt. 8:5–13)

 

”Tärkeintä ei ole suuri usko Jumalaan, vaan usko suureen Jumalaan.” Tämä iskulause on jäänyt mieleeni vuosien takaa jonkun pappiskollegan puheesta. ”Tärkeintä ei ole suuri usko Jumalaan, vaan usko suureen Jumalaan.” Tämän sunnuntain evankeliumissa on kyse juuri tästä.

 

Jeesus oli laskeutunut alas vuorelta ja saapunut Kapernaumin kaupunkiin. Miehitysvallan Rooman edustaja, sotilas ja komppanian päällikkö saapui Jeesuksen luokse. Upseeri pyysi Jeesukselta apua. Hänen palvelijansa oli halvaantunut ja kovissa tuskissa. Jeesus kuunteli miestä ja oli valmis tulemaan hänen kotiinsa ja auttamaan sairasta palvelijaa. Mutta sitten tapahtui yllätys. Mies kielsi Jeesusta tulemasta kotiin asti. Hän epäili kutsua kuuluisaa opettajaa kotiinsa. ”En ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee.” Sadanpäällikön suuri luottamus hämmästytti Jeesusta: ”Totisesti, näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”

 

Roomalainen upseeri on päässyt Raamatun lehdille esimerkillisen uskon tähden. Mikä tekee hänen uskostaan sellaisen, että Jeesuskin ylistää sitä?

 

Ensinnä sadanpäällikkö tajusi kohdanneensa sellaisen henkilön, joka ei ollut tavallinen ihminen. Hän näki Jeesukseen liittyvän pyhyyden ja voiman. Jeesukseen liittyvä voima oli valtaa, joka ylitti kaikki inhimilliset rajat. Ihmisen voimattomuus sairauden edessä on musertava. Mutta Jeesus voi murtaa sairauden vallan – jopa vain käskysanalla: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.”

 

Sadanpäällikkö luotti Jeesukseen. Usko merkitsi hänelle heittäytymistä Jumalan avun varaan. Aito usko ei ole mitään omatekoista ”tee se itse –uskoa”, jossa loppujen lopuksi kaikki riippuu ihmisen omista kyvyistä ja voimista. Aito usko luopuu kaikesta omasta voimasta ja luottaa täysin Jumalaan ja hänen mahdollisuuksiinsa.

 

Englantilaisen 1600-luvulla eläneen Thomas Wilcoxin pieni kirjanen Kallis hunajan pisara on tullut monille kristityille hengellisen elämän tärkeäksi matkaoppaaksi. Wilcox opastaa: ”Kristus on Raamatun salaisuus; armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotakin omaasi ja sinä turmelet sen. Kristus ei edes katsokaan siihen. Kun uskot ja tulet Kristuksen luo, sinun on luovuttava omasta vanhurskaudestasi ja tuotava vain syntiä Voi, se on vaikeaa! Sinun on tuotava vain kurjuutesi ja puutteesi. Muuten ei Kristus sovi sinulle etkä sinä Kristukselle. Kristus tahtoo olla täydellinen lunastaja ja välimies ja sinun tulee olla kadotettu syntinen, muuten ette Kristus ja sinä milloinkaan kuulu toisillenne. Vaikein asia maailmassa on ottaa vanhurskaudekseen yksin Kristus, se on tunnustaa hänet Kristukseksi. Jos lisäät siihen jotain omaasi, et enää anna hänen olla Kristuksena.”

 

Sadanpäälliköllä oli usko, jossa ei ollut mitään omaa. Se oli luottamusta Kristukseen. Hän luotti yksin Jeesukseen eikä hänellä ollut tuotavana Jeesukselle kuin hätänsä ja avuttomuutensa. ”Tärkeintä ei ole suuri usko Jumalaan, vaan usko suureen Jumalaan.”

 

Toiseksi roomalaisen upseerin uskon esikuvallisuus on siinä, että hän luotti Jeesuksen sanaan. ”Sano vain sana, ja palvelijani paranee.”

 

Kapernaum oli Jeesuksen kotikaupunki hänen julkisen toimintansa aikana. Tästä johtuen sadanpäällikkö oli varmasti kuullut hyvän sanoman Jeesuksesta ja oli tietoinen hänen tekemistään tunnusteoista. Sadanpäällikkö lienee itsekin ollut kuuntelemassa, kun Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta. Jeesus paransi upseerin palvelijan sen jälkeen, kun hän oli laskeutunut alas vuorelta pidettyään siellä Vuorisaarnan. Mahdollisesti sadanpäällikkö oli istunut kuulijoiden joukossa. Jumalan sana oli synnyttänyt uskon sadanpäällikössä. Hän ymmärsi sisimmässään, millainen voima Jeesuksen sanoilla oli. ”Sano vain sana ja palvelijani paranee.”

 

Meidän aikamme epäusko kohdistuu erityisesti Jumalan sanaan. Muutama päivä sitten luin erästä internetissä käytävää keskustelua uskosta. Nimimerkki Nas.se oli sitä mieltä, että Raamattu tulisi kirjoittaa uudelleen. Hänen mukaansa ”vanhasta parhaat osat ja viisaudet soveltaen kasaan. Kaikki jumala ja taikauskohöpinät pois. Ehkä parhaat tarinat jessestä, mutta ei jumalan poikana, voisi jättää, vaikka en häntäkään pidä todellisena henkilönä.” Tähän nimimerkki gagman jatkoi: ”Kirkon touhuissa olisi paljon enemmän järkeä, jos arkkipiispa tai paavi tai joku kirkolliskonsiili tms. voisi todeta, että tällaiset Raamatut sun muut jeesustarinat ovat vanhentunutta löpinää ja nyt kehitetään nykyaikaiset opit. Tosin sitten syntyisi kova kiista uusista opeista. ... Mutta lopulta varmaan saataisiin oppi, josta kaikenmaailman neitseestäsyntymiset, ruumiin ylösnousemiset ja helvetit olisi karsittu.”

 

Sadanpäällikön usko ei ollut tällaista Jumalan sanan yläpuolelle asettuvaa järjellä mestarointia. Se oli luottamusta Jumalan sanaan, ”sanan alle jäämistä”, kuten vanhat kristityt ovat sanoneet. Se ei merkitse tiedon ja järjen aliarviointia. Usko on järjen ja tiedon tuolla puolen. Se ei ole kuitenkaan järjetöntä, vaan pikemminkin järjen ylittävää todellisuutta.

 

Usko luottaa Raamattuun Jumalan ilmoituksena. Se on Jumalan sanaa, jossa Kristus on yhä kohdattavissa. Sen kautta Jumala yhä tekee työtään herättäen ja vahvistaen uskoa. Luterilaisina tunnustamme nöyrästi: ”Minä uskon, että en voi omasta voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minua.” Tässäkin toteutuu viisaus: ”Tärkeintä ei ole suuri usko Jumalaan, vaan usko suureen Jumalaan.”

 

Roomalaisen sadanpäällikön usko on asetettu meille esikuvaksi. Erityisesti pappisviran hoitamiseen se avaa kaksi tärkeää näkökulmaa. Ensinnäkin pappi on kutsuttu julistamaan evankeliumia Kristuksesta ja hänen rakkaudestaan. Toiseksi hänet on kutsuttu opettamaan Jumalan sanaa, jossa evankeliumi Kristuksesta on ilmoitettu. Papilta se edellyttää yhtäältä sadanpäällikön syvää nöyryyttä Jumalan edessä, mutta toisaalta sadanpäällikön kaltaista rohkeaa luottamusta Jumalan voimaan ja mahdollisuuksiin. Papinkin kohdalla on totta se, että ”tärkeintä ei ole suuri usko Jumalaan, vaan usko suureen Jumalaan.”

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Yrittäjien kirkkopyhä Lappeenrannassa 7.2.2010

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".
    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
      - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
      niin kuin olet luvannut.
      Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
      jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
      valon, joka koittaa pakanakansoille,
      kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
    Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.
 (Luuk. 2:22-33)

Yrittäjän on oltava rohkea ja kyettävä ottamaan hallittavissa olevia riskejä. Yhteistyökyky, ulospäin suuntautuneisuus ja täsmällisyys ovat välttämättömiä ominaisuuksia asiakassuhteissa ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Sitkeys, paineensietokyky ja vahva usko omaan yritysideaan auttavat yrittäjää vaikeinakin aikoina.

Tällaisia ominaisuuksia edellytetään yrittäjältä. Kun ajattelen tuntemiani yrittäjiä, heissä löytyy juuri näitä piirteitä. He ovat kovia tekemään työtä ja tulosta. Motivaatio työhön on äärimmäisen hyvä. He osaavat asiansa ja tietävät, mikä on yritykselle hyvä. Siksi he kantavat huolta yrityksen kannattavuudesta ja uhraavat työlle paljon. Itseä ei säästellä ja kiitosta ei useinkaan tule. Vastuu omasta yrityksestä, tuloksesta ja henkilöstöstä on välillä rankkaa, kun taloudelliset suhdanteet vaihtelevat, työelämän vaatimukset kasvavat ja yhteiskunnan elinkeinorakenteet muuttuvat.

Muutama päivä sitten olin johtamisfoorumissa, jossa yhtenä esitelmöitsijänä oli professori Juha Siltala. Hän totesi alustuksessaan, että ”mikään ei riitä –ilmapiiri on työelämän suurimpia ongelmia”. Tällainen ilmapiiri kumpuaa niistä kilpailun ja tehokkuuden ehdoista, jotka ovat leimallisia ajallemme. Mutta yhtä hyvin ”mikään ei riitä” –ajattelu voi nousta ihmisestä itsestään. Sisältämme kasvaa vaatimus yhä parempiin suorituksiin. Päämäärä ja tavoite voi olla sinänsä jalo: yrityksen hyvä, henkilöstön etu, yhteiskunnan paras. Siksi ”mikään ei riitä”, on päästävä parempiin tuloksiin.

Kilpailussa, tehokkuudessa ja jatkuvassa parantamisessa ei ole sinänsä mitään väärää. Päinvastoin ne ovat esimerkiksi laadun kehittämisessä olennaisia työkaluja. Mutta hakoteillä ollaan, jos niistä tulee päämääriä ja ainoita mittareita työelämässä tai yritystoiminnassa. Silloin käy professori Siltalan toteamuksen tavoin: mikään ei riitä –ilmapiiri on työelämän ja yritystoiminnan suurimpia ongelmia. Sillä se ajaa niin yrittäjät kuin työntekijät loppuun. Ei ihme, että mielenterveysongelmat ovat yleisimpiä ennenaikaiselle eläkkeellesiirtymisen syitä.

Kynttilänpäivän evankeliumissa tutustumme Simeon-nimiseen vanhukseen. Vielä jokin vuosi sitten meillä Suomessa ei arvostettu ikää ja kokemusta. Työelämässäkin nuoruus oli valttia. Nyt on vähitellen alettu ymmärtää iän ja kokemuksen tuomaa arvoa. Yhä useammin on puheisiin ja kirjoituksiin ilmestynyt käsite senioriteetti. Vanhan Simeonin senioriteetista on meillä opittavaa ainakin kahdessa asiassa.

Ensinnäkin Simeonilla oli vahva tulevaisuudenusko. Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle kauan sitten, että hän saa nähdä Messiaan eli Pelastajan ennen kuolemaansa. Simeon oli odottanut jo kauan, mutta yhä hän jaksoi odottaa. Mistä Simeon jaksoi ammentaa tulevaisuudenuskoaan? Miten hän jaksoi sinnikkäästi uskoa, että lupaus Messiaasta vielä täyttyy hänen elinaikanaan? Siksi, että hän tutki Jumalan sanaaja luki sieltä Messiaasta. Pyhä Henki teki Jumalan Sanan hänelle eläväksi ja ajankohtaiseksi. Hän rukoili ja eli seurakunnan yhteydessä.

