Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Saarnat vuonna 2009

 

Piispanvihkimyssaarna 8.2.2009

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".


Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

 

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.
(Luuk. 2:22-33)

 

Vanhan miehen ja pienen vauvan kohtaaminen on herkkä ja kaunis hetki. Tuo tapahtuma kynttilänpäivän evankeliumissa on koskettava. Reilun kuukauden ikäinen lapsi lepää vanhuksen haurailla käsivarsilla. Evankelista Luukkaan kuvaus on suorastaan idylli. Ja silti tuossa hetkessä oli kyse paljon syvemmästä asiasta kuin tunnelmallisesta tapahtumasta.

 

Joosef ja Maria olivat tulleet vauvansa kanssa Jerusalemin temppeliin. Lain vaatimuksiin kuului äidin puhdistautuminen 40 päivää poikalapsen syntymän jälkeen. Vanhan testamentin säädöksen mukaan puhdistautumiseen kuului myös eläinuhri, jonka pappi toimitti naisen puolesta. Evankeliumin mainitsemat ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa” ilmaisevat vanhempien taloudellisen aseman. Näin vaatimaton uhri oli sallittu vain silloin, kun lapsen äidillä ei ollut varaa lampaaseen. Jeesus-lasta puolestaan koskivat määräykset esikoispojasta. Mooseksen lain mukaan jokainen esikoispoika oli Herran oma ja oli pyhitettävä Herralle. Häntä ei uhrattu, vaan hänet tuli lunastaa vapaaksi takaisin vanhemmilleen.

 

Kesken juhlallisen toimituksen temppelissä tapahtuu yllätys. Paikalle tulee vanha mies, Simeon. Evankelista Luukas kertoo, että hän oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies. Hän kuului maan hiljaisiin. He olivat ihmisiä, jotka osallistuivat uskollisesti jumalanpalveluksiin ja rukoushetkiin. He panivat kodeissaan painoa hartaudelle ja rukoukselle. He pitivät kärsivällisesti kiinni Jumalan lupauksista ja elivät yksinkertaista, vaatimatonta elämää. Simeonkin odotti "Israelin lohdutusta" eli Messiasta, luvattua pelastajaa. Nyt hän oli Pyhän Hengen johdatuksesta tullut temppeliin. Siellä Simeon sai viettää elämänsä tähtihetken. Hän sai ottaa Jeesus-lapsen syliinsä.

 

Vanhan Simeonin ja pienen Jeesus-lapsen kohtaaminen oli kaunis ja herkkä hetki. Mutta se ei ollut vain idyllinen tapahtuma. Siitä avautuu tärkeitä näköaloja niin meidän kuin kirkkomme elämään.

 

Ensinnä Simeonin ja Jeesuksen kohtaaminen tuo esille uskon merkityksen. Kun Simeon kohotti lapsen, hän samalla näki pienessä lapsessa sen, mitä muut eivät vielä nähneet. Hän näki Jumalan lupausten toteutuneen. Vanhan liiton aika säädöksineen oli jäänyt taakse, uusi oli tullut tilalle. Juutalaiset olivat valittu kansa. He olivat käsittäneet, että Jumalan lupaukset koskivat vain heitä. Heidät oli asetettu erityisasemaan. Mutta Simeonin todistus antaa ymmärtää jotakin muuta. Lapsessa, jota Simeon pitää käsissään, on kaikkien kansojen pelastus. Jo aikoja sitten Abraham oli saanut lupauksen siunauksesta kaikille kansoille. Nyt nuo lupaukset toteutuvat Jeesuksessa. Simeon ei nähnyt vain pientä avutonta lasta. Hän näki lapsessa Jumalan lupausten toteutuneen, hän näki pelastuksen ennen kuin pelastuksen tapahtumat olivat toteutuneet Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa.

 

Simeonin usko oli historian taitekohdan Messias-uskoa. Yhtenä ensimmäisistä uuden liiton ihmisistä hän sai nähdä ja ymmärtää sen, että juutalaisille ja koko maailmalle luvattu Pelastaja oli nyt tullut. Simeonin usko oli uskoa, joka näki oleellisen, pintaa syvemmälle. Simeon näki uskossaan, että Jeesus oli tullut Vapahtajaksi, Pelastajaksi. Usko näki Jeesuksen varsinaisen tehtävän ja hänen tulonsa tarkoituksen. Simeonin usko oli pelkistettyä uskoa. Jeesus oli siinä keskeinen, hän yksin oli pelastukseen riittävä, hänen armonsa yksin riittää. Ja sanoma tästä pelastuksesta oli tarkoitettu kaikille.

 

Tällaisen uskon Pyhä Henki oli Simeonille kirkastanut. Tällaista yksinkertaista Jeesus-uskoa minä tarvitsen ja rohkenen ajatella, että meidän aikamme ihminen tarvitsee. Tällaista yksinkertaista Jeesus-uskoa kristillinen kirkko on lähetetty julistamaan.

 

Uskonnot Suomessa –hankkeessa on kirjattu Suomessa toimivan yli 800 uskontoa tai uskonnollisperäistä liikettä. Viime vuosikymmenenä uskonnollisuuden kirjo on räjähdysmäisesti kasvanut samalla kuin moniin perinteisiin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvien määrä on laskenut. Kirkollemme tällainen kehitys on yhtäältä haaste avoimeen vuoropuheluun ja dialogiin, toisaalta oman identiteetin vahvistamiseen. Se merkitsee myös lähetystehtävän todesta ottamista. Kirkon ydintehtävä on todistaa sanoin ja teoin Jeesuksesta Kristuksesta. Sitä ei tee kukaan muu. Siitä me emme voi kirkkona tinkiä, jos aiomme olla kristillinen kirkko.

 

Toiseksi Simeonin ja Jeesuksen kohtaaminen merkitsee vanhan ja uuden kohtaamista. Simeon oli vanhan liiton edustaja. Silti hän ei kuulu niihin, jotka elävät menneisyydessä. Hän on suuntautunut eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Simeonin esikuvallisuus on siinä, että hän on avoin uudelle. Itse asiassa hän oli odottanut sitä vuosikymmenien ajan. Simeonin kiitosvirsi on todistus muuttumattomasta evankeliumista. Samalla se on myös esimerkki ajan oikeasta seuraamisesta, siitä miten Jumalan lupaukset täyttyvät ja Jumala toimii luomassaan maailmassa.

 

Simeon jaksoi kärsivällisesti uskoa Jumalan lupaukseen. Hänen uskonsa ei ollut johonkin kokemukseen tai elämäntapahtumaan perustuvaa uskoa. Se oli uskoa, joka perustui Jumalan sanaan.

 

Vanhan ja uuden suhde, uudistuminen on jokaisen kristityn ja kirkon jatkuva peruskysymys. Olen usein palannut siihen puheeseen, jonka dekaani Martti Parvio piti publiikissa valmistuessani teologisesta tiedekunnasta 26 vuotta sitten (20.12.1982). Hän totesi: ”Kirkon ja teologian vuosituhantisella kehityksellä on niin pitkä perspektiivi, että siitä täytyy käydä ilmi eräät perusselvyydet ja johtavat näkökohdat. Voisimme niitä myös kutsua teologian ja kirkkolaivan pohjapainoiksi. Raamatun rinnalla on tällöin ennen kaikkea kysymys vanhan kirkon uskontunnustuksista ja siitä yksinkertaisesta hengellisestä sanomasta, jonka löydämme katekismuksen maailmasta. Kun pohdimme teologian uutuuksia ja hienouksia, olisi myös kysyttävä itseltä, kuinka hurskaat vanhempamme nämä asiat näkivät. Heillä oli kenties elämässään enemmän vakaasti pystyssä pitävää hengellistä ominaispainoa, jota itse tarvitsisimme enemmän.” Kunnioitetun opettajani viisaus on itselleni tarpeen, mutta arvelen, että meidän kaikkien on se syytä muistaa. Uutta voidaan rakentaa vain vanhalle pohjalle. Uudistumisessa on kyse jatkuvuudesta, vanhan ja uuden hedelmällisestä vuorovaikutuksesta.

 

Kynttilänpäivän viesti on: Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Se merkitsee Simeonin lailla luottamusta Jumalan johdatukseen, uskollisuutta hänen sanalleen sekä jatkuvaa rukousta. Kirkon uskontradition varaan on turvallista rakentaa. Mutta samalla  tulevaisuuden rakentaminen tarkoittaa rohkeutta uudistua. Kirkollamme on edessään suuria haasteita. Sen yhtenäisyyttä koetellaan. Sen uskoa haastetaan nykyajan henkisyyden, moniuskontoisuuden ja uusateismin keskellä. Sen jäsenyys asetetaan yhä useammin kyseenalaiseksi. Sen rakenteet ovat historiansa nopeimman murroksen kourissa. Sen toiminnan mukautumiskykyä kysytään yhteiskunnan ja elinkeinoelämän rakennemurroksen edessä.

 

Kun kirkko on vahva sisäisesti ja hengellisesti, se kykenee uudistumaan tämän ajan tarpeiden mukaan. Kun se luottaa Jumalan sanan perustaan, sen ei tarvitse puolustautua, vaan se voi olla avoin uudistukselle. Olemuksestaan ja tehtävästään tietoinen kirkko voi rohkeasti pitää esillä evankeliumia Jeesuksesta, asettua apua tarvitsevan ihmisen rinnalle, puolustaa heikkoja ja syrjittyjä, puhua oikeudenmukaisuuden, kohtuuden ja ihmisyyden puolesta, kantaa vastuunsa luomakunnasta ja yhteisestä tulevaisuudestamme. Tällainen kirkko ei puolusta menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan.

 

Seppo Häkkinen

 

Takaisin ylös >>


Saarna pappisvihkimyksessä 29.3.2009

5. paastonajan sunnuntai, Mark. 12:1-12

 

 

Vertaus viinitarhan vuokraajista oli sen ensimmäisille kuulijoille selvä. Viinitarha oli Jumalan valtakunta, jota Jeesus profeettojen työn jatkajana julisti. Vuokraajina olivat juutalaisten uskonnolliset johtajat. Palvelijat olivat vuosisatojen aikana Jumalan kutsumia profeettoja. Heitä piestiin, pahoinpideltiin, häväistiin ja tapettiin. Viinitarhan omistajan poika oli Jeesus itse. Hänet surmataan julmasti ja hänen ruumiinsa häväistään kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla pahantekijäin teloituspaikalla. Toiset, joille omistaja sitten antaa tarhansa, ovat vieraita kansoja. Niille Jumalan valtakuntaa nyt julistetaan. Mutta kuinka kävi Jeesuksen, Jumalan Pojan? Hän ei jäänytkään hylätyksi eikä kuoleman valtaan. Jumala herätti hänet kuolleista. Hänestä tuli kristillisen kirkon kulmakivi, joka pitää koko rakennusta pystyssä. Sille koko kirkko rakentuu.

 

Jeesuksen kuulijoille vertaus oli selvä. Se puhui heistä. Sana tuli suoraan kohti. Siksi he olisivat halunneet ottaa Jeesuksen kiinni. Kansan pelosta he antoivat Jeesuksen kuitenkin vielä olla ja lähtivät pois. Mutta kovin kauan ei enää kestänyt, kunnes vertaus kävi Jeesuksen kohdalla toteen. Hänet surmattiin ja häväistiin Golgatalla.

 

Jeesuksen ajan uskonnollisissa johtajissa, ylipapeissa, fariseuksissa ja neuvoston jäsenissä on paljon moitittavaa. Mutta yhdessä kohtaa he kelpaavat esikuvaksi. Heille vertaus oli selvä. Kun Jeesus oli kertonut viinitarhavertauksen, evankelista Markus kirjoittaa: ”He ymmärsivät, että Jeesus oli vertauksessaan puhunut heistä.” He osasivat sovittaa kuulemansa Jumalan sanan itseensä, vaikka se ei miellyttävää kuultavaa heille ollutkaan.

 

Tässä kohtaa Jeesuksen kuulijat ovat meille esikuvana. Kun kuulemme Jumalan sanaa julistettavan tai luemme Raamattua, on meidän muistettava: minusta on kysymys. Kun Raamattu puhuu synnistä, se ei puhu vain muinoin eläneitten ihmisten synneistä, vaan myös meidän synneistämme, sinun ja minun. Kun Raamattu kertoo, miten Jeesus armahti syntisen naisen tai ristin ryövärin, nämä eivät ole vain kauniita kertomuksia kaukaa menneisyydestä. Ne ovat eläviä, vaikuttavia sanoja, jotka paljastavat Jeesuksen jatkuvasti toimivan samalla tavalla syntisiä armahtaen. Sinusta ja minusta on kysymys. Tuomio ja armo ovat tämän päivän asioita. Raamatun kertomus viinitarhavertauksesta ei kerro vain siitä, miten juutalaiset kohtelivat Jumalan Poikaa parituhatta vuotta sitten. Kyse on siitä, miten me, sinä ja minä, tänään suhtaudumme häneen. Jumalan hyvä tahto on, että Jeesus saisi olla elämämme perusta, se kulmakivi, jonka varassa kaikki lepää ja jolle kaikki perustuu.

 

Tästä pyhäpäivästä alkaa kirkkovuodessa kaksi viikkoa ennen pääsiäistä oleva kärsimysaika. Kristillinen kirkko kulkee Herransa askelissa ja hiljentyy tutkimaan hänen kärsimyksensä salaisuutta. Se merkitsee sitä, että emme ole tarkkailijoita, kriittisen välimatkan pitäviä tutkijoita tai arvostelijoita. Kyse on meistä, sinusta ja minusta. Kristityn elämä, mutta aivan erityisesti papin tehtävä on kärsivän Herran seuraamista.

 

Liittyminen Kristuksen kärsimykseen merkitsee kolmea seikkaa. Ensinnäkin se tarkoittaa vakavaa paneutumista kärsimysajan keskeiseen sanomaan: ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.” (Fil. 2:5). Jeesuksen mieli oli palvelijan tai oikeastaan sananmukaisesti orjan elämänasenne ja -tehtävä. Hän oli tullut muita varten eikä pitänyt kiinni omastaan. Toiseksi kärsivän Kristuksen seuraaminen merkitsee meissä jokaisessa kivuliasta kasvua sitä kohti, että Kristus saisi muotoa meissä (Gal. 4:19). Se tarkoittaa, että meidän kauttamme ja meissä voisi Kristuksen rakkaus tulla näkyviin, edes hiukkasen verran. Kolmanneksi se merkitsee osallisuutta Kristuksen kärsimyksiin. Martti Lutherin mukaan kärsimys Kristuksen tähden on yksi kristillisen kirkon tuntomerkeistä.

 

Pappi on kärsivän Herran seuraaja. Teidät tänään vihittävät papit on kutsuttu palvelijan työhön seurakunnassa, kasvamaan Jeesuksen tuntemisessa ja kulkemaan kärsivän Kristuksen askelissa. Päällenne puetaan stola pappeuden merkkinä ja samalla kuulette Jeesuksen sanat: ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” Teidät kutsutaan Kristuksen seuraajaksi. Se siis merkitsee, että pappeus on kärsivän Herran seuraamista. Käykää tähän tehtävään nöyrinä, mutta iloiten, sillä kutsujanne on  itse kirkon Herra. Hän on se kulmakivi, jolle kirkossa kaikki perustuu ja joka pitää kaiken pystyssä. Siksi hän myös evästää palvelijansa siihen tehtävään, johon hän teidät kutsuu. Ette ole omalla asiallanne ettekä omien voimienne varassa, vaan Kristuksen työssä ja hänen varustamanaan.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Saarna Etelä-Savon Sotaveteraanipyhän messussa 5.4.2009 Savitaipaleella

Palmusunnuntai, Matt 21:12-17

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."

Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä. (Matt. 21:12-17)

Palmusunnuntain evankeliumissa kohtaamme erilaisen Jeesuksen kuin mihin olemme yleensä tottuneet. Useinhan mielessämme on kuva Jeesuksesta hyvin kiiltokuvamaisena, ”kipsihippinä”, kuten joku on nimittänyt tällaista hahmoa. Palmusunnuntain evankeliumi kertoo toisenlaisesta Jeesuksesta.

Temppelin puhdistaminen on ollut dramaattinen tapaus. Temppelin uloimmalle pihalle saivat tulla myös ei-juutalaiset. Siellä rahanvaihtajat vaihtoivat temppelissä uhraavien rahoja kelpaavaksi valuutaksi. Kyyhkyset olivat yleisimmät ja halvimmat uhrieläimet. Jeesuksen karkottamat ostajat olivat temppeliin tulleita pyhiinvaeltajia. Jerusalem oli jo tuolloin suuri turistikeskus, jossa oli paljon kaupankäyntiä. Mutta kaupankäynnin ulottuminen temppelin porttien sisälle halvensi sen pyhyyttä. Siksi Jeesus kiivastui ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat. Kyseessä oli Messiaan, odotetun pelastajan, tunnusteko. Olihan jo Sakarjan profeettakirjan lopussa ennustettu, että ”silloin ei kukaan enää käy kauppaa Herran Sebaotin temppelissä” (Sak. 14:21). Uusi aika oli koittanut. Temppeli on rukouksen paikka. Enää ei tarvita muita uhreja, kun Jeesus itse on sovittanut kaikkien synnit.

Kirjahyllyssäni on heti talvisodan jälkeen julkaistu sotilaspappien puhekokoelma Risti rintamalla. Pataljoonan pastori R.K. Koskenkylä kiteytti talvisodan rintamalla pitämässään puheessa uhrin merkityksen: ”Ilman uhria ei mikään hyvä ja jalo maailmassa mene eteenpäin. Uhri on yhtä välttämätöntä meille kuin auringon valo. Jos uhrimieli loppuu, niin silloin loppuu myöskin kaikki sankaruus. Silloin loppuu elämä ja vapaus.” (Risti rintamalla. Toim. Joh. Björklund ja Rolf Tiivola. Otava 1940, s 77) Te veteraanit tiedätte, mitä on uhrautuminen ja uhri. Monessa lipputangossa on pieni laatta, jossa lukee: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Se on totta. Ilman teidän uhrivalmiuttanne ei maamme olisi säilynyt itsenäisenä.

