Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Saarnat vuonna 2012

Kouvolan keskuskirkko18.11.2012

Saarna Kouvolan keskuskirkossa 18.11.2012

 

Jeesus sanoi opetuslapsille:
»Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.»
 (Matt. 24:36-44)

 

Kuluvana viikonloppuna on Kouvolassa vietetty Suomen Partiolaisten jäsenkokousta. Siksi partiolaisia on näkynyt tavallista enemmän. Partiolaisen tunnus on "Ole valmis". Jokainen partiolainen kantaa tätä tunnusta partiovyössään, sillä se on kirjoitettu vyön solkeen. Se on konkreettinen muistutus partioliikkeen yhdestä ydinasiasta. Meille partiolaisille tunnus merkitsee yksinkertaisesti sitä, että partiolaisen tulee aina olla valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuudet. Siihen sisältyy kaksi puolta. Ensinnä on oltava sekä tiedot ja taidot että henkiset ja ruumiilliset valmiudet kunnossa. Siksi partiolaiset opettelevat ja harjoittelevat ensiapua, erilaisissa luonnonolosuhteissa selviytymistä, ihmissuhdetaitoja jne. Tähän kuuluu myös itsestään, omasta kunnostaan ja hyvinvoinnistaan huolehtiminen.

 

Toiseksi tarvitaan asenne ja halu auttaa ja palvella. Tällaisen asenteen kasvamiseen partioliike tähtää. Partion perustaja lordi Baden-Powell on todennut ohjeissaan partiojohtajille, että maailman yleisin pahe on itsekkyys. Siksi tavoitteena on kasvattaa ihmistä hyvään. Päämääränä on, ettei ihmisen kysymyksenä enää ole: 'Mitä minä voin saada?' vaan 'Mitä minä voin elämässäni antaa?'

 

Tänään partiotunnus muistuttaa myös toisesta tärkeästä asiasta, olimmepa sitten partiolaisia tai emme. Kirkkovuodessa vietetään valvomisen sunnuntaita. Sen sanoma korostaa hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta. Jeesus kehottaa meille partiotyyliin: Olkaa siis tekin valmiit. Siis "ole valmis!" Ihmisen tulee olla joka hetki valmiina lähtöönsä - joko tämän maailman loppuun tai omaan kuolemaansa.

 

Kristityt odottavat sitä hetkeä, jolloin Jeesus tulee takaisin maan päälle. Kristuksen tulo on etukäteen valmistettu ja ilmoitettu tapahtuma, mutta sen toteutumisen hetki on yllätys. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin yksin Jumala. "Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä." Siksi Jeesus sanoo: "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee." Mutta miten meidän tulee valvoa? Mikä on oikeaa valvomista? Miten noudatamme kehotusta: Ole valmis!

Ensinnä on huolehdittava siitä, että on valmiina milloin tahansa. Oikeaan valvomiseen kuuluu tilanteiden ennakointi ja varautuminen yllättäviinkin tilanteisiin. Kristus voi tulla milloin tahansa, keskellä arkielämää. Näinhän evankeliumissa kerrotaan: "Silloin on kaksi miestä pellolla; toinen korjataan talteen, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa käsikivillä; toinen korjataan talteen, toinen jätetään." Valvominen tapahtuu pellolla ja taloustöissä, tavallisen elämän keskellä. Oman kutsumuksen hoitamisessa on oltava uskollinen ja vastuullinen. Ennen kaikkea on pyrittävä pitämään sisäinen elämä puhtaana. Valmius Kristuksen tuloon ja iäisyyteen on oltava keskellä työtä ja velvollisuuksia, arkielämässä. Arjessa iäisyys on jo lähellä. Koko ihmisen elämä on tarkoitettu elettäväksi Kristuksen yhteydessä. Tämän toteutuminen on oikeaa valvomista. Valmiina ollaan siellä, missä Jumala otetaan todesta ja turvaudutaan syntisten Vapahtajaan.

 

Toiseksi: Valvova elämänasenne ei ole vetäytymistä pois maailmasta. Se on avointa ja raikasta elämää Jumalan yhteydessä. Se on elämistä Jumalan lapsena, tottelevaisuutta hänen tahdolleen, työn ja ratkaisujen tekemistä lähimmäisten keskellä siten kuin Raamattu opettaa. Tämä on erittäin tarpeellinen näkökohta. Yksi edeltäjistäni, piispa Martti Simojoki nosti kristityn valvomisesta puhuessaan esille juuri tämän: "Kristityn valvominen on ensinnäkin sitä, että hän antaa Jumalan sanalle sille kuuluvan arvon. 'Autuas se ihminen, joka minua kuulee, valvoo minun ovillani päivästä päivään.' Raskas uneliaisuuden henki painaa meitä kaikkia ja sen tähden silmämme ovat sulkeutuneet Sanaa kuunnellessamme ja lukiessamme. Kun Jumala herättää ihmisen valvomaan, se aina tapahtuu siten, että Sana tulee tälle ihmiselle eläväksi."Näin Martti Simojoki kirjoitti valvomisesta.

 

Jumalan sanaa mestaroiva ja halveksiva kirkko ei ole valvova kirkko. Jumalan sanaa väheksyvä ja laiminlyövä kristitty ei ole valvova opetuslapsi. "Kun Jumala herättää ihmisen valvomaan, se aina tapahtuu siten, että Sana tulee tälle ihmiselle eläväksi." Tätä Martti Simojoen lausetta on syytä kuunnella tarkkaan. Oikea valvominen johtaa aina Jumalan sanan äärelle, yksityisesti ja yhteisesti.

 

Kolmanneksi oikea valvominen johtaa aina rukoukseen. Opettaahan Vapahtajamme: "Valvokaa ja rukoilkaa." Nämä kaksi kuuluvat yhteen: valvominen ja rukous.

 

Viime vuosien kirkollista keskustelua seuratessani olen huomannut yhden asian puuttuvan. Nöyryys on kadonnut. Äänenpainot ovat olleet kovia niin kirkon kuin yksittäisten seurakuntien kiistakysymyksissä. On perätty oikeuksia, todistettu vahvasti oman totuuden puolesta, leimattu toista osapuolta, rakennettu rajalinjoja ja muureja. Vaatimukset, syytökset ja oikeudet ovat vahvasti esillä. Sen sijaan yhteyden vaaliminen, toisen kunnioittaminen, keskinäinen rakkaus ja armahtavaisuus tahtovat jäädä syrjään. Se on merkki siitä, että rukouselämä on laiminlyöty. Syvältä rukouksesta nouseva nöyryys on kadonnut.

 

Nöyryys on latinan kielessä "humilitas". Sen kantasanana on humus. Nöyryys ei ole nöyristelyä, perisuomalaista asennetta, jonka mukaan "no enhän minä nyt mitään ole". Se ei myöskään ole pakon edessä tapahtuvaa alistumista. Nöyryys on kuin multa, humus. Se itsessään ei ole paljon mitään, siihen heitetään kaikenlaista, siihen sataa, paistaa ja tuulee. Kuitenkin aikanaan mullasta muokkautuu, kompostoituu sellainen elämän voimanlähde, että kasvit voivat kasvaa siinä ja tuottaa hedelmää.

 

Kristillinen nöyryys on jotain tällaista. Se ei ole itsessään paljon mitään, mutta Pyhän kohdatessa tapahtuu suuria: Jumalan rakkauden sateesta ja armon paisteesta se voi muokkautua elämän voimaksi ja lähteeksi. Tämä voi syntyä vain rukouksen ilmapiirissä. Kun Jeesus kehottaa valvomaan, se merkitsee samalla kehotusta rukoukseen. Valvominen ja rukous kuuluvat yhteen.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus sanoo meille tänään: "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä." Oikeaa valvomista on se, että kaiken arkisen työn ja touhun keskellä elämme Jumalan yhteydessä. Vain hän voi pitää meidät valmiina Luojamme kohtaamiseen, tapahtui se sitten Jeesuksen toisen tulemisen tai oman kuolemamme myötä. Silti valvominen ei ole jännittyneisyyttä ja kiristyneisyyttä, vaan lapsen vapaata ja turvallista oloa Taivaan Isän hoidossa. Valvova elämänasenne johtaa meidät Jumalan sanan ja rukouksen äärelle.

 

Kun partiolaiselta kysyy, oletko valmis, hän vastaa: "Aina valmiina!" Mikä on vastauksemme, kun Jeesus kysyy meiltä, olemmeko valmiit? Toivon, että voisimme vastata tähän kysymykseen partiolaisten sanoilla: "Aina valmiina!" Silloin se kertoo, että suhteemme Jumalaan on kunnossa. Se kertoo siitä, että turvaudumme Jumalaan. Usko ei ole ahdistavaa pakkoa, vaan turvallista luottamusta taivaalliseen Isään. Ilon ja vapauden antaa se, että suhde Jumalaan ei rakennu ihmisten edellytysten varaan, vaan Jeesuksen Kristuksen rakkauteen ja syntien anteeksiantamukseen.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Pappisvihkimys 21.10.2012

Saarna pappisvihkimysmessussa 21.10.2012 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Jeesus puhui opetuslapsilleen:
»Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: 'Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.' Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.»
 (Joh. 13:16-20)

Kuulemamme evankeliumikatkelman edellä kerrotaan, kuinka Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Tämän pyhäpäivän teksti on heti tämän tapahtuman jälkeen.

Jalkojen pesun hoiti tavallisesti isännän orja, eikä yleensä kuka tahansa orja. Työ annettiin pakanasyntyiselle orjalle, sillä edes israelilaista orjaa ei voinut nöyryyttää tällä tehtävällä. Pesemällä oppilaittensa jalat Jeesus välitti vahvan viestin. Hän antoi esimerkin opetuslapsilleen siitä, miten heidän tulisi toimia keskuudessaan: "ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi." Meidän mielestämme näinhän se on ilman muuta. Tasa-arvoon tottuneessa Pohjolassa emme huomaa, kuinka radikaali Jeesuksen opetus oli. Itämaisen ajattelun ja oikeusperiaatteen mukaan lähettiläs on aina lähettäjänsä veroinen. Jeesus opettaa toisin. Hän antaa siitä konkreettisen esimerkin asettuessaan orjan asemaan.

Meille tämän ajan Kristuksen seuraajille Jeesus haluaa muistuttaa kahdesta asiasta. Ensinnä kristillisestä nöyryydestä. Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen kuuluu keskeisesti nöyryys. Jumalan paikalle ja toisten ihmisten yläpuolelle asettumisen kiusaus on vaaninut ihmistä aina. Ihmisellä on ollut kiusaus ajatella, että palvelija on sittenkin Herraansa suurempi.