Simeonin tulevaisuudenusko kumpusi luottamuksesta Jumalaan. Hänen pitkään elämäänsä oli varmasti mahtunut monenlaisia vaiheita. Mutta hän oli selvinnyt vaikeat ajat, koska hän ei ollut yksin omien voimiensa varassa. Hänen elämäänsä kannatteli paljon suurempi ja vahvempi voima. Jumala oli elämän perusta ja tulevaisuudenuskon lähde. Se teki hänestä sisäisesti vahvan ja kestävän. Siitä kasvoi sitkeys ja rohkeus, kärsivällisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Oikeastaan Simeonista tunnistaa monia yrittäjälle tyypillisiä piirteitä.

Toiseksi Simeonin elämänarvot olivat kunnossa. Simeon oli nöyrä ihminen. Hän halusi olla Jumalan palvelija, sanatarkasti hän sanoo itseään Jumalan orjaksi.

Latinan kielen nöyryys on humilitas, englannin humility. Ne johtuvat latinan sanasta humus. Se tarkoittaa hedelmällistä maaperää, multaa. Nöyryys on kuin multa. Multa on aina maassa, sen olemassaolo on selviö ilman, että sitä kukaan muistaa. Kaikki sitä tallaavat, siihen heitämme ja kaadamme kaikki jätteet, mitä emme tarvitse. Se on siinä hiljaa ja ottaa vastaan kaiken. Ihmeellisesti se valmistaa jätteistä uutta rikkautta, vaikka siinä kaikki mätäneekin. Se muuttaa itse mätänemisen elämän voimaksi ja luovaksi mahdollisuudeksi. Se on avoin auringonpaisteelle. Se ottaa vastaan sateen. Se on valmis vastaanottamaan kylvetyn siemenen ja se kykenee siitä tuottamaan sadon.

Simeonin nöyryys merkitsi palvelijan asennetta toisia ja Jumalaa kohtaan. Hänen elämänsä oli toisia varten, se oli häntä itseään suuremman palveluksessa olemista. Simeonin elämässä oma napa ei ollut keskipiste eikä oma suu lähinnä. Muistutus Simeonin nöyryydestä ja palvelijan mielestä on tarpeen. Itse asiassa ilman palvelijan asennetta ja toisen huomioon ottamista ei yritykselläkään ole tulevaisuutta.

Erityisesti tänään vuotuisen Yhteisvastuukeräyksen alkaessa on syytä muistuttaa lähimmäisenrakkaudesta ja palvelijan asenteesta. Keräyksen tuotolla Yhteisvastuu auttaa köyhiä lapsiperheitä Suomessa ja Haitissa turvaamaan itselleen jokapäiväisen leivän. Simeonin nöyryys olkoon meidän esimerkkimme, kun jaamme omastamme hätää kärsiville lähimmäisille.

Hyvät seurakuntalaiset. Kynttilänpäivänä vanhan Simeonin tulevaisuudenusko ja elämänarvot nostetaan meidän esikuvaksemme. Simeonin elämää kannattivat usko Jumalaan ja palvelijan mieli toisia kohtaan. Niistä on elämän eväiksi myös meille.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Pääsiäismessu Savonlinnan tuomiokirkossa 4.4.2010

Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.
    Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut. (Luuk. 24:1-12)

 

Kolme naista on menossa Jeesuksen haudalle varhain aamulla, auringon noustessa. Mikä sai heidät liikkeelle? Ehkä kyse oli pelosta. Kenties he pelkäsivät niitä, jotka olivat ristiinnaulinneet heidän Herransa. Tai ehkä naiset sai liikkeelle rakkaus. He halusivat lähteä voitelemaan tuoksuöljyllä Jeesuksen ruumiin niin varhain, ettei ketään tulisi tiellä vastaan, ei ketään estämään heitä. Vai oliko taustalla suru ja sen läpikäyminen? Parempi kuin olla toimettomana oli tehdä jotain, tulla vaikka haudalle voitelemaan vainaja. Ehkä tässä oli todellisia syitä. Ennen kaikkea heidät ajoi liikkeelle - epäusko! Jos he olisivat muistaneet Herransa sanat, heillä ei olisi ollut tarvetta huolehtia hänen ruumiinsa voitelemisesta hyvänhajuisilla yrteillä. Jeesus oli sanonut nousevansa kuolleista kolmantena päivänä, juuri tänä päivänä, jolloin sapatti oli ohi - mutta he olivat unohtaneet sen, he olivat menettäneet toivonsa ja uskonsa. Heillä oli enää vain Jeesuksen ruumis ja sekin hyvin suuren kiven takana hautakammiossa.

 

Mutta yllätys odotti naisia. He löysivät haudan tyhjänä ja kuulivat sanoman: "Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista." Naiset olivat tästä kaikesta ymmällä. Kun he kertoivat, mitä he kokivat ja kuulivat haudassa, opetuslapset eivät uskoneet. He pitivät kolmen hyvin tuntemansa naisen todistusta tyhjänä taruna. "Mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan, eivätkä he uskoneet heitä", kertoo Luukas.

 

Haudalla oli hämmennystä, epäilyä, epäuskoa. Mutta kaikki ei päättynyt siihen. Epäily muuttui varmuudeksi, epäusko uskoksi. Ylösnousseen kohtaaminen vakuutti epäilevät opetuslapset naisten todistuksesta: Jeesus elää. Tämä tieto ja Ylösnousseen kohtaaminen muuttivat opetuslapset. Heistä tuli rohkeita Kristuksen todistajia. He välittivät sanomaa ylösnousseesta Vapahtajasta kaikista vaaroista ja vastustajista välittämättä. Monen elämä päättyikin marttyyrikuolemaan. Epäily oli muuttunut kuolemaakin vahvemmaksi uskoksi!

 

Miten on nyt, tänä pääsiäisenä? Ihmismieli ei ole kahdessa vuosituhannessa muuttunut. Tänä pääsiäisaamuna meidän ei ole yhtään helpompi kuin haudalle rientäneiden naisten tai opetuslasten uskoa ylösnousemuksen ihmeeseen. Ihmeen edessä ihmisen järki alkaa kapinoida. Ei tämä voi olla totta! Ei tällaista voi tapahtua! Ei tämä ole mahdollista! Ihminen joutuu ymmälle ihmeen tapahduttua. Siihen on vaikea uskoa. Vaaditaan todisteita, näyttöä, tutkimuksia, dokumentteja. Me epäilemme ja kyseenalaistamme. Siihen on täysi oikeus. Saat olla uskomatta ja epäillä kaikkea, siihen sinulla on vapaus. Näin juuri tapahtui tyhjällä haudalla ja opetuslasten parissa. Mutta siitä huolimatta Jeesus elää. Ei opetuslasten epäily jättänyt Jeesusta hautaan. Ei minun epäuskoni palauta Jeesusta hautaan, mutta jättää kyllä minut itseni toivottomuuteen.

 

Pääsiäisen tapahtumissa ei ole kyse myöskään uskon ja tiedon tai uskonnon ja tieteen vastakohtaisuudesta. Minulle ne molemmat ovat tapoja hahmottaa todellisuutta. Kyse ei ole ”joko-tai” vaan ”sekä-että”. Usko ja tieto ovat kuin lentokoneen kaksi siipeä. Ne eivät kilpaile keskenään, vaan kantavat yhdessä. Pitkäperjantain ja pääsiäisen tapahtumissa yhdistyvät sekä historian faktat että uskon mysteerit. Minä tarvitsen niitä molempia. Evankeliumi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta ylittää inhimillisen ymmärryksen rajat. Usko tähän salaisuuteen ei ole järjen vastaista, vaan pikemminkin järjen ylittävää todellisuutta.

 

Jeesuksen ylösnousemus on ainutlaatuinen ihme. Sille ei ole vertaa. Sitä ei voida todistaa eikä selittää. Sitä julistetaan, palvotaan, ihmetellään ja kiitetään. Raamattu ei kysele, oliko haudasta nouseminen mahdollista. Ihmiset kyllä epäilivät, jopa opetuslapset epäilivät. Mutta Raamattu ei selitä tai kysele, miten ylösnousemus oli mahdollista. Sen sijaan tänään pääsiäisenä meille julistetaan tapahtunutta tosiasiaa: Jeesus, joka oli naulittu ristille, kuollut ja haudattu, nousi ylös kuolleista. Pääsiäisriemu saavuttaa meidät vasta jätettyämme inhimillisen selittelyn tason. Ylösnousemus on ihme, Jumalan uusi luomisteko.

 

Herramme voitto kuolemasta ja hänen ylösnousemisensa on kristillisen uskon keskus. Se tekee kristinuskosta ainutlaatuisen. Se antaa katoavalle, kuoleman alaiselle ihmiselle toivon jostakin paremmasta. Näin tapahtui ensimmäisenä pääsiäisenä. Jeesuksen haudalle mennessään naiset olivat ajatelleet vain ongelmiaan. Sieltä tullessaan heillä oli vietävänä ilosanoma. Kristus on noussut kuolleista. Elämä on voittanut kuoleman.

 

Jeesuksen tyhjältä haudalta kantautuu meille tänä pääsiäisaamuna Luukkaan tallentamana viesti: "Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista." En minä eikä kukaan muukaan pysty todistamaan tai selittämään ylösnousemusta. Eikä sitä tarvitsekaan tehdä. Sen voi vain elää todeksi. Sanassaan ja sakramenteissaan Ylösnoussut on tänäänkin kohdattavissa. Jumala yksin voi kirkastaa pääsiäisen ihmeen. Ainoastaan hän voi antaa varmuuden siitä, että kuolema on voitettu, Herra elää. Vain siten voi vakuuttua pääsiäisen sanomasta: Jeesus elää. Olemme ihmeen, Jumalan suuren salaisuuden äärellä. Saamme ihmetellen, palvoen ja kiittäen yhtyä pääsiäisen psalmin sanoihin: "Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä." (Ps. 118:24)

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Kirkon nuorisopäivien messu Heinolassa 25.4.2010

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen."
    Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: "Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: 'Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen'? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?"
    "Miksi hän puhuu vähästä ajasta?" he ihmettelivät. "Ei hänen puhettaan ymmärrä."
    Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:
    "Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: 'Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen'? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään." (Joh. 16:16-23)

”Ei hänen puhettaan ymmärrä.” Tämä oli opetuslasten kokemus Jeesuksen puheesta. Tunne voi olla sinullekin tuttu. Jeesuksen opetuksista ja Raamatun teksteistä ei tahdo saada tolkkua. Puhumattakaan pappien saarnoista. Siksi ei ole ihme, että jokin aika sitten nimimerkki ”gagman” purki tuntojaan Suomi24-sivustolla: Kirkon touhuissa olisi paljon enemmän järkeä, jos arkkipiispa tai paavi tai joku kirkolliskonsiili tms. voisi todeta, että tällaiset Raamatut sun muut jeesustarinat ovat vanhentunutta löpinää ja nyt kehitetään nykyaikaiset opit. Siltä välillä tuntuu. On niin vaikea ymmärtää.

Mistä oikein äsken kuulemassamme Johanneksen evankeliumin katkelmassa on kyse? Jeesus on kokoontunut kiirastorstai-iltana opetuslastensa kanssa yhteen. Hän puhuu heille sekä omasta että opetuslastensa tulevaisuudesta. Jeesus puhuu siitä, kuinka hän pian kuolee eikä ole enää heidän kanssaan. Mutta vähän ajan kuluttua hän on jälleen heidän luonaan. Me tiedämme, että Jeesus tarkoitti aikaa ylösnousemuksen jälkeen. Jeesus kuolee, mutta vähän ajan kuluttua hän on jälleen ylösnousseena opetuslastensa kanssa. Ja taivaaseen astuessaan hän lupasi, että hän on omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun saakka.