Mutta pataljoonan pastorin puhe jatkuu: ”Risti puhuu meille suurimmasta uhrista, mikä koskaan on annettu. Jumala antoi sen meille silloin, kun hän uhrasi ainoan Poikansa meidän puolestamme ja autuudeksemme. Se oli sovitusuhri.” Kun Jeesus puhdisti temppelin rahanvaihtajista ja kyyhkysenmyyjistä, hän viestitti vanhan liiton uhrikäytännön käyneen tarpeettomaksi. Hänen kertakaikkinen uhrinsa ristillä riittää. Se kantaa perille iankaikkiseen elämään saakka. Siihen te veteraanit yhtä hyvin me kaikki muutkin saamme tänään luottaa. Jumala ei tarvitse enää muita uhreja. Jeesuksen risti riittää.

Temppelin puhdistamisen lisäksi toinenkin yllätys odotti temppelin johtoa, ylipappeja ja muita lainopettajia. Sokeilta ja rammoilta oli kielletty pääsy temppeliin (2 Sam. 5:8). Heitä tuli kuitenkin Jeesuksen luo ja hän paransi heidät. Kaiken lisäksi lapset laulaa rallattivat hoosiannaa Daavidin Pojalle, kuten olivat nähneet ja kuulleet aikuisten tekevän Jeesuksen ratsastaessa aasin selässä kohti Jerusalemia. Siinä raikui Jumalalle ja kuninkaalle tarkoitettu tervehdys. Se oli uskontunnustus temppelissä huutavien, mitään ymmärtämättömien lasten suussa.

Meidän on ehkä vaikea ymmärtää tilanteen merkittävyyttä. Tässäkin tulemme Jeesuksen opetuksen ytimeen. Jerusalemin temppeliin oli sairailta ja vammautuneilta pääsy kielletty. Häiriköivät lapset olivat vain tiellä. Tällaisen asennoitumisen Jeesus särki. Jokaisella on oikeus tulla hänen luokseen. Jokainen on Jumalan luoma ja lunastama ja siksi hänelle äärettömän rakas.

Palmusunnuntain evankeliumi viestittää: Jeesuksen julistamaan Jumalan valtakuntaan portit olivat ja ovat auki kaikille. Siihen joukkoon ei ole ikärajaa eikä laadunvalvontaa. Siellä ei edellytetä yhdenmukaista ulkomuotoa tai mittailla hengellisyyden määrää. Siinä joukossa sinullakin on oma paikkasi, sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse vertailla itseäsi muihin. Sinun ei tarvitse arvella, kelpaanko minä tai pohtia, onko minulla riittävästi uskoa. Jeesuksen joukkoon olet tervetullut. Saat kuulla Jeesuksen omat sanat: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Jeesuksen toiminta temppelissä on ihmisarvon korostamista. Keskenään ihmiset ovat erilaisia, mutta samanarvoisia. Tätä opetusta jokaisen yhtäläisestä ihmisarvosta me emme saa yhteiskunnassamme kadottaa. Tätä on nyt erityisen tärkeää korostaa, kun uutiset kertovat talousahdingosta, yritysten vaikeuksista ja kuntien säästötoimista. Ihminen on arvokas terveenä ja sairaana, nuorena ja vanhana, työssäkäyvänä tai työttömänä, työtä etsivänä tai lomautettuna, irtisanottuna tai kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolella olevana. Ihmisarvo on luovuttamaton ja riippumaton.

Teidän veteraanien periaatteena on, ettei kaveria jätetä. Tätä mallia me tarvitsemme yhä edelleen koko yhteiskunnassamme. Ilman yhteisvastuuta ja heikoimmista huolehtimista ei meillä ole kansana tulevaisuutta.

Hyvät seurakuntalaiset. Palmusunnuntain evankeliumi nostaa esille uskomme ydinasiat. Temppelin puhdistaminen on merkki siitä, että Jeesuksen kertakaikkinen uhri ristinpuussa riittää ihmiselle pelastukseksi. Sairaiden, vammaisten ja lasten kohtaaminen on viesti rakkaudesta ja ihmisarvosta. Jumalan rakkaudella ei ole ehtoja. Jeesuksen omien joukossa on kaikille paikka tarjolla. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen oikeus. Sille perustuu kestävän yhteiskunnan elämä.

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>

Saarna pääsiäisyön messussa Mikkelin tuomiokirkossa 2009

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: "Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?" Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: 'Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.'"

 Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät. (Mark. 16:1-8)

”Ei hän ole täällä.” Näin Jeesuksen haudalle saapuneet naiset saivat kuulla. ”Ei hän ole täällä.” Naisten piti poistua haudalta löytämättä Jeesusta. ”Ei hän ole täällä.” Oli mentävä Galileaan, siellä Jeesus olisi nähtävissä.

Galilea oli Jeesuksen oppilaiden kotimaakunta, tuttu ja turvallinen, perin tavallinen, arkisen elämän paikka. Jerusalemiin he olivat tulleet pääsiäisjuhlille. Naisia tyhjältä haudalta ei lähetetty sinne. Ylösnoussutta Jeesusta ei kohdata Jerusalemin temppelissä turhiksi käyneiden uhrien ja uhrimenojen keskeltä. Päinvastoin pääsiäiskertomukset kertovat, että ylösnoussut Jeesus kohdataan puutarhahaudalla, yksityiskodissa, maantiellä, majatalossa, Tiberiaan järven rannalla ja Galilean vuorella. Joka kerta kohtaaminen tapahtui yllättäen. Joka kerta siinä oli jotain, mikä ei ollut tästä maailmasta. Joka kerta siihen sisältyi salaisuus.

Jeesus ei löydy haudasta. Tyhjän haudan viesti on selvä: ”Ei hän ole täällä.” Tänä pääsiäisyönä sitä julistetaan meillekin. Jeesus on ylösnoussut, hän ei ole haudassa muiden kuolleiden tavoin. Pääsiäisen koko sanoma ei kuitenkaan ole siinä, että hauta oli tyhjä. Tyhjän haudan viesti on tärkeä, mutta se on oikeastaan vasta alkusoittoa. Siksi evankeliumista avautuu kaksi tärkeää asiaa.

Ensinnä pääsiäisen riemullinen sanoma on: ”Hän on täällä.” Ylösnoussut Jeesus on täällä, meidän keskellämme. Hän on kohdattavissa tänään tässä messussa. Hän on itse luvannut niin. Ylösnoussut on läsnä sanassa ja pyhässä ehtoollisessa. Tämä kohtaaminen ei ole järjellä selitettävissä tai ymmärrettävissä. Kyse on uskon salaisuudesta. Kun otat vastaan ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren, kohtaat ylösnousseen Herran.

Toiseksi ”Hän on täällä” –viesti koskee arkista elämäämme, sitä tavallista, tuttua arkea. Siellä on meidän Galileamme. Työssä, opiskelussa, perheessä ja kodissa, sukulaisten ja ystävien parissa, yksinäisyydessä, ilossa ja onnessa, mutta erityisesti surun, sairauden, menetyksen ja pimeyden keskellä ylösnoussut Jeesus on läsnä.

Rakkaat seurakuntalaiset. Kristityillä jokainen päivä on pääsiäinen, koska ylösnoussut Herra on arjessamme läsnä. Hän on keskellämme tässä jumalanpalveluksessa. Tästä messusta saamme lähteä luottaen siihen, että emme ole yksin. Kanssamme ja rinnallamme kulkee ylösnoussut Jeesus, synnin, kuoleman ja kaiken pahan vallan voittaja. Tästä riemullisesta sanomasta pääsiäisenä julistetaan ja sitä juhlitaan. Sardeen piispa Meliton sanoi pääsiäissaarnassaan toisen vuosisadan puolivälissä: ”Jumalan kunnia ei nyt asu yhdessä paikassa vähäisellä maatilkulla, vaan kaikkiin maan ääriin saakka on vuodatettu hänen armonsa, kaikkialle on asettanut majansa kaikkivaltias Jumala Jeesuksen Kristuksen kautta.” Tällaiseen Jumalaan me uskomme ja turvaudumme.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Saarna Ristiinan seurakunnan 360-vuotisjuhlassa 17.5.2009

Jeesus sanoo:
    "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
    Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät." (Luuk. 11:5–13)

Eräänä kirkkaana keväisenä päivänä oli pieni poika, siinä viiden-kuuden vuoden vanha, isänsä kyydissä autossa. Jonkun matkaa ajettuaan alkoi aurinko paistaa suoraan isän ja pikkupojan silmiin. Isä kaivoi aurinkolasit hansikaslokerosta silmilleen. Poika penkoi omaa kassiaan ja otti sieltä omat leikkiaurinkolasinsa esiin ja pani ne päähänsä. Näin matka jatkui. Aikansa ajettuaan isä otti aurinkolasit silmiltään, sillä taivas oli mennyt pilveen. Pikkupoika istui edelleen lasit päässä. Kun jonkun ajan kuluttua poika edelleen piti aurinkolaseja, isä kysyi pojalta syytä siihen, olihan aurinko ollut pilvessä jo pitkän aikaa. Pikkupoika vastasi: "Koville jätkille paistaa aina aurinko!"

Valitettavasti aina ei kovillekaan ”jätkille ja likoille” paista aurinko. Joskus sataa ja myrskyää, myös heille. Elämä ei ole ainaista auringonpaistetta. Hädän ja ahdistuksen keskellä tulee Jumalakin mieleen. Pelko elvyttää rukouselämää.

Evankeliumissa Jeesus kertoo kovasta ”jätkästä”, jolle omasta mielestään aina paistaa aurinko. Päivällä, hyvinvoinnin keskellä ei rukous tullut mieleen. Mutta hätä opetti häntä rukoilemaan. Apuopettajana oli vielä häpeän pelko. Miehellä oli kiire. Hän juoksi pimeässä, hän jyskytti ovea ja kieltäytyi lähtemästä pois, ellei häntä auteta. Mies anoi ja rukoili saadakseen. Tällaista on rukous, Jeesus sanoo.

Tunnettu sananjulistaja ja kirjailija, rovasti Jaakko Haavio sanoo postillassaan, että "oikea rukous puolestaan on elävä kukka, joka kasvaa hädän maaperästä. Jos ihminen olisi saanut jäädä paratiisiin poimimaan kypsiä hedelmiä, tokko hän lainkaan olisi oppinut rukoilemaan. Johan me nytkin, kun onni meille hymyilee, unohdamme niin rukouksen kuin kiitoksenkin. Kun on riittävä ravinto, viihtyisä koti ja terveyttä, työ sujuu ja pääsemme elämässä eteenpäin - miksi rukoilisimme?"

Evankeliumi opettaa, kuinka hätä opettaa rukoilemaan. Tai on ehkä parempi sanoa: Kristus opettaa hädän aikana. Hädässä oleva ei kysele, voiko Jumala auttaa. Hän jättää joutilaiden pohdittavaksi kysymyksen, voiko Jumala polkea luonnonlakejaan ja kääntää pahan hyväksi. Hädän ja ahdistuksen keskellä oleva uskoo, että Jumala voi auttaa. Siksi hän menee kolkuttamaan Jumalan ovelle ja pyytää milloin yhtä leipää, milloin useampia, sillä hän tarvitsee niitä. Hän tietää, että Jumalalla on, mistä antaa tarvitsevalle. Opettihan Jeesus itse juuri näin. Hän vakuutti: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Minua tämä Raamatun kohta on aina askarruttanut. Mitä Jeesus tällä oikein tarkoittaa? Minulle on ollut ahaa-elämys se löytö, jonka olen tehnyt 1300-luvun jälkipuoliskolla eläneen äiti Juliana Norwichilaisen opetuksesta. Hän sanoo rukouksesta näin: "Rukous yhdistää sielun Jumalaan. Mutta vaikka armon uudistama sielu onkin luonnostaan ja perusolemukseltaan Jumalan kaltainen, on se usein synnin tähden poikennut pois Jumalasta. Silloin rukous todistaa, että sielu tahtoo samaa kuin Jumalakin, lohduttaa omaatuntoa ja auttaa ihmistä ottamaan armon vastaan."

Äiti Juliana opettaa, että ihmisen varsinainen olemus, hänen syvin ja omin olemisensa, on kätkettynä Jumalassa. Jumala kannattaa ja varjelee sitä itsessään. Ihmisen oma tottelemattomuus ja hänen kääntymisensä poispäin Jumalasta estävät häntä tuntemasta ja oivaltamasta sitä. Tällöin rukous on se tapahtuma, prosessi, jonka kautta ihmisen tahto mukautuu Jumalan tahtoon.

Kyse on siis siitä, että me annamme rukoillessamme itsemme kokonaan Jumalan käsiin. Kerromme hänelle kaiken, mitä meillä on sydämellämme. Sitten jäämme odottamaan, että hän toteuttaisi tahtonsa näiden asioiden osalta. Samalla odotamme, että hän tahtoaan toteuttaessaan saattaisi meidän tahtomme mukautumaan Jumalan tahtoon. Äiti Juliana kirjoittaa: "Joskus meistä tuntuu siltä, että olisimme rukoilleet jo pitkään, ja siitä huolimatta meistä näyttää, kuin emme olisi saaneet pyytämäämme asiaa. Tämä ei kuitenkaan saisi murehduttaa meitä, sillä olen varma siitä, että Herra haluaa meidän odottavan soveliaampaa aikaa tai suurempaa armoa tai parempaa lahjaa. Hän haluaa, että me oikein tuntisimme hänet ja tietäisimme hänen olevan kaiken sisin olemus. Tälle perustalle hän tahtoo meidän asettuvan ja sillä pysyttelevän."

Evankeliumi lupaa, että Jumala tekee kaiken, mitä häneltä rukouksessa pyydetään. Kyseessä on tapahtuma, jossa ihmisen tahto mukautuu Jumalan tahtoon ja yhdistyy siihen. Jumala antaa rukoilijalle suurimpana vastauksena oman itsensä. Hellittämättömän rukouselämän hedelmä onkin lahja: Pyhä Henki, Jumalan oma läsnäolo ihmisen sydämessä ja elämässä.

Hyvät kirkkovieraat. Tänään vietetään Ristiinassa seurakunnan perustamisen 360-vuotisjuhlaa. Vuoden 1649 maakirjan mukaan erotettiin Savilahden eli Mikkelin kirkkopitäjästä uusi seurakunta, jota tuolloin kutsuttiin Brahen seurakunnaksi. Lääninherra kreivi Pietari Brahe lahjoitti kirkon ja suuren osan sen esineistöstä sekä pappilan. Saamansa patronaattioikeuden perusteella hän nimitti ensimmäisen kirkkoherran Yrjö Antinpoika Kyanderin.

Vaikka Ristiina ei 360 vuotta sitten ollut Savilahden kirkkopitäjän syrjäisempiä alueita, kristinopin ja kirkollisten toimitusten saattaminen kaikkien ulottuville oli vaikeaa. Ylisuuri seurakunta aiheutti takapajuisuutta, jota ei voitu enää sallia, kuten Ristiinan historia kertoo. Uuden seurakunnan perustaminen merkitsi täkäläisten olojen kehittymistä. Samalla se tarkoitti kirkollisen elämän tehostumista. Seurakuntaa voitiin palvella entistä paremmin Jumalan sanalla ja sakramenteilla sekä opettaa sitä Jumalan tuntemiseen ja kristilliseen elämään. Rukous on olennainen osa hengellistä elämää. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat tässä seurakunnassa rukoilleet ja opettaneet yhä uusia sukupolvia rukoilemaan. Jumalaan on turvauduttu hädän hetkellä. Hänelle on suunnattu pyynnöt ja kiitokset. Erityisesti tänään kaatuneiden muistopäivänä on syytä muistaa sotavuosia. Ne ovat olleet hädän aikoja, jolloin on rukoiltu paljon. Epävarman tulevaisuuden, kuoleman aiheuttaman menetyksen ja sodan pelon keskellä rukous on tuonut turvaa. Luottamus rukouksia kuulevaan Jumalaan auttoi jaksamaan.

Rukoussunnuntaina meitä muistutetaan rukouksen merkityksestä. Ristiinan seurakunta säilyköön aina rukouksen seurakuntana. Silloin se on elävä seurakunta. Pitäkää huoli, että Ristiinassa myös lapset ja nuoret oppivat rukoilemaan. Iltarukousperinne älköön katketko meidän sukupolvemme aikana. Lapsillamme ja lapsenlapsillamme on oikeus oppia rukoilemaan. Heillä on oikeus turvautua rukouksessa Jumalaan. Hän on kantanut niin nykyisiä kuin edeltäviä sukupolvia Ristiinan seurakunnassa. Jumala on myös tulevien sukupolvien turva ja voima.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Kirkolliskokouksen avajaismessun saarna 4.5.2009

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen."
    Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet." (Joh. 14: 1-7)

Kirkon edustajat ovat kokoontuneet jälleen Turkuun aloittamaan viikon työskentelyä. Kun olen tavannut teitä eri yhteyksissä, moni on kertonut olevansa huolissaan kirkostamme. Viime aikoina usea seurakuntalainen, työntekijä ja luottamushenkilö on ottanut yhteyttä piispaan ja sanonut olevansa levoton kirkon tulevaisuudesta. Samoin kirkollista lehdistöä seuratessani olen pannut merkille monia kirjoituksia, joissa ollaan murheellisia kirkkomme elämästä ja pelätään tulevaa.