Nöyryyden vastakohta on ylpeys, kreikaksi hybris. Hybris on ylimielisyyttä, uhmamieltä ja suuruudenhulluutta. Raamatun luomiskertomuksen valossa ylpeys, hybris, on ihmisen perussynti. Sielunvihollisen markkinoima tuote oli kaikkitietävyys. Ensimmäisenä tuon kiusauksen puki sanoiksi paratiisin käärme: "Teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan." (1. Moos. 3:5) Ei tarvitse koskaan nöyrtyä, ei Jumalan eikä ihmisten edessä, kaikki rajoitteet ovat kuin heinänkorsia tuulessa. Seuraukset näkyvät. Kun ihminen ei suostu rajallisuuteensa, seuraa väistämättä tuhoa ja kärsimystä, on kyse sitten yksilön omasta elämästä, ihmissuhteista tai luomakunnasta.

Kristillinen nöyryys merkitsee lupaa olla teeskentelemättä juuri se, mikä tässä ja nyt olen. Nöyryys on tietoisuutta omasta sisäisestä keskeneräisyydestä, riittämättömyydestä ja myös pahuudesta. Samalla se on sen tunnustamista, mitä itsellä on ja mihin pystyy. Se merkitsee omien lahjojen tunnustamista ja luovuttamista yhteiseen käyttöön. Omien lahjojen kieltäminen ja vähätteleminen voivat kuulostaa nöyryydeltä, mutta ovat tosiasiassa aika usein itsekkyyttä ja ylpeyttä. Vanha sanonta "vaatimattomuus on itsekkyyden suosituin mantteli" taitaa usein osua kohteeseen.

Jos meillä on nöyrä ja realistinen kuva itsestämme, uskallamme antaa lahjamme käyttöön. Nöyryyden maaperässä versoaa kiitollinen mieli. Ylpeän ihmisen on erityisen vaikea olla kiitollinen, koska hän ei koskaan saa niin paljon kuin omasta mielestään ansaitsee.

Toiseksi Jeesus opettaa palvelemista. Jumalan mielen mukaiseen ihmisyyteen kuuluu se, ettei kristitty asetu toisen ihmisen yläpuolelle, vaan rinnalle. "Ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi."

Kristillinen elämä ja usko eivät ole ainoastaan tuonpuoleisten, jumalallisten asioitten pohdiskelua. Se on ennen kaikkea käytännön elämään suuntautuvaa palvelemista ja myötäelämistä. Usko on rakastamista ja palvelemista, siihen kasvamista ja kilvoittelua. Dietrich Bonhoeffer, natsien vangitsema ja teloittama luterilainen pappi, on sanonut osuvasti: "Sellaiset kristityt ovat pelättäviä, jotka seisovat vain yhdellä jalalla maailmassa, sillä he seisovat myös vain yhdellä jalalla taivaassa."

Usko ja siitä nousevat elämänarvot näkyvät arkisen elämän keskellä. Kristittynä eläminen on suostumista toimimaan Jeesuksen esikuvan mukaisesti toisten palvelijana. Palveleminen on toisen huomioon ottamista, toisen auttamista, toisen ja yhteisen hyvän asettamista oman edun edelle, siis lähimmäisenrakkautta.

Kristus nosti köyhät, sairaat, sorretut ja syrjäytetyt esille. Hän asettui heidän rinnalleen, toimi heidän hyväkseen ja opetti meille uudenlaisen suhtautumistavan. "Ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi." Jokainen kristitty on kutsuttu seuraamaan tätä Kristuksen esimerkkiä.

Jeesus opettaa tänään meille nöyryyttä ja palvelemista. Lännen kirkon tunnetuin kirkkoisä Augustinus sanoi viidennellä vuosisadalla: "Missä on nöyryyttä, siellä on myös laupeutta". Nöyryys johtaa lähimmäisten rakastamiseen ja palvelemiseen.

Hyvä seurakunta. Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään kaksi pappia Mikkelin hiippakuntaan ja Kristuksen kirkkoon. Pappiin soveltuvat erityisen hyvin Jeesuksen opetus nöyryydestä ja palvelemisesta.

Teologit Jaakko Heinimäki ja Jari Jolkkonen kirjoittavat, että "papit ja koirat kulkevat panta kaulassa. Papin pantakaulus muistuttaa koiran kaulapantaa siinä, että pappikin on tavallaan talutusnuorassa. Hän ei kulje omia polkujaan omilla asioillaan vaan hän liikkuu isännän asioilla. Orjan kahleeksikin papin pantaa on joku kuvannut. Pappi on servus Dei, Jumalan orja." (Luterilaisuuden ABC, s 143)

Pappi on Jumalan orja ja ihmisten palvelija. Hänen tehtävänsä on olla toisia varten. Siinä hän tarvitsee nöyryyttä ja palvelevaa mieltä. "Ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi."

Luterilaisen perinteen mukaan hän on minister verbi divini, Jumalan sanan palvelija. Pappi on yhtäältä sanan palveluksessa. Hän ei ole sanan yläpuolella, hän ei käytä sanaa omiin tarkoituksiinsa. Hän on sanan alapuolella, sen käskettävänä, sen ohjattavana, sen palveluksessa. Tässä mielessä pappi on Jumalan orja.

Toisaalta pappi on seurakuntaa varten, sen palveluksessa. Hän ei ole seurakunnan yläpuolella, vaan yhtenä joukossa, mutta aivan erityiseen sanan ja sakramenttien hoitamisen virkaan vihittynä. Kirkkomme päätunnustuskirjassa on sanottu selkeän yksinkertaisesti, mihin tehtävään pappi vihitään: "Että ihmiset saisivat uskon Jeesukseen Kristukseen." Tässä tehtävässä pappi on ihmisten palvelija.

Tämän pyhäpäivän evankeliumissa on nähtävissä selkeä ketju. Jeesus lähettää omansa maailmaan. Jeesuksen lähettilään vastaanottaessaan ihminen ottaa vastaan itsensä Jeesuksen. Ja joka ottaa vastaan Jeesuksen, ottaa vastaan itsensä Taivaallisen Isän, hänet, joka lähetti Jeesuksen. Tällainen tehtävä teille, Raija ja Pasi, tänään pappisvihkimyksessänne annetaan. Teidät lähetetään pappeina palvelemaan Jumalaa ja ihmisiä. Ja kun Jumala lähettää lähettiläänsä maailmaan, hän myös varustaa siihen tehtävään. Hän antaa siihen voiman ja viisauden, sen mitä hän näkee teidän tarvitsevan. Siksi olkaa rohkealla ja turvallisella mielellä.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Hagerin kirkko, Viro 30.9.2012

Saarna Hagerin kirkossa 30.9.2012 Virossa

 

Kuulkaa Herran sana, 
te Sodoman johtajat, 
kuuntele Jumalamme puhetta,
sinä Gomorran kansa. 
- Mitä minä kostun teidän ainaisista uhreistanne,
sanoo Herra. 
- Olen saanut kyllikseni polttouhreista,
pässeistä ja syöttiläiden rasvasta, 
ei minua miellytä vuohien, ei mullien eikä karitsojen veri.
Kuka teitä on käskenyt niitä tuomaan
ja tungeksimaan minun esipihoillani, 
kun tulette kasvojeni eteen? 
Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne,
minä inhoan niiden savua! 
Uusikuu ja sapatti, kokoukset ja juhlat -
minä en siedä teidän pyhiä juhlianne ja pahoja tekojanne.
Teidän uudenkuun menonne ja juhlapäivänne -
minä vihaan niitä. 
Niistä on tullut minulle taakka,
jota olen väsynyt kantamaan. 
Vaikka te levitätte kätenne rukoukseen,
minä peitän silmäni, en tahdo teitä nähdä. 
Vaikka te rukoilemistanne rukoilisitte, 
minä en teitä kuuntele, 
koska kätenne ovat veren tahrimat.
Peseytykää, puhdistautukaa, 
tehkää loppu pahoista töistänne,
ne ovat aina silmissäni. 
Lakatkaa tekemästä pahaa. 
Opetelkaa tekemään hyvää,
tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta,
puolustakaa sorrettua, 
hankkikaa orvolle oikeus, 
ajakaa lesken asiaa.

(Jes. 1:10-17)

 

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme!

 

Tällä viikolla on vietetty Tartossa suomalais-ugrilaista pappeinkokousta. Jo 75 vuoden ajan on järjestetty näitä yhteisiä tapaamisia. Mukana oli tällä kertaa lähes 90 osallistujaa, valtaosa luterilaisia pappeja, Suomesta, Unkarista, Romaniasta, Venäjältä Inkerin kirkosta sekä täältä Virosta. Pysähdyimme pohtimaan kirkkojemme historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kokouksen teemana oli "Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti - kirkon missio muuttuvassa maailmassa". Kokouksen päätteeksi meillä on mahdollisuus seurakuntavierailuihin. Minulla on ilo osallistua tänään tähän Hagerin seurakunnan jumalanpalvelukseen. Haluankin tuoda seurakunnallenne ja teille kaikille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Mikkelin hiippakunnan tervehdyksen.

 

Tänään saarnatekstinä on suoraa ja kovaa puhetta Jesajan kirjan ensimmäisestä luvusta. Tekstin alussa puhutellaan Juudean johtomiehiä ja Jerusalemina asukkaita Sodoman ja Gomorran nimillä. Profeetta vertaa piiritetyn Jerusalemin kohtaloa pahamaineisiin ja tuhottuihin kaupunkeihin. Niin kaupungin johdon kuin asukkaiden on syytä kuunnella Jumalan vakavaa kehotusta. Sama koskee meitä tämän sunnuntain sanankuulijoita.

 

Profeetta tuomitsee Herran nimissä ankarasti uhrijumalanpalveluksen. Uhraamisesta oli tullut Jumalalle kauhistus. Sillä haluttiin vain peittää kansan paheellinen elämä. Sama koskee uskonnollisten juhlien viettämistä. Herra ei voi sietää niitä, koska niitä järjestettiin kansan jumalattoman elämän peitteeksi. Näin uhraamisesta ja juhlien viettämisestä on tullut Herralle taakka. Kansa käyttää niitä vain oikeuttamaan väärää elämäntapaansa.

 

Myös rukoileminen on vääristynyt. Rukouksessa kädet ojennettiin kohti Jumalaa, merkiksi valmiudesta ottaa vastaan Jumalan lahjoja. Nyt Herra peittää tältä silmänsä. Hän ei halua nähdä rukoilijoita eikä kuunnella heitä. Syynä on se, että heidän kätensä ovat veren tahrimat. Kyse on vakavista rikoksista. Kansan pahat teot, suorastaan veriset teot, peittävät rukoukset.