Hämmentyneet opetuslapset eivät kuitenkaan osaa ottaa Jeesuksen opetusta vastaan. He takertuvat yksityiskohtiin. Opetuslasten hämmennys on lohduttavaa. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.” Opetuslasten kokemus on samanlainen kuin meidänkin. Usko ei ole aina yksinkertaista. Uskossa Jumalaan tulee välillä vastaan vaikeita totuuksia ja kipeitä kokemuksia. Niitä ei pysty sillä hetkellä ymmärtämään.

Jeesus lupasi seuraajilleen vaikeuksia.  "Te saatte itkeä ja valittaa ... te joudutte murehtimaan ... tekin tunnette tuskaa."  Kukaan ihminen ei selviydy elämästä ilman vaikeuksia ja tuskaa.  Ne näyttävät kuuluvan ihmisen osaan.  Jokainen saa niistä osansa, kuka suuremman, kuka pienemmän. Vanhan juutalaisen sanonnan mukaan ”Herra – siunattu olkoon Hän – on eräänlainen pankkiiri, hän ottaa yhdeltä lainatakseen toiselle paitsi silloin kun on kysymys huolista, tuskista ja sairauksista: niitä hänellä on kylliksi kaikille.” Tällaiselta elämä välillä tuntuu. Usko Jumalaan ei poista elämästä kärsimyksiä ja vaikeuksia. Niiden kohtaamiseen Jeesus valmisti oppilaitaan. Tällainen on myös meidän elämämme.

Aika lohduttomalta tuntuisi, jos tässä olisi kaikki. Onneksi Jeesuksen lupaukset eivät pääty vaikeuksiin. Päinvastoin hänen varsinainen sanomansa on toinen. Kristityllä tuska muuttuu iloksi, ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Ilo syntyy ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta. Näin tapahtuu yhä edelleen. Vapahtajamme Jeesus Kristus on kohdattavissa tässä jumalanpalveluksessa. Ehtoollisella hän on luvannut olla läsnä. Hän tietää ja tuntee sinut paremmin kuin edes sinä itse. ”Sut on nähty”, kuten Kirkon nuorisopäivillä on täällä Heinolassa kuultu. Siksi saat jättää hänelle kaikki huolesi, pelkosi, hätäsi ja ahdistuksesi. Voit rohkeasti luottaa hänen omaan lupaukseensa: ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Kyse ei ole tunnekokemuksesta. Kristityn ilo ei ole tunnetta, vaan luottamusta Jeesuksen omaan lupaukseen, jättäytymistä hänen varaansa, hänen huolenpitoonsa. Tällaisesta luottamuksesta kasvaa halu auttaa toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

* * *

Olen toiminut tämän Heinolan pitäjänkirkon pappina neljätoista vuotta, vuosina 1987-2001. Minua on aina puhutellut tämän kirkon alttaritaulu. Kapteenin leski Margareta Thuneberg lahjoitti alttaritaulun seurakunnalle vuonna 1860. Tuhannet ihmiset ovat 150 vuoden ajan sitä katsoneet.

Alttaritaulussa on kuvattu Jeesus kantamassa ristiään. Ympärillä on roomalaisia sotilaita, muita ihmisiä ja Simon Kyreneläinen, joka pakotettiin kantamaan ristiä Golgatalle. Maaliskuussa 1918 maalauksen Jeesusta ammuttiin. Taulussa on kaikkiaan ”kuusi kuulanreikää ja yksi pistimenreikä Vapahtajan kylkeen”, kuten silloinen tämän pitäjän nimismies Kekkonen tiesi tapauksesta kertoa. Yhä edelleen reikien paikkaukset ovat taulussa nähtävinä.

Ihminen ei ole muuttunut. Meidän aikamme kohtelee Jeesusta samalla tavalla kuin parituhatta vuotta sitten.  Kuitenkin kaikessa kauheudessaan alttaritaulu viestii rakkaudesta. Kristinuskon ytimenä on sanoma Jumalasta, joka antaa oman poikansa kärsiä kuoleman meidän syntiemme sovitukseksi. Tästä nousee kristityn syvin ilo. ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Kun katson alttaritaulun Simon Kyreneläistä, usein mielessäni ovat alkaneet soida virren sanat: ”Herran ristin kantajiksi meidät kaikki kastettiin, lähimmäisten auttajiksi arkipäivän askeliin.” Meidät on tarkoitettu kantamaan toistemme taakkoja. Uskosta kumpuaa rakkaus lähimmäiseen. Kun Jumala rakastaa minua, tehtäväni on rakastaa toisia. Kristityn ilo on tarkoitettu jaettavaksi edelleen. Taizen ekumeenisen yhteisön johtajana toiminut veli Roger on todennut viisaasti: ”Miten voin saada selville sen, mitä minulta (Jumala) odotat? Sydämeni on rauhaton; miten voin saada selvää kutsustasi? Sisäisessä hiljaisuudessa voin saada vastauksen: Uskalla antaa elämäsi toisia varten, silloin löydät elämääsi mielekkyyden.”

Hyvät kirkkovieraat, nuoret ja vanhat. Jeesus opettaa tänään, että hänen seuraajansa joutuvat kokemaan elämässään samanlaisia murheita ja vastoinkäymisiä kuin kuka tahansa ihminen. Mutta tässä ei ole Jeesuksen opetuksen ydin. Hänen varsinainen viestinsä on siinä, että ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen synnyttää ilon. Tätä iloa saamme olla jakamassa edelleen tähän maailmaan. Siihen tehtävään meidät lähetetään tästä messusta ja näiltä Kirkon nuorisopäiviltä. Jeesus lupaa: ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Kaatuneitten muistopäivä Lappeen kirkossa 16.5.2010

Jeesus sanoi:
    "Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille." (Joh. 15:26-16:4)

Keväällä 1940 teki piispa Aleksi Lehtonen aloitteen sodassa kaatuneitten muistopäivästä. Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim antoi päivän vietosta käskyn 1.5.1940. Toukokuun kolmantena sunnuntaina (19.5.1940) seitsemänkymmentä vuotta sitten Lappeenrannassa vietettiin kaatuneitten muistopäivänä sankarihautajaisia. Juhlapäivän ohjelmassa oli kello yhdeksän kenttähartaus lentokentällä, kello kymmenen jumalanpalvelukset Lappeen ja Lappeenrannan kirkoissa sekä ortodoksisessa kirkossa. Niiden jälkeen iltapäivällä kello 13.30 toimitettiin kenttähautaus Lappeen seurakunnan vanhalla hautausmaalla. Illalla vietettiin vainajien muistojuhlaa maneesissa. Sankarihautajaisissa siunattiin 487 vainajaa. Paikalle oli kutsuttu noin tuhat omaista ja kutsuvierasta, osallistujia oli kaikkiaan kymmenisen tuhatta.

 

Tänään on kulunut seitsemän vuosikymmentä ensimmäisestä kaatuneitten muistopäivän vietosta. Tuntuu erikoiselta, että vietämme samalla paikalla ja lähes samalla ohjelmalla tänään sankarihautajaisia täällä Lappeenrannassa. Se kertoo syvällä tavalla siitä, ettei veljeä jätetä, ei edes hänen kuoltuaan vuosikymmeniä sitten. Tänään kunnioitamme sodissa kaatuneiden muistoa ja kiitämme siitä uhrista, jonka he antoivat maamme vapauden ja itsenäisyyden hyväksi.

 

Kirkkovuodessa tämä sunnuntai on kuudes sunnuntai pääsiäisestä. Kuulemamme Johanneksen evankeliumin katkelma on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta. Hän piti sen oppilailleen vain vähän ennen kuolemaansa. Näin siitä tuli testamentti Jeesuksen seuraajille kaikkina aikoina. Jeesuksen opettamien asioiden on tarkoitus ohjata seurakuntaa ja kristittyjä.  Hän tahtoo varustaa seuraajansa edessä olevia tapahtumia varten, kuten hän sanoo: ”…ettei teidän uskonne koetuksissa sortuisi”.

 

Jeesuksen testamenttiin sisältyy lupaus ja tehtävä. Ensinnä Jeesus lupaa seuraajilleen puolustajan. "Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta.” Uuden testamentin kielessä puolustaja (kreikan parakletos) merkitsee luokse tai avuksi kutsuttua, puolestapuhujaa, puolustajaa, auttajaa. Sana tarkoittaa tuonaikaisessa kirjallisuudessa henkilöä, joka toimii toisen hyväksi, siis jonkinlaista välittäjää. Se on myös pohjana sanalle, joka sitten myöhemmin on tullut tarkoittamaan oikeudessa toimivaa puolustusasianajajaa.Samaa parakletos-sanaa on käytetty myös antiikin urheiluelämässä. Kreikkalaisella Maraton-stadionilla järjestetyissä juoksukilpailuissa urheilijoilla saattoi olla avustajia, jotka jossain vaiheessa tulivat mukaan radalle innostamaan ja kirittämään urheilijaa ja valamaan tähän uutta uskoa.  Henkilön tavoitteena oli auttaa juoksijaa selviytymään loppuun, maaliin asti. Tällaista henkilöä kutsuttiin parakletokseksi, avustajaksi, avuksi kutsutuksi. Yhä edelleen saatamme nähdä joskus maratonilla tai hiihtokilpailuissa reitin varrella henkilön, joka juoksee hetken kilpailijan vierellä kertoen tälle tilanteen ja rohkaisten pinnistämään loppuun asti. Näin uupumaisillaan oleva urheilija tällaisen henkilökohtaisen avustajan kautta voi saada uutta voimaa ja rohkeutta jaksaa maaliin saakka.

 

Jeesus lupaa seuraajilleen puolustajan. Hän tunsi ihmisen heikkouden ja uskon ohuuden. Uskomme on vaarassa sammua tai sortua vaikeuksien tullessa. Jeesus tiesi etukäteen, miten suuret vaikeudet tulivat alkuajan kristittyjen kohtaloksi: ei vain pilkkaa ja henkistä vastustusta, vaan vainot ja kuolema. Jeesus muistuttaa, että suurimmissakaan vaikeuksissa ei yksikään hänen seuraajansa ole yksin, vaan hänellä on auttaja, puolustaja, Pyhä Henki.

 

Kansamme ei olisi selvinnyt sotavuosista ilman uskoa Jumalaan. Erityisesti sitä tarvittiin silloin, kun rintamalta tuli viesti läheisen ihmisen, puolison, isän tai pojan kuolemasta. Kaatuneen vainajan kohdalla sota oli jo ohi. Mutta sotalesken ja –orvon elämässä sodan seuraukset ovat vaikuttaneet vuosikymmenien ajan. Kaatuneitten omaiset ovat kantaneet menetyksen taakkaa läpi elämän. Kymmenettuhannet sankarihaudat eri puolella maatamme ovat siitä näkyvänä merkkinä.  Surun ja ikävän haavat sotaleskien ja sotaorpojen sydämissä muistuttavat sodan vuosista ja menetyksistä. Jokaisen vanhemman suomalaisen mielenpohjalla on muisto sodan aikaisesta ja sen jälkeisestä ahdistuksesta, epätietoisuudesta ja pelosta. Usko oli noissa tilanteissa koetteella. Suurimpien menetysten ja ahdistusten keskellä se saattoi sortuakin. Mutta silloinkin puolustaja, Pyhä Henki, auttoi ja kantoi, vaikkei itse jaksanut. Päivä kerrallaan selvittiin eteenpäin, aina tähän päivään saakka.

 

Toiseksi Jeesuksen testamentti sisältää tehtävän. ”Te olette minun todistajiani”, hän sanoo. Tämä suorastaan lakoninen toteamus on yhtäältä vapauttava, toisaalta vapisuttava totuus. Todistaminen ei merkitse sitä, että ”ahdistuneet ihmiset ahdistavat ahdistuneita ihmisiä ahdistavilla asioilla”. Kyse on siitä, että olen kävelevä uskontunnustus. Todistan Herrastani tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni, olemuksellani, teoillani, sanoillani, kaikella. Arkisen elämän keskellä näkyy uskoni ja siitä nousevat elämänarvoni. Ratkaisuissani ja valinnoissani tulee esille Jumalani. Todistaminen on suostumista elämään Jeesuksen esimerkin mukaisesti toisten palvelijana. Palveleminen on toisen huomioon ottamista, toisen auttamista, toisen ja yhteisen hyvän asettamista oman edun edelle, siis lähimmäisenrakkautta.