Tänään kirkon Herra, Vapahtajamme Jeesus Kristus sanoo meille: "Älköön sydämenne olko levoton.” Edellisessä raamatunkäännöksessä sama kohta kuului: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.” Molemmat ilmaukset ovat oikeastaan liian laimeita. Pikemminkin pitäisi puhua epätoivoon joutumisesta. ”Älkää vaipuko epätoivoon”, kuten raamatunkäännöskomitea aikoinaan ehdottikin. Näin me kirkon elämästä huolta kantavat ja päätöksiä tekevät kuulemme Jeesuksen sanovan: ”Älköön sydämenne olko levoton.” ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.” ”Älkää vaipuko epätoivoon.” Päinvastoin uskokaa Jumalaan ja hänen Poikaansa Jeesukseen.

Usko Jumalaan poistaa levottomuuden, murheen ja epätoivon. Ei kirkon tulevaisuus ole loppujen lopuksi meidän käsissämme, vaikka meidän tuleekin toimia ikään kuin kaikki riippuisi meistä. Tehtäväämme avautuu Jeesuksen sanoista kaksi merkittävää näköalaa.

I dag får vi som bär omsorg om kyrkans liv och beslutsfattande höra Jesus säga: ”Känn ingen oro.” Tvärtom, tro på Gud och hans Son Jesus Kristus. Tron på Gud fördriver oro, bedrövelse och uppgivenhet. Kyrkans framtid ligger sist och slutligen inte i våra händer, även om vi bör handla som om allting skulle bero på oss. Jesu ord öppnar två betydelsefulla perspektiv på vår uppgift.

Ensinnä Jumalan kodissa on monta huonetta ja asuinsijaa. Jokaiselle on siellä paikka. Jeesus on sen kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan valmistanut. Jumalan koti ei ole vain taivaassa, vaan se on jo täällä maan päällä. Kirkkorakennusta on sanottu vanhastaan Herran huoneeksi. Siellä missä Jumalan sanaa luetaan ja kuullaan, siellä tulee olla tilaa kaikille. Kirkkoa verrataan Uudessa testamentissa rakennukseen. Siellä on tilaa kaikille. Jokaiselle on siellä paikka.

Kirkko on avoin kaikille. Kirkossa on tilaa kaikille. Tämän periaatteen tulisi ohjata meidän toimintaamme, suunnitelmiamme ja ratkaisujamme. Kirkko ei ole koskaan ollut täydellisten yhteisö; onneksi, sillä sen vuoksi meilläkin on mahdollisuus olla sen jäseniä, jopa työntekijöitä ja luottamushenkilöitä. Erityisesti juuri uskossaan heikkoja, syntisiä ja vajavaisia, elämässään epäonnistuneita varten kirkko on olemassa. Jumalan kodissa on paikka jokaiselle, kirkko on avoin kaikille ja Jumalan rakkaus ulottuu kaikkialle. Lasten virren säe kuvaa tätä hyvin: ”… kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.”

Kirkko on kasteeseen perustuva avoin armon yhteisö. Tästä meidän on huolehdittava, kun tehdään kirkon tulevaisuuden päätöksiä. ”Kirkko kaikille” on hyvä periaate kaikkeen kirkon elämään, ei vain vammaisohjelman nimeksi.

För det första finns det många rum i Guds hus. Det finns en plats för var och en. Det har Jesus sett till genom sin död och uppståndelse. Kyrkan är öppen för alla. Denna princip bör styra vår verksamhet, våra planer och våra avgöranden. Kyrkan har aldrig varit en fullkomlig gemenskap – lyckligtvis, för därför har också vi möjlighet att vara medlemmar och till och med anställda och förtroendevalda. Kyrkan finns till speciellt för dem som är svaga i tron, syndiga och bristfälliga, som har misslyckats i livet. I Guds hem finns en plats för alla, kyrkan är öppen för alla och Guds kärlek når överallt. Kyrkan är en öppen nådesgemenskap baserad på dopet.

Toiseksi Jeesuksen sanoista avautuu muistutus siitä, että kirkko ei ole avoin kaikelle. Kun Tuomas kysyi, miten Jumalan kotiin päästään, Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

Kirkko armon yhteisönä on avoin kaikille, mutta ei kaikelle. Tämä periaate on tullut entistä tärkeämmäksi moniuskontoiseksi ja monikulttuuriseksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Yleisuskonnollisuus ja epämääräinen henkisyys ovat muotia. Ne ovat levinneet viime vuosina. Samalla ovat voimistuneet äänenpainot, joiden mukaan kaikki uskonnot johtavat samaan päämäärään. Kokemuksen tavoittelu nousee totuuden etsimisen tilalle, kun ei ole enää yhtä totuutta.

Helposti myös kirkkoon leviää houkutus olla moderni ja suuren yleisön hyväksymä. Uskonnollinen relativismi ja uskontopluralismi eivät ole vieraita. Yleisestä mielipiteestä tulee kirkossakin totuuden mittari, joka vaihtelee yhteiskunnallisen säätilan mukaan. Kiusauksena on taipua muovaamaan kristillinen sanoma tuotteeksi. Se kerää kyllä parhaimmillaan ympärilleen ihastuneita osallistujia, mutta kaventaa sanoman pelottavan ohueksi ja tekee kirkosta vain muun kulttuurin jatkeen.

Pohjimmiltaan kysymys on kirkon identiteetistä. Jumalan sana luo kirkon. Siksi kirkon olemus nousee sanasta. Kirkolla ei ole muuta erityistä ilmoitusta kuin mikä on Raamatussa annettu. Vain sen pohjalta kirkko voi julistaa ja opettaa. Ja tuo sana opettaa meille tänään Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Omalle tunnustukselleen uskollisena kirkkomme julistaa, että kirkko ei ole avoin kaikelle. On olemassa yksi totuus, Jeesus Kristus. Yhteys Jumalaan avautuu vain Kristuksen kautta. ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

För det andra påminner Jesu ord oss om att kyrkan inte är öppen för allt. När Tomas frågar hur man kommer till Gud svarar Jesus: ”Jag är vägen, sanningen och livet. Ingen kommer till Fadern utom genom mig.” Kyrkan som nådens gemenskap är öppen för alla, men inte för allt. Denna princip har blivit allt viktigare i vårt mångkulturella samhälle präglat av religiös pluralism. I grund och botten handlar det om kyrkans identitet. Kyrkan blir till genom Guds ord. Därför har kyrkans väsen sitt fäste i ordet. Kyrkan har ingen annan särskild uppenbarelse än den som getts oss i Bibeln och endast utgående från den kan kyrkan predika och undervisa. Ord lär oss idag att Jesus Kristus är unik. Trogen sin egen bekännelse förkunnar vår kyrka att kyrkan inte är öppen för allt. Det finns en enda sanning, Jesus Kristus. Gemenskapen med Gud står öppen bara genom Kristus.

Bästa kyrkomöteskolleger. Tron på Gud och på Jesus Kristus ger oss ett dubbelt perspektiv på vår uppgift som kyrka: Kyrkan är öppen för alla, men inte för allt. En andligt sett stark kyrka behöver inte be om ursäkt för sin existens. Den är medveten om sin identitet och sin kallelse. Den håller tydligt fram budskapet om Jesus. Samtidigt är den öppen för alla, för att ingen ska gå miste om Guds nåd.

Hyvät kirkon edustajat, työtoverit yhteisessä tehtävässä. Kirkon tulevaisuudesta huolehtiessamme ja murehtiessamme kuulemme Jeesuksen sanat: ”Älköön sydämenne olko levoton.” Usko Jumalaan ja Jeesukseen avaa tehtäväämme kirkossa kaksoisnäköalan: Kirkko on avoin kaikille, mutta ei kaikelle. Hengellisesti vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Se on tietoinen identiteetistään ja kutsumuksestaan. Se pitää selkeästi esillä sanomaa Jeesuksesta. Samalla se on avoin kaikille, jotta kukaan ei jäisi osattomaksi Jumalan armosta.

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>

Saarna Koikkalan kirkon 50-vuotisjuhlamessussa Juvalla 21.5.2009

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."
    Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa. (Luuk. 24:46-53)

Viisi vuosikymmentä sitten vietettiin tässä kirkossa juhlaa. Koikkalan kyläkirkko vihittiin käyttöön. Pitkäaikainen toive saada Koikkalaan oma jumalanpalvelushuone oli toteutunut. Ensimmäisen kerran ajatus oli kytenyt täällä jo 1830-luvulla. Sitten se heräsi uudelleen ensimmäisen maailmansodan lopulla. Mutta kolmas kerta vasta toden sanoi, kun rukoushuoneen rakentamisajatus putkahti jälleen esille. Hautausmaa tänne saatiin 1949. Saman vuosikymmenen lopulla kerättiin varoja Koikkalan kirkkoa varten. Hanke sai tuulta siipiensä alle, kun 1952 perustettiin rukoushuoneyhdistys. Asia eteni ja kirkon rakennustyöt alkoivat kesällä 1958. Kirkko valmistui seuraavana keväänä. Piispa Martti Simojoki avustajineen vihki kirkon käyttöön toisena helluntaipäivänä 18.5.1959. Paikka pursui vieraista, joita arveltiin olleen 800-1000 henkeä.

Viisi vuosikymmentä Koikkalan kirkko on palvelut täällä kokoontuvaa seurakuntaa. Helatorstain evankeliumista avautuu tähän juhlapäivään kaksi tärkeää näkökulmaa.

Ensinnäkin Kristuksen taivaaseen astuminen kertoo siitä, miksi me tarvitsemme kirkkorakennuksia. Helatorstain evankeliumi kertoo, kuinka Jeesuksen noustua taivaaseen opetuslapset palasivat Jerusalemiin. Siellä ”he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa”, kuten Luukas kirjoittaa.

Kristityt ovat aina käsittäneet kirkkorakennuksen Jumalan taloksi (Domus Dei). Herra ei asu käsin tehdyssä temppelissä (Apt. 17:24). Hän on jotain paljon, paljon suurempaa, meidän ymmärryksemme ja käsityskykymme ylittävää. Silti kirkko on ymmärretty Jumalan taloksi sen vuoksi, että siellä Herra on kohdattavissa. Hän itse on luvannut olla siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään (Matt. 18:20). Tämä on ollut kristittyjen vahva kokemus. Kristus on läsnä kastevedessä sekä leivässä ja viinissä. Hänen äänensä kaikuu Raamatun teksteissä ja niihin pohjautuvassa julistuksessa. Kirkko on Jumalan talo.

Kirkkorakennus ei ole ainoastaan Jumalan talo, vaan myös seurakunnan koti (Domus ecclesiae). Kirkko sisustuksineen ja esineistöineen sekä siellä tapahtuvana toimintana rakentaa sinne kokoontuneesta seurakunnasta hengellisen yhteisön. Sen keskellä kirkon Herra elää ja vaikuttaa. Tässä tehtävässä jokaisella seurakunnan jäsenellä on oma paikkansa. Joku on tahtonut lahjoittaa jonkun esineen kotikirkkonsa kaunistukseksi. Näin Koikkalan kirkkokin on saanut kirkkotekstiilejä, vihkiryijyn, ehtoollisvälineitä, vanhan seitsenhaaraisen kynttilänjalan. Jollekin tehtävä on merkinnyt esirukousta kirkon ja sen työntekijöiden puolesta. Toiselle se on puolestaan tarkoittanut osallistumista pyhäkouluun, lähetys- tai diakoniapiiriin ja jumalanpalveluksiin. Joillekin tämä kirkko on tarjonnut mahdollisuuden vapaaehtoisen vastuun kantamiseen. Joillekin tämä on toiminut työpaikkana. Kirkko on seurakunnan koti.

Seurakunta Jumalan kansana tarvitsee aina paikan hoitaakseen uskoaan ja yhteyttään Jumalaan sekä toisiin kristittyihin. Siksi Koikkalan kirkko on sekä seurakunnan koti että Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Kirkko on Jumalan läsnäolon näkyvä merkki. Jo pelkällä olemassaolollaan se julistaa Jumalasta tämän kylän keskellä.

Toiseksi helatorstain evankeliumi kertoo, mitä kirkkorakennuksessa tulee tehdä. Ennen taivaaseenastumistaan Jeesus muistutti opetuslapsiaan heille kuuluvasta tehtävästä. ”Kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” Tässä on ilmaistu toiminnan sisältö.

Pahan todellisuus tässä maailmassa ei paljon todisteita kaipaa. Synti särkee ihmissuhteita, aiheuttaa yksityisten ihmisten keskuudessa ristiriitoja, luo ihmisyhteisöjen välille epäoikeudenmukaisuutta, aikaansaa kansojen välillä sotia, vääristää ihmisen suhteen luomakuntaan. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Pahinta on, että se johtaa Jumalan hylkäämiseen ja lopulta ikuiseen eroon Hänestä. Siksi kirkossa on saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.

Kirkon kaiken toiminnan tavoitteena on se, että särkynyt yhteys Jumalan ja ihmisen välillä voisi tulla jälleen ehjäksi. Siihen tarvitaan parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Tätä sanomaa Koikkalan kirkossa on julistettu viiden vuosikymmenen ajan. Monella tavalla elämänmeno on tuossa ajassa muuttunut. Mutta kirkon julistus syntejä anteeksi antavasta, armahtavasta Jumalasta ei ole muuttunut. Sitä tänäänkin tästä saarnatuolista julistetaan. Meillä on Jumala, joka on lähettänyt Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan pelastamaan meidät synnin ja pahan vallasta. Hän tahtoo, että käännymme hänen puoleensa. Saamme uskoa syntimme anteeksi hänen pelastustekonsa tähden. Sitä kautta on tie avoin taivaaseen.

Hyvät seurakuntalaiset. Helatorstai kertoo, kuinka Jeesus on mennyt taivaaseen. Hän on siellä valmistaakseen meille paikan (Joh. 14:2-4), puolustaakseen meitä (Hepr. 9:24) ja rukoillakseen meidän puolestamme (Hepr. 7:25). Hänen tahtonsa on, että me kaikki saisimme kerran kohdata hänet ja toisemme taivaassa. Sitä varten Koikkalan kirkko on rakennettu ja siinä on sen tehtävä myös tulevina aikoina.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna pappisvihkimyksessä 24.5.2009

  Jeesus rukoili ja sanoi:

   "Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.

    Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

   Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua." (Joh. 17:18-23)

 

 

Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on katkelma Jeesuksen jäähyväisrukouksesta. Se tunnetaan myös nimellä ylimmäispapillinen rukous. Sen Jeesus piti yömyöhällä viettäessään viimeistä iltaa maan päällä lähimpien ystäviensä seurassa. Tavallisesti Jeesus rukoili yksinäisyydessä. Nyt kuolemansa kynnyksellä hän rukoili opetuslastensa kuullen. Näin tuo rukous oli heille evästykseksi tulevaisuutta varten.

 

Jeesuksen rukous on samalla testamentti kaikille kristityille. Sanoohan Jeesus rukoilevansa opetuslastensa lisäksi niidenkin puolesta, "jotka heidän todistuksensa tähden uskovat" häneen. Rukous on siis testamentti myös meille. Jeesuksen rukous ilmaisee sen, mitä hän ajattelee seurakunnastaan ja millainen hän toivoo sen olevan. Tästä hyvin rikkaasta rukouksesta otan esille vain alkuosan. Se puhuu seurakunnan, sen jäsenten ja paimenten tehtävästä.

 

Jeesus punoo rukouksessa merkillisellä tavalla yhteen oman kohtalonsa ja opetuslastensa kohtalon. Moneen kertaan hän toistaa rukouksessaan rinnastusta: "niin kuin minä, niin he", "niin kuin minut, niin heidät". Jeesus paljastaa, että hänen kulkemansa tie on hänen opetuslastensakin tie. Se mitä tapahtui hänelle, tulee toistumaan oppilaiden elämässä. Samoin se tulee toistumaan kaikkien aikojen kristittyjen elämässä.

 

Mikä oli tämä Jeesuksen tie, joka on myös hänen omiensa tie? Jeesus rukoili ja sanoi: "Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät." Tässä on Johanneksen evankeliumin lähetyskäsky. Jeesus oli lähetetty maailmaan lunastamaan maailma synnin, pahan ja kuoleman vallasta. Opetuslapset lähetetään julistamaan tätä sanomaa lunastuksesta. Kristittyinä emme ole omalla asiallamme, vaan Jeesuksen lähettäminä hänen asiallaan. "Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät."

 

Kirkko ei ole olemassa itseään varten, vaan maailmaa varten, ”jotta maailma uskoisi”. Tehtävämme on julistaa sovituksen sanomaa. Me julistamme maailman kuultavaksi evankeliumia: "Kristus on meidän syntiemme sovitus eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien." (1 Joh. 2:2) Tämä on myös teidän, tänään papiksi vihittävien, tehtävä. Tästä avautuu syvin sisältö viranhoitoonne. Teidät vihitään pappisvirkaan, jotta julistaisitte sovituksen sanomaa. Tehtävänne on toimia Kristuksen esikuvan mukaan, ”jotta maailma uskoisi”.

 

Meille uskotusta lähetystehtävästä kertoo myös se, miten Jeesus sanoo pyhittävänsä opetuslapsensa. "Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä."

 

Pyhittäminen merkitsee ensinnäkin puhdistamista. Jumalalle annettava lahja puhdistetaan. Sen jälkeen sitä voidaan käyttää uhrina. Tämän puhdistamisen Jeesus teki kärsiessään ja kuollessaan ristillä meidän tähtemme. Jeesuksen täytetyn työn tähden, hänen uhrinsa tähden, on yhteys Jumalaan meille mahdollinen. Voimme elää Jumala lapsina siksi, että Jeesus pyhittää itsensä meidän tähtemme. Jeesuksen ristillä antama uhri tekee meistä puhtaita ja kelvollisia Jumalalle.