 

Vakavan tuomion jälkeen profeetta kehottaa Herran sanana: Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. Peseytyminen merkitsee parannusta ja sisäistä uudistumista. Näin profeetta Jesajan julistus on vahva kehotus ja vetoomus parannuksen tekemiseen.

 

Mitä tämä Raamatun sana merkitsee meille tänään? Mihin se meitä opastaa?

 

Ensinnä se on vakavaa puhetta myös meille. Juudan johtomiehet ja Jerusalemin asukkaat olivat tehneet runsaista uhreista peitteen syntielämälleen. Kansan arkisen elämän ja jumalanpalveluksen välillä paljastui sovittamaton ristiriita. Toistuuko tämä meidän elämässämme? Entä meidän kansamme elämässä? Vedämmekö me Jumalan armon ja anteeksiantamuksen peitteeksi niin, ettei se pääse puhdistamaan ja uudistamaan meitä?

 

Ristiriita elämän ja uskon välillä voi näkyä myös rukouselämässämme. Rukoustakin voi käyttää peitteenä, oikeuttamaan väärää elämäntapaa. Mikä tahansa arvokas asia voi vääristyä irvikuvakseen. Sinällään hyvästä ja oikeasta uskonnon harjoituksesta voi tulla uskonnollinen suoritus, jolla etsitään ihmisten tai Jumalan hyväksyntää. Ajatellaan, että siitä tulee ansio Jumalan edessä.

 

Toiseksi Raamatun sana ei ainoastaan paljasta syntistä elämää, vaan myös kehottaa puhdistautumaan. Profeetta rohkaisee parannukseen ja uudistumiseen.

 

Parannus merkitsee ensinnä sisäistä puhdistautumista. Saarnatekstiä seuraa välittömästi jae: "Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin villa." (Jes. 1:18) Anteeksiantamus, uusi elämä, parannus on mahdollinen. Siihen eivät auta uhrit tai rukoukset, eivät uskonnolliset juhlat tai hyvät teot. Sen perusta on Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä. Uskomme ja elämämme perusta on paljon syvemmällä kuin erilaisissa uhritoimituksissa, rukouksissa, omissa teoissa tai muiden mielipiteissä. Ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus vapautti meidät synnistä ja syyllisyydestä, omatekoisesta pyhyydestä, tekoihin perustuvasta Jumalan palvonnasta. Vapauteen Kristus vapautti meidät.

 

Juhlat, jumalanpalvelukset, uhrilahjat, paastot ja rukoukset eivät saa koskaan olla itsetarkoitus. Ne ovat siksi, että niiden kautta sydämessämme kasvaisi rakkautta, välittämistä ja huolenpitoa. Parannus merkitsee myös sitä, että opettelemme tekemään hyvää, tavoittelemaan oikeudenmukaisuutta, puolustamaan sorrettua, hankkimaan orvolle oikeuden ja ajamaan lesken asiaa. Parannus tarkoittaa sisäisen uudistumisen lisäksi elämän muutosta. Usko ei ole vain sisimmässämme piilossa oleva suhde Jumalaan, vaan se näkyy ulospäin. Usko tulee näkyväksi arjen teoissa.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään täällä Hagerin kirkossa kuulemme vakavaa Herran sanaa. Se paljastaa synnin ja kehottaa parannukseen. Itse emme voi elämäämme parantaa. Itse emme voi itseämme uudistaa. Sen voi tehdä yksin Jumala. Hän on Poikansa Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa sovittanut syntimme. Siihen meitä opetetaan turvautumaan. Tämä Jumalan pelastusteko on kristityn vapauden perusta. Se johtaa meidät arjen jumalanpalvelukseen, rakastamaan lähimmäisiämme. Kristillinen rakkaus ei ole tunnetila, vaan toimintaa ja hyviä tekoja lähimmäisiä kohtaan. Siihen meitä Herran sana tänään opastaa.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Voikosken rukoushuone 23.9.2012

Saarna Voikosken rukoushuoneen 75-vuotisjuhlamessussa 23.9.2012

Jeesus sanoi juutalaisille:
»Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.»
 (Joh. 5:19-21)

Viime kesänä siivosimme puolisoni Marian kanssa muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Perilän mökkimme piharakennusta. Te paikkakuntalaiset ehkä tunnette Luotomurrontiellä olevan mökin paremmin Kontisen paikkana. Liiteriin viedyn vanhan lipaston laatikoista löytyi kaikenlaista vanhaa tavaraa. Joukossa oli Väinö Vaaran kirjoittama Valkealan seurakunnan historia vuodelta 1931. Tavaroiden seassa oli lasitettu valokuva, jonka takana oli teksti: "Voikosken kansakoulun oppilaat syyslukukaudelta vna 1906. Opettajat Naemi ja Emil Eskola. Tämän kuvan omistaja Eino Kontinen vas 2 rivi 3 oppilas (ilman lakkia). 52 oppilasta." Sittemmin vuonna 1927 kuvassa oleva koulu paloi ja uusi koulu rakennettiin toiseen paikkaan. Vanhan kansakoulun tontti varattiin rukoushuoneelle, jonka 75-vuotisjuhlaa tänään vietämme.

 

Lipaston laatikosta löytyi myös Eino Kontiselle osoitettu kenttäpostikirje. Se oli päivätty Voikoskella 27.2.1940. Siihen on kosmoskynällä kirjoitettu: "Eino hyvä! Tervehdys täältä, nyt siis ilmoitan Sinulle että äiti on kuollut, hän kuoli siis tänään tiistaina. Kyllähän sinun täytyy välttämättä päästä äiti hautaan saattamaan. Enhän minä yksin voi kaikkia toimittaa, eikä täällä ehkä riitä rahatkaan kaikkiin hommiin. Koita nyt siis päästä äiti saattamaan hautaan. Terv. Aino." Jälkikirjoituksena oli vielä tämän jälkeen teksti: "Koita nyt tulla varmasti pääset Hulda." Samasta laatikosta löytyi myös Eino Kontiselle seuraavana päivänä 28.2.1940 lähetetty sähkösanoma, jossa oli lyhyt teksti: "Äiti kuollut sisko." Amalia-äidin hautajaiset päästiin pitämään Mäntysaaren hautausmaalla vasta kuukauden kuluttua 26.3.1940 talvisodan päätyttyä. Tämä käy ilmi laatikosta löytyneestä hautakirjasta.

 

Kesäinen siivouspäivä Perilän mökillä toi syvän välähdyksen voikoskelaisten elämään. Yli seitsemän vuosikymmenen takaa välittyi kokemus siitä, miten kuolema on koskettanut yhtä perhettä. Sitä todellisuutta emme mekään pääse pakoon tai piiloon. Kuolema on ihmisen osa ja väistämätön kohtalo. Se on kerran jokaisen meidän edessämme. Joudumme saattamaan läheisiämme hautaan ja lopulta meidät itsemme haudataan.

 

Tänään on 17. sunnuntai helluntaista. Sitä on kutsuttu pikkupääsiäiseksi. Pyhäpäivän raamatunkohdat tuovat voimakkaasti esiin Kristuksen sovitustyön merkityksen koko luomakunnalle. Kuoleman valta on murrettu ja pimeyden valta voitettu.

Kuulemassamme evankeliumissa Jeesus käy keskustelua juutalaisten kanssa. Hän oli juuri parantanut 38 vuotta liikuntakyvyttömänä olleen miehen. Tapahtuma sai jatkoa, kun tarkkasilmäiset juutalaiset huomasivat, että parannettu mies kantoi mattoa sapattina, päivänä, jolloin kaikki työskentely oli ehdottomasti kielletty. Mies kertoi juutalaisille, että hänet parantanut mies kehotti ottamaan vuoteen ja kävelemään. Tämä puolestaan aiheutti syytökset Jeesukselle sapattina suoritetusta parannustyöstä. Tässä yhteydessä sukeutui keskustelu, josta päivän evankeliumi on osa Jeesuksen puheenvuoroa.

Jeesus ilmoittaa suoraan, keneltä hän on saanut valtuutensa ja kenen neuvosta hän tekee työtään. Isä ja Poika ovat yhtä. Jeesus tekee selväksi, että hyvä työ sairasta kohtaan on itsensä Jumalan tahto, huolimatta sapatista ja siihen liittyvistä säädöksistä. Lähimmäistä kohtaan osoitettu laupeus on Jumalan silmissä arvokkaampaa kuin sapattisäädösten ulkokohtainen noudattaminen.

Jeesus jatkaa, että Isä näyttää Pojalle vieläkin suurempia tekoja, niin että ihmiset hämmästyvät. Tämä viittaus liittyy Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Jeesus täsmentää vielä voimakkaammin Isän ja Pojan välistä yhteyttä koskemaan valtaa kuolleista herättämiseen."Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo." Tänään vietettävä pikkupääsiäinen viestittää kuoleman voittamisesta.

Samalla tämä sunnuntai kertoo jotain olennaista kirkon tehtävästä. Professori Osmo Tiililä (1904-1972) on sanonut: "Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan." Samalla tavalla jokainen kirkkorakennus ja rukoushuone ovat olemassa, jotta muistaisimme Jumalan todellisuuden. Varsinkin kuoleman kohdatessamme kysymme, minkä varaan laitamme elämämme. Missä tai kuka on lopullinen turvamme ja toivomme? Tämä Voikosken rukoushuone on julistanut 75-vuotisella olemassaolollaan Jumalan todellisuutta tämän seudun ihmisille. Täällä on julistettu ja opetettu Jumalan läsnäoloa ihmisen elämässä. Yhä edelleen täällä saarnataan siitä, että Jumalassa on turvamme ja toivomme. Se kestää myös sairauden, kärsimyksen ja kuoleman edessä. Kuoleman voittajana Jeesuksella on valta antaa elämä. Kuoleman voittajana hän herättää kerran kaikki kuolleet. Kuoleman voittajana hän antaa meille iankaikkisen elämän toivon. Siihen meitä kutsutaan uskomaan ja luottamaan.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Ajatus rukoushuoneen saamisesta Voikoskelle syntyi yli 100 vuotta sitten. Vuonna 1896 lahjoitti silloinen Voikosken raittiusseura nykyisen rukoushuoneen paikalla sijainneen kivijalan kansakoulua varten. Jo tuolloin olivat jotkut olleet sitä mieltä, että sanotulle kivijalalle olisi rakennettava rukoushuone. Näin tapahtuikin 75 vuotta sitten. Aktiivisten paikkakuntalaisten toiminta ja Voikosken rukoushuoneyhdistyksen perustaminen vuonna 1933 johtivat rukoushuonehankkeen edistymiseen. Vihdoin 26.9.1937 yksi edeltäjistäni, silloisen Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta vihki tämän rakennuksen rukoushuoneeksi.