 

Tällaisella palvelijan asenteella on kansamme selvinnyt sotavuosista ja jälleenrakennuksen ajoista. Viime sodat jättivät jälkeensä noin 30 000 sotaleskeä, 50 000 sotaorpoa ja 100 000 kaatuneen vanhempaa sekä lukuisan joukon muita omaisia. Lähtökohdat olivat vaikeat. Mutta palvelijan mielellä on siitä selvitty. Yhteisvastuu on ollut yksilön etua edellä. Omasta on tingitty yhteiseksi hyväksi. Veljeä ei ole jätetty, naapuria on tuettu, hätää kärsivää lähimmäistä autettu. Yhteistyöllä on rakennettu hyvinvointia.

 

Kristuksen esimerkin mukaista palvelijan asennetta kansamme tarvitsee, jos se aikoo selvitä tulevaisuudesta. Itsekkyydestä, ahneudesta ja oman edun tavoittelusta on luovuttava. Tilalle on tultava koetellut arvot lähimmäisenrakkaudesta, yhteisvastuusta ja kohtuudesta.

 

Hyvät kirkkovieraat. Tänään kaatuneitten muistopäivänä me ajattelemme niitä, joiden elämä päättyi sodassa. Voimme kiitollisina nähdä, että heidän uhrinsa on antanut meille vapaan isänmaan. Me saamme täällä vapaassa maassa kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen rukoilemaan ja kiittämään sekä pyytämään itsellemme ja läheisillemme, isänmaallemme ja koko ihmiskunnalle Jumalan siunausta.

 

Jeesuksen testamentti avaa meille tänään rohkaisevan näköalan tulevaisuuteen. Hänen seuraajansa eivät ole vaikeimmassakaan tilanteessa yksin, vaan heillä on auttaja, puolustaja, Pyhä Henki. Samalla Jeesuksen testamentti antaa meille tehtävän olla hänen todistajansa. Se merkitsee elämistä Jumalaan uskoen ja lähimmäistä rakastaen.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Ekumeeninen raamattutapahtuma Kotkan kirkossa 23.5.2010

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.
    Tämän minä olen puhunut teille nyt, kun vielä olen teidän luonanne. Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.
    Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi. Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu."  (Joh. 14:23-29)

”Erosin kirkosta heti täysi-ikäisenä. Väitän, että tekopyhyys ja itsensä nostaminen toisia paremmaksi on yhä kirkon nykypäivää. Siellä ei muutu mikään. Aina on vastassa Raamattu.” Näin kirjoitti kirjailija Reetta Onkeli kolumnissaan Helsingin Sanomissa viime maanantaina (17.5.2010 Kirkko on romahtanut tähti).

 

Nimimerkki Ahihhuli puolestaan totesi internetin keskustelussa: ”Kristinuskon samoin kuin useimpien muittenkin uskontojen ongelma on vanhaan takertuminen. Ajatus on, että parituhatta vuotta sitten on onnistuttu laittamaan kaikki elämänviisaus ja totuudet Raamattuun siten, ettei niissä jälkikäteen ole mitään korjattavaa. Niinpä "pyhiä kirjoituksia" ei saa mitenkään muuttaa, vaan enintään tulkita uudestaan. Kirkon touhuissa olisi paljon enemmän järkeä, jos arkkipiispa tai paavi tai joku kirkolliskonsiili tms. voisi todeta, että tällaiset Raamatut sun muut jeesustarinat ovat vanhentunutta löpinää ja nyt kehitetään nykyaikaiset opit. Tosin sitten syntyisi kova kiista uusista opeista... Mutta lopulta varmaan saataisiin oppi, josta kaikenmaailman neitseestäsyntymiset, ruumiin ylösnousemiset ja helvetit olisi karsittu.” (Suomi24-keskustelupalsta 7.1.2010)

 

Toisessa nettikeskustelussa nimimerkki ”Vapaa” sanoi, että ”Minä olen suorastaan ylpeä siitä, että kuulun alati kasvavaan kirkosta eronneiden ryhmään. Olen havainnut, että kirkkoihin kuuluvat ovat jollakin tavalla jälkeen jääneitä. (Suomi24-keskustelupalsta 17.4.2010). Keskustelua jatkoi nimimerkki ”sano ei sekoilulle”. Hän kysyi, kehtaatko kuulua kirkkoon? ”Ko. järjestön toiminta on aina ollut epämääräistä ja satukirjojen tarinat sopivat vain hourupäille. Itse häpeäisin olla jäsen sekopääkerhossa” (Suomi24-keskustelupalsta 18.4.2010)

 

Vietämme tänään helluntaita, kristillisen kirkon syntymäpäivää. Esille ottamani esimerkit viime aikojen julkisesta keskustelusta kertovat, millaisessa ilmapiirissä kirkko viettää syntymäpäiviään. Kirkko nähdään tekopyhänä yhteisönä, joka uskoo vanhentuneisiin oppeihin ja satukirjan tarinoihin. Siksi siihen kuuluvat ovat jälkeen jääneitä ja hourupäitä. Ilmaan jäävät kysymykset: Onko uskollamme mitään pohjaa? Onko kirkossamme mitään hyvää? Onko seurakunnillamme tulevaisuutta?

 

Helluntain evankeliumissa Jeesus antaa kolme vastausta aikamme kysymyksiin.

 

Ensinnä Jeesus sanoo: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani.” Jeesuksen seuraaminen merkitsee hänen sanansa noudattamista. Jeesuksen sanat on talletettu meille Raamatussa. Se on kirkkomme perusta ja uskomme pohja. Sen punaisena lankana on evankeliumi, sanoma Jumalan rakkaudesta. Se on voima, joka on muuttanut tämän maailman. Siksi on erityisen tärkeää, että Raamattua pidetään esillä ja tarjolla, että sitä käännetään yhä uusille kielille, että sitä luetaan, julistetaan ja opetetaan. Nykyisin on helppo väittää Raamattua vaikkapa satukirjaksi. Kuitenkin tämän kirjan seurauksena maassamme on esimerkiksi nykyisenkaltainen terveydenhuolto ja sosiaaliturva, koululaitos ja oikeusjärjestelmä.

 

”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani.” Jeesuksen sanojen noudattaminen johtaa ihmisen lähimmäisen rinnalle. Uskosta Jumalaan avautuu aina rakkaus lähimmäiseen ja vastuu Jumalan luomasta maailmasta. Voimme olla jälkeen jääneitä ja hourupäitä, mutta Jeesukseen uskovina meidän on noudatettava hänen sanaansa. Se tarkoittaa, että meidän tehtävämme on viedä sanomaa Jumalan rakkaudesta eteenpäin kaikkialle maailmaan. Evankeliumia Jumalan pelastusteosta on välitettävä sanoin ja teoin. Rakkaus Jeesukseen merkitsee rakkauden tekoja lähimmäisten hyväksi, erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Jeesuksen sanojen noudattaminen merkitsee myös toimintaa oikeudenmukaisen maailman puolesta. Se johtaa lisäksi vaalimaan luomakunnan eheyttä ja tulevaisuutta.

 

Helluntaina kuulemme Jeesuksen tehtäväksiannon kirkolleen. Se on selvä: Meidän on noudatettava hänen sanaansa.

 

Toiseksi Jeesus sanoo: ”Puolustaja, Pyhä Henki … opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.” Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen juhla. Ilman Pyhää Henkeä ei Raamattua voi ymmärtää. Ilman Häntä emme voi emmekä kykene noudattamaan Jeesuksen sanaa. Siksi Pyhä Henki opettaa meitä ja palauttaa jatkuvasti mieleemme, mitä Jeesus on opettanut.

 

Kun kuuluisa Intian lähetyssaarnaaja Stanley Jones tuli takaisin Amerikkaan ensimmäiseltä lähetyskaudeltaan, häneltä kysyttiin, mikä on kipein tarve lähetyskentällä. Stanley vastasi: ”Nyt on otollinen aika lähetystyölle, me tarvitsemme enemmän lähetyssaarnaajia.” Toiselta lähetyskaudelta palatessaan hänelle tehtiin sama kysymys. Tällä kertaa Stanley vastasi: ”Me tarvitsemme enemmän paikallisia johtajia, enemmän kristittyjä intialaisia johtotehtäviin.” Kun Stanley Jones tuli kotiin kolmannelta työkaudeltaan ja jälleen kysyttiin, mikä nyt on kipein tarve lähetyskentällä, hän vastasi: ”Me tarvitsemme vain yhtä: enemmän Pyhää Henkeä.”

 

Pyhää Henkeä mekin tarvitsemme. Hän on puolustaja. Uuden testamentin kielessä puolustaja (kreikan parakletos) merkitsee luokse tai avuksi kutsuttua, puolestapuhujaa, puolustajaa, auttajaa. Kun tunnemme oman heikkoutemme ja vajavaisuutemme kristittynä, voimme muistaa meillä olevan puolustajan. Auttajanamme on Pyhä Henki. Yhtä hyvin kaiken arvostelun ja kritiikin keskellä on hyvä muistaa, että meillä on puolustaja. Emme ole yksin. Kirkon työ ei ole loppujen lopuksi meidän varassamme.

 

Kolmanneksi Jeesus sanoo: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

 

”Jumalan sanana Raamattu tutkii ja koettelee meitä paljastaen itsekkyytemme ja epäuskomme. Se näyttää peilin tavoin, millaisia todella olemme. Samalla se kääntää katseemme Vapahtajaan, joka on tehnyt puolestamme sen, mihin emme itse kykene. Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on avain Raamatun ymmärtämiseen. Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden.” (Katekismus)

 

Katekismuksen teksti on kuin suoraan selitystä helluntain evankeliumitekstille. Niin kirkko kuin kristitty on usein ristitulessa. Yhtäältä oma itsekkyys ja epäusko piinaa. Monet puutteet ovatkin ilmeiset. Toisaalta ulkopuolelta tulee arvostelua ja syytöstä, syystä ja syyttä. Vajavaisuus näkyy. Tällaisessa tilanteessa Raamattu Jumalan sanana toimii kahdella tavalla. Se paljastaa, millaisia olemme. Samalla se tuo esiin Jeesuksen Kristuksen ja kaiken sen, mitä hän on puolestamme tehnyt.

 

Tänään helluntaina Jeesuksen lupaus rohkaisee. Sen varassa voimme hyvillä mielin elää hänen ominaan tässä maailmassa. Jeesuksen lupaukseen luottaen voimme iloisina ja rohkein mielin tehdä työtä myös kirkkona tämän ajan keskellä. Meillä ei ole mitään syytä alistumiseen tai pelkoon. Päinvastoin: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Pappisvihkimys 30.5.2010

Fariseusten joukossa oli Nikodemos-niminen mies, juutalaisten neuvoston jäsen. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja sanoi: "Rabbi, me tiedämme, että sinä olet Jumalan lähettämä opettaja. Ei kukaan pysty tekemään sellaisia tunnustekoja kuin sinä, ellei Jumala ole hänen kanssaan." Jeesus vastasi hänelle: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa." Nikodemos kysyi: "Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?"
    Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: 'Teidän täytyy syntyä uudesti.' Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita."
    "Miten tämä kaikki on mahdollista?" Nikodemos kysyi.
    Jeesus vastasi:
    "Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?
    Totisesti, totisesti: me puhumme mitä tiedämme ja todistamme siitä mitä olemme nähneet, mutta te ette ota vastaan meidän todistustamme. Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista! Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.
    Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:1-15)

 

Kirkkoisä Augustinus on lännen kirkon suuri opettaja. Hänen uskonopillinen pääteoksensa on viisitoista kirjaa sisältävä tutkimus Kolminaisuudesta. Augustinus kirjoitti teostaan kymmenen vuotta, vuodesta 399 vuoteen 419. Hänen vuosikymmenen kestäneen tutkimustyönsä voi tiivistää seitsemään yksinkertaiseen lauseeseen. Ensimmäiset kolme ovat: ”Isä on Jumala”, ”Poika on Jumala” ja ”Pyhä Henki on Jumala”. Kolme seuraavaa lausetta kuuluvat: ”Isä ei ole yhtä kuin Poika”, ”Poika ei ole yhtä kuin Pyhä Henki” ja ”Pyhä Henki ei ole yhtä kuin Isä”. Ja lopuksi: ”Jumala on yksi”. Näin tämän Pyhän kolminaisuuden päivän sanoman voi tiivistää.