 

Toiseksi pyhittäminen merkitsee palvelukseen ottamista, erottamista tiettyä tehtävää varten. Kristittyinä emme ole itsemme omat. Olemme Herran omaisuutta. Meidät on erotettu hänen tehtäväänsä varten.  Kasteemme perusteella meille kaikille on annettu lähetystehtävä. Tehtävämme on sanoin ja teoin todistaa Herrastamme arkisen elämän keskellä. Tämän on jokaisen kristityn tehtävä. Sen lisäksi seurakunnan keskeltä jotkut kutsutaan ja erotetaan kirkon erityiseen virkaan. Näin tänäänkin tapahtuu tässä pappisvihkimyksessä. Te papiksi vihittävät kuulutte Kristukselle ja olette hänen omansa hänen tehtäviään varten.

 

Niin jokaisen kristityn kuin pappisvirkaan erotetun tehtävän täyttäminen on mahdollista vain uskonyhteydessä Jeesukseen. Hänen suurin huolensa on tämän yhteyden säilyminen. Jos seurakunta vieraantuu Jumalasta ja Vapahtajasta, lakkaa se olemasta Kristuksen kirkko. Jos Kristus puuttuu, kaikki muukin puuttuu. Siksi Jeesus nostaa esille yhteyden niin Jumalaan kuin toisiin kristittyihin. Siksi hän rukoilee, että "he kaikki olisivat yhtä". Sitä kohti kaikkien meidän on kilvoiteltava ja kuljettava.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Evankeliumitekstissämme on Jeesuksen testamentti kaikille myöhempien aikojen kristityille. Hän antaa meille tehtävän julistaa sovituksen sanomaa sanoin ja teoin. Hän rukoilee, että säilyttäisimme yhteyden Jumalaan ja olisimme yhtä toistemme kanssa. Mutta miten me olemme Jeesuksen testamentin tahtoa noudattaneet?

 

1900-luvun alussa Intiassa vaikuttanut hengellinen opettaja Sadhu Sundar Singh kirjoittaa: "Istuin eräänä päivänä virran rannalla Himalajan vuoristossa. Nostin vedestä kauniin, pyöreän, kovan kiven ja iskin sen halki. Se oli sisältä aivan kuiva. Kivi oli maannut kauan vedessä, mutta vesi ei ollut päässyt tunkeutumaan siihen sisälle. Tällaisia ovat eurooppalaisetkin. Satojen vuosien ajan he ovat lionneet kristinuskossa, he ovat uponneet sen siunauksiin. He elävät kristinuskossa, mutta usko ei ole päässyt tunkeutumaan heidän sisäänsä eikä se elä heissä. Syy ei ole kristinuskossa, vaan sydänten kovuudessa. Niinpä en lainkaan ihmettele sitä, että kovin harvat ihmiset käsittävät, kuka Kristus on."

 

Luulenpa tämän Sundar Singhin arvion olevan liiankin totta. Olemme lionneet kristinuskossa, olemme uponneet sen siunauksiin. Elämme kristinuskossa, mutta usko ei ole päässyt tunkeutumaan sisimpäämme eikä se elä meissä. Siksi meidän on yhä uudelleen ja uudelleen katuen ja parannusta tehden palattava Kristuksen luo, rukoiltava, että hän särkisi sydämemme kovuuden, tekisi työtään meissä ja meidän kauttaan tässä maailmassa.

 

Sydämen kovuuden voi särkeä vain rakkaus. Evankeliumissamme Jeesus opettaa Jumalan rakastavan meitä samoin kuin Hän rakastaa omaa Poikaansa. Usein on sanottu inhimillisen rakkauden olevan suurinta vanhempien rakkaudessa lastansa kohtaan. Tällaisella rakkaudella Jeesus vakuuttaa Jumalan meitä rakastavan. Suurempaa rakkautta ei ole olemassa kuin Taivaallisen Isän rakkaus omia lapsiaan kohtaan, meitä kohtaan. Tästä rakkaudesta voi kummuta rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Siten voimme toteuttaa Jeesuksen testamenttia tässä maailmassa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna Enonkosken seurakunnan 100-vuotisjuhlamessussa 7.6.2009

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."  (Matt. 28:16-20)

Sata vuotta on Enonkoskella ollut itsenäinen seurakunta. Tosin kirkollista elämää tällä seudulla on ollut jo kauan sitä ennen. Viisi vuosikymmentä ennen seurakunnan itsenäistymistä vuonna 1859 Enonkoskelle perustettiin tehdasseurakunta. Sen aikaa kesti vuoteen 1876, jolloin alkoi 33 vuoden jakso rukoushuonekuntana. Se päättyi Enonkosken seurakunnan itsenäistymiseen vuonna 1909.

Seurakunnan perustamiseen löytyy monia syitä. Kristillinen kirkko ei elä historiattomassa tyhjiössä. Se toimii keskellä ihmisiä, osana muuta yhteiskuntaa. Siksi seurakunnan vaiheetkin ovat osa paikkakunnan historiaa. Sen syntyyn liittyvät tekijät kietoutuvat monin tavoin aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Mutta siinä ei ole kuin osatotuus. Tämän juhlapäivän evankeliumi kertoo kristinuskon näkökulmasta sen, miksi Enonkoskella on seurakunta ja miksi täällä jo sitä ennen on ollut kirkollista elämää.

Evankeliumiteksti sisältää kaksi osaa: Jeesuksen käskyn ja lupauksen. Ensinnä Jeesus käski mennä ja tehdä kaikki kansan opetuslapsikseen. Välineinä tässä tehtävässä ovat kaste ja opetus. Tätä tehtävää Jeesuksen oppilaat lähtivät toteuttamaan. Aikanaan sanoma Jumalasta levisi tänne Pohjolaan. Vanhan Kerimäen seudulle kristinusko levisi ensin idästä. Nämä alueet ovat olleet itäisen ja läntisen kristillisyyden kohtauspaikka. Täällä kastettiin ihmisiä kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja opetettiin heille kristinuskon sisältöä. Uskosta Jumalaan ja rakkaudesta lähimmäiseen tuli kantavat periaatteet enonkoskelaisten elämässä.

Jeesuksen käsky tehdä kaikki ihmiset opetuslapsikseen on yhä voimassa. Käsky kastaa ja opettaa velvoittaa edelleen. Sitä varten seurakunta on olemassa, myös täällä Enonkoskella. Valtaosa meistä suomalaisista on kastettu pienenä vauvana. Useimmille meistä opetettiin iltarukous, vietiin pyhäkouluun tai päiväkerhoon ja lähetettiin rippikouluun. Vanhempamme tahtoivat, että mekin kuuluisimme Jeesuksen oppilaiden joukkoon. Näin he toteuttivat Jeesuksen käskyä.

Viime aikoina on ilmaantunut mielipiteitä, ettei lapsia pitäisi kastaa, koska heiltä itseltään ei voi saada siihen lupaa. Jokaisen pitäisi itse saada valita, mitä uskoa tunnustaa. Puolustus- ja arvostelukyvyttömille ihmisille ei pidä tyrkyttää mitään uskontoa. Siitä syystä pikkulapsia ei pitäisi kastaa eikä opettaa rukoilemaan. Heille ei pitäisi antaa uskonnollista kasvatusta. Valitkoon sitten aikuisena, mihin uskovat vai uskovatko mihinkään.

Näin ajattelevilla on kummallinen käsitys lapsesta. Pastori Jaakko Heinimäki kysyy osuvasti äskettäinen ilmestyneessä kolumnissaan (Kotiliesi 26.5.2009): ”Miksi vanhemmat puhuvat lapselleen? Eikö jokaisen pitäisi saada itse valita, mitä kieltä haluaa puhua? Eikö olisi kunnioittavampaa olla manipuloimatta lasta äidin tai isän kielellä ja odottaa, mitä kieltä lapsi itse haluaa puhua sitten, kun on kypsä päättämään asiasta itse? Samaa ajatuspolkua jatkaen voisi myös kysyä, mikä oikeus vanhemmilla on esitellä lapselle omia ystäviään? Eikö jokaisen pitäisi saada itse valita, kenen kanssa seurustelee? Miksi vanhemmat vetävät pienet lapsensa omaan elämänmuotoonsa? Mikä oikeus aikuisella on osoittaa lapselle, mikä hänen mielestään on arvokasta ja oikein? Eikö lapsen pitäisi saada päättää sellaisesta itse?”

Lapsen jättäminen uskon ja uskonnon ulkopuolelle on myös valinta. Vanhemmat tekevät sen lapsen puolesta. Lapsi ei koskaan kasva tyhjiössä, vaan omaksuu koko ajan asioita, arvoja ja uskomuksia ulkopuoleltaan. Siksi on hyvä tietää, mihin haluaa lapsen liittää ja kasvattaa. Ei lapsen ole vaarallista tietää, minkä varassa ihmiset elävät. Ei lapsen vapaus vaarannu siitä, että ohjaan hänet siihen, mihin itse uskon. Päinvastoin se antaa hänelle pohjan ja perusturvallisuuden, jolta kasvaa ja jonka aikanaan vaikka lyödä säpäleiksi, kun on aika ajatella itse. Lapselta ei pidä riistää oikeutta Jumalaan.

Jeesuksen käsky kastaa ja opettaa on synnyttänyt Enonkoskelle seurakunnan. Tätä tehtävää on täällä hoidettu itsenäisenä seurakuntana nyt vuosisadan ajan. Tehtävä jatkuu uusien sukupolvien myötä. Pitäkää huolta siitä, että Jeesuksen käskyä noudatetaan Enonkoskella myös tulevaisuudessa. Tulevilla sukupolvilla on oikeus tulla liitetyksi Kristuksen omaksi ja hänen omiensa joukkoon, seurakuntaan. Heillä on oikeus saada opetusta siitä, mitä kristinusko antaa ja mihin se velvoittaa. Siihen ovat perustuneet elämänarvomme ja –tapamme. Niiden varassa ovat edelliset sukupolvet Enonkoskella eläneet. Ne tarjoavat perustan myös tulevaisuudelle.

Käskyn lisäksi evankeliumiteksti sisältää toiseksi Jeesuksen lupauksen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." Jeesuksen antama tehtävä ei pääty käskyyn vaan lupaukseen. Koko Matteuksen evankeliumi päättyy tähän samaan rohkaisevaan vakuutukseen. Viimeisenä ei ole käsky, vaatimus tai määräys. Viimeisenä on lupaus.

Evankeliumin viimeiset sanat viittaavat evankeliumin alkuun. Enkeli ilmoitti Joosefille, että Marian synnyttämä poika tulee olemaan Immanuel. Suomennettuna se merkitsee: Jumala meidän kanssamme (Matt 1:23). Jeesus ei ollut vain profeetta, vaan hän oli itse Jumala. Sen hän osoitti lopullisesti pääsiäisen tapahtumissa. Ylösnoussut Jeesus on omiensa kanssa kaikki päivät siihen saakka, kunnes tämä maailmanaika päättyy.

Sataan vuoteen Enonkoskella mahtuu monenlaisia aikoja ja vaiheita. Niistä te enonkoskelaiset osaisitte parhaiten kertoa. Te tiedätte, mitä kaikkea tämän paikkakunnan, sukujen ja perheiden sekä yksittäisten ihmisten elämään on vuosisadan aikana sisältynyt. Kaikissa niissä vaiheissa ylösnoussut Jeesus on ollut teidän kanssanne. Jeesuksen läsnäolo ei koske ainoastaan menneisyyttä. Hän lupaa olla kanssamme ”kaikki päivät”. Siihen kuuluu myös tämä päivä. Tänään tässä jumalanpalveluksessa ja tämän päivän tapahtumissa hän on kanssamme. Lupaukseen sisältyy myös tulevaisuus. Me emme tiedä, mitä se tuo tullessaan meille yksilöinä tai yhteisönä. Mutta yksi on varma. Jeesuksen lupaus olla kanssamme pitää paikkansa. Kristittyinä meidän ei koskaan eikä missään tilanteessa tarvitse olla yksin. Tämä avaa turvallisen näkökulman elämään.

Kristitylle ja kirkolle tulevaisuus on avoin. Sitä kohti on turvallista kulkea, kun tietää kirkon Herran kulkevan rinnallamme. Rohkaiskoon teitä enonkoskelaisia nyt ja tulevaisuudessa ylösnousseen Jeesuksen lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Saarna puu-leirin jumalanpalveluksessa Partaharjulla 28.6.2009

 

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa minua", ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: "Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." (Matt. 9: 9-13)

Reilut neljäkymmentä vuotta sitten sain ensimmäisen verryttelypuvun. Verkkarit alkoivat vasta silloin yleistyä Suomessa. Se voi tuntua teistä leiriläisistä aika kummalliselta. ”Ainahan niitä on ollut”, varmaan joku ajattelee. Mutta vasta 1960-luvulla alkoivat verkkarit tulla muotiin. Minä asuin silloin Lauritsalassa. Se on nykyisin osa Lappeenrantaa. Lauritsalan seurakunnan nuoret päättivät hankkia yhteiset verkkarit. Meidän perheessämme myös lapset saivat omat pukunsa, niin minäkin. Verkkareitten takki on minulla edelleen tallessa. Tällainen se on, mustat hihat ja selkämys, etuosa vihreä, kaiken lisäksi tässä on vielä vetoketjullinen rintatasku. Minusta tämä oli upea verkkaripuku, ainakin siihen asti, kunnes menin se päällä kouluun. Nimittäin tähän takkiin kuului vielä yksi yksityiskohta. Ihan niin kuin amerikkalaisissa esikuvissaan näihin verkkareihin oli ommeltu seuran tai järjestön tunnus. Niinpä tämänkin takin rinnassa oli kankaiset kolme kirjainta LSN. Ne tarkoittivat: Lauritsalan seurakunnan nuoret.

Reippaana ja ylpeänä uusista verkkareistani menin kouluun. Mutta ei mennyt monta välituntia, kunnes noita kolmea kirjainta alettiin väännellä. Niille keksittiin kaikenlaisia merkityksiä ja minua haukuttiin, kuka mitäkin keksi noista kolmesta kirjaimesta. Sen vuoksi minua ei myöskään otettu mukaan muiden leikkeihin. Niinpä sitten koulupäivän jälkeen menin itku kurkussa kotiin. Sanoin äidille, että en suostu enää pitämään koko verkkareita. Aikani jurnutettua äiti ratkoi puserosta kirjaimet pois ja sen jälkeen suostuin jälleen pukemaan päälleni verryttelypuvun.

Onko sinulle käynyt koskaan samalla tavalla? Sinua ei jostain syystä ole otettu mukaan toisten kanssa leikkiin, kilpailuun, joukkueeseen, porukkaan? Päinvastoin sinua on haukuttu ja arvosteltu siitä, millainen olet tai mitä sinulla päälläsi tai mitä olet sanonut tai jostain muusta syytä. Tällainen kokemus tuntuu pahalta. Se jättää sisimpään syvät jäljet. Minäkin muistan vielä yli neljänkymmenen vuoden jälkeen sen, miten minua haukuttiin eikä otettu touhuamaan mukaan toisten kanssa.

Tämän sunnuntain evankeliumissa kerrotaan tullimies Matteuksesta. Häntä pilkattiin eikä otettu mukaan muiden joukkoon. Tullimaksujen ja muiden verojen kokoajia halveksittiin Jeesuksen aikana yleisesti. Rooman valtakunta oli valloittanut Palestiinan. Publikaanit eli tullimiehet olivat ensinnäkin vieraan valtakunnan työntekijöitä. He keräsivät maksuja, jotka menivät toisille ja usein siis toisen valtakunnan hyväksi. Siksi heitä halveksuttiin. Toiseksi tullimiehiä pidettiin epärehellisinä ja ahneina. He kiskoivat ihmisiltä liiallisia maksuja ja pitivät osan niistä itsellään. Senkin takia heitä ei otettu muiden joukkoon.

Tällaisen miehen Jeesus kohtasi tulliasemalla. Hän sanoi Matteukselle: ”Seuraa minua.” Jeesus ei sanonut: ”En mä oo sun kaa” tai ”ei me oteta sua meidän joukkoon, kun sä olet tollanen”. Jeesus ei sanonut näin, vaan juuri päinvastoin: ”Seuraa minua.” Ja kaiken lisäksi Jeesus meni Matteuksen kotiin ja söi siellä hänen ja muiden tullimiesten ja syntisten ihmisten kanssa.

Jeesuksen toiminta viestittää meille tänään kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin sen, että Jeesus kutsuu seuraansa jokaista. Jeesuksen seuraan jokainen on tervetullut, on sitten millainen tahansa. Hänelle sinä olet tärkeä ja rakas, juuri sellaisena kuin olet. Muista tämä erityisesti silloin, kun kuulet, ettei sinua oteta mukaan tai kun sinua arvostellaan, haukutaan ja moititaan. Jeesukselle sinä kelpaat ja riität omana itsenäsi.