 

Kyläläisten toive ja vaivannäkö, työ ja uurastus olivat muuttuneet konkreettiseksi rakennukseksi. Kouvolan Sanomien uutisointi vihkiäisjuhlasta kertoo jotain olennaista kyläläisten tunnoista. Lehden mukaan juhlat "varmasti jättivät erittäin syvän vaikutuksen monen mieleen ja erittäinkin niitten mieleen, jotka paikkakuntalaisina olivat mainittua rukoushuonetta hartaasti toivoneet jopa vuosikymmenien ajan." (Kouvolan Sanomat 28.9.1937) Tänään kiitämme kaikkia heitä, jotka ovat tämän kyläkirkon hyväksi kantaneet vastuuta ja nähneet vaivaa.

 

Rukoushuone on ollut Voikoskella merkkinä ja muistutuksena Jumalan todellisuudesta. Eilen oli syyspäivän tasaus. Siitä lähtien pohjoisella pallonpuoliskolla yöt ovat päiviä pidempiä. Näin kuljemme pimeää aikaa kohti. Tämä pyhäpäivä kertoo, että kristillisen kirkon suunta on toinen. Pikkupääsiäinen viittaa kohti valoa, ylösnousemuksen kirkkautta. Jeesus on kuoleman voittaja. Siksi meillä on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan. Jeesus antaa elämän, jossa voi olla hyväksytty ja armahdettu ihminen. Ihminen, jonka ei tarvitse mennä piiloon itseään eikä Jumalaansa. Ihminen, joka voi turvallisin mielin elää ja kerran kohdata myös kuoleman.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Lappeen Marian kirkko 21.9.2012

Saarna valtakunnallisten seurakuntien varhaiskasvatuksen neuvottelupäivien messussa Lappeen Marian kirkossa 21.9.2012 Lappeenrannassa

 

Jeesus sanoo:
"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa."

(Matt. 6:19-24)

 

Pikaisesti luettuna evankeliumista saa sen vaikutelman, että Jeesus kieltää aarteiden ja mammonan keräämisen. Mutta tarkkaan tutkittuna Jeesuksen viesti on päinvastainen. Itse asiassa hän kehottaa keräämään niitä.

Aarre ei tarkoita mitä tahansa omaisuutta. Jeesus puhuu ennen kaikkea piilotetuista kalleuksista ja varastoidusta omaisuudesta. Siksi aarteen täytyy olla sellaista, joka kestää. Jeesus ottaa esimerkikseen kolme aikansa merkittävintä kalleutta.

Ensinnä mainitaan hienot vaatteet. Kalliit kankaat olivat vaurauden näkyvin merkki. Jeesus ajatteli hyvin realistisesti. On typerää sijoittaa varojaan näin kestämättömään tavaraan. Kun vaatteet varastoidaan, koit tuhoavat ne.

Toiseksi Jeesus puhuu aarteesta, jonka ruoste voi hävittää. Tarkkaan ottaen ruosteeksi käännetty sana on tässä yhteydessä epätarkka. Kreikassa sana (brosis) tarkoittaa sekä puuta syövää matoa, joka tekee arkut ja kirstut hauraiksi, että rautalippaita tuhoavaa ruostetta. Ilmeisesti Jeesus tarkoittaa tässä aarteella viljavarastoa, johon haurastuneesta seinämästä pääsi helposti rottia, hiiriä, matoja ja muita syöpäläisiä, jotka saastuttivat aarteen pian käyttökelvottomaksi.

Kolmantena aarteena mainitaan kulta ja raha. Niiden ongelmana olivat varkaat. Kun pankkeja ja holveja ei ollut, arvoesineet kätkettiin kotiin tai pihamaalle. Varkaan oli helppo kaivaa reikä seinään ja ryöstää aarre tai kaivaa maahan kätketty aarre esiin.

Jeesus ei puhu vaatteita, viljaa tai rahaa vastaan. Ei, vaan hän varoittaa rakentamasta elämäänsä niiden varaan. Tavara ja omaisuus ovat huono rakkauden kohde ja elämän perusta. Tavara väistämättä katoaa. Mikään omaisuus ei kestä iankaikkisesti. Vanha sananlasku ilmaisee asian viisaasti: käärinliinoissa ei ole taskuja. Kukaan ei voi viedä mukanaan kuolemanjälkeiseen todellisuuteen sitä, mitä täällä keräsi ja omisti.

Jos ihminen haluaa olla viisas, hän rakentaa elämänsä sellaisen varaan, mitä häneltä ei mikään voi viedä pois. Jeesus sanoo sen näin: "Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi."

Jeesus ei siis kiellä keräämästä aarteita. Päinvastoin hän kehottaa kokoamaan aarteita taivaaseen. Mitä se tarkoittaa? Jeesus käyttää tässä vielä monikkomuotoa. Hän puhuu aarteista. Mitkä ovat Jumalan valtakunnan aarteet? Otan niistä tässä esille kaksi.

Ensinnä suurin aarre on sanoma Kristuksesta. Anekauppaa vastaan laatimissaan teeseissä Martti Luther kirjoitti: "Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi." Aarteiden kokoaminen taivaaseen alkaa siitä, että me tunnustamme Jumalan hyvän tahdon meitä kohtaan ja vastaanotamme sen pelastuksen, minkä hän on valmistanut maailmalle Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Mikään ei vedä vertoja aarteelle, joka vakuuttaa meille Jumalan hyvää tahtoa luomakuntaansa kohtaan. Mikään muu aarre ei kestä eikä kannattele ihmistä silloin, kun häneltä riisutaan kaikki ulkonainen menestys, rikkaus, asema, hyvinvointi, terveys. Mikään muu ei kykene lohduttamaan ja rohkaisemaan sairauteensa riutuvaa, yksinäisyyteensä unohtuvaa, murheisiinsa masentuvaa ja huoliinsa hautautuvaa kuin Jumalan läsnäolo.

Siihen tarvitaan kuitenkin jotain: tarvitaan joku, joka tuo Jumalan rakastavan läsnäolon kuultavaksi, nähtäväksi, koettavaksi ja uskottavaksi. Tarvitaan sanan julistajia ja tarvitaan lähimmäisiä, tarvitaan kirkon työntekijöitä ja tarvitaan seurakuntalaisia. Ilman näitä ei kirkkoa voisi olla olemassa. Tämä on meidän kirkon työntekijöinä muistettava. Kun pohdimme työmme priorisointia, resurssien jakamista ja seurakuntaelämän painopisteitä, muistakaamme tämä: "Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi."

Toiseksi köyhät ovat kirkon aarre. Tämä on erityisesti syytä muistaa tässä kirkossa ja seurakunnassa. Lappeen suojeluspyhimys on pyhä Laurentius, joka on myös kuvattuna sen vaakunassa. Laurentius oli ensimmäisiä kristillisen kirkon diakoneja. Hän eli 200-luvulla. Laurentius sai määräyksen viedä Rooman seurakunnan omaisuuden keisarille. Hän jakoi varat kuitenkin köyhille ja vei heidät keisarin eteen sanoen, että he ovat kirkon oikea aarre. Laurentius surmattiin legendan mukaan polttamalla hänet elävältä halstarilla.

Ensimmäiset kristityt huolehtivat rakastavasti köyhistä, sairaista, vaikeuksissa olevista, apua tarvitsevista ja kaikista niistä, joista kukaan muu ei välittänyt. Pyhän Laurentiuksen sanoin he olivat kirkon aarre. He ovat aarre siksi, että jokaisessa apua tarvitsevassa lähimmäisessä me kohtaamme itsensä Jeesuksen. Antaessamme heille jotakin itsestämme, me annamme suoraan meidän Herrallemme.

Vähimmissä veljissämme kohtaamme Kristuksen. Tämä on tärkeä viesti meille kirkon työntekijöinä. Vähimmissä veljissämme ja sisarissamme kohtaamme Kristuksen. Tämä ajattelu pitää kirkon oikealla tiellä, palvelemassa pienimpiä. Se kutsuu meitä hyvyyden liikkeeseen, tekemään hyvää, palvelemaan Kristusta pienimmissä ja vähäisimmissä. Kirkon varhaiskasvatustyössä olette monessa mielessä aarteiden äärellä!

Hyvät työtoverit. Jeesuksen kehotus evankeliumissa on: "Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen." Samalla hän muistuttaa: "Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Ihmisen mieli on sillä tavoin rakennettu, että kun se kiinnittyy johonkin asiaan, sen on vaikea olla ajattelematta sitä. Ajatukset täyttyvät tuosta yhdestä tärkeästä asiasta. Sitä on suorastaan vaikea karistaa mielestä. Aina se vain tulee mieleen ja saa liikkeelle sitä kohti. Tämän lienee jokainen huomannut itsestään tai lähimmistään.

Martti Luther kirjoittaa Isossa Katekismuksessaan: "Sinun Jumalasi on oikeastaan se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot." Joku toinen on sanonut saman vielä suorempaan: sinun jumalasi on se, mitä kaikkein mieluiten ajattelet. Missä sinun aarteesi on, siellä on sydämesi. Ja missä sydämesi on, sieltä toivot myös aarteita löytäväsi.

Tänään meitä kirkon työntekijöitä muistutetaan siitä, että todellinen aarre on evankeliumi Kristuksesta. Siitä me saamme elää ja siihen kiinnittää sydämemme. Tehtävämme on sanoin ja teoin välittää tätä sanomaa kaikkeen maailmaan. Ennen kaikkea se kutsuu meitä palvelemaan Kristusta vähäisimmissä ja pienimmissä.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Anttolan kirkko 26.8.2012

Saarna seurakunnan 140-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Anttolan kirkossa 26.8.2012

 

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: »Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?» Jeesus vastasi: »Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.» Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: »Mene Siloan altaalle ja peseydy.» - Altaan nimi merkitsee: lähetetty. - Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
Jeesus sanoi: »Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.» Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: »Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?» Jeesus vastasi: »Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.»
 (Joh. 9:1-7, 39-41)

 

Anttolan rukoushuoneen rakentamisesta antoi senaatti päätöksen 14.3.1867. Juvan seurakunnan lahjoittama kirkko päätettiin siirtää talvella 1869-1870 Anttolaan. Rakennus otettiin urakkamiehiltä vastaan 23.8.1870 ja vihittiin käyttöön 25.6.1871. Anttolan rukoushuoneesta muodostettiin oma erillinen kirkkoherrakunta 20.6.1872. "Keisarillisen Majesteetin armollinen päätös" 140 vuotta sitten merkitsi itsenäisen seurakunnan syntyä, vaikka kesti vielä aikansa, ennen kuin tänne saatiin oma kirkkoherra.