 

Ennen aloittaessaan kirjoitustyötään Augustinus kertoo nähneensä merkillisen unen. Siinä pieni poika kaivoi merenrantaan kuoppaa. Pojalla on kädessään simpukankuori. Saatuaan kuopan valmiiksi hän alkoi ammentaa sillä merestä vettä ja kaataa sitä kaivamaansa koloon. Augustinus ei ymmärtänyt, mitä tämä puuha tarkoitti, ja hän kysyi sitä pojalta. ”Minä tyhjennän valtamerta”, oli tämän vastaus. Herättyään kirkkoisä ymmärsi, mihin oli ryhtynyt. Tutkiessaan Jumalan olemusta hän toimi kuin unen poika, ammensi Jumalan mittaamatonta suuruutta oman ajattelunsa simpukankuorella.

 

Jokaisen papin on oltava teologi. Kirkon kannalta on välttämätöntä, että se saa palvelukseensa juuri teologeja, jumaluusopin alalla päteviä ihmisiä. Heillä on oltava hyvä teologinen yleissivistys. Papin teologinen oppineisuus ei ole kuitenkaan privaattiviisautta. Jokaisella on oikeus ja velvollisuus ”oman teologiansa” tekemiseen siinä mielessä, että painii itse omat paininsa Jumalan kanssa. Teologina pappi liittyy yhteisölliseen uskoon, jota kristillinen kirkko tunnustaa. Pappisvihkimyksessä pappi lupaa pysyä Jumalan sanaan perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Näin hän myöntää, että kirkon yhteinen usko ja oppi on suurempi kuin yksilön uskonnäkemys tai mielipide. Oppi on tapa ymmärtää uskon ja rakkauden kohdetta, Jumalaa ja hänen tekojaan. Oppi on pyrkimystä etsiä ihmisen vastausta siihen, kuka Jumala on ja mitä hän on tehnyt. Samalla se tekee ihmisen nöyräksi. Ihminen tarvitsee oppilauseita, mutta Jumalaa ei niihin saa mahtumaan.

 

Jumala on valtameren kaltainen salaisuus: rannaton, mittaamattoman syvä, suunnattoman suuri, pelottava voimassaan ja mykistävä kauneudessaan. Sanalla sanoen Jumala on pyhä. Hänen salaisuutensa avautuu simpukankuorellinen kerrallaan, milloin ajattelun avulla, milloin rukouksen hiljaisuudessa, milloin yhteen ääneen ylistykseen yhtyen: ”Me uskomme yhteen Jumalaan…” Pyhän kolminaisuuden päivän sanomassa kiteytyy kirkon opetus Jumalan kolmiyhteisyydestä. Pyhän kolminaisuuden päivä on uskontunnustuksen päivä. Raamatuntekstit puhuvat Jumalan salatusta olemuksesta, joka ylittää kaiken ihmisymmärryksen. Jumala on yksi, mutta hän on ilmoittanut meille itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Hän vaikuttaa Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Usko ei käsittele Jumalan olemusta tiedollisesti eritellen vaan ihmetellen, ylistäen ja hänen armotekojaan julistaen.

 

Päivän evankeliumissa tapaamme erään arvostetun teologin. Nikodemos kuului juutalaisten hallitusmiehiin, hän oli Korkeimman neuvoston jäsen. Hän oli oppinut mies. Fariseuksena hän tahtoi ottaa Jumalan sanan tosissaan. Hän halusi elää sen mukaisesti viimeisintä piirtoa myöten. Kun hallitusmiesten enemmistö myöhemmin teki päätöksen tappaa Jeesuksen, Nikodemos nousi julkisesti vastustamaan sitä. Hän vetosi siihen, ettei Jumalan lain mukaan ketään saanut tuomita ilman syytä ja tutkintaa. Hänen lujaa moraalista selkärankaansa kuvaa myös se, että hän kävi yhdessä Joosef Arimatialaisen kanssa hautaamassa Jeesuksen ruumiin. Hän tiesi, että hänen maineensa ja asemansa hallitusmiesten joukossa oli sen jälkeen mennyttä. Mutta hän oli rohkea, vaikka Jeesuksen kaikki opetuslapset pakoilivat kätköpaikassaan. Nikodemos oli myös nöyrä mies. Tutustuttuaan Jeesuksen opetukseen ja toimintaan hän teki arvionsa ja tunnusti sen myös Jeesukselle: "Sinä olet Jumalasta, Jumala on sinun kanssasi."

 

Nikodemos tuli Jeesuksen luokse yöllä. Hän halusi kaikessa rauhassa keskustella Jeesuksen kanssa, jonka ympärillä päivisin oli suunnaton ihmistungos. Hänellä oli kysymys, johon hän halusi vastauksen Jeesukselta: "Miten minä voisin muuttua sellaiseksi ihmiseksi, että pystyisin noudattamaan Jumalan koko lain ja voisin olla varma siitä, että pääsisin sisälle Jumalan valtakuntaan?" Nikodemos tajusi, että häneltä puuttui jotain ratkaisevaa. Vaikka hän oli kuinka vilpittömästi halunnut elää Jumalan lain mukaan, hän tunsi itsensä vajavaiseksi ja kelvottomaksi Jumalan edessä. Hän tiesi, että hänen pitäisi muuttua. Jeesuksen toimintaa seuraamalla hän oli tullut siihen tulokseen, että Jeesuksen ohjeita noudattamalla hän voisi saada varmuuden pelastuksestaan ja voisi muuttua Jumalalle kelpaavaksi.

 

Jeesuksen vastaus kuitenkin yllätti Nikodemoksen. Jeesuksen neuvo ei ollut teknisiä ohjeita hyvään elämään. Synnin turmelemasta elämästä ei tule parempaa paikkailemalla. Mädäntyneestä hedelmästä ei enää saa hyvää hedelmää. Nikodemoksen tuli syntyä uudesti, vedestä ja Hengestä. Uudestisyntyminen on tie iankaikkiseen elämään.

 

Katekismuksemme mukaan ”Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin.” (Katekismus, kappale 35 Kasteen lahja)

 

Jeesus vertaa Pyhän Hengen työtä tuuleen. ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita." Kreikan kielessä ”tuuli” ja ”henki” ovat sama sana. Jeesuksen sanat voitaisiin siis kääntää myös: ”Henki puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita." Tunnustuskirjoissamme Augsburgin tunnustuksessa ilmaistaan sama asia näin: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineitä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”

 

Papin tehtävä on julistaa sanaa ja jakaa sakramentteja. Ne ovat kaikkien kuultavissa ja nähtävissä. Näitä armonvälineitä käyttäen Pyhä Henki toimii ”missä ja milloin Jumala hyväksi näkee”. Uudestisyntyminen on Jumalan ihme. Mitään selitystä ihmisen järki ei tälle ihmeelle voi antaa. Vanha ei muutu paremmaksi, vaan saadaan kokonaan uusi elämä. Se on täydellinen armon ihme, Jumalan salaisuus. Näin pyhä kolmiyhteinen Jumala toimii keskellämme.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Brysselin pappilan 10-vuotisjuhla 12.6.2010

Jeesus kertoi:

    "Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina.' Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. 'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 'Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.'

    Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"(Luuk.14:16-24)

 

Vertaus suurista pidoista tuntuu aivan kohtuuttomalta. Jeesus moittii tavallisia, kunnon ihmisiä. He huolehtivat hyvistä ja elämän kannalta olennaisista asioista. Kaikki estelijät tuntuvat vastuullisilta ja yhteiskuntaa ylläpitäviltä kansalaisilta.

 

Vertauksessa yksi kieltäytyy pidoista, koska harjoittaa kaupankäyntiä. "Olen ostanut pellon, minun täytyy mennä katsomaan sitä." Este tuntuu perustellulta. Toinen kieltäytyy pidoista, koska hankkii työvälineitä ja kulkuneuvoja. "Ostin viisi härkäparia ja olen lähdössä kokeilemaan niitä." Kolmas kieltäytyy pidoista, koska on rakastunut ja haluaa perustaa perheen. Syy vaikuttaa vielä paremmalta kuin edelliset. "'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla." Ei siinä pitäisi olla mitään moitittavaa.

 

Pidoista kieltäytyvien puolustukseksi on vielä sanottava, että kaikki esittävät esteensä kohteliaasti ja sivistyneesti, pahoitellen ja anteeksipyydellen. "Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan." Tuntuu kummalliselta, että arkisesta elämästä vastuuta kantavat kansalaiset joutuvat suhteettoman arvostelun kohteeksi.

 

Vertauksen sanoma on kuitenkin itse asiassa selkeä. Se puhuu Jumalan järjestämistä pidoista. Sen varsinainen tarkoitus on palauttaa mieleemme, kuka Jumala on. Perimmältään vertaus sanoo saman asian, minkä ensimmäinen käsky. "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia."

 

Kaikki maallinen hyvä on Jumalan antamaa lahjaa, mutta mitään Jumalan antamaa lahjaa ei ole tarkoitettu jumalaksi. On osattava erottaa toisistaan Jumala ja Jumalan lahjat.


Vertauksen pelto, härät ja avioliitto ovat Jumalan hyviä lahjoja. Omaisuus, työ ja rakkaus ovat maallisen elämän oikeita edellytyksiä. Ne kertovat Jumalan hyvyydestä ja hyvästä tarkoituksesta meitä ihmisiä kohtaan. Mutta jumalia ne eivät ole. Kiinteistöt, kulkuneuvot ja puoliso ovat ilon aiheita, mutta ne eivät ole jumalia. Kaikki ihmisen kyvyt ja taidot ovat Jumalan lahjaa, mutta ne eivät ole jumalia.

 

Vertaus on itse asiassa vakava muistutus. Se pakottaa meidät miettimään, mihin me elämässämme viime kädessä turvaamme. Mikä tai kuka on meidän jumalamme? Mikä on meidän elämämme tärkein asia? Jeesus kysyy, osaammeko asettaa asiat elämässä oikeaan arvojärjestykseen?

 

Tässä ei kuitenkaan ole vertauksen koko viesti. Se kertoo lisäksi siitä, millainen Jumala on.  Vertauksen ydin ei olekaan ihmisten kieltäytymisessä, vaan siinä, miten hyviä ja houkuttelevia pitoja Jumala järjestää.

 

Ensinnäkin pidoista sanotaan: "'Tulkaa, kaikki on jo valmiina." Kun Jumala järjestää pidot, silloin isäntä on hoitanut kaiken. Jumalan juhlat eivät ole nyyttikestejä, joiden onnistumisesta vieraat ovat vastuussa. Jumala on tehnyt kaiken valmiiksi vieraittensa eli meidän ihmisten puolesta. Eväät on hankittu talon puolesta, ohjelma on valmiiksi suunniteltu. Tuliaisia ja tuomisia ei tarvita.

 

Kun Jumala toimii ja järjestää, silloin ihminen on vain vastaanottaja ja saaja. Jokaisessa messussa meitä kutsutaan ehtoollisen aterialle juuri vertauksen sanoilla: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina."