Toiseksi Jeesus antaa mallin siitä, miten meidän tulee elää toistemme kanssa. Jeesus ei hyväksynyt sitä, missä Matteus oli tehnyt väärin. Mutta se ei estänyt häntä kutsumasta Matteusta joukkoonsa, menemästä hänen kotiinsa ja syömänsä Matteuksen ja hänen ystäviensä kanssa. Vaikka Jeesusta itseään pilkattiin ja arvosteltiin siitä, hän teki niin. Tällä tavalla toimimaan sinua ja minua kutsutaan. Meidät on tarkoitettu rakastamaan toinen toistamme ja rakentamaan yhteyttä toistemme kanssa. Muista tämä erityisesti silloin, kun kohtaat niitä, jotka on jätetty ulkopuolelle tai joita arvostellaan, haukutaan ja moititaan. Toimi silloin samalla tavalla kuin Jeesus toimi Matteuksen kohdatessaan.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna oopperajuhlien jumalanpalveluksessa Savonlinnassa 5.7.2009

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: "Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny." (Luuk. 13:1-5)

Taiteen yhtenä keskeisenä tehtävänä on tulkita elämän suuria kysymyksiä. Niin kirjallisuuden, teatterin, kuvataiteen kuin musiikin kautta välittyy vahvoja kokemuksia inhimillisen elämän eri puolilta. Usein juuri taide johdattaa hyvin syvälle, koskettaahan se ihmistä kokonaisvaltaisemmin kuin pelkkä tieto tai järki. Hyvä esimerkki siitä on vaikkapa ooppera. Tänä kesänä Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistossa tulevat esille muun muassa rakkaus, viha, valta, kavaluus, kuolema. Madama Butterflyssa rakkaus ylittää rajoja. Mefistofelessa Faust kokee paholaisen avulla niin maallisen kuin jumalallisenkin rakkauden, mutta ilman täyttymystä. Puritaaneissa hirmuhallitsija Cromwellin kausi paljastaa ihmismielen julmuuden. Lucia di Lammermoorissa kaksi rakastavaista joutuu vallanhimon ja kavaluuden uhreiksi. Tämä linna täyttyy vahvoista tunteista ja ihmisenä olemisen peruskysymyksistä.

Taiteen tavoin myös uskonnon tehtävänä on sanoittaa elämän suuria kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Tämän sunnuntain evankeliumiteksti tuo esille kenties kaikkein vaikeimman kysymyksen. Miksi Jumala sallii kärsimyksen ja kuoleman? Pappina olen monesti kamppaillut tämän kanssa. Mitä vastaan sairaalle tai kärsivälle, kun hän kysyy: Mitä minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan? Olenko minä erityisen syntinen? Tai miten opastan omaisensa menettänyttä, kun hän odottaa papilta vastausta: Mitä pahaa läheiseni on tehnyt, kun hän joutui näin kuolemaan? Mieleeni nousee elävästi monia tilanteita vuosien varrelta seurakunnan tilaisuuksista, siunauskappelista, kotikäynniltä tai puhelinkeskusteluista. Selitä, auta, neuvo meitä, pappi! Miksi näin on tapahtunut? Miksi Jumala sallii tällaisen? Tämä kysymys on myös oopperajuhlilla esillä, kun Martti Talvelan äkillisestä kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi 20 vuotta.

Useimmiten kysymyksemme kärsimyksen ja kuoleman mysteerin edessä jäävät vastauksia vaille. Mutta tämän päivän evankeliumi nostaa esille jotain olennaista. Jeesus on suuren ihmisjoukon ympäröimänä. Hän on opettanut heitä. Kesken kaiken Jeesus sai kuulla uutisen: Pontius Pilatus oli pannut Jerusalemin temppelialueella toimeen verilöylyn. Joukko galilealaisia oli saanut kesken uhritoimituksen surmansa. Ihmiset olivat tuohduksissaan. Olivatko nuo surmansa saaneet olleet syntisempiä kuin muut galilealaiset? Ihmiset aprikoivat näin mielessään. Se sopi juutalaiseen ajattelutapaan. Sen mukaan onnettomuus on aina synnin seurausta. Se on Jumalan rangaistus asianomaisen tai ehkä tämän vanhempien synneistä.

Sanavalmiina Jeesus katkaisi tämän ajatuskulun ja tuomion heti alkuunsa. Hän palautti heidän mieleensä toisenkin suuronnettomuuden, jokin aika sitten tapahtuneen: Siloassa oli muuan torni kaatunut ja alle jäi 18 uhria. "Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omat, ellette käänny", Jeesus sanoo.

Jeesus selätti sekä kyselijät että syyllistäjät, itseään synnittömämpinä pitävät. Syntinen, syntisempi, syntisin -luokittelua ei ole olemassa. Eivät galilealaiset eivätkä siiloalaiset olleet sen syntisempiä kuin muutkaan. Miksi silti tapahtuu onnettomuuksia? Miksi silti elämässä on kärsimystä ja kuolemaa? Tämä kaikki jää meille arvoitukseksi. Kärsimyksen ongelmaan ei ole mitään loogista tai järkiperäistä selitystä.  Kuitenkin evankeliumista avautuu tärkeä näkökulmaa tähän vaikeaan kysymykseen.

Jeesuksen sanojen kärki ei nimittäin ole ajallisissa kärsimyksissä ja niiden syissä. Jeesuksen opetuksen ydinkohta on siinä, että synnin ja iankaikkisen kohtalon välillä on yhteys. Galilealaiset tai siiloalaiset eivät olleet muita syntisempiä, "mutta yhtä lailla te olette tuhon omat, ellette käänny". Jeesus muistuttaa, että älkää katsoko liiaksi ulkonaisiin kohtaloihin, älkääkä tehkö johtopäätöksiä niistä. Katsokaa omaan sydämeenne. Siellä on synti, joka ei johda onnettomuuksiin tai kärsimyksiin, vaan eroon Jumalasta ja lopulta kadotukseen.

Juuri tässä on evankeliumimme ydin. Jeesus tahtoo meidän katsovan elämää iankaikkisuuden näkökulmasta ja tekemään elämämme valinnat sen mukaan. Emme ole kärsimyksiimme syyllisemmät kuin muutkaan. Mutta ellemme tee parannusta, me kaikki hukumme, olemme tuhon omat. Tässä voi ajallisilla kärsimyksillä olla oma pelastava merkityksensä, jos ne ajavat meitä turvautumaan Jeesukseen. Kärsimykset ja onnettomuudet ovat herätyshuutoja meille, itsevarmoille ihmisille, joiden sanavarastossa elämänhallinta on yleinen käsite. Me olemme kaikessa riippuvaisia Jumalasta. Jeesus opastaa katsomaan elämää iankaikkisuuden näkökulmasta. Hän ohjaa meitä turvautumaan kaikessa Jumalaan.

Jeesuksen kehotus parannukseen merkitsee katseen kääntämistä pois omasta minästä kohti Jumalaa ja hänen armoaan. Syvimmiltään parannus ei ole moraalista kohentautumista. Se ei ole tapojen tai elämänarvojen parantelua ”tee se itse” –malliin. Se on neuvo etsiytyä kohti oikeaa turvaa. Parannus ohjaa Parantajan luo, Jumalan yhteyteen. Tämä ”Jumala ei ole sisäsiistiä käytöstä edellyttävä moraalinvartija eikä pikkusievää hurskaudenharjoitusta suosiva uskontoviranomainen” (Eero Huovinen, Käännä kasvosi Herra. WSOY 2005, s. 135) Hän on rakas taivaallinen Isä, kärsimyksessä läsnä oleva Jumala. Hän itse astui alas taivaasta ja syntyi ihmiseksi tämän maailman todellisuuteen. Hän itse oli kaikessa kiusattu, jotta hän voisi kiusattuja, meitä kärsimyksiin ja onnettomuuksiin joutuvia auttaa. Samalla Hän antoi meille mallin, jonka mukaan toimia: astua alas omasta mukavuudestamme, armahtaa toinen toistamme, kulkea lähimmäisenä kärsivien rinnalla, ottaa osaa toisen tuskaan ja jakaa toisten taakkoja. Näin Jumala toimii ja näin hän haluaa myös meidän toimivan.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna Uitto-leirin partiomessussa Partaharjulla 2.8.2009

 Jeesus sanoo:
    »Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.
    Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.»
    Kun Jeesus oli lopettanut puheensa, kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan. Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat. (Matt. 7:24-29)

”Seppo, nyt tarvitaan apua! Kohta vedet tippuvat meidän niskaan!” Joni juoksi telttaan aamuyöllä kolmen aikaan partioleirillämme ja herätti minut, vartionjohtajan. Ulkona myrskysi ja satoi. Olin juuri päässyt uneen enkä olisi millään jaksanut nousta. Sanoin vain, että nostakaa laavukangasta sisältäpäin, niin vedet tippuvat pois. Joni lähti ja juoksi pian uudelleen telttaan: ”Seppo, nyt tarvitaan apua! Kohta vedet tippuvat laavusta meidän niskaan!” Ja ennen kuin ennätin lähteä katsomaan, mikä on hätänä, laavu romahti poikien niskaan, kuului hurjaa huutoa ja meteliä, kun neljä poikaa oli tavaroineen, makuupusseineen ja vaatteineen aivan läpimärkiä.

Tästä tapauksesta on kulunut jo kymmenen vuotta. Silti se on elävänä mielessäni. Yöllinen märkä herätys oli Rautvuoren Vartijoiden Kettu-vartion pojille opetus. Laavu kannattaa pystyttää huolella, kaikki tukinarut kiinnittää ja pitää narut kireällä ja kangas tiukkana. Silloin ei vesi pääse kerääntymään katolle eikä myrsky pysty riepottelemaan laavukangasta.

Ehkä sinulle on käynyt samoin kuin Kettu-vartiolle? Laavun tukinarut eivät ole olleet kunnolla kiinnitetty, teltan kangas ei ole ollut riittävän kireällä tai ojat ovat teltan ympärille kaivamatta. Sitten tulee myrsky ja heikosti käy.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus vertaa taloa elämään. Hän opettaa, kuinka tärkeää on, että elämän perustukset ovat kunnossa. Tyhmä mies rakentaa talonsa hiekalle kuivuneeseen joenuomaan. Kun sitten tulva tulee, talo sortuu ja vesi vie sen mennessään. Järkevä mies sen sijaan rakentaa talonsa kallioperustalle. Vaikka myrskyää ja vesi nousee, talo kestää, kun sen perusta on vahva.

Täällä Partaharjulla ymmärtää helposti, kuinka tärkeä on kunnon perustus. Partaharjun kangasmaasto kuluu helposti jo suuren leirin aikana. Se näkyy vaikkapa tällä suurella iltanuotiopaikalla. Siksi tänne tehtävien rakennusten perustusten on oltava kunnollisia. Samoin on laita, kun me itse kukin rakennamme omaa elämäämme. Perustusten on oltava vahvoja, tukinarujen ja kiinnikkeiden kestäviä.

Meidän ihanteenamme partiolaisina on etsiä elämän totuutta. Partiolupauksessa olemme luvanneet parhaamme mukaan toteuttaa partioihanteita elämässämme. Se tarkoittaa sen etsimistä, mitkä asiat ovat oikeita, elämää rakentavia ja tukevia. Ihanne merkitsee sellaisten elämänarvojen etsimistä, että ne lisäävät luottamusta ja turvallisuutta; tietoisuutta siitä, että elämässä selviää myös vaikeuksien keskellä.

Jeesuksen vertaus järkevästä ja tyhmästä rakentajasta päättää sellaisen Raamatun jakson, jota on kutsuttu vuorisaarnaksi. Siinä Jeesus oli opettanut hyvään elämään kuuluvia asioita. Hän sanoo, että jokainen hänen opetuksensa mukaan toimiva on kuin järkevä, kalliolle talonsa rakentanut mies. Meidän partiolaisten on siksi tarpeen tänään kuulla, mitä Jeesuksen opettamat hyvän elämän rakennusaineet ovat.

Jeesuksen opetus vuorisaarnassa voidaan tiivistää kahteen kohtaan. Ne ovat kestävän ja turvallisen elämän perusta.

Ensinnä Jeesus neuvoo rakastamaan lähimmäistä kuten itseään. Me tarvitsemme toisiamme. Siksi meidän on tultava toistemme kanssa toimeen, autettava ja tuettava toisiamme. Vain lähimmäisen asemaan asettumalla ja toisen huomioon ottamalla voi syntyä kestävää yhteiselämää. Partiossa on tämä helppo havaita. Vartion toiminnasta ei tule yhtään mitään, jos vartiolaiset eivät ota huomioon toisiaan. Lippukunnan elämä tyrehtyy pian, jos jokainen ajattelee vain itseään.

Toiseksi Jeesus neuvoo rakastamaan Jumalaa yli kaiken. Se merkitsee, että elämää ei tarvitse rakentaa ainoastaan omien voimien tai ymmärryksen, ei edes ylipäänsä ihmisten varaan. Usko Jumalaan antaa elämälle perustan, joka kestää. Jumala on luvannut olla kanssamme kaikkina päivinä maailman loppuun saakka. Aivan erityisesti hän on lähellä silloin, kun elämään sisältyy vaikeita aikoja, niitä myrskyjä, jotka koettelevat elämän perustuksia. Kun omat voimat ja mahdollisuudet loppuvat, kaikki ei ole kuitenkaan menetetty, sillä perustus kestää. Silloin Jumala kantaa meitä.

Hyvät leiriläiset. Jeesus opettaa, että usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen ovat kestävän ja turvallisen elämän perusarvot. Itse asiassa kyse on juuri siitä, mihin me olemme partiolupauksessamme sitoutuneet. ”Tahdon rakastaa Jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa toteuttaen elämässäni partioihanteita.” Näinhän partiolupaus nykyistä edellisen sanamuodon mukaan kuului. Hyvän elämän rakennustarpeet ovat olemassa. Partiolaisina olemme luvanneet parhaamme mukaan rakentaa elämämme niiden tarjoamalle perustalle.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna Kirkkopäivien messussa Toivakan kirkossa 23.8.2009

 

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo. (Joh. 1:1-4)

 

Luomakunnan sunnuntain evankeliumi vie meidät maailmankaikkeuden alkuun. Johanneksen evankeliumin alku kuvaa luomisen ihmettä. Omalla runollisella tavallaan evankeliumi kertoo kristillisen luomisuskon keskeisestä sanomasta. Alussa ennen maailman luomista oli Sana, Jumalan Poika. Hän oli Jumalan luona. Maailma luotiin hänen välityksellään. Kun tänään vietämme osana Jyväskylän Kirkkopäiviä luomakunnan sunnuntaita, niin se samalla merkitsee sen tunnustamista, että maailmalla on Luoja.

Raamatun alun luomiskertomus ja Johanneksen evankeliumin luomiskertomus eivät kerro sitä, miten Jumala loi maailman. Raamattu alkaa ytimekkäästi: Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Samoin alkaa Johanneksen evankeliumi iskevästi: Alussa oli Sana. Pääpaino ei ole siitä, miten kaikki on saanut syntynsä. Perusviesti on siinä, että mikään ei ole syntynyt sattumalta tai vahingossa, vaan Jumalan hyvän luomistahdon seurauksena.

Luonnontieteen tehtävä on selvittää maailmankaikkeuden ja elämän syntyä. Näin voidaan saada selville, miten asiat ovat edenneet. Mutta tiede ei vastaa kysymykseen, miksi kaikki pohjimmiltaan sai alkunsa. Raamatun luomiskertomuksella on välitettävänään meille tämä Jumalan ilmoitus ja luovuttamaton totuus: Jumala on Luoja ja kaiken hallitsija, elämän ylläpitäjä. Tiede omilla menetelmillään ja mittalaitteillaan selvittää, miten ja missä aikataulussa kaikki on tapahtunut. Usko ja Raamattu kertovat, mitä on tieteen mittakeppien tuolla puolen oleva maailmankaikkeuden ja elämän perimmäisin syy. Tiede ja usko eivät kilpaile keskenään. Usko näkee tieteen selvittelevän Jumalan luomistekoja.

Luomakunnan sunnuntain evankeliumia ei tule siis lähestyä kuin luonnontieteen oppikirjaa. Kyse on pikemminkin uskontunnustuksesta. Oman aikansa kielellä se todistaa siitä, mistä me kristittyinä pidämme lujasti kiinni: Jumalasta, taivaan ja maan Luojasta. Tällä maailmalla ja olemassaolollamme on tarkoitus. Kenenkään elämä ei ole sattumaa tai tuntemattomien luonnonvoimien oikku. Olemme Jumalan jatkuvan huolenpidon kohteena.

Luojamme huolenpito luomastaan maailmasta ilmenee kolmella eri tavalla.

Ensinnäkin Jumala ylläpitää jatkuvasti luotujensa elämää. Hän jatkaa joka hetki luomistyötään. Yhä edelleen on voimassa Johanneksen evankeliumin alku: ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Jos Jumalan elämää ylläpitävä voima hetkeksikin väistyisi, olemassaolomme päättyisi. Jos Jumala jättäisi luomakuntansa, lakkaisi se olemasta. Hän pitää kuitenkin koko ajan yllä luomansa maailman elämää. Hän on luoduissaan käsittämättömällä tavalla läsnä, antaa lahjaksi omasta elämästään ja saa luodut elämään. Luomakunnan elävyys, loputon monimuotoisuus, kauneus, vuosittainen uudistuminen, keväällä luonnon herääminen ja syksyllä sadon kypsyminen – kaiken tämän Jumala saa aikaan olemalla läsnä luoduissaan ja tekemällä heidät eläviksi.

Toiseksi Jumalan huolenpito tulee ilmi Vapahtajassamme Jeesuksessa. Jumala tulee erityisellä tavalla läsnä olevaksi syntyessään ihmiseksi. Kun Johannes evankeliumissaan puhuu Sanasta, joka oli alussa Jumalan luona, hän tarkoittaa Kristusta, Jeesus Nasaretilaista. Niinpä evankeliumin alkujakso päättyy Jumalan ihmiseksi tulon ihmeen kuvaukseen: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa” (Joh. 1:14).

Jeesus Kristus oli se sana, joka kerran tarvittiin luomisessa. Hän oli eläväksi tekevä elämä, pimeyden valaiseva valo ja toiselle hyvää tahtova hyvyys. Ristinkuoleman ja ylösnousemuksen pelastusteko on merkki Jumalan suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta. Kristuksen pelastava toiminta merkitsee luomakunnan uudistamista. Kristus ei ainoastaan saata ennalleen ihmisen rikkoutunutta suhdetta Jumalaan. Hän uudistaa synnin turmeleman ihmisen ja vapauttaa hänet synnin, kuoleman ja pahan vallasta uuteen elämään.