 

Kun sijoittaa Anttolan seurakunnan syntyvaiheet Suomen historiaan, tekee mielenkiintoisen havainnon. Samaan aikaan kun Anttolaan haluttiin oma kirkko ja seurakunta, Suomessa elettiin suuria nälkävuosia.

 

Suuret nälkävuodet vuosina1866-1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Vain vuosien 1695-1697 suuret kuolonvuodet tiedetään vielä tuhoisammiksi. Nälkävuosien aikana menetettiin noin 150 000 ihmishenkeä. Myös Anttolan seutua nälkävuodet koettelivat ja kuolleisuus nousi syntyvyyttä korkeammaksi. Nälänhädän lisäksi kulkutaudit veivät ihmisiä hautaan. Isorokko, punatauti, lavantauti ja erilaiset kuumetaudit olivat vitsauksena tälläkin paikkakunnalla.

 

Tällaisen tilanteen keskellä Anttolaan tahdottiin oma rukoushuone, pappi ja seurakunta. Aivan varmasti täällä silloin pohdittiin samoja kysymyksiä kuin päivän evankeliumissa. Mistä johtuu kaikki kärsimys, nälkä, sairaudet, kuolema? Miksi tämä kohtaa meitä? Millä olemme tämän ansainneet? Ihminen haluaa selityksiä, vaikka tuska ei niistä tyyntyisi: miksi minä, miksi hän, miksei joku muu?

 

Evankeliumin mukaan Jeesuksen opetuslapsissa heräsi teologisia kysymyksiä, kun he kohtasivat sokeana syntyneen miehen. Kuka oli syypää hänen kärsimykseensä? Kuka oli tehnyt syntiä, sokea itse vai hänen vanhempansa? Jeesus torjui koko ajatuksen: ei mies ollut sokea kenenkään erityisestä syystä. Kärsimyksen edessä ei tarvitsekaan etsiä selityksiä, vaan odottaa Jumalalta suuria tekoja ja antaa itsensä niiden välikappaleeksi. Jumala toimii meidän kättemme välityksellä. Kärsivä ihminen ei ole teoreettinen ongelma, vaan lähimmäinen, jonka osaan kärsivä Kristus itse samaistuu. Kristus antaa meille myös esimerkin. Meidän tulee ojentaa auttava kätemme kärsivälle. Tätä sanomaa on täällä Anttolassa julistettu itsenäisessä seurakunnassa 140 vuoden ajan. Meitä kutsutaan muuttamaan olosuhteita niin paljon kuin inhimillisesti on mahdollista, jotta kärsimys poistuisi. Näin täällä Anttolassa on toimittu, nälkävuodet ovat jääneet taakse.

 

Anttolan seurakunnan syntyhistoria sisältää vahvan viestin. Kärsimysten ja vaikeuksien keskellä täällä tahdottiin turvautua Jumalaan. Siksi tänne haluttiin oma seurakunta, kirkko ja pappi. Vaikka kysymyksemme jäävät vaille vastausta ja joudumme ottamaan askelia tuntemattomaan tulevaisuuteen, usko ei ole sokeaa heittäytymistä tyhjyyteen. Usko on luottamusta rakastavan Jumalan läsnäoloon myös pimeyden keskellä. Mikään meitä kohtaava vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että Jumala olisi hylännyt. Siksi täällä haluttiin vaikeidenkin aikojen keskellä turvautua häneen. Siitä kumpusi samalla tulevaisuudenusko ja rohkeus rakentaa omaa kotiseutua.

 

Elämä ei ole sattuman arpapeliä eikä julmaa leikkiä, vaan elämässä tulevat Jumalan teot julki. Se voi merkitä kärsimyksen päättymistä ja sairauden paranemista, mutta muutos ei ole pelkästään ulkoinen. Muutos voi tapahtua myös sydämen asenteessa: elämä nähdäänkin Jumalan lahjana, jonka ihminen kiitollisena elää hänen kunniakseen. Sokea, jonka Jeesus teki näkeväksi, alkoi kiittää Jumalaa. Samoin päivän muissa lukukappaleissa esiintyvät parantuneet: rampa, jonka Pietari nosti jaloilleen ja Naaman, joka Elisan kehotuksesta kylpi Jordan-virrassa ja parani, muuttuivat kukin sisäisesti.

 

Anttolaan haluttiin oma seurakunta, jotta täällä voitaisiin hädän keskellä turvautua Jumalaan, jotta täällä opittaisiin rakastamaan lähimmäistä ja kantamaan vastuuta yhdessä ja jotta täällä voitaisiin kiittää Jumalaa hänen avustaan ja rakkaudestaan. Tänään on syytä kiittää omasta seurakunnasta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta Anttolassa eläneiden ihmisten elämään 140 vuoden aikana.

 

Tänään on syytä kiittää meitä edeltäneiden sukupolvien työstä. Ajattelen niitä lukemattomia seurakuntalaisia, jotka ovat täällä eläneet kristittyinä ja kantaneet vastuuta. Ajattelen myös niitä monia kirkon työntekijöitä, jotka ovat tehneet työtä Anttolan seurakunnassa. Erityisesti haluan tänään kiittää lääninrovasti Erkki Rouhiaista ja director cantus Sirkka Rouhiaista pitkästä ja uskollisesta palveluksesta tässä seurakunnassa.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Evankeliumissa on tänään myös toinen tärkeä viesti juhlapäivää viettävälle Anttolan seurakunnalle. Jeesus sanoo: "Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo."

 

Täällä Anttolassa eletään muutoksen kynnyksellä. Viime keskiviikkona (22.8.2012) on kirkkohallitus tehnyt päätöksen uudesta Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnasta, johon Anttolan seurakunta ensi vuoden alusta liittyy. Muutos pakottaa katsomaan tulevaisuuteen uusin silmin. Nyt ei ole syytä jäädä huokailemaan sitä, miten oli ennen ja miten on nyt. Juuri nyt on tärkeä nähdä, että on päivä ja aika tehdä työtä. Emme tiedä, milloin tulee yö, mutta ainakaan se hetki ei ole vielä käsillä. Tänään meidät edelleen lähetetään työhön. Niin kuin evankeliumin sokea mies, mekin lähdemme liikkeelle elävän veden lähteeltä, pyhän kasteen puhdistamina, pyhän ehtoollisen ravitsemina, Jumalan sanan rohkaisemina. Rakenteet muuttuvat, mutta armonvälineet pysyvät.

 

Evankeliumin kirjoittaja mainitsee erikseen, mitä Siloan altaan nimi merkitsi: lähetetty. Se on tärkeä yksityiskohta erityisesti juuri tänään. Nimensä allas oli saanut siitä, että vesi siihen oli johdettu kauempana olevasta lähteestä tunnelia pitkin kaupunkiin. Vesi oli lähetetty ylempää. Miksi evankelista selittää altaan nimen? Koska se osoittaa, että Jeesuksen tekojen on tarkoitus tulla hänen kohtaamiensa ihmisten teoiksi. Niin kuin Isä oli lähettänyt Kristuksen, nyt Poika lähetti sokean miehen. Hänestä tuli maailman valon lähettämänä Jumalan suurten tekojen välikappale.

 

Tänään Kristus lähettää meidät tekemään valon tekoja, avaamaan silmiä, osoittamaan omilla sanoillamme ja teoillamme Jumalan tekoihin. Siksi olennaista eivät ole seurakuntarakenteet ja hallintomallit. Tärkeintä on kirkon perustehtävä. Jeesus sanoo: "Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Meidät on kutsuttu olemaan todistajia Jumalan rakkaudesta tällä paikkakunnalla myös uuden seurakunnan aikana.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Mikkelin tuomiokirkko 5.8.2012

Saarna 64. valtakunnallisten kotiseutupäivien jumalanpalveluksessa Mikkelin tuomiokirkossa 5.8.2012

 

Jeesus sanoi:
»Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: 'Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!' Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.» 
(Luuk. 12:42-48)

 

Kuka minä olen? Mihin me kuulumme? Nämä ovat ihmisen peruskysymyksiä. Kuka minä olen, mikä on elämänhistoriani ja juureni, miten olen tullut tähän hetkeen, mihin joukkoon minä kuulun? Samat kysymykset koskevat sitä ryhmää, johon kuulun. Keitä me olemme, mikä on historiamme, mitkä ovat juuremme, mihin me kuulumme? Kyse on identiteetistä, yksilön ja yhteisön käsityksestä itsestään. Sitä rakennetaan koko elämän ajan.

 

Perhe ja suku ovat olennainen tekijä identiteetille. Tästä syystä juuri suvulla on keskeinen merkitys ihmiselämässä. Siksi on arvokasta, että suvun historiaa tutkitaan ja vaalitaan. Kuluvan viikonlopun aikana Väätäisen sukuseura on kokoontunut Mikkelissä. Identiteetin kannalta on merkittävää, että sukuyhteyttä edistetään ja sukuseura tukee suvun jäsenten yhteenkuuluvuutta.

 

Myös kotiseutu muodostaa erään tärkeimmistä elämän kiinnekohdista, juurista. Jo sanana se kertoo jotain olennaista identiteetistä, liittyyhän se yhteen tärkeimmistä paikoistamme, kotiin: kotiseutu, kotikunta, kotikaupunki, kotiseurakunta. Kotiseudun muistaminen ja sen hyväksi tehtävä työ on työtä oman identiteettimme selkiinnyttämiseksi. Se on lopulta työtä myös koko yhteiskunnan hyväksi. Kotiseututyö vahvistaa yhteisöä sisältäpäin, luo viihtyvyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kotiseutuunsa liittynyt ihminen arvostaa sitä ja pyrkii toimimaan sen puolesta.

 

Aikakautemme on monenlaisen muutoksen ja murroksen aikaa. Se näkyy eri puolilla maatamme vaikkapa kuntien ja seurakuntien yhdistymisinä. Kykenemme kohtaamaan muutokset sitä paremmin, mitä selkeämmin ymmärrämme juuriemme merkityksen, tunnemme identiteettiimme ja rakennamme sitä. Siksi on ollut arvokasta se, että 64. valtakunnallisia kotiseutupäiviä vietetään täällä Mikkelissä. Meille mikkeliläisille on ollut erityisen tärkeä pohtia viikonlopun aikana kysymystä identiteetistä kotikaupunkiamme ja -seurakuntiamme koskevien muutosten edessä.