 

Toinen piirre Jumalan pidoista on, että niissä riittää tilaa kaikille. Jumala toivoo kaikkien osallistuvan hänen juhliinsa. Ihmisten juhlissa kutsuttujen joukkoa rajoitetaan. Jumala sen sijaan kutsuu kaikkia, aivan jokaista. Ei ole sattuma, että vertauksessa inhimilliset arvojärjestykset kääntyvät nurin. Ihmiset kutsuvat vain itselleen mieluisia vieraita. Jumala kutsuu toisenlaisia. "Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat."

 

Jeesuksen vertauksessa paljastuu Jumalan rajaton rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Kaikki on valmiina ja tilaa on kaikille. Tällaista on Jumalan rakkaus. Sitä kutsutaan armoksi.

 

Tänään vietetään Merimieskirkon Brysselin toimipisteen 10-vuotisjuhlaa. Brysselin pappila on palvellut vuosikymmenen ajan Belgiassa työskenteleviä, EU-virkamiehiä ja heidän perheitään, opiskelijoita, au-paireja ja muita maassa asuvia tai vierailevia suomalaisia. Jeesuksen vertauksella suurista pidoista on tärkeä viestinsä tähän juhlaan.

 

Kristillinen kirkko, niin myös Suomen merimieskirkko ja sen jokainen toimitila on muistuttamassa Jumalan todellisuudesta tässä maailmassa. Omaisuus, työ ja rakkaus ovat maallisen elämän edellytyksiä. Moni on niiden vuoksi tullut Suomesta tänne Brysseliin. Kaikki ne ovat Jumalan hyviä lahjoja ja ilon aiheita. Niistä on lupa iloita ja kiittää. Mutta jumalaksi niistä ei ole. Ne eivät kelpaa perimmäiseksi elämän turvaksi.

 

Siksi jokainen kirkon toimitila, myös Brysselin pappila, on sitä varten, että saisimme tietää, millainen Jumala on. Hän on elämän kestävä perusta ja turva. Hänen rakkautensa kaikkia ihmisiä kohtaan on rajaton. Sen vuoksi on tärkeää, että kirkkojen ja pappiloiden, seurakuntatalojen ja merimieskirkkojen kynnys on mahdollisimman matala ja ovet ovat auki. Se on merkki siitä, että tilaa on kaikille. Tällaisella työnäyllä merimieskirkko toimii. Tällainen asenne on ollut keskeisenä lähtökohtana sille työlle, jota Brysselissä on nyt vuosikymmen tehty. Siitä tänään iloitsemme ja kiitämme hyvää Jumalaa.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Pyhtään Kaunissaaren hautausmaan 100-vuotisjuhlamessu 20.6.2010

Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan."
    Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:
    "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.
    Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen." 
 (Luuk. 15:1-10)

 

Hautausmaalla on useita eri tehtäviä, vaikka harvoin tulemme sitä ajatelleeksi. Näin on myös laita 100-vuotta täyttävällä Kaunissaaren hautausmaalla. Ensinnäkin se on tietysti paikka, johon voidaan haudata. Ihmisyyden merkki ja sivistyksen mitta on se, miten me kohtelemme vainajia. Ihmistä ei voi kuoltuaankaan jättää heitteille. Siksi on tärkeää, että kuolleita varten on tietty paikka, johon heidät voidaan haudata. Hautausmaa on tätä varten.

 

Toiseksi hautausmaa on paikka surutyölle. Läheisen kuolema on usein vakava isku ja syvä menetys omaisille. Surun läpikäyminen on oma, aikaa vievä prosessinsa. Haudan hoitaminen, kukkatervehdykset, kynttilät ja hiljentyminen vainajaa muistellen ovat osa surutyötä. Hautausmaa tarjoaa paikan matkalle, jota sureva tekee. Näin on tapahtunut täällä Kaunissaaressakin jo sadan vuoden ajan. Monen suvun ja perheen jäsenet ovat täällä surreet poismenneitä läheisiään.

 

Kolmanneksi hautausmaa kokoaa paikkakunnan historiaa. Kaunissaaren vuosisataiseen historiaan on sadan vuoden ajan kuulunut hautausmaa. Menneen ajan merkit ovat täällä hyvin havainnollisella tavalla läsnä. Kyse on yhtäältä niiden 163 ihmisen elämänhistoriasta, jotka tänne on haudattu. Heillä kullakin on ollut omanlainen elämä kuljettavanaan. Heitä saamme tänään muistaa. Teille kaunissaarelaisille tietoisuus siitä, että tulette aikanaan haudatuksi sukunne hautakummun alle, sitoo teidät kauniilla tavalla menneisiin sukupolviin. Toisaalta hautausmaa on tämän saaren, kylän ja paikkakunnan historiaa. Se kertoo elämästä, ihmisistä ja aikojen vaihtumisesta. Hautausmaa kuvastaa ihmisten kuulumista pitkään sukupolvien ketjuun.

 

Neljänneksi hautausmaa on kuva ihmiselämän lyhyydestä. Hautausmaa kertoo avoimesti kuoleman todellisuudesta. Näin tekee pelkällä olemassaolollaan myös Kaunissaaren hautausmaa. Oma aikamme pyrkii torjumaan kuoleman. Sitä ei haluta ajatella tai kohdata muuta kuin pakon edessä. Kuitenkin kuolema on väistämätön osa elämää. Sen torjuminen tietoisuudestamme on harhaa. Aikamme kuluu, halusimme sitä tai emme. Hautausmaa on paikka elämän perusarvoihin hiljentymiseen.

 

Erityisesti kristillinen hautausmaa on vahva viesti ihmisen arvosta, ihmiselämän lyhyydestä ja kuoleman todellisuudesta, mutta ennen kaikkea kuoleman voittamisesta ja tulevaisuuden toivosta. Jumalalle jokainen ihminen on arvokas ja rakas. Tämän sunnuntain evankeliumin sanoma on siksi riemullista kuultavaa.

 

Jeesus puhuu vertauksessa kahdesta hyvin tavallisesta asiasta. Lampaiden eksyminen laumasta oli jokapäiväinen asia Palestiinan kukkuloisessa maastossa ja vuoristossa. Paimen jätti laumansa ja lähti etsimään yhtä kadonnutta lammasta. Rahojen hukkaaminen vaatimattomassa ja pimeässä, maapohjaisessa savimajassa on myös arkipäiväinen asia. Oli sytytettävä lamppu ja tehtävä perusteellinen suursiivous. Kun omistaja löytää kadonneen lampaan tai hävinneen rahan, ilo on suuri. Se oli jaettava naapurien ja ystävien kesken.

 

Näiden kahden tavallisen ihmisen kokemuksiin Jeesus vertasi Jumalan suhtautumista ihmisiin. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat, sillä jokainen on hänelle arvokas ja rakas. Tämä on alkuperäisessä yhteydessään käänteentekevä sanoma. Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat opettivat, että ihmisen arvo määräytyi hänen suhteestaan Jumalan lakiin. Siksi toisten arvo oli suurempi, toisten pienempi.

 

Jeesuksen ajan fariseukset mittasivat ihmisarvoa lain ja perinnäissääntöjen avulla. Vähempiarvoisina syntisinä pidettiin niitä, joiden elämä oli epämoraalista. Samaan kartettavaan väkeen luettiin ne, jotka toimivat miehitysvallan roomalaisten palveluksessa tai joiden täytyi tehdä töitä sapattina tai jotka joutuivat tekemisiin saastaisina pidettyjen eläinten kanssa. Tällaiset ihmiset eivät pitäneet kiinni lain määräyksistä. Sen vuoksi lakia noudattavan ei pitänyt olla tällaisten kanssa tekemisissä. Siksi fariseukset paheksuivat, kun Jeesus hyväksyi luokseen tulleet syntiset, tullimiehet ja veronkantajat, prostituoidut ja paimenet, nahkurit ja sikopaimenet.

 

Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat opettivat, että Jumalalla on varaa kadottaa ne, jotka elämällään olivat osoittaneet, etteivät kuulu liiton kansaan. Tämän ajattelun Jeesus käänsi päinvastaiseksi. Hän ei tahtonut luokitella ihmisiä. Jokainen on hänelle tärkeä. Jeesus ei tullut etsimään hurskaita ja itseriittoisia ihmisiä. Hän tuli varta vasten etsimään syntisiä, epäonnistuneita ja särkyneitä ihmisiä, elämän murjomia ja kärsimyksen keskellä eläviä ihmisiä. Niitä, jotka eivät pitäneet itseään lainkaan hyvinä ja täydellisinä, vaan pikemminkin kelvottomina ja avuttomina.

 

Jeesuksen vertaus kertoo, kuinka Jumala suuressa rakkaudessaan etsii ihmistä. Se osoittaa, kuinka tärkeä ihminen on Jumalalle. Eikä ainoastaan ihmiset yleensä, vaan jokainen yksityinen ihminen. Sinä olet Jumalan silmissä suunnattoman arvokas. Jumala on valmis näkemään vaivaa sinun vuoksesi. Jumala rakasti meitä niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen. Niin paljon Jumala oli valmis tekemään meidän puolestamme.

 

Tänään täällä Kaunissaaren hautausmaalla tajuamme ihmiselämän rajallisuuden. Samalla kuulemme Jeesuksen viestin, että jokaisen ihmisen elämä on arvokas. Kaikki ovat Jumalalle yhtä rakkaita. Siksi Jeesus etsii eksyneitä ja kutsuu syntisiä yhteyteensä. Siellä on paikka jokaiselle. Kutsu on yhä voimassa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Etelä-Karjalan sairaalasielunhoidon 50-vuotisjuhla Joutsenon kirkossa 26.9.2010

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: »Onko sapattina lupa parantaa vai ei?» He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: »Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?» Tähän he eivät kyenneet vastaamaan. (Luuk. 14:1-6)

Sapatinpäivän jumalanpalvelus oli ohi. Jeesus sai kutsun johtavan fariseuksen kotiin. Ohikulkevia ja kiertäviä rabbeja oli tapana kutsua jumalanpalveluksen jälkeen aterialle. Kyse oli samantapaisesta käytännöstä kuin meillä kirkkokahvit. Kesken aterian eräs vesipöhöä sairastava mies tuli paikalle. Ilmeisesti kyse oli sydän- ja munuaistaudista johtuvasta turvotussairaudesta. Mies etsi parantajaa.

Ongelma oli siinä, että tämä tapahtui sapattina. Kymmenen käskyn laissa lepopäivän pyhittämisestä määräsi kolmas käsky. Sapattina ei saanut tehdä työtä. Päivä oli erotettava omaan käyttöön tarkoitetusta ajasta. Sapatti oli omistettava ja pyhitettävä Jumalalle. Käskyjä täydensivät isien perinnäissäännöt. Sapattikäskyä täydentäviä kieltoja oli kaikkiaan 39: ei ollut luvallista sytyttää tulta, ei hypellä, ei taputtaa käsiä, ei kulkea enempää kuin 2000 kyynärää eli yksi kilometri, ei käydä sairaan luona, ei parantaa sairaita jne.

Tilanne on fariseuksen kodissa jännittynyt. Keskelle perinteistä sapatinviettoa tulee vesipöhöä sairastava, rumaksi turvonnut ihminen. Sairautta sinänsä pidettiin pahana ja luonnottomana, synnin seurauksena ja Jumalan rangaistuksena. Näin varsinkin vesipöhöä, jonka arveltiin olevan seurausta epäsiveellisestä elämästä.