Tämä johtaa kolmanteen tapaan, jolla Jumala huolehtii luoduistaan: meidän ihmisten välityksellä. Luomakunnan sunnuntaina on erityisesti tästä syytä muistuttaa. Luoja antoi ihmisille tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa. Tehtävä on yhä voimassa. Viime vuosikymmeninä luonnon suojeleminen ja varjeleminen on tullut entistä tärkeämmäksi. Tämän Jumalan antaman vastuullisen tehtävän hoitamiselle ei ole vaihtoehtoja. Meille juuri nyt eläville ihmisille on sälyttynyt ennen kokematon vastuu tulevaisuudesta. Mitä nyt teemme tai jätämme tekemättä, vaikuttaa tulevien sukupolvien, lastemme ja lastenlastemme, samoin koko Jumalan luomakunnan elämään. Meillä ei ole enää paljon aikaa kääntää tuhoisaa kehityksen suuntaa ja ryhtyä toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Nyt on aika toimia. Kirkkomme ilmasto-ohjelman otsikossa on kolme sanaa: kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Ohjelman esipuheessa sanotaan: ”Syyllisyys on lamauttavaa, se saa pysähtymään. Kiitollisuus Jumalan hyviä lahjoja kohtaan sen sijaan saa meidät liikkeelle. Kiitollisuus herättää ihmisen kunnioittamaan ratkaisuissaan luonnon omaa tasapainoa sekä ylistämään Luojaa hänen lahjoistaan. Toinen tärkeä sana on kunnioitus. Ilmasto-ohjelmassa todetaan, että luomakunnassa läsnä oleva Jumala tekee luodun osalliseksi pyhyydestään. Ihminen suhtautuu pyhään kunnioituksen, ihmettelyn ja myös pelon tuntein. Kunnioitus on jotakin muuta kuin luomakunnan rajoittamaton hyväksikäyttäminen. Tämä asenne saa meidät näkemään ihmisen osana luontoa, se rajoittaa ihmisen luontaista ahneutta ja suuntaa huomion vastuullisempaan elämään luomakunnan jäsenenä. Ilmastonmuutos on haaste yksityiselle kristitylle miettiä omaa elämäntapaansa. Kristillinen sanoma on vuosisatoja korostanut, että hyvän elämän edellytykset eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia aineellisesta kulutuksesta. Kun tietyt perustavat tarpeet on tyydytetty, todellinen elämän ilo tulee rakkaista ihmisistä ja meitä ympäröivän luomakunnan rikkaudesta, jotka ovat Jumalan suurta lahjaa. Siksi aineellisen vaurauden tavoittelussa tulisi etsiä kohtuullisuutta.”

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään vietetään Toivakan seurakunnassa juhlapäivää. Sata vuotta sitten 22.8.1909 pidettiin täällä seurakunnan ensimmäiset kirkkoherranvaalit. Eniten ääniä sai Simo Korpela. Hänestä tuli Toivakan ensimmäinen kirkkoherra. Vaalipäivä oli toivakkalaisittain merkittävä. Siitä katsotaan toteutuneen senaatin jo vuonna 1901 antama asetus Toivakan seurakunnan itsenäistymisestä.

Sadan vuoden ajan on itsenäisessä seurakunnassa julistettu Jumalan sanaa, jaettu sakramentteja ja muutenkin palveltu seurakuntalaisia. Toivakan seurakunta on ollut olemassa, jotta tällä paikkakunnalla syntyisi usko Jumalaan, rakkaus lähimmäiseen ja vastuu luomakunnasta. Kuluneesta vuosisadasta on tänään syytä iloon. Kiitollisin mielin tänään muistetaan niitä seurakuntalaisia ja työntekijöitä, jotka ovat Toivakan seurakunnassa eläneet ja toimineet.

Kristuksen kirkolleen uskoma työ kuitenkin jatkuu, myös täällä Toivakan seurakunnassa. Tänään luomakunnan sunnuntaina meitä kutsutaan kiitollisuuteen hyvän Jumalan lahjoista, kunnioittamaan elämää ja Jumalan luomakuntaa sekä etsimään kohtuullista elämäntapaa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

 

Saarna SLS:n 150-vuotisjuhlavuoden juhlamessussa Mikkelissä 13.9.2009

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
    »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
    Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
    Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.» (Matt. 11:25-30)

Tämän pyhäpäivän aiheena on kiitollisuus. Erityisesti tänään olemme kiitollisia siitä työstä, jota Suomen Lähetysseura on tehnyt 150 vuoden ajan. Samalla se muistuttaa lähetyksen kuuluvan kirkon olemukseen. Kristillisen kirkon elämä on lähetettynä olemista. Lähetys on seurakunnan perustehtävä. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan. Ilman lähetystä emme me nyt tänään osallistuisi tähän jumalanpalvelukseen Mikkelin maaseurakunnan kirkossa. Itse asiassa ilman lähetystä ei olisi koko kirkkoa eikä myöskään tätä kirkkorakennusta. Me suomalaiset kristityt ja meidän kirkkomme on kristillisen lähetystyön hedelmää.

 

Samalla kirkkomme on myös lähetystyön tekijä. Sadan viidenkymmenen vuoden ajan Suomen Lähetysseura ja myöhemmin sen rinnalle tulleet muut lähetysjärjestöt ovat toimineet kirkkomme lähetystyön kanavina. Monet ovat kuulleet Jumalan kutsun ja lähteneet lähetystyöhön. Lukemattomat uskolliset seurakuntalaiset ovat puurtaneet lähetyksen asialla. Siitä tahdon teitä kirkkoon kokoontuneita kiittää. Ja työ yhä jatkuu. Parhaillaan lausuntokierroksella olevassa lähetysstrategiassa todetaan: ”Kirkon on oltava jatkuvasti liikkeellä: sen on ylitettävä ja murrettava raja-aitoja, jotka erottavat ihmisiä Jumalasta ja toisistaan. Sen on kutsuttava ihmisiä Kristuksen yhteyteen.” Tämä on tehtävämme. Kristusta on julistettava siellä, missä häntä ei vielä tunneta tai enää tunneta. Kirkon lähetystehtävään kuuluvat sekä tien avaaminen iankaikkiseen elämään, pelastukseen, (Matt. 24:14) että lähimmäisten palveleminen kaikkialla Jumalan maailmassa (Matt. 25:35–40). Lähetys on kokonaisvaltaista: Kolmiyhteinen Jumala kutsuu kirkkonsa jäsenet palvelemaan sanoin ja teoin. Tämä todistajan tehtävä alkaa kotiovelta ja ulottuu maan ääriin saakka.

Tämän juhlapäivän evankeliumiteksti avaa kolme tärkeää näkökulmaa lähetystehtävän toteuttamiseen.

Ensinnä Jeesus sanoo: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” Viisaitten ja lapsenmielisten ero ei tässä ole sama kuin oppineen ja oppimattoman välinen ero. Heidän välinen eronsa on tämä: toiset kuvittelevat fariseusten ja kirjanoppineitten tavoin, että he voivat älyynsä ja tietoihinsa perustuen itse pelastaa itsensä. Toiset sen sijaan myöntävät, että he ovat pelastuksen asiassa täysin riippuvaisia Jumalasta.

Lapsenmielinen tarkoittaa siis sellaista, joka nöyrtyy ottamaan Jumalan sanan, Raamatun, vastaan asettamatta viisaudessaan sitä kyseenalaiseksi. Lapsenmielisiä ovat ne, jotka tarttuvat yksinkertaiseen Kristuksen evankeliumiin. Lapsenmielinen on sama kuin vuorisaarnan ”hengessä köyhä” (Matt 5:3). Hän tunnustaa, ettei hänellä itsellään ole mitään edellytyksiä Jumalan salaisuuksien tuntemiseen ja omistamiseen. Hän ei pyri olemaan Jumalaa viisaampi eikä asettumaan Jumalan yläpuolelle. Lapsenmielinen myöntää nöyrästi tarvitsevansa Jumalaa ja turvautuu häneen.

Jeesus asetti lapset ja lapsenmieliset oikean uskomisen esikuvaksi. Evankeliumi on niin selkeä ja yksinkertainen, että kuka tahansa voi sen ymmärtää. Jumalan armo tulee sen kautta niin alas, ettei keneltäkään vaadita liikaa. Lähetystehtävän ydin onkin todistaa yksinkertaisesti Kristuksesta, sanoin ja teoin. Juuri tällaista Kristus-todistusta meidän aikamme tarvitsee.

Toiseksi Jeesus sanoo: ”Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” Jeesuksella on siis kaikki valta taivaassa ja maan päällä, kuten lähetyskäskyssäkin (Matt. 28:18-20) sanotaan. Tämä Jeesus on välimies Jumalan ja ihmisen välillä. Hän voi meitä auttaa. Kukaan ei tule Isän luo muutoin kuin hänen kauttansa. Siksi Raamatussa sanotaan, että jolla ei ole Poikaa, sillä ei ole Isääkään. Jeesus on tie Isän luo taivaaseen. Sen tähden tehdään lähetystyötä ja evankelioimistyötä.

Lähetyksen - kuten koko kirkkomme - ydinkysymyksiä on, pitääkö se kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Jeesus Jumalan lähettämänä pelastajana ei ainoastaan kertonut oikeasta tiestä Jumalan yhteyteen, hän on itse tie. Hän ei vain puhunut oikeista ja tosista asioista, hän on itse totuus. Hän ei pelkästään opettanut hyvän elämän perusteita, hän on itse elämä. Kristittyinä pidämme kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta Vapahtajana. Emme häpeä kertoa, että Jeesuksen risti on ainoa tie Jumalan yhteyteen ja pelastukseen.

Kolmanneksi Jeesus sanoo: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.»

Ies on kantamisen ja työn tekemisen apuväline. Ihmisellä olkapäiden yli sälytettävä kantoies auttoi kantamaan vaikkapa kahta vesiastiaa. Vetoikeellä puolestaan sidottiin kaksi härkää työtehtävään. Ies piti vetoparin yhdessä ja auttoi käyttämään juhtien työvoimaa mahdollisimman paljon hyödyksi. Jeesukseen antamaan ikeeseen kytketty kuorma on Jeesuksen mukaan kevyt. Se on kevyt siksi, että Jeesus itse kantaa taakkaa yhdessä meidän kanssamme.

”Ottakaa minun ikeeni”, Jeesus sanoo. Ottakaa se tehtävä, johon Jeesus teitä kutsuu. Ottakaa vastuullenne se lähetystehtävä, jonka Jumala on antanut. Mutta älkää kantako sitä yksin. Älkää toimiko siinä omassa varassanne. Kantakaa sitä Jeesuksen kanssa. Toimikaa Jumalan antaman viisauden ja voiman varassa. Lähetystehtävä ei ole pohjimmiltaan teidän varassanne. Siksi muistakaa, että Jeesus kantaa iestä yhdessä seuraajiensa kanssa. Ja kun omat voimat uupuvat ja tehtävä tuntuu ylivoimaiselta, kuulkaa Jeesuksen kutsu: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Hyvä kirkkoväki. Tänään juhlapäivänä kiitämme lähetystyöstä. Sen myötä meidänkin kansamme ja maamme on kuullut evankeliumin kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen pelastusteostaan Jeesuksessa Kristuksessa. Kiitämme siitä lähetystyöstä, jossa kirkkomme on toteuttanut Kristuksen antamaa tehtävää Suomen Lähetysseuran ja muiden lähetysjärjestöjen sekä uskollisten lähettien ja lähettäjien kautta. Tänään samalla muistutetaan, että lähetystehtävä jatkuu. Nyt on aika yksinkertaiselle sanoin ja teoin tapahtuvalle Kristus-todistukselle. Nyt on tarpeen rohkeasti pitää kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Nyt on lupa luottaa Jeesuksen vakuutukseen, että hän kulkee tehtävässä rinnallamme. Hän antaa levon, jota työn ja kuormien uuvuttamat tarvitsevat. 

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>

Saarna Haminan rauhan 200-vuotisjuhlamessussa 20.9.2009

Jeesus sanoo:
    "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
    Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
    Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." (Matt. 6:19-24, vuoden 1992 suomennos)

”Älkäät tavaraa kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat, ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat; Vaan kootkaat teillenne tavaraa taivaassa, kussa ei koi eikä ruoste raiskaa, ja kussa ei varkaat kaiva eikä varasta. Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne. Silmä on ruumiin valkeus; jos siis silmäs on yksinkertainen, niin koko ruumiis on valaistu. Mutta jos silmäs on paha, niin koko ruumis on pimiä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on pimeys, kuinka suuri on itse pimeys? Ei kenkään voi palvella kahta herraa; sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.” (Matt. 6:19-24, vuoden 1776 raamatunkäännös)

 Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Kaksisataa vuotta sitten elettiin Haminassa historiallisia aikoja. Tänne pieneen raja- ja linnoituskaupunkiin oli saapunut heinä-elokuun vaihteessa 1809 Ruotsin ja Venäjän valtuuskunnat neuvottelemaan rauhasta. Helmikuun 21. päivänä 1808 alkanut Suomen sota päättyi 17.9.1809 täällä Haminassa solmittuun rauhaan.

Suomen kannalta rauhansopimus ja siitä alkava uusi ajanjakso kansakunnan vaiheissa oli merkittävä. Sata vuotta sitten – siis ennen maamme itsenäistymistä – ilmestyi Kansanvalistusseuran julkaisemana pieni kirja ”Suomen sota 1808-1809. Satavuotiseksi muistoksi kertonut Santeri Ivalo” (Kansanvalistusseura 1907). Kirjassa Ivalo kuvaa osuvasti tuolloisten tapahtumien merkitystä: ”Sotaisen 1800-luvun alun ensimmäisinä vuosina tapahtui valtavia mullistuksia Euroopan valtioiden kokoonpanossa. Voi sanoa, että Euroopan kartta silloin kokonaan muuttui, osittain joksikin ajaksi, osittain myöskin pysyväisesti… Että tuossa myllerryksessä pienen Suomenkin kansan kohtalo muutettiin ja suunnattiin uusille urille, sehän oli noiden suurten maailmanhistoriallisten mullistusten rinnalla verrattain pieni ja vähän huomattu tapaus, se oli vähimpiä niistä muutoksista, joita näinä vuosina tapahtui. Mutta sille pienelle Suomen kansalle, jota tämä muutos koski, merkitsi se paljo. Se reväistiin irti sen kansan ja valtakunnan, Ruotsin, yhteydestä, johon se oli ollut liitettynä seitsemättäsataa vuotta, ja yhdistettiin pakolla toiseen kansaan ja valtakuntaan, Venäjään, jota vastaan se oli edellisten pitkien vuosisatain kuluessa melkein lakkaamatta taistellut ja jota se oli verivihollisenaan tottunut pitämään. Mutta samalla sille joutui kohtalonsa koko joukon enemmän kuin ennen omiin käsiinsä, joten se pääsi uutta kehitystä kohden kulkemaan.” (s 3-4)

Haminan rauhan seurauksena yli 600 vuotta kestänyt valtioyhteys Ruotsin kanssa päättyi. Autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa osana Venäjää alkoi kuitenkin kehitys, jossa keskeistä oli – kuten Santeri Ivalo aikansa kielellä kuvasi – ”sille joutui kohtalonsa koko joukon enemmän kuin ennen omiin käsiinsä, joten se pääsi uutta kehitystä kohden kulkemaan”. Haminan rauhasta alkanut ajanjakso merkitsi vähittäistä vaurastumista, kansallisen kulttuurin ja kansallistunnon kehittymistä ja siten kulkua kohti itsenäisyyttä.

Historian vaiheissa suomalaisia on ohjannut, kantanut ja rohkaissut kristillinen usko. Luottamus Jumalaan ja kristinuskosta kumpuava arvomaailma ovat olleen keskeisinä tekijöinä kansamme elämässä. Ne ovat muodostaneet sen perustan, jolle olemme rakentaneet yhteiskuntamme.

Tämän juhlapäivän evankeliumissa Jeesus muistuttaa meitä siitä, mikä on kestävän elämän perusta, niin yksityiselle ihmiselle kuin koko kansalle. Se on itse asiassa vakava muistutus siitä valinnasta, jonka jokainen kansakunta ja yksilö joutuvat tekemään. Evankeliumissa Jeesus kysyy, minkä varaan me rakennamme elämämme. Kyse on oikeastaan siitä, kuka tai mikä on meidän jumalamme. Jeesus sanoo: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa."

Mammona on aramean kieltä ja merkitsee omaisuutta ja varallisuutta. Se on kielellisesti sukua toiselle yleisesti tunnetulle aramean sanalle ”aamen”, joka merkitsee varmaa ja luotettavaa. Kummankin kantasana on heprean kielen ”aaman”, ”olla luja, vahva”. Mammona on sitä, mitä ihminen pitää lujana, mihin hän luottaa ja mihin turvautuu.

Mammona tarkoittaa siis yksinkertaisesti omaisuutta. Raamattu puhuu paljon rikkauden vaarasta ja viettelyksestä. Jeesus puhui paljon rahasta ja omaisuudesta. Näin tapahtuu varmaankin siksi, että omaisuus on yleisin epäjumala. Omaisuuden hamuaminen on aarteiden kokoamista maan päälle.

Selventääkseen ajatusta Jeesus käytti orjuuteen liittyvää kuvaa. Orjalla voi olla vain yksi isäntä. Orja kuului kokonaan isännälle. Hän oli isännän omaisuutta. Ei voinut olla kahta isäntää, isäntähän vaati täyden työpanoksen. Jeesus ei sano, ettei saa palvella kahta Herraa. Hän ei varsinaisesti kiellä sitä. Hän sanoo, että se on mahdotonta.

Tässä on sanottuna vanha totuus: Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia. Kyse on ensimmäisestä käskystä. Sen selityksessä Katekismuksessa todetaan, että ”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.”