 

Tämän sunnuntain evankeliumitekstissä on niin teille sukukokoukseen kokoontuneille, kotiseutupäivien osallistujille kuin koko seurakunnalle tärkeä sanoma. Siinä Jeesus kehottaa hoitamaan Jumalalta saatuja lahjoja uskollisesti ja vastuullisesti. Hän sanoo, miten Jeesuksen seuraajan tulisi elää. Hän myös varoittaa siitä, miten hänen seuraajansa voi livetä tehtävästään ja lyödä laimin kutsumuksensa.

 

Kuulemamme evankeliumitekstin edellä Pietari on kysynyt Jeesukselta, että koskevatko tämän opetukset kaikkia ihmisiä, Pietariakin. Jeesus vastasi tähän kysymykseen vertauksen avulla. Hän kertoi palvelijasta, jolle isäntä antoi luottamustehtävän. Isännän ollessa poissa taloudenhoitajan tuli käyttää isännän valtaa talossa. Hänellä oli esimiehenä valtaa muihin palvelijoihin. Samalla hänellä oli vastuu talosta ja talonväestä. Hän huolehti siitä, että työt tehtiin ja talo tuotti. Hän huolehti työnjaosta ja myös oikeudenjaosta, jos tuli erimielisyyksiä. Hän piti huolta siitä, että jokaisella oli ruokaa ja lepoaikaa. Hänellä oli isännän valta, mutta hän oli myös vastuussa omalle isännälleen.

 

Uskollinen ja viisas taloudenhoitaja toimi isäntänsä tavoin. Sen sijaan vastuuton palvelija käytti valtaansa väärin ja vastoin isäntänsä periaatteita. Hän vähät välitti oikeudenmukaisuudesta ja muiden palvelijoiden hyvinvoinnista. Hän laiminlöi tehtävänsä taloudenhoitajana ja keskittyi omaan hyvinvointiinsa. Hän kuvitteli pääsevänsä valtaan liittyvästä vastuusta. Mutta niin ei tapahtunut, vaan hän sai ansaitsemansa rangaistuksen väärinkäytöksistään.

 

Jeesuksen viesti kuulijoilleen on selvä: Jokainen on vastuussa siitä mitä on saanut. "Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan."

 

Tänään me kuulemme nämä Jeesuksen sanat. Virke herättää levottomuutta. Olen saanut paljon. Olenko luottamuksen arvoinen? Hoidanko Jumalan minulle osoittamaa tehtävää uskollisesti? Käytänkö Jumalan antamia lahjoja oikein ja vastuullisesti? Eihän meillä loppujen lopuksi ole mitään sellaista, mikä ei olisi Jumalalle kuuluvaa ja Jumalalta saatua. Vertauksen taloudenhoitajakaan ei itse omistanut mitään, vaan kaikki oli isännän omaisuutta.

 

Raamatun alkulehdillä kerrotaan, kuinka Jumala asetti ihmisen pitämään huolta luomakunnastaan. Me olemme Jumalan taloudenhoitajia hänen luomakunnassaan. Luonto on Jumalan lahja. Miten olemme sitä hoitaneet? Miten olemme pitäneet siitä huolta, millaisessa kunnossa annamme maapallon ja tämän maan lapsillemme? Jos hoidamme vastuuttomasti Jumalan luomakuntaa, me varastamme tulevaisuuden koko ihmiskunnalta.

 

Entä kotiseutumme? Olemmeko kantaneet vastuumme kotiseutumme hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta? Paljon helpompaa on ajaa omia etujaan ja tyytyä arvostelemaan muiden tekoja. Kotiseutupäivillä on syytä erityisesti painottaa, kuinka tärkeää on vaikuttaa ja toimia oman kotiseudun hyväksi. Se on Jumalan lahjojen vastuullista hoitamista.

 

Jumalan lahjoihin kuuluvat myös toiset ihmiset, lähimmäiset. Miten olemme kantaneet vastuumme heistä, lähellä ja kaukana? Lähimmäisenrakkaus on ihmisyyden mittari. Meidät on tarkoitettu elämään toistemme yhteydessä. Miten olemme tämän tehtävän hoitaneet? Erityisesti kaikkein lähimmät ihmiset, perhe ja suku, ovat suurta Jumalan lahjaa. Miten olemme toimineet perheen ja suvun keskellä?

 

Me tarvitsemme toisiamme. Siksi meidän on tultava toistemme kanssa toimeen, autettava ja tuettava toisiamme. Vain lähimmäisen asemaan asettumalla ja toisen huomioon ottamalla voi syntyä kestävää yhteiselämää. Jos toimimme lähimmäisiämme kohtaan holtittoman palvelijan tavoin, viemme toiselta ihmiseltä hänelle kuuluvia Jumalan lahjoja. Lähimmäisenrakkaudelle ei ole vaihtoehtoja, jos aiomme rakentaa elämämme kestävälle perustalle, niin yksilöinä, yhteisönä kuin ihmiskuntana.

 

Jumalan lahjaa on elämä itse, myös oma elämämme ja olemassaolomme. Me kuulumme Jumalalle. Siksi valinnoistamme ja ratkaisuistamme, koko elämästämme, meidän on vastattava hänelle. Olemmeko käyttäneet elämämme Jumalan tahdon mukaisesti? Vai laiminlyömmekö fyysistä, henkistä ja hengellistä hyvinvointiamme? Niin tehdessämme rikomme itse elämää ja sen antajaa vastaan.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään Jeesus opettaa uskollisuutta Jumalan lahjojen hoitamisessa. Jokainen on vastuussa siitä mitä on saanut. Viisaan ja uskollisen taloudenhoitajan on tehtävä kaikessa niin kuin isäntä on ilmoittanut tahtovansa. Jeesus on ilmoittanut meille, miten hän tahtoo meidän elävän. Meidän on hoidettava vastuullisesti saamamme lahjat.

 

Olennaista ei ole, kuinka suuria, hienoja ja näkyviä tehtäviä olemme saaneet. Tärkeintä on, olemmeko olleet tehtävän hoitamisessa uskollisia ja vastuullisia. Sinänsä mikään tehtävä ei ole toista arvokkaampi tai tärkeämpi. Kaikissa tehtävissä voi palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Tehtävän hoitamisessa asenne ratkaisee. Arkinen ja ulkonaisesti vähäpätöiseltä tuntuva tehtäväkin saa syvemmän, hengellisen merkityksen, kun työ tehdään Herralle Jeesukselle. Apostoli Paavali kehottaa: "Tehkää työnne auliisti, niin kuin palvelisitte Herraa, ettekä ihmisiä." (Ef. 6:7) "Kaikki minkä teette, tehkää rakastavin mielin!" (1. Kor. 16:14)

 

Mutta entä jos löydämmekin itsemme kaiken tämän jälkeen kelvottoman palvelijan roolista? Emme olekaan hoitaneet meille annettuja lahjoja uskollisesti ja vastuullisesti? Olemmeko siis ansainneet kelvottoman palvelijan rangaistuksen?

 

Kyllä, olemme ansainneet sen rangaistuksen, jonka vastuuttomasti toimiva saa. Jeesuksen sanat ovat kovat: "Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan."

 

Kristinuskon ydinsanoma ei onneksi kuitenkaan ole siinä, että vastuuton saa rangaistuksen. Tämän pyhäpäivän Uuden testamentin kirjeteksti on Heprealaiskirjeen kymmenennestä luvusta (Hepr. 10:19-25). Siinä sanotaan: "meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien …"

 

Jeesuksen uhrikuolema on Jumalan lahjoista tärkein ja merkittävin. Vanhassa hengellisessä laulussa se ilmaistaan näin: "Golgatan veressä voima on, voima niin siunattu, verraton. Pyhässä veressä Jeesuksen voima on suuri ja ihmeellinen." Kristuksen veri on viesti Jumalan suurimmasta lahjasta meille. Se lahja on syntien anteeksiantaminen. Rakkaudessaan meitä syntisiä kohtaan Jumala on sen antanut meille. Kyse on siitä, josta äsken mainitsemassani laulussa lauletaan: "Veri voi puhdistaa syntisen, veri voi uudistaa jokaisen."

 

Kun tulet ehtoolliselle, saat kuulla: "Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu." Sen rohkaisemana, armon ja anteeksiantamuksen varassa saat jatkaa elämääsi kristittynä hoitaen niitä lahjoja, jotka olet Jumalalta saanut.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Tuusulan kirkko 29.7.2012

Saarna Pentikäisten sukukokouksen messussa Tuusulan kirkossa 29.7.2012

 

Jeesus sanoo:
»Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle.
Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.»
Kun Jeesus oli lopettanut puheensa, kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan. Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat. 
(Matt. 7:24-29)

 

Viime sunnuntaina joukko Pentikäisten sukua oli palaamassa hääjuhlasta Pärnusta Tallinnaan. Lauantaina oli juhlittu yhden suvun jäsenen häitä Valgerannan kylässä. Nyt oli kotimatkan aika. Kaksikerroksinen bussi oli lähes täynnä sulhasen sukulaisia ja morsiusparin ystäviä. Tie oli kapea ja mutkainen. Vastaantulevien autojen väistäminen oli vaikeaa. Yhtäkkiä linja-autoamme vastaan tulee henkilöauto. Bussinkuljettaja ajaa aivan tien reunaan, joka pettää painavan auton alla. Linja-auto kaatuu kyljelleen ojaan, me ihmiset sen sisällä rojahdamme toistemme päälle, myös irtonaisia tavaroita tulee päällemme.

 

Nopeasti käy selväksi, ettei kukaan ole loukkaantunut auton alakerrassa. Pääsemme kipuamaan ylös bussin kyljelle kuljettajan ikkunan kautta ja sieltä maahan. Mutta miten on käynyt yläkerran matkustajien? Huoli pienten lastenlastemme ja lastemme kohtalosta kouraisee syvältä. Onneksi pian saan pikku-Danielin syliini, sitten Joonan ja Hillan, Alina tuleekin jo isänsä sylissä. Osa lapsistamme on lasinsirujen kuorruttama ja pikku haavoilla, mutta kenellekään ei käynyt sen pahemmin. Myöskään muut matkustajat eivät saaneet vakavia vammoja, vaikka osa kävi sairaalassa varmuuden vuoksi, muut selvisivät ambulanssimiehistön antamalla ensiavulla. Järkytys sen sijaan oli suuri ja lasten rauhoittuminen kesti aikansa.