Kaikkia kiinnostaa, miten Jeesus toimii tässä tilanteessa. Jos hän parantaa, hän rikkoo lakia. Jos hän ei paranna, mies voi kuolla. Tavoilleen uskollisena Jeesus heittää pallon tarkkailijoille: Mitä itse tekisitte? Paikalla olevat eivät uskalla ottaa vastuuta miehen terveydestä. Niinpä Jeesus toimii ja parantaa miehen, mutta jatkaa kysymistään: ”Kuka teistä ei nostaisi välittömästi kaivoon pudonnutta poikaa tai härkää, vaikka olisikin lepopäivä?” Kukaan ei ilmoittaudu poikansa tai härkänsä hukuttajaksi. Tilanne kuivuu kokoon.

Vietämme tänään Etelä-Karjalan sairaalasielunhoidon 50-vuotisjuhlamessua. Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa sekä sairaiden parissa on toki tehty sielunhoitotyötä jo tätä ennen, itse asiassa niin kauan kuin kristillinen kirkko on ollut olemassa. Mutta viiden vuosikymmenen ajan on Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan sairaaloissa ollut päätoimisia sairaalasielunhoitajia.

Juhlapäivän evankeliumista avautuu kaksi tärkeää näkökulmaa sairaalasielunhoidon tehtävään.

Ensinnä evankeliumissa yksityisen ihminen ja hänen hätänsä joutuu vastakkain ihmisten itsensä luomien systeemien ja sääntöjen kanssa. Fariseuksia ei kiinnostanut sairas mies ja hänen kohtalonsa. Heitä kiinnosti vain se, rikotaanko isien perinnäissäännöt.

Evankeliumin tilanne on kovin tuttua nykyäänkin. Ihminen hukkuu säännösten viidakkoihin ja hallinnollisiin koukeroihin. Näin käy helposti kaikissa organisaatioissa. Tämä on jatkuvana uhkana myös terveydenhuollossa, kun sen käytäntöjä muutetaan ja rakenteita myllätään. Kirkon sairaalasielunhoidon johtaja Kirsti Aalto kertoi tuoreissa terveisissään Euroopan sairaalasielunhoitoverkoston konsultaatiosta, kuinka Euroopan eri kirkkojen sielunhoitajien huolenaiheet ovat samansuuntaisia. Sairaalasielunhoitajat näkevät terveydenhuollon muutosten tuomat riskit. Joskus potilas jää toissijaiseksi, kun teknistyvä hoitokulttuuri vie sekä lääkärien että hoitajien ajasta valtaosan. On aiheellista kysyä, kenellä vielä on aikaa pysähtyä potilaan luokse ja viipyä siinä.

Evankeliumin viesti on selvä. Sairaalasielunhoidon tehtävä on puolustaa ihmistä, erityisesti silloin kun hän on heikoimmillaan, sairas, hauras ja kuoleman lähellä. Sairaalasielunhoidon tehtävä on pitää esillä jokaisen yksilön luovuttamatonta ihmisarvoa, erityisesti silloin, jos ainoiksi mittareiksi tulevat talouden ja tehokkuuden tunnusluvut.  

Toiseksi evankeliumi paljastaa kaksi tapaa suhtautua sairaaseen. ”Kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi”, kertoo evankelista Luukas. Fariseukset istuivat sivummalla ja tekivät havaintojaan. Sairaan kohtalo kiinnostaa heitä, mutta siihen ei sovi puuttua, ei pidä sekaantua tapahtumien kulkuun.

Jeesus toimii toisin. Hän kääntyy tarkkailijoiden puoleen ja kysyy: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” Vastausta ei kuulu yhdestäkään suusta. Sitten Jeesus parantaa sairaan. Hän kysyy toistamiseen tarkkailijoiltaan: ”Miten itse teette?” Miten te itse teette, jos oma poika tai härkä putoaa kaivoon?

Tällä kysymyksellä Jeesus haastaa sivussa seisovat kriittiset tarkkailijat tulemaan katsomosta kärsivän ihmisen rinnalle. Jeesus kutsuu ulkopuoliset tarkkailijat pois havainnoimasta, teoretisoimasta ja arvostelemasta toisia. Hän kutsuu heidät kantamaan yhteistä vastuuta ja asettumaan sairaiden ja kärsivien rinnalle.

Tässä on myös sairaalasielunhoidon tehtävä: kantaa yhteistä vastuuta heikoista ja kärsivistä, sairaista ja kuolevista, asettua heidän rinnalleen kun elämän rajallisuus ja hauraus tulevat esille. Tänään iloitsemme siitä, että sairaalasielunhoidossa on kuultu Jeesuksen kutsu.

Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus ei saa vastausta kysymykseensä: Miten te itse teette? Näin tuo Herramme kysymys jää elämään. Se tulee tänään meitä jokaista kohti, sillä meillä on kiusallinen taipumus väistää vastuuta ja vetäytyä tarkkailijan rooliin. Se on niin paljon helpompaa. On paljon yksinkertaisempaa vierittää vastuu vaikkapa sairaalasielunhoidolle ja sairaalapapeille.

”Miten te itse teette?” Jeesus kutsuu meitä kulkemaan toistemme rinnalla, kantamaan yhdessä vastuuta toinen toisistamme. Hän kutsuu pitämään huolta erityisesti heistä, joita sairaus, kipu, kärsimys ja kuolema ovat koskettaneet. ”Miten te itse teette?”

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Pappisvihkimys 17.10.2010

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi: 
 »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.


 Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’» (Matt. 22:1-14)

 

”Lumipallo on lähtenyt liikkeelle. Tukekaa lumipallon liikettä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jakakaa tietoa sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla, kavereille, tutuille, sukulaisille, jutelkaa baareissa, turuilla ja toreilla. Tää on menoa nyt. Nyt laitetaan kirkko polvilleen.” Näin kehotti nimimerkki ”Lumipallo on lähtenyt liikkeelle” ihmisiä toimimaan kirkosta eroamisen lisäämiseksi Internetin keskustelupalstalla torstaina (Suomi24-keskustelupalsta 14.10.2010). Television Jälkiviisaat-ohjelmassa Jan Erola puolestaan ehdotti, että YLE tekisi diilin Vapaa-ajattelijoiden kanssa siitä, että Homoilta pidetään kerran kuukaudessa. Näin kirkko häviäisi viidessä vuodessa (TV1 Ykkösen aamu-tv 15.10.2010). Silloin toteutuisi se, mitä puolestaan nimimerkki ”Jeesus” nettikeskustelussa toivoi: ”Kirkon tyhjät salit homehtuvat ja jäljelle jää ainoastaan yksinäiset uskovaispedofiilit raamattujensa kanssa.” Ja häntä säesti seuraava kannanottaja: ”Uskovaisia on Suomessa alle 10 % joten järkevät ihmiset lähtevät kirkosta kun huomaavat miten sairaita uskovaiset ovat.” (Suomi24-keskustelupalsta 14.10.2010). Samalla tavalla ajatteli kirjailija Jari Tervo, kun hän totesi nettikolumnissaan: ”Olen pohjattoman kyllästynyt näihin kirkaskatseisiin pähkähulluihin, jotka perustelevat nyky-yhteiskuntaa koskevia kannanottojaan parin tuhannen vuoden takaisen kirjan asenteilla. Se on syvästi moraalitonta ja häpeällistä. Sen kivijalkana ei ole lähimmäisenrakkaus, vaan ihmisviha.” (Jari Tervon nettikolumni Homoilta ja ihmisoikeudet 15.10.2010).

 

On ollut surullista seurata kuluneella viikolla television Ajankohtaisen Kakkosen Homoillan jälkeen käytyä keskustelua ja siitä syntynyttä kirkostaeroamista. Minä en tunnista keskustelusta sitä kirkkoa, jonka palveluksessa olen. Kirkon työn todellisuus näkyy ennen kaikkea seurakunnan arkielämässä: lasten päiväkerhossa, diakoniatyöntekijän kotikäynnillä, surevan ihmisen kohtaamisessa. Kirkon todellisuuden kohtaa siellä, missä autetaan heikkoa ja köyhää, puolustetaan ihmisoikeuksia, pohditaan elämän peruskysymyksiä, kasvatetaan tulevaa sukupolvea, rakennetaan yhteiskuntaa. Siksi on surullista, että yhden asian, puhumattakaan yhden televisio-ohjelman vuoksi, tuhannet ovat halunneet jättää kirkon.

 

Selvää on, että 4,2 miljoonan jäsenen yhteisöön kuuluu kaikenlaisia ihmisiä ja monenlaisia mielipiteitä. Näin laajan kansankirkon vahvuudeksi tulisi nähdä se, että erilaiset ja hyvinkin eri tavalla ajattelevat voivat kuulua samaan yhteisöön. Samalla on nähtävä se, että ääripäät – ovat ne mitä tahansa – eivät anna kirkosta oikeaa kuvaa. Kirkkomme on hyvä viholliskuva, jota kohtaan on helppo ampua ja organisoida kirkonvastaista liikehdintää. Sen viime päivät ovat osoittaneet.

 

Kirkostamme luotu mielikuva suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden linnakkeena on jotain muuta kuin mistä tämän pyhäpäivän evankeliumiteksti kertoo. Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä sisältää monia vaikeasti ymmärrettäviä kohtia. Mutta vertauksen perusviesti on selvä. Hääjuhlan lopulliset vieraat olivat hyvin kirjavaa joukkoa. Heidän mukaan pääsemisensä perustui kokonaan kutsujan päätökseen. Jeesus kutsuu kaikkia ja kaikenlaisia yhteyteensä. Evankeliumin avainsanana on: ”Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.” Siis pahat ja hyvät. Tällainen on kristillinen kirkko. Tällaisena minä haluan nähdä oman kirkkomme. Se on kovin sekalainen ja puutteellinen, sen jäsenet ovat hyvin kirjavaa joukkoa niin uskoltaan kuin elämältään. Mutta juuri siksi Jeesus kutsuu kaikkia yhteyteensä, jotta hän saisi armahtaa, antaa syntejä anteeksi, lahjoittaa uutta voimaa elämään sekä viedä kerran perille iankaikkiseen elämään. Todellista suvaitsevuutta ja avarakatseisuutta on suostua elämään samassa kirkossa eri tavalla ajattelevien kanssa ja kunnioittaa heidän mielipidettään. ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne” on apostolin vanha viisaus (Room. 12:10b).

 

Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään papeiksi viisi teologian maisteria. Edellä kuvaamani kertoo siitä ilmapiiristä, jollaisen keskellä te ryhdytty hoitamaan pappisvirkaa. Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä avaa tärkeitä näköaloja juuri papille. Yhtä hyvin ne sopivat myös muille kirkon työntekijöille ja itse asiassa kaikille kristityille.

 

Ensinnä kuningas lähetti palvelijansa. He eivät lähteneet liikkeelle omissa nimissään, eivät oman innostuksensa vallassa tai toteuttaakseen omia unelmiaan. Tämä koskee myös Jeesuksen lähettilästä. Pappi ei lähde työhön omista tarpeistaan, vaan siksi, että Jumala on kutsunut ja lähettänyt hänet tähän työhön. Hän on kuninkaan asialla. Tämä kantaa pappia erityisesti silloin, kun omat voimat ovat vähissä ja kutsumus hakusessa.

 

Toiseksi kuningas antoi palvelijoilleen selvän sanoman, joka tuli välittää kutsutuille. Vertauksessa se kuului näin: ”Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!” Papin ei tarvitse itse keksiä sitä sanomaa, joka hänen on välitettävä. Jumala on Raamatussa ilmoittanut evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen rakkaudestaan. Sanoma on valmis ja pysyvä ajasta toiseen. Papin tehtävä on jatkuvasti etsiä keinoja, miten tätä sanomaa välitetään tässä ajassa ymmärrettävällä tavalla.