Mammonakin on Jumalan lahja. Omaisuus, varallisuus tai raha ei sinänsä ole hyvä eikä paha. Niin kuin kaikkea muutakin, niitä voi käyttää hyvään tai pahaan, oikein tai väärin. Rahan ja omaisuuden omistaminen ei ole kiellettyä, mutta palvominen on. Synti ei ole omaisuuden määrässä vaan sydämen asenteessa. Jeesus mainitsee mammonan vaarallisimman käyttötavan: vaarallisinta on palvoa sitä tai kiinnittää siihen sydämensä, rakentaa elämänsä sen varaan. Mammonasta ei ole jumalaksi. Se johtaa myös lähimmäisen tarpeiden unohtamiseen ja luomakunnan riistämiseen. Ei ihme, että ahneus on nimetty yhdeksi kuolemansynneistä. Nykyisen maailmanlaajan talouslaman perimmäiseksi syyksi on sanottu juuri ahneutta. Mammonasta ei ole yhteiselämän eikä yksityisen elämän perustaksi. Se on nähty jälleen kerran. Ja tästä Jeesus tänään varoittaa.

Jeesuksen sanoma on kirkas ja selvä: omaisuuteen ei tule kiinnittää sydäntään. Mammona ei riitä elämän perustaksi. Me kyselemme tänään: Miten voisi koota aarteita taivaaseen? Miten voisin yksityisenä ihmisenä ja miten voisimme yhteisönä palvella Jumalaa eikä mammonaa?

Katekismuksemme opettaa ensimmäisen käskyn selityksessä: ”Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on. Jos turvaudumme omatekoisiin epäjumaliin, käännymme pois Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Koska Jumala on kaiken hyvän antaja, rakkautemme kuuluu hänelle. Hän tahtoo olla ainoa Jumalamme.”

Taivaaseen kootaan aarretta niin, että turvaudutaan Jumalaan. Se johtaa rakastamaan lähimmäistä ja jakamaan omasta toisille, tekemään hyvää sillä, mitä on saatu. Kun panemme täyden turvamme Jumalaan, iloitsemme hänen antamistaan lahjoista ja jaamme niistä tarvitseville lähimmäisillemme. Silloin sydän ei ole kiinni maallisessa mammonassa, silloin omistetaan taivaallinen aarre.

Hyvät kirkkovieraat. Haminan rauhasta kaksisataa vuotta sitten alkoi merkittävä ajanjakso kansamme historiassa. Sen yhtenä päätepisteenä oli itsenäinen Suomi. Kansamme voimavarana on ollut luottamus Jumalaan. Uskosta on kummunnut rakkaus lähimmäiseen. Se on merkinnyt yhteisvastuuta, heikommista huolehtimista ja asennetta, jossa ”kaveria ei jätetä”. Tällaisen arvomaailman varassa olemme jaksaneet myös kansamme vaikeat vaiheet.

Tänään juhlapäivänä katsomme taaksepäin historiaan. Niin on tärkeää tehdä, jotta osaisimme ottaa oppia tulevaisuutta varten. Tämän päivän evankeliumissa Jeesus opettaa: Luottakaa ja turvautukaa Jumalaan. Siitä kasvaa rakkaus lähimmäiseen. Se ohjaa jakamaan omasta toisille, tekemään hyvää sillä, mitä on saatu. Tällaisten arvojen varassa voimme käydä turvallisesti kohti tulevaisuutta.

Rukoelkaamme: Me kiitämme sinua, HERra Jumala Taivaallinen Isä kaikkein sinun hywäin tekois edestä, ettäs meille olet antanut ruumiin ja sielun ja hamaan tähän päivään asti arvollisesti ylöspidät, ja rukoilemma sinua, älä siunaustas meiltä pois ota; vaan warjele meitä ahneudesta; että me sinua ainoata palvelisimme, sinua rakastaisimma ja sinuun meitämme luottaisimme, enkä epäjumalan palveluksella ja sillä wahingollisella Mammonalla meitämme saastuttaisi; vaan panisimme kaiken meidän toivomme, turvamme ja uskalluksemme sinun Armoos ja hyvyytees. Jesuksen Christuksen meidän HERramme kautta. Amen. (Suomalainen messu 1837)

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna Sotainvalidien Veljesliiton Kymen piirin kirkkopyhässä Lemillä 27.9.2009

 Jeesus sanoi juutalaisille: 
    »Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.» (Joh. 5:19-21)

Muutama viikko sitten vietettiin Mikkelissä Sotainvalidien Veljesliiton Suur-Savon piirin kirkkopäivää. Päiväjuhlan päätössanat lausui meille monille hyvin tuttu opetusneuvos, rovasti Pentti Tapio. Hän sanoi, että veteraaneille on kaksi asiaa luovuttamattomia. Toinen on isänmaanrakkaus ja toinen on toivo päästä ikuiseen isänmaahan Jeesuksen Kristuksen tähden. Tämän juhlapäivän evankeliumin keskeinen viesti liittyy jälkimmäiseen luovuttamattomaan asiaan. Kyse on toivosta, että on olemassa ikuinen isänmaa ja Jeesuksen Kristuksen kautta sinne pääsemme.

Evankeliumitekstissä on kaksi tärkeää näkökohtaa. Ensinnä se kertoo siitä, että Jeesuksella on kaikki valta, jopa yli kuoleman. Lyhyen evankeliumitekstin taustana on se, että Jeesusta oli syytetty jumalanpilkasta. Häntä arvosteltiin siitä, että hän teki itsensä Jumalan veroiseksi, kun hän puhui Jumalasta omana isänään. Jeesus vastasi selittämällä, mitä hänen asemansa Jumalan Poikana merkitsee. Se ei ole Jumalan paikalle asettumista. ”Ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin.” On vain yksi Jumala. Mutta juuri Jumalan Poikana Jeesus tekee sitä, mitä Jumalakin tekee. Jumala on antanut hänelle kaiken vallan (Matt. 28:18). Tämä Jumalan rajoittamaton kaikkivalta ilmenee siinä, että hän jopa herättää kuolleita ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

Meille kuolevaisille tähän sisältyy riemullinen sanoma. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Silläkin on voittajansa. Hän on Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Hän on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman vallan. Ja siksi meille jää luovuttamattomana asiana toivo ikuisesta isänmaasta Jeesuksen Kristuksen tähden. Tätä toivoa ei voi meiltä edes kuolema riistää, koska sen valta on jo voitettu.

Toiseksi evankeliumi painottaa sitä, että ikuinen isänmaa ei ole vasta kuoleman jälkeen, vaan me olemme uskossa osallisia siihen jo nyt. Ilman Jumalaa ja uskoa Jumalan Poikaan ihminen on jo nyt kuollut. Uskossa Jumalan Poikaan hänellä on jo nyt iankaikkinen elämä, ei vasta kerran kuoleman jälkeen. Samalla on kuitenkin kuolema menettänyt hänessä lopullisen merkityksensä ja valtansa. Sillä on enää rajallinen valta meihin. Kuolema on kohdannut voittajansa.

Kaikessa riemullisuudessaan evankeliumiteksti on samalla hyvin vakava. Se nimittäin asettaa meidät itse kunkin valinnan eteen. Jumalan Poika antaa elämän kenelle tahtoo. Kyse ei ole jostakin ennaltavalitsemista, siitä, että jotkut olisivat jo ennakolta valittu pelastukseen ja toiset kadotukseen. Ei, vaan Jumalan Poika tahtoo antaa kaikille iankaikkisen elämän. Se alkaa jo täällä ajassa ja muuttuu täydelliseksi kerran taivaassa. Meille tämän sanoman kuulijoille Jeesuksen sanat ovat kutsu ottaa iankaikkinen elämä vastaan.

Hyvät kirkkovieraat. Kuolema kuuluu ihmisen osaan. Tätä tosiasiaa emme voi kiertää. Teidän veteraanisukupolvien elämässä kuolema on ollut läsnä aivan eri tavalla kuin meillä sodan jälkeen syntyneillä. Jo nuoruusvuosina joudutte kohtaamaan kuoleman mahdollisuuden silmästä silmään ja elämään sen tosiasian kanssa. Nyt iän karttuessa myös kuolema väistämättä lähenee. Ystävä toisensa jälkeen kutsutaan rinnalta pois. Rivit harvenevat.

Kuoleman todellisuutta ei kukaan meistä voi ohittaa, oli kyse sitten nuoresta tai vanhasta. Tänä syksynä se on tullut minuakin lähelle, kun äitini kuoli elokuun puolivälissä. Siunasimme hänet veljeni kanssa hautaan kuukausi sitten. Äitini hautapaikka on isäni ja hänen vanhempiensa kanssa samassa haudassa Mikkelin maaseurakunnan kirkonmäen hautausmaalla. Kun isäni oli aikoinaan yli kolmekymmentä vuotta sitten hankkimassa hautaa isälleen, siis minun papalle, hän valitsi tuon paikan sisarustensa kanssa siksi, että sieltä näkyy suoraan Mikkelin maaseurakunnan kirkon alttarille. Jos kirkon ovet ovat auki, vanhempieni ja isovanhempieni haudalta näkyy kirkon alttaritaulu, ristiinnaulittu Kristus.

Haudalta näkyy ristiinnaulittu Kristus. Tämä yksityiskohta on puhutellut minua äitini kuoleman jälkeen. Se on kuin tiivistelmä tämän sunnuntain, pikkupääsiäisen, sanomasta. Kuolema on voitettu. Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on sen takuumiehenä. Siksi meille kuoleman varjossa kulkeville jää toivo tulevasta elämästä Jumalan luona, jää toivo rakkaiden jälleennäkemisestä ja ikuisesta isänmaasta. Uskossa Jeesukseen Kristukseen olemme siitä osallisia jo tässä ajassa. Siksi nouskaamme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan näin sanoen:

Minä uskon Jumalaan,

Isään, Kaikkivaltiaaseen,

taivaan ja maan Luojaan,

 

ja Jeesukseen Kristukseen,

Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,

joka sikisi Pyhästä Hengestä,

syntyi neitsyt Mariasta,

kärsi Pontius Pilatuksen aikana,

ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,

astui alas tuonelaan,

nousi kolmantena päivänä kuolleista,

astui ylös taivaisiin,

istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella

ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

 

ja Pyhään Henkeen,

pyhän, yhteisen seurakunnan,

pyhäin yhteyden,

syntien anteeksiantamisen,

ruumiin ylösnousemisen

ja iankaikkisen elämän.

 

 

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>


Saarna Lauritsalan kirkon 40-vuotisjuhlamessussa 11.10.2009

 

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: »Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.» (Joh. 13:31-35)

Tänä syksynä tulee kuluneeksi neljä vuosikymmentä Lauritsalan kirkon valmistumisesta. Minulle tämä kirkko on tärkeä, onhan se nuoruuden kotikirkkoni. Sain seurata tämän kirkon rakentamista läheltä, kun asuimme väliaikaisen kirkon yhteydessä olevassa asunnossa. Kirkon rakentaminen koski koko meidän perhettämme hyvin konkreettisesti. Jouduimme luopumaan entisestä kodistamme ja muutimme seurakunnan työntekijöille rakennettuun rivitaloon. Myös isäni Auvo Häkkisen työpaikka suntiona muuttui. Löysin hänen muistiinpanoistaan kesäkuussa 1968 pitämän seurakunnan esittelyn Mäntän seurakuntalaisille. Hän totesi siinä tästä kirkosta, että ”rakennussuunnitelma parhaillaan vireillä. Ehkä juhannuksen jälkeen työt alkavat.”

Kun kirkko sitten kolmantena adventtina 14.12.1969 vihittiin, piispa Osmo Alaja lausui: ”Vihkiessämme Lauritsalan kirkon nyt käyttöönsä, me voimme tyydytystä tuntien todeta, että tämän seurakunnan uudisraivauskausi on jo lähes kokonaisuudessaan loppuun kilvoiteltu.” Nuori seurakunta oli saanut oman kirkon. Nyt se on palvellut lauritsalalaisia neljän vuosikymmenen ajan. Tänään on syytä juhlaan ja kiitokseen.

Kristityt ovat aina käsittäneet kirkkorakennuksen Jumalan taloksi (Domus Dei). Herra ei asu käsin tehdyssä temppelissä (Apt. 17:24). Hän on jotain paljon, paljon suurempaa, meidän ymmärryksemme ja käsityskykymme ylittävää. Silti kirkko on ymmärretty Jumalan taloksi sen vuoksi, että siellä Herra on kohdattavissa. Hän itse on luvannut olla siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään (Matt. 18:20). Tämä on ollut kristittyjen vahva kokemus. Kristus on läsnä kastevedessä sekä leivässä ja viinissä. Hänen äänensä kaikuu Raamatun teksteissä ja niihin pohjautuvassa julistuksessa. Kirkko on Jumalan talo. Sieltä loistaa maailmaan ”taivaan valo”, kuten tätä Lauritsalan kirkkoa on kutsuttu.

Kirkkorakennus ei ole ainoastaan Jumalan talo, vaan myös seurakunnan koti (Domus ecclesiae). Kirkko sisustuksineen ja esineistöineen sekä siellä tapahtuvana toimintana rakentaa sinne kokoontuneesta seurakunnasta hengellisen yhteisön. Sen keskellä kirkon Herra elää ja vaikuttaa. Tässä tehtävässä jokaisella seurakunnan jäsenellä on oma paikkansa. Joku on tahtonut lahjoittaa jonkun esineen kotikirkkonsa kaunistukseksi. Näin Lauritsalan kirkkokin on saanut esimerkiksi ehtoollisvälineitä. Tai muistan omasta lapsuudestani aktiivisen kukkapiirin. Jollekin tehtävä on merkinnyt esirukousta kirkon ja sen työntekijöiden puolesta. Toiselle se on puolestaan tarkoittanut osallistumista pyhäkouluun, lähetys- tai diakoniapiiriin ja jumalanpalveluksiin. Joillekin tämä kirkko on tarjonnut mahdollisuuden vapaaehtoisen vastuun kantamiseen. Itsekin lukeudun tähän joukkoon. Joillekin tämä on toiminut työpaikkana. Kirkko on seurakunnan koti.

Seurakunta Jumalan kansana tarvitsee aina paikan hoitaakseen uskoaan ja yhteyttään Jumalaan sekä toisiin kristittyihin. Siksi Lauritsalan kirkko on sekä seurakunnan koti että Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Kirkko on Jumalan läsnäolon näkyvä merkki. Jo pelkällä olemassaolollaan se julistaa Jumalasta tämän kaupunginosan keskellä.

Tämän päivän evankeliumista avautuu tärkeä näköala Lauritsalan kirkon juhlaan. Evankeliumi on katkelma Jeesuksen jäähyväispuheesta oppilailleen. Tuossa tilanteessa Herramme on tiivistänyt joitakin olennaisia asioita puheeseensa. On kyse asioista, jotka Jeesus sanoi vähän ennen kuolemaa ajatellen oppilaitaan. Oikeastaan se on testamentti Jeesuksen opetuslapsille, kuten yhtä hyvin meille tämän ajan seurakuntalaisille.

Aluksi Jeesus puhuu kirkastumisestaan, Jumalan kirkastumisesta hänessä: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä.” (Joh. 13:31). Näin Jeesus viittaa syntien sovittamiseen ja kuoleman voittamiseen. Ne olivat mahdollisia vain Jumalan Pojalle. Sitten hän jatkaa siitä, mitä Jeesuksen pelastusteosta tulee seurata hänen seuraajiensa elämässä. Keskeisin opetus evankeliumikatkelmassa on Jeesuksen kehotus oppilailleen rakastaa toinen toistaan samoin kuin Hän on rakastanut oppilaitaan.

Ihmisen Poika kirkastuu siinä kärsimyksessä, jonka hän ottaa kantaakseen maailman puolesta. Jeesuksen seuraaminen ei ole eristäytymistä maailmasta, maailman halveksimista tai todellisuuden kieltämistä, kuten usein uskotellaan. Jeesuksen seuraaminen merkitsee radikaalia osallistumista maailman kärsimykseen, koska siinä osallistumisessa Jumala kirkastuu. Tähän kirkkauteen liitettyinä meitä kutsutaan ensin ottamaan vastaan Kristuksen rakkaus, sitten rakastamaan toinen toistamme ja sen jälkeen olemaan todistuksena maailmalla. ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toisianne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34-35)

Hyvät seurakuntalaiset. Tämä kirkko on merkkinä siitä, että Jumalan todellisuus on murtautunut tähän maailmaan. Sen merkki on Kristuksesta ilmenevä rakkaus. Se ei ole puhetta tunteellisesta hempeydestä, vaan radikaali kutsu elämänmuutokseen, elämän kestävään sitoutumiseen ja Kristuksen seuraamiseen. Siihen tämän päivän evankeliumissa meitä kutsutaan. Siihen tämä kirkkorakennus teitä lauritsalalaisia kutsuu. ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toisianne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>

Saarna pappisvihkimyksessä 25.10.2009

 

Jeesus puhui opetuslapsilleen:
    »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.» (Joh.13:16-20)

 

Tietotekniikka on tuonut kieleemme koko joukon uusia sanoja. Yksi tällainen on viestiketju. Kun jostain sähköpostista tai nettiuutisesta alkaa viestien vaihto, syntyvää viestien ketjua on ryhdytty kutsumaan yksinkertaisesti viestiketjuksi.