 

Vasta vähitellen tajusimme, kuinka lähellä oli ollut suuronnettomuus. Kaikki ainekset siihen olivat olemassa. Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten perheellemme olisi saattanut käydä, olimmehan yhtä tytärtä ja vävyä lukuun ottamatta kaikki samassa bussissa. Tai kuinka olisi käynyt Heikki ja Raili Pentikäisen perheelle, jonka jäsenistä melkein kaikki olivat myös samassa linja-autossa? Pahimmillaan Pentikäisten sukua olisi kohdannut suuri menetys. Nyt meillä oli varjelusta matkassa.

 

Elämä on loppujen lopuksi arvaamaton ja yllätyksellinen. Hetkessä kaikki voi olla toisin. Elämää ei voi pohjimmiltaan hallita, vaikka me usein niin kuvittelemme. Sen vuoksi olennaista on se, mille perustalle rakennan elämäni. Mikä on minulle tärkeää, millaiset arvot ohjaavat ratkaisujani ja valintojani? Keskeisin arvokasvattaja on koti ja perhe. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millaiset arvot suvussa välittyvät sukupolvelta toiselle.

 

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus vertaa taloa elämään. Hän opettaa, kuinka tärkeää on, että elämän perustukset ovat kunnossa. Tyhmä mies rakentaa talonsa hiekalle kuivuneeseen joenuomaan. Kun sitten tulva tulee, talo sortuu ja vesi vie sen mennessään. Järkevä mies sen sijaan rakentaa talonsa kallioperustalle. Vaikka myrskyää ja vesi nousee, talo kestää, kun sen perusta on vahva.

 

Jeesuksen vertaus järkevästä ja tyhmästä rakentajasta päättää sellaisen Raamatun jakson, jota on kutsuttu vuorisaarnaksi. Siinä Jeesus oli opettanut hyvään elämään kuuluvia asioita. Hän sanoo, että jokainen hänen opetuksensa mukaan toimiva on kuin järkevä, kalliolle talonsa rakentanut mies. Meidän on tarpeen tänään kuulla, mitä Jeesuksen opettamat hyvän elämän rakennusaineet ovat.

 

Jeesuksen opetus vuorisaarnassa voidaan tiivistää kahteen kohtaan. Ne ovat kestävän ja turvallisen elämän perusta.

 

Ensinnä Jeesus neuvoo rakastamaan lähimmäistä kuten itseään. Me tarvitsemme toisiamme. Tässä on myös suvun ja sukuyhteisön merkitys ja samalla merkittävä tehtävä. Me tarvitsemme toisiamme. Siksi meidän on tultava toistemme kanssa toimeen, autettava ja tuettava toisiamme. Vain lähimmäisen asemaan asettumalla ja toisen huomioon ottamalla voi syntyä kestävää yhteiselämää. Suvun keskellä on tämä helppo havaita. Parhaimmillaan sukulaiset auttavat ja tukevat toisiaan. Monesti tällaiset elämää tukevat arvot ovat siirtyneet suvussa sukupolvelta toiselle. Jokainen meistä voisi varmaan nimetä heti monta sukulaista, jotka auttavat ja joiden puoleen on helppo kääntyä. Pahimmillaan taas suvun ihmissuhteet voivat olla poikki. Katkeruus ja viha jäytävät ja estävät yhteyden sekä keskinäisen avun ja tuen. Samalla ne heikentävät elämän perustaa, kun ne eristävät ihmisiä, jopa aivan lähisukulaisia, toinen toisistaan.

 

Me tarvitsemme toisiamme. Lähimmäisenrakkaudelle ei ole vaihtoehtoja, jos aiomme rakentaa elämämme kestävälle perustalle, niin yksilöinä, yhteisönä kuin ihmiskuntana.

 

Toiseksi Jeesus neuvoo rakastamaan Jumalaa yli kaiken. Se merkitsee, että elämää ei tarvitse rakentaa ainoastaan omien voimien tai ymmärryksen, ei ylipäänsä ihmisten varaan, ei edes suvun ja läheisten varaan. Usko Jumalaan antaa elämälle perustan, joka kestää. Jumala on luvannut olla kanssamme kaikkina päivinä maailman loppuun saakka. Aivan erityisesti hän on lähellä silloin, kun elämään sisältyy vaikeita aikoja, niitä myrskyjä, jotka koettelevat elämän perustuksia. Kun omat voimat ja mahdollisuudet loppuvat, kaikki ei ole kuitenkaan menetetty, sillä perustus kestää. Silloin Jumala kantaa meitä.

 

Erityisesti vaikeuksien ja yllättävien vastoinkäymisten ja onnettomuuksien kohdatessa elämänarvot pelkistyvät. Silloin paljastuu se, mikä on elämämme perusta ja mihin laitamme toivomme. Silloin tulee ilmi, kuka tai mikä on Jumalamme. Kirkkomme Katekismus väittää: "Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta tai kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme."

 

Jeesus opettaa meitä tänään luottamaan Raamatun ilmoittamaan kolmiyhteiseen Jumalaan. Jokaisen ihmisen kiusaus on ottaa oma elämä hallintaansa, olla itse itselleen jumala. Mutta riittääkö oma minä kaiken mitaksi? Riittävätkö omatekoiset jumalat? Katekismus jatkaa: "Omat jumalamme ovat … toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat." Jeesus muistuttaa, ettei ihminen ole ja elä vain omassa varassaan. Elämä kantaa, kun perusta on riittävän vahva, kun on luottamus Jumalaan.

 

Monessa suvussa on usko Jumalaan ollut kantavana perustana sukupolvelta toiselle. Se on toisinaan ollut näkyvää ja voimakasta. Pentikäisen suvussakin on vahvoja hengellisiä juuria eri herätysliikkeissä. Useimmiten usko on kuitenkin ollut suopalon kaltaista. Se syttyy vaikeasti, mutta on myös vaikea sammuttaa. Se kytee usein pinnan alla. Hengellisyys näkyy melko vähän, eikä siitä pidetä suurta ääntä. Silti luottamus Jumalaan on kaiken perustana. Tällaista hiljaista arjen kristillisyyttä on syytä arvostaa ja tukea. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa väheksyä kristillistä arvopohjaa. Sen varassa on tämä maa rakennettu. Onkin huolestuttavaa, että Jumalaan uskovista on tehty outoja kummajaisia ja kristillisen tradition siirtämistä halutaan yhteiskunnassa heikentää. Kristillisen arvopohjan murentaminen koituu sekä yksilöiden että koko yhteiskunnan turmioksi.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus opettaa, että usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen ovat kestävän ja turvallisen elämän perusarvot. Elämän arvaamattomuus ja yllätyksellisyys paljastavat, millaisille arvoille rakennamme elämämme. Samalla ne kertovat, millaiset arvot suvuissamme siirtyvät polvelta toiselle. Jeesuksen opetuksen mukaiset elämänarvot kestävät myös vaikeuksissa. Ne auttavat tulevaa sukupolveakin rakentamaan elämänsä kestävälle pohjalle, aina iankaikkisuuteen saakka.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Tainonkosken kirkko 17.6.2012

Saarna lähetystyöntekijöiden siunaamismessussa Tainionkosken kirkossa 17.6.2012 Imatralla

 

Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: "Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." Jeesus sanoi hänelle: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi."
Eräälle toiselle Jeesus sanoi: "Seuraa minua!" Tämä vastasi: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa."
Vielä eräs toinen sanoi: "Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni." Hänelle Jeesus vastasi: "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan."
 (Luuk. 9:57-62)

 

Kesä on matkailun ja matkojen tekemisen aikaa. Moni teistä kirkkovieraista on tehnyt matkan tänne Imatralle Lähetyksen kesäpäiville. Tänään voimme pyhäpäivän evankeliumissa seurata erästä matkaa. Teksti on osa Luukkaan evankeliumin matkakertomusta. Siinä kerrotaan Jeesuksen vaelluksesta ylös Jerusalemiin. Matkallaan hän kohtaa kolme erilaista miestä. He ovat Luukkaan kertomuksessa esimerkkejä ihmisten tavasta suhtautua Jeesukseen ja hänen kutsuunsa. Evankeliumi asettaa eteemme peilin, josta löydämme itsemme. Samalla se kertoo siitä, millaista on toimia Jumalan valtakunnan työssä. Siinä on erityinen viesti teille tänään lähetystyöhön siunattaville.

 

Ensimmäisenä Jeesus kohtaa asiasta innostunut ihmisen. Hän sanoo Jeesukselle: "Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." Miehen innokkuus on suorastaan kadehdittavaa. Elämä menee hukkaan, jos se on vain passiivista olemista. Se ei vastaa Raamatun käsitystä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Psalminkirjoittaja luonnehtii jumalattomia ihmisiä: "He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa" (Ps. 1:4). Ihminen, joka vain olla möllöttää, ajelehtii kuin akana tuulen mukana sinne tänne. Elämä on tarkoitettu muuhun kuin päämäärättömään ajelehtimiseen.

 

Miksi Jeesus sitten toppuutteli miestä, joka tuntui olevan täynnä innokkuutta? Miehen innokkuus oli sivustakatsojan yli-innokkuutta. Se kuului selvästi hänen sanoissaan: "Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." Mies ei tajunnut, mitä hän puhui. Kukaan ei voinut seurata Jeesusta sinne, minne hänen piti mennä. Ihmisen Pojan kärsimystie vei hänet Golgatan ristinpuulle. Hän kantoi koko maailman synnit harteillaan. Jeesus ei tavoitellut maallista rikkautta eikä kunniapaikkoja. Niitä mies varmaan kuvitteli saavansa hänen seurassaan. Mutta Jeesus kutsui häntä johonkin aivan muuhun. "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua" (Luuk. 9:23).


Jeesuksen seuraamiseen ei riitä mikään hetken mielijohde. Jeesuksen seuraaminen on mahdollista vain hänen ehdoillaan. Ehdot ovat karut, kustannukset suuret eikä kielteisiä puolia peitellä. Hintana on torjuntaa ja kodittomuutta. Elämän arjessa kaikki yli-innokkuus karisee pois. Meistä itsestämme lähtöisin oleva joutuu antamaan tilaa sille, minkä Pyhä Henki saa aikaan. Tätä koulua jokainen kristitty joutuu käymään. Se on myös teidän lähetystyöhön siunattavien osa. Meidän tulee vähetä, jotta Kristus pääsee esille. Siihen suostuminen ei aina ole helppoa. Joskus se tekee suorastaan kipeää. Mutta vain siten voimme olla Kristuksen käytössä.

 

Toiselle miehelle Jeesus esitti suoran kutsun: "Seuraa minua!" Tämä kuitenkin vastasi: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus tokaisi: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa."


Mies yllättyy, kun Jeesus ei sallinut hänen ensin käydä hautaamassa isäänsä. Eikö juuri Jeesus ollut teroittanut vanhempien kunnioittamista? Juutalaisuuden mukaan pojan tärkeimpiä velvollisuuksia oli isänsä hautaamisesta huolehtiminen. Jopa lain tutkiminen piti keskeyttää tämän palvelustyön vuoksi.

 

Jeesuksen karkeat sanat eivät johtuneet tilannetajun pettämisestä. Jeesus näki miehen läpi. Kuolleet haudattiin silloisen tavan mukaan päivän kuluessa kuolemasta. Miehen isä ei ollut kuollut, muuten hän olisi jo hautajaisvalmisteluissa. Isän hautaaminen oli sanonta, joka tarkoitti "anna minun palvella isääni tämän elinajan, kunnes hän on kuollut ja haudattu", sitten minä tulen seuraamaan sinua. Tässä tapauksessa Jeesuksen jyrkkä reaktio oli aivan paikallaan: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa."

 

Vapahtajan kohtaaminen merkitsee aina arvojen uudelleen arviointia. Evankeliumin mies ei ollut siihen valmis. Kun Jeesus kutsuu, silloin joudumme kysymään, mikä on tärkeintä. Hyvin helposti tämä maailma ja aika kietovat pauloihinsa. Tärkein, yhteys Jumalaan, syrjäytyy ja jää taka-alalle. Mukaudumme tämän maailman mukaan. Ja kuitenkin iankaikkisuuden näkökulmasta on vain yksi tärkeää. Edellinen kristinoppimme ilmaisee sen ytimekkäästi: "Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia." Kaikki muu on tämän rinnalla toisarvoista, toki tärkeää, mutta vähemmän tärkeää.

 

Te lähetystyöhön siunattavat olette joutuneet arvioimaan sen, mikä elämässä on tärkeintä ja mihin järjestykseen elämänalueet on Kristuksen seuraajana laitettava. Olette vastanneet Jeesuksen kutsuun. Hän on antanut kutsumuksen lähetystyöhön ja nyt johdattanut tähän hetkeen, siunattavaksi tässä messussa. Kutsuessaan hän myös varustaa ja siunaa. Siksi ette ole omalla asiallanne ettekä omien voimienne tai oman viisautenne varassa.

 

Kolmas Jeesuksen kutsuma mies halusi seurata Jeesusta, mutta hänen piti päästä ensin hyvästelemään kotiväkensä. Jeesus vastasi hänelle yhtä tylyn tuntuisesti kuin kahdelle muullekin: "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan."


Jeesus ei vaatinut seuraajiltaan perhesiteiden katkaisemista. Hän päinvastoin antoi esimerkin niiden vaalimisesta. Riippuessaan Golgatan ristinpuulla, tuskallisen kuoleman jo lähestyessä, hän pyysi rakkainta opetuslasta huolehtimaan äidistään. Jotakin samanlaista välittämistä ja huolenpitoa hän odottaa meiltäkin suhteessa läheisiimme. Mutta nyt ei ollut kyse siitä. Miehen pyyntö tarkoitti lähtöluvan pyytämistä isältä. Jos vastaus olisi "Jumala kanssasi" tai "mene rauhassa", hän saisi luvan. Käytännössä jos poika olisi kertonut, että haluaisi jättää normaalin elämänsä ja lähteä kiertelevän porukan matkaan, vastaus olisi ehdoton "ei". Jo kuulijakin tiesi sen. Mies siis halusi ilmaista Jeesukselle, että hän kyllä on periaatteessa kiinnostunut, mutta isälläni on enemmän valtaa kuin sinulla, joten minun pitää kysyä häneltä. Isän valta oli ylivertainen. Sen ajan kulttuurissa aikuiset pojatkin menivät isän luokse pyytääkseen tältä esimerkiksi lupaa matkoille ja siunausta isoille päätöksilleen. Kyse oli siitä, kuka hallitsee loppujen lopuksi elämääni. Jeesuksen viesti oli selvä: Jumalan tuli olla elämässä ensimmäisellä sijalla.

 

Vertaus kyntäjästä, joka laskee kätensä auraan, mutta katsoo taakseen, on puhutteleva. Liian hyvin se kuvaa meitä ja oman aikamme kristillisyyttä. Haluaisimme olla kirkkona ja yksityisinä kristittyinä hyväksyttyjä, arvostettuja, suosittuja. Mutta työn tuloksellisuutta ei takaa sivuille tai taakse vilkuileminen, ei mikään viisaskaan laskelmointi, vaan selvä tietoisuus päämäärästä ja tehtävästä, joka kristityillä ja kirkolla on. Kirkko on sitä varten, että ihmiset pelastuisivat, löytäisivät elävän uskonyhteyden Jumalaan. Siksi tarvitaan lähetystyötä. Siksi tarvitaan lähetystyöntekijöitä ja lähettäjiä. Kirkolta ja sen jokaiselta jäseneltä kysytään ennen muuta uskollisuutta Herralleen eikä ihmisten ja maailman suosiota ja hyväksyntää.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Tämän pyhäpäivän evankeliumi hämmentää mieltä. Näinkö mahdotonta meidän on seurata Jeesusta? Hän muistuttaa meitä seuraamisen seurauksista. Häntä seuraava ei saavuta kaikkea sitä, mitä maailmassa elävä ihminen saavuttaa. Jeesuksen seuraaja tulee monesti torjutuksi ja hän saa kokea olevansa vieras ja muukalainen tässä maailmassa. Se tuntuu pahalta ja tekee kipeää. Mutta Jumalan siunaus kantaa pidemmälle kuin se suosio, jonka ihmisiltä hetkellisesti saamme.

 

Kyse on myös siitä, miten ja millaisista arvoista arvomaailmamme rakentuu. Jeesus kehottaa meitä etsimään ensisijaisesti Jumalan valtakuntaa. Ajalliset arvot rakentuvat ikuisista arvoista päin. Jumalan siunaus alkaa elämän ensi hetkestä. Se kattaa koko elämän ja kaikki sen tarpeet.

 

Ja vielä Jeesus varoittaa meitä lykkäämästä ratkaisua huomiseen tai kauemmaksi tulevaisuuteen. Ei ole varaa hidasteluun. Kutsuun vastaamisen siirtäminen tuonnemmaksi vain kertoo, mikä meille on tärkeää. "On tärkeämpää kaikki muu, Jumala silloin unohtuu", todetaan tämän sunnuntain virressä. Siksi Jeesuksen kutsu on vakava ja tärkeä juuri tänään.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Saarna lähetysjuhlilla Haminassa 9.6.2012

Saarna lähetystyöntekijöiden siunaamisessa Suomen Lähetysseuran lähetysjuhlilla 9.6.2012 Haminassa

 

 

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:16-20)

 

"Monesti tuntuu siltä, että työnteko on aivan toivotonta ja turhaa. Tuntuu kuin pahan valta olisi liian väkevä ja pimeyden voimat olisivat liian suuret evankeliumin voitettaviksi. Tuntuu kuin Herra olisi voimansa salannut. Vuoden 'saavutuksia' katsellessa pää painuu alas ja sydämestä kohoaa huokaus: 'Herra, armahda meitä.' " Näin kirjoitti päiväkirjaansa Kiinassa kahdeksan vuosikymmentä sitten, vuoden 1932 lopussa lähetyssaarnaaja Toivo Koskikallio (Rosvoja ja rauhantekijöitä. Suomen Lähetysseura 1962, s. 71).

 

Koskikallion kokemus on tuttu monelle lähetille, kirkon työntekijälle ja kristitylle. "Monesti tuntuu siltä, että työnteko on aivan toivotonta ja turhaa. Tuntuu kuin pahan valta olisi liian väkevä ja pimeyden voimat olisivat liian suuret evankeliumin voitettaviksi." Voimattomuus, epäilykset ja näköalattomuus uhkaavat. Tällainen tunto ei ollut vieras myöskään Jeesuksen opetuslapsille.

 

Kuulimme äsken Matteuksen evankeliumin viimeiset jakeet. Opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Jeesuksen vuorella. Hänet nähtyään he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Mutta Jeesus antoi tehtävän myös niille muutamille, jotka epäilivät. Ihmisen epäily tai vähäinen usko ei estä Jumalan suuria tekoja. Lähetyskäsky avaa rohkaisevan näköalan kirkon työhön ja kristityn tehtävään.

 

Lähetyskäskyssä on kolme osaa: valtuutus, käsky ja lupaus. Näissä on tärkeä sanoma niin teille tänään lähetystyöhön siunattaville kuin lähettävälle seurakunnalle.

 

Ensinnä Jeesus ilmaisee valtuutuksensa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." Lähettäjänä on taivaan ja maan Herra. Häneltä tulee valtuutus siihen tehtävään, jonka hän antaa ja johon hän kutsuu. Tänään iloitsemme teistä, jotka olette kuulleet Jumalan kutsun ja jotka siunataan lähetystyöhön. Ette ole omalla asiallanne, kun valtuuttajanne on itse taivaan ja maan Herra. Se antaa rohkeuden työhön, mutta tekee samalla hyvin nöyräksi.

 

Jeesuksen ilmaiseman valtuutuksen äärellä on tärkeää huomata, ettei lähetys ole ainoastaan joidenkin siitä innostuneiden seurakuntalaisten toimintaa tai lähetystyössä toimivien asia. Lähetystyö on seurakunnan perustehtävä. Se perustuu taivaan ja maan Herran antamaan valtuutukseen. Se on koko kirkolle annettu tehtävä. Siksi evankeliumin julistamisen, tapahtuu se miten tahansa, tulee läpäistä koko seurakunta. Kristillisen kirkon elämä on lähetettynä olemista. Kristuksen kutsumina ja valtuuttamina hänen seuraajansa vievät todistusta Herrastaan kaikkeen maailmaan. Ilman Jeesuksen valtuutusta emme istuisi nyt tässä tilaisuudessa, ei olisi lähetystyöhön siunattavia, ei olisi Suomen Lähetysseuraa, ei olisi ylipäänsä koko kristillistä kirkkoa.

 

Lähetys nousee kirkon olemuksesta. Vain perusteissaanvahva ja asiaansa uskova kirkko tekee lähetystyötä. Siellä missä kirkon identiteetti horjuu