 

Palvelijoiden tehtävä oli kutsua ihmisiä kuninkaan pojan hääaterialle. Tämä oli heidän varsinainen tehtävänsä, vaikka varmasti kaikenlaisia tehtäviä oli vaikka kuinka paljon. Papin viranhoidossa on tärkeä pitää jatkuvasti mielessä toiminnan syvin tarkoitus. Vaikka seurakunnassa on paljon toimintaa ja kristinuskoon kuuluu monenlaisia asioita, työn painopiste on kutsua ihmisiä Jeesuksen luo ja seurakunnan yhteyteen. Ei ole sattumaa, että vertauksen kutsu on kuin kirkkomme ehtoollisliturgiasta: ”Tulkaa, kaikki on valmiina.” Papin tehtävä on käyttää sanaa ja sakramentteja, mutta samalla kutsua ihmisiä näiden armonvälineiden yhteyteen.

 

Kolmanneksi kuninkaan palvelijoiden tehtävä ei ollut helppo. Ihmiset olivat välinpitämättömiä, toiminta ei tuottanut tulosta. Päinvastoin joitakin palvelijoita otettiin kiinni, piestiin ja lyötiin hengiltä. Tässä on liittymäkohta nykyaikaan. Papin työ on vaativaa, varsinkin nykyisessä ilmapiirissä. Hän kohtaa välinpitämättömyyttä ja vastustamista. Vertaus antaa tällaiseen tilanteeseen tärkeän neuvon. Palvelijoiden tehtävä ei ollut kantaa kaunaa, suuttua ja tuomita. Kuningas vihastui ja tuomitsi, ei palvelija. Pappi ei ole toisten tuomari ja arvostelija. Jokainen kutsuttu kantaa itse oman vastuunsa. Papin tehtävä on tuoda kutsu ja evankeliumin lupaus perille.

 

Neljänneksi vertaus kertoo, kenelle kutsu on tarkoitettu: ”Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.” Palvelijat menivät ja kutsuivat juhliin kaikki, joita tapasivat, niin pahat kuin hyvät. Papin kutsumuksena on olla kaikkien pappi. Kutsu Jeesuksen yhteyteen kuuluu kaikille. Ei kutsuta vain uskonnollisia ihmisiä, ei vain moraalisesti korkeatasoisia, ei vain suvaitsevia ja avarakatseisia, vaan kaikki, myös Jumalan ja kirkon hylänneitä, eettisesti epäilyttäviä, suvaitsemattomia ja ahdasmielisiä. Papin tehtävänä on kutsua kaikkia, hyviä ja pahoja seurakunnan yhteyteen. Papin tehtävä ei ole rajata, asettaa rimoja tai vaatimuksia. Seurakunta on avoin kaikille, hyville ja pahoille, kaikille.

 

Viidenneksi vertaus kuvaa, kuinka yhdellä vieraalla ei ollut juhlapukua. Hänet heitettiin pois hääjuhlasta ulos pimeyteen. Kirkossa on monenlaisia jäseniä, myös niitä, jotka eivät ole oikeita kristittyjä. On heitä, jotka suosivat syntiä elämässään ilman parannuksen tekemisen aikomustakaan. Jeesuksen vertauksen erottelu toimitetaan aikanaan. Kuningas itse katsoo juhlavieraitaan ja huomaa siellä miehen, jolla ei ole hääpukua. Papin tehtävä ei ole tehdä erottelua todellisten kristittyjen ja valekristittyjen kesken. Häntä ei ole kutsuttu arvioimaan ja epäilemään toisten uskon aitoutta eikä tekemään parannusta toisten synneistä. Ylipäänsä meidän itse kunkin tulisi suurennuslasiin katsomisen sijasta katsoa peiliin. Meidän tulisi taipua päivittäiseen tilintekoon omista synneistämme ja turvautua Jumalan avaraan armoon omalla kohdallamme. Siinä yksin on papin toivo. Jumalan armossa on jokaisen ihmisen toivo.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Inkeroisten kirkon 100-vuotisjuhlamessu 12.12.2010

Seuraavana päivänä Johannes oli Betaniassa, ja hänellä oli kaksi opetuslasta seurassaan. Jeesus kulki siitä ohi, ja osoittaen häntä Johannes sanoi: "Katsokaa: Jumalan Karitsa!" Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa, he lähtivät seuraamaan Jeesusta.(Joh. 1:35–37)

 

Joulukuussa 1910 vietettiin Inkeroisissa tämän tehtaankirkon vihkiäisjuhlaa (18.12.1910). Sippolan rovasti A.O. Vuorimaa vihki kirkon käyttöön. Piispaakin oli pyydetty, mutta silloinen edeltäjäni Savonlinnan hiippakunnan piispa Otto Immanuel Colliander oli kieltäytynyt. Piispa Collianderin teologiset käsitykset johtivat konservatiiviseen yhteiskuntanäkemykseen. Ilmeisesti piispa pelkäsi, että tässä rakennuksessa järjestettäisiin muitakin kuin kirkollisia tilaisuuksia. Tällaisen periaatteen insinööri Ilmari Stenbäck oli ilmaissut todetessaan, että kirkkoa voitaisiin käyttää joskus myös muuhun sivistykselliseen tarkoitukseen.

 

Nyt sata vuotta myöhemmin on jälleen tämän kirkon juhlapäivä. Nyt paikalla on piispakin. Kiitollisin mielin saamme tänään viettää juhlaa.  Jos kirkon seinät voisivat puhua, ne olisivat ihmiskohtaloita ja elämäntarinoita täynnään. Lukemattomat ovat ne rukoukset, joita täällä on lausuttu, lukemattomat ne sanattomat huokaukset, pyynnöt, kiitokset, ilot ja itkut, joita on Jumalan puoleen lähetetty. Tämän kirkon juhlavuotena voimme kiitollisina muistaa edesmenneitä sukupolvia. Heidän työnsä ja toimintansa on luonut meidän elämämme edellytykset.

 

Maailma on vuosisadassa muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Tämä kirkko valmistui Tampella osakeyhtiön Inkeroisten tehtaan kirkoksi. Se oli tarkoitettu palvelemaan tehdasyhdyskunnan jäseniä. Sata vuotta sitten ajateltiin, että tehtaan vastuulla oli pitää huolta työntekijöistään. Siksi tehtaat rakennuttivat kouluja ja lastentarhoja, huolehtivat terveyden- ja sairaanhoidosta sekä pitkälti sen ajan sosiaalihuollosta. Tähän liittyi yhtenä luontevana osana ihmisten hengellisistä tarpeista huolehtiminen. Siksi yhtiö rakennutti myös kirkon. Se kuvasti aikansa kokonaisvaltaista ihmiskuvaa. Ihminen ymmärrettiin kokonaisuutena, jolla oli aineellisia, henkisiä, sosiaalisia ja hengellisiä tarpeita. Työnantajana tehdas kantoi vastuuta kaikista näistä. Siten se samalla sai tarvitsemaansa työvoimaa. Vaikka menneitä aikoja ei pidä romantisoida, niin siinä oli paljon hyvääkin. Jotain siitä olemme nykyisin elämän eri alojen eriytymisen ja pirstoutumisen vuoksi menettäneet.

 

Kertomaani taustaa vasten on hyvin ymmärrettävä insinööri Ilmari Stenbäckin lausahdus. Hänen kollegoitaan oli naapuritehtaista tutustumassa Inkeroisten tehtaaseen. Kuljettaessa tämän kirkon ohitse eräs seurueen jäsen tokaisi: Siinäkin seisoo kuollutta pääomaa. Ilmari Stenbäckin kerrotaan vastanneen napakasti: ”Tämä rakennus on yhtiömme tuottavin pääomasijoitus.”

Kirkkovuodesta avautuu Inkeroisten kirkon satavuotisjuhlaan tärkeä muistutus. Kolmas adventtisunnuntai on omistettu Johannes Kastajalle. Hän oli merkillinen mies. Hän oli tien valmistaja Jeesukselle. Joulun edellä, adventtiaikana saarnataan Jeesuksen edelläkävijästä.

Tämän sunnuntain evankeliumissa mainitut kolme sanaa lienevät tärkein ja tunnetuin repliikki, jonka Johannes lausui elämänsä aikana: ”Katso, Jumalan Karitsa!” Tämä oli se tehtävä, mitä varten hän syntyi. Tätä varten enkeli ilmoitti Sakariaalle pojan syntymisestä ja sanoi, että tämä on oleva suuri Herran edessä.

Mitä oli tuo Johanneksen suuruus? Ensinnäkin Johannes Kastaja on meille tämän ajan ihmisille esikuvana. Hän teki tietä Jeesukselle. Hänelle oli tärkeintä palvella Jumalaa hänelle uskotussa tehtävässä. Tarkoitus ei ollut tuoda esille omia päämääriä, ei ajaa omaa etuaan tai nostaa itseään, vaan pitää esillä Jeesusta. Tärkeintä oli olla uskollinen sille tehtävälle, jonka Jumala oli hänelle antanut, valmistaa tietä Jeesukselle.

Nykyaikana ihmiselämän keskuksena on ihminen itse tarpeineen, haluineen ja toiveineen. ”Minä, minä, minä; minulle, minulle, minulle” ovat aikamme iskusanoja. Johanneksen malli on tyystin toinen. Elämän keskus on Jumala. Ja siellä, missä Jumala saa olla elämässä tärkeimmällä sijalla, säteilee hyvyyttä ja rakkautta kaikille ihmisille, myös minulle. Tässä on myös kirkkorakennuksen tärkein tehtävä. Olennaisinta ei ole rakennuksen kulttuurinen, sivistyksellinen tai historiallinen merkitys. Tärkeintä on kirkon asia, se että evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta saisi vaikuttaa ja levitä myös tällä paikkakunnalla. Tätä varten tämä Inkeroisten kirkko on ollut olemassa vuosisadan ajan. Jo pelkällä olemassaolollaan tehdasyhdyskunnan keskellä se on muistuttanut Jumalan todellisuudesta. Kirkko on näkyvä merkki Kristuksen rakkaudesta jokaista ihmistä kohtaan. Tähän samaan työhön myös meitä kutsutaan ja rohkaistaan omana aikanamme ja paikallamme.

 

Toiseksi Johanneksen suuruus tulee näkyviin siinä, että hän kehotti katsomaan Kristukseen. Koko pelastuksemme ja elämämme kristittyinä perustuu kokonaan ja ainoastaan Kristukseen. Hänessä kohtaamme Jumalan Pojan, Jumalan maailmalle lähettämän Vapahtajan.  Pyhän kasteen ja pyhän evankeliumin välityksellä olemme tulleet hänen luokseen. Olemme näin ilman omia ansioitamme tulleet osallisiksi siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus Jumalan uhrikaritsana on hankkinut tälle maailmalle.

 

Tässä tulee näkyviin kristinuskon ydin: Ei mitään omia tekoja, suorituksia, ei minkään asian esittämistä tai viemistä Jumalalle. Se on Jumalan täydellisen pelastusteon vastaanottamista yksin armosta. Tämä on täysin vastakkainen nykyajan arvomaailmalle. Se on täynnä vaatimusta, suorittamista, kilpailua. Mutta Jumalan edessä näillä ei ole mitään arvoa. Jumalalle mikään ihmisen teko ei ole riittävä. Mutta mitään ei tarvita, sillä Kristus on jo kaiken tehnyt puolestamme.

 

Emme voi Johanneksen tavoin katsella Kristusta maan päällä ihmisenä. Mutta Jeesus lupasi läsnäolonsa opetuslapsille, jotka menevät kaikkialle maailmaan, kastavat ja opettavat ihmisiä. Pyhä Henki käyttää välineinään sanaa, kastetta ja ehtoollista. Sen vuoksi onkin olennaista, että kuulemme evankeliumin ja elämme osallisina kasteesta ja ehtoollisesta. Näiden armonvälineiden jakamista varten tämä Inkeroisten kirkko on olemassa. Toivomukseni ja rukoukseni on, että te Inkeroisten asukkaat ja Anjalankosken seurakunnan jäsenet voisitte elää sanan ja sakramenttien yhteydessä. Niiden kautta Jumala tahtoo teitä hoitaa ja siunata.

 

 

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>