 

Eräänlaisen viestiketjun syntymisestä on kyse tämän sunnuntain evankeliumissa, tosin hiukan eri merkityksessä kuin tietotekniikassa. Jeesus on kutsunut oppilaita seuraamaan itseään. Nyt hän lähettää heidät todistajiksi maailmaan. Jeesuksen lähettilään vastaanottaessaan ihminen ottaa vastaan itsensä Jeesuksen. Joka puolestaan ottaa vastaan Jeesuksen, ottaa vastaan itsensä Jumalan, hänet, joka lähetti Jeesuksen. Tällainen Jumalan viestiketju on lähtenyt liikkeelle silloin, kun Jeesus lähetti oppilaansa. Se on saavuttanut meidät. Meidän tehtävämme on jatkaa viestiä Jumalan rakkaudesta ja pelastusteosta Jeesuksessa Kristuksessa.

 

Kutsu ja lähettäminen kuuluvat yhteen. Jeesus oli itse lähetetty. "Se joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt." Jeesuksen vastaanottaminen on siis tie Jumalan luo. Jeesus puolestaan antaa tehtävän sille, joka häntä seuraa. "Joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut." Jeesus haluaa, että evankeliumin ilosanoman viesti ja kutsu Jumalan yhteyteen leviää kaikkeen maailmaan. Siihen tehtävään hän lähettää seuraajansa. Koko kirkon ydinolemuksena on missionaarisuus, lähetettynä oleminen. Tämä tehtävä kuuluu Kristuksen seurakunnalle ja jokaiselle sen jäsenelle.

 

Taizen ekumeenisen yhteisön edesmennyt priori, veli Roger on kirjoittanut: ”Hyvin usein keskustellessani kahden kesken jonkun nuoren kanssa kuulen nämä kysymykset: ’Miten voin olla oma itseni? Miten voin toteuttaa itseäni?’ Monia ihmisiä nämä kysymykset vaivaavat ahdistukseen saakka. Silloin ajattelen, mitä eräs veljistäni kerran sanoi: ’Kristus ei sano minulle: Ole oma itsesi. Hän sanoo: Ole minun kanssani. Kristus ei sano meille: Etsi itsesi. Hän sanoo: Seuraa minua.’ ” (Taizen veli Roger: Missä rakkaus, siellä Jumala. Kirjapa 2006, s 38-39)

 

Tässä jumalanpalveluksessa vihitään seitsemän teologian maisteria pappisvirkaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Papin tehtävä on olla Jeesuksen palvelija ja lähettiläs. Siksi Jeesuksen sanat tämän sunnuntain evankeliumissa koskevat aivan erityisesti teitä papiksi vihittäviä: »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.” Palvelija eikä lähettiläs ole omalla asialla. Hän ei aja omia etujaan tai omaa asiaansa. Hän on lähettäjän palveluksessa ja hänen asiallaan. Lähettäjä myös varustaa lähettiläänsä tehtävään. Teidät liitetään tänään Jumalan viestiketjuun ja hän lähettää teidät maailmaan.

 

On tärkeää huomata, että Jeesuksen kutsua ja lähettämistä seuraa lupaus. "Te olette autuaat..." Jeesus puhuu autuudesta eli onnesta ikään kuin se olisi ihmisen elämän tavoite. Seuraako palvelijan ja lähettilään tehtävästä palkaksi onni, kenties ajallinen tai ainakin iankaikkinen onni?


Evankeliumin virke on syytä lukea tarkkaan. ”Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat." Siis ensinnä tiedätte sen, että palvelija ei ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä. Tietäminen tarkoittaa sisäistämistä. Se on enemmän kuin asian olemassaolon hyväksyminen. Se on sisäistä palvelemisen asennetta ja sydämen nöyryyttä.


Toiseksi: "... ja myös toimitte sen mukaisesti". Onnellinen on se ihminen, joka ymmärtää ja toteuttaa omassa elämässään palvelijan asennetta. Ei ketään viime kädessä tyydytä pelkästään tehdä työtä itsensä hyväksi. Se ei tee ihmistä onnelliseksi. Vain palvelemisen kautta löytyy todellinen onni.

 

Veli Roger on kiteyttänyt tämän seuraavasti: ”Muut voivat tunnistaa luottamuksemme Jumalaan, kun annamme yksinkertaisesti oman elämämme toisten käyttöön. Ennen kaikkea todeksi eletty usko tulee uskottavaksi ja välittyy muille. … ’Miten voin saada selville sen, mitä minulta (Jumala) odotat? Sydämeni on rauhaton; miten voin saada selvää kutsustasi?’ Sisäisessä hiljaisuudessa voin saada vastauksen: ’Uskalla antaa elämäsi toisia varten, silloin löydät elämääsi mielekkyyden.’ ” (Taizen veli Roger: Missä rakkaus, siellä Jumala. Kirjapa 2006, s 106-107)

 

Jeesuksen seuraaminen ja lähettiläänä oleminen asettaa siis vaatimuksia. Sellaisesta ei oikeastaan saisi nykyään puhua. Se on epäkorrektia, koska 'ihmiset elävät tänä päivänä niin suurten vaatimusten ristipaineessa', kuten usein kuulee sanottavan. Seuraamisen tilalle tarjotaan elämän hallintaa, itsensä arvostamista, hemmottelua, ja sitä kautta itsensä ympärillä pyörimistä, tyhjyyttä, merkityksettömyyttä ja kaikkea sitä, mistä Jeesus halusi ihmiset vapauttaa. Niiden asemasta Jeesus kutsuu meitä seuraansa ja työhönsä. Veli Rogerin sanoin: ” ’Kristus ei sano minulle: Ole oma itsesi. Hän sanoo: Ole minun kanssani. Kristus ei sano meille: Etsi itsesi. Hän sanoo: Seuraa minua.’ ” Siksi ”Uskalla antaa elämäsi toisia varten, silloin löydät elämääsi mielekkyyden.”

Seppo Häkkinen


Takaisin ylös >>

Saarna diakoniatyön 100-vuotisjuhlamessussa 1.11.2009

Jeesus sanoo:
    »Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
    Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.» (Matt 5:13-16)

”Kristillisen rakkaudentoimen historia on kertomusta rakkauden taistelusta hätää vastaan. Taistelu ei lakkaa koskaan, sillä kaikkina aikoina on hätää, ja Jumalan kiitos, myös kaikkina aikoina rakkautta.” Nämä sanat löytyvät Armas Aarnion syksyllä 1942 Mikkelissä julkaisemasta kirjasta Kirkko ja sisälähetys. (Armas Aarnio, Kirkko ja sisälähetys. Mikkeli 1942, s 96. Sitaatti on G. Uhlhornin).

Taistelua hätää vastaan on tällä seudulla käyty niin kauan kuin kristillinen usko on täällä vaikuttanut. Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan diakoniatyössä on taisteltu hätää vastaan nyt sata vuotta. Taistelu ei lakkaa koskaan, koska kaikkina aikoina on hätää ja, Jumalan kiitos, myös kaikkina aikoina on rakkautta, kuten tuomiorovasti Armas Aarnio toteaa.

Tämän uskonpuhdistuksen päivän evankeliumi tuo esille diakonian kaksi kärkeä. Kyse on siitä, mihin taistelun hätää vastaan tulee kohdistua.

Ensinnä Jeesus sanoo: ”Te olette maan suola.” Suola on tarkoitettu maistumaan ja maustamaan. Se on kuitenkin enemmän kuin makuaine. Jeesuksen aikana suola oli tarkoitettu ennen kaikkea estämään ruoan pilaantumista ja mätänemistä. Jeesuksen sanat ovat tehtäväksianto hänen seuraajilleen.

Jeesuksen seuraajilla ei ole vähäpätöinen vastuu. Jeesus antaa tehtävän olla estämässä kaikenlaista tuhoavaa ja huonoon suuntaan vievää kehitystä, koski se sitten ihmissuhteita, moraalia, ympäristön tilaa, yhteiselämää taiyhteiskunnan rakenteita. Tässä on jokaisen kristityn vastuu. Tässä on myös diakonian profeetallinen tehtävä. Diakonia on suolana toimimista tämän maailman keskellä. Mitä se tarkoittaa? Suolana oleminen on sitä, mistä Jeesus on puhunut juuri ennen evankeliumitekstiämme: rehellisyyttä, puhdassydämisyyttä, oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja Jumalan tahdon esillä pitämistä eri asioissa.

Diakonia ei ole hempeilyä tai tunteilua. Maan suolana se johtaa taisteluun ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta, niin omassa yhteiskunnassamme kuin kansainvälisestikin. Kovuus, kyynisyys, itsekkyys, armottomuus ja välinpitämättömyys ovat aikamme arvoja. Ihmisten perustoimeentulon ja ihmisoikeuksien toteutumista ei pidä jättää pelkän armeliaisuuden varaan. Sitä varten on oltava yhteiskunnan rakenteet, jotka takaavat köyhien, kärsivien ja ahdinkoon joutuvien oikeudet. Diakonian tehtävä on antaa ääni niille sisarillemme ja veljillemme jotka eivät muuten saa ääntään kuuluviin. Siksi vetoamme yhä uudelleen poliittisen ja taloudellisen vallan käyttäjiin: huolehtikaa, että heikot ja syrjäytyneet pääsevät oikeuksiinsa.

Toiseksi Jeesus sanoo: "Te olette maailman valo." Me olemme hänen valonsa kantajia, lähetettyinä kaikkialle maailmaan. Jeesus lähetti seuraajansa loistamaan ja valaisemaan hänen valollaan maailman pimeyttä.Jeesus puhui paljon valosta ja pimeydestä. Maailma on pimeä ja pimeyden vallassa, ellei hänen valonsa valaise maailmaa. Jeesuksen seuraajien valo, se valo, jonka Jeesus antaa, on tarkoitettu valaisemaan maailmaa.

Valona loistaminen on Jeesuksesta todistamista niin, että uskon liekki saa levitä sydämestä sydämeen. Valona loistaminen on todistamista Jeesuksen pelastavasta ristinkuolemasta ja hänen kuoleman voittavasta ylösnousemuksestaan. Filippiläiskirjeessä sanotaan: " Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, kun pidätte esillä elämän sanaa." Jeesuksen valon loistaminen on myös elävää ja käytännöllistä todistusta Jumalan rakkaudesta. Diakonia on valona toimimista tämän maailman keskellä. Myötätunto, rakkaus ja solidaarisuus heijastuvat siitä rakkaudesta, jota olemme itse saaneet Jumalalta. Jokainen rakkauden teko on valon tuomista pimeyteen.

Perinteinen diakonian tehtävä on auttaa hädässä olevia, mutta aivan erityisesti niitä, jotka ovat kaikkein vaikeimmassa asemassa ja joita ei muulla tavoin auteta. Se on valon tuomista hädän ja kärsimyksen pimeyteen. Vastuu tästä tehtävästä on jokaisella kristityllä. Diakonia ei näin ymmärrettynä ole työmuoto. Diakonia on seurakunnan ja sen jäsenten elämäntapa. Missä apua tarvitsevaa lähimmäistä autetaan, siellä valaisee Kristuksesta loistava rakkauden valo.

”Te olette maan suola.” ”Te olette maailman valo.” Jeesuksen tehtäväksianto seuraajilleen on selkeä. Mutta Jeesuksella on varoituksen sana omilleen. Jeesus varoittaa siitä, että suola voi menettää suolaisuutensa. Silloin suolalla ei tee enää mitään ja se voidaan heittää menemään. Suola ei itsessään voi menettää tehoansa, suola on suolaa. Mutta jos suola sekoittuu johonkin muuhun, se muuttuu käyttökelvottomaksi. Jeesus varoittaa sopeutumasta tähän maailmaan. Silloin menettää identiteettinsä, olemuksensa, makunsa. Kyse on vähitellen tapahtuvasta kehityksestä, jonka seurauksena kirkko omaksuusiinä määrin ympäröivän maailman arvoja ja asenteita, ettei kukaan enää huomaa sitä muista poikkeavaksi. Sama vaara koskee myös yksittäisiä kristittyjä. Silloin diakoniastakin tulee vain yhteiskunnan sosiaalityön jatke, ongelmien hyväntahtoinen laastaroija, äänetön yhtiömies, joka huolehtii markkinayhteiskunnan jäännösongelmista.

Jeesuksen viesti on: Valoa ei voi olla huomaamatta pimeässä. Samoin suolaamaton ruoka huomataan välittömästi. Valo ja suola erottuvat, valo näkyy ja suola maistuu. Jeesus haluaa sanoa, että usko ei ole vain yksityisasia,vaikka nykyään monesti näin sanotaan. Jeesuksen seuraaminen näkyy, kuuluu ja maistuu. Se maistuu suolana vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteisiin ja hädän syihin. Se näkyy valona siellä, missä hädänalaista autetaan konkreettisina tekoina.

Hyvät seurakuntalaiset. ”Kristillisen rakkaudentoimen historia on kertomusta rakkauden taistelusta hätää vastaan. Taistelu ei lakkaa koskaan, sillä kaikkina aikoina on hätää, ja Jumalan kiitos, myös kaikkina aikoina rakkautta.” Tänään kiitämme niistä ihmisistä, jotka ovat sadan vuoden aikana toimineet Mikkelissä seurakunnan diakoniatyössä. He ovat toimineet suolana ja valona tällä paikkakunnalla. He ovat taistelleet hätää vastaan. Tänään meitä kutsutaan vuorollamme tähän taisteluun. Jeesus sanoo: ”Te olette maan suola.” ”Te olette maailman valo.”

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Saarna Loviisan kirkossa 31.12.2009

Loviisan seudulla eletään muutoksen keskellä. Viimeiset tunnit Ruotsinpyhtään, Loviisan, Liljendalin ja Pernajan kunnissa ovat käsillä. Pian ne yhdistyvät uudeksi Loviisan kaupungiksi. Myös seurakunnissa tapahtuu muutos. Seurakunnat toki jäävät, toiminnallisesti ne säilyvät ennallaan, mutta muodostavat samalla uuden Loviisanseudun seurakuntayhtymän. Ruotsinpyhtääläisiä muutos koskettaa myös siten, että seurakunta siirtyy samalla Mikkelin hiippakunnasta Helsingin hiippakuntaan. Siksi tahdon aivan erityisesti tervehtiä teitä Ruotsinpyhtään seurakunnan jäseniä, kiittää teitä ja toivottaa muutokseen Jumalan siunausta. Specielt vill jag hälsa ni alla, som är från Strömfors, tacka er och önska er Guds rika välsignelse.

Tänä iltana, muutoksen kynnyksellä, avautuu eteemme Jumalan sanasta Jeremian kirjan sanat: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7)

Tämä raamatunkohta on katkelma vanhimmasta Raamatussa säilyneestä hengellisestä kirjeestä. Noin 2600 vuotta sitten tuhansia Juudan kansan johtohenkilöitä ja ammattimiehiä vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tuolloin Jerusalemissa vaikutti profeetta Jeremia. Hän kantoi huolta pakkosiirtolaisuuteen siirretyistä kansansa jäsenistä. Avuksi ja tueksi hän lähetti heille kirjeen.

Teitä tämän seudun ihmisiä ei ole viety täältä minnekään, mutta asemanne ja tilanteenne ovat muuttumassa. Jeremian kirjeestä avautuu tähän tilanteeseen tärkeä näkökohta. Siinä on kaksi kehotusta.

Ensinnäkin vaalikaa omaa paikallisidentiteettiä ja –yhteisöä. Kuntien ja seurakuntien rakennemuutos on särkenyt tai ainakin muuttanut perinteisiä paikallisyhteisöjä. Se on luonut turvattomuutta ja epävarmuutta. Totuttu elämänmeno järkkyy, kun rakenteet muuttuvat. Tilanne on tietyssä mielessä samanlainen kuin pakkosiirtolaisuuteen siirretyillä Juudan asukkailla. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan erityisesti oman lähiyhteisön ja identiteetin vaalimista. Ihminen tarvitsee yhteisön, johon kuulua.

Omat paikalliset tavat, perinteet, rakennukset, muistomerkit, juhlat ja muut tällaiset tekijät ovat arvokkaita lähiyhteisön elämälle. Ne ovat osia hyvän elämän rakentamisessa ja osallisuuden vahvistamisessa.

Paikallisyhteisöjen tukeminen ja vaaliminen on hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeää. Siitä ovat vastuussa niin suurten yksiköiden päättäjät ja vastuunkantajat yhtä hyvin kuin paikallisyhteisöjen jäsenet ja asukkaat.

Toiseksi: Toimikaa samalla suuremman yhteisön hyväksi Loviisan kaupungissa. Kantakaa oma vastuunne sen tulevaisuudesta, sillä ”sen menestys on teidänkin menestyksenne”, kuten Jeremia viisaasti kirjoittaa. ”Sankari ei ole se, joka menestyy omissa askareissaan, vaan se, joka auttaa yhteisöä menestymään.” (Antti Hautamäki) Se merkitsee konkreettisia tekoja ja vaikuttamista kaupungin ja seurakuntien sekä seurakuntayhtymän elämään. Samalla se tarkoittaa myös rukousta tämän paikkakunnan ja sen kaikkien asukkaiden puolesta. Siihen Jeremia erityisesti opastaa. Se on seurakunnan ja jokaisen kristityn etuoikeus.

”Rukous on ihmisen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä.” (Katekismus) Se merkitsee elämän, kaikkien asioiden, niin yksityisten kuin yhteisten kiitos- ja huolenaiheiden sekä tulevaisuuden jättämistä Jumalan käsiin. Jeremian opetus on, että meidän tulee toimia ja tehdä parhaamme, mutta samalla saamme rukouksessa kantaa kaiken Jumalalle ja luottaa hänen huolenpitoonsa.

 

Jeremia neuvoo: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Muutoksen edessä meitä kehotetaan kahteen asiaan: toimintaan ja rukoukseen. Vanha benediktiiniläisluostarien ohje sanoo saman: Rukoile ja tee työtä. Tämä on meidän kutsumuksemme alkavana vuotena uudessa Loviisan kaupungissa, seurakunnissa ja seurakuntayhtymässä yhtä hyvin kuin omassa elämässämme.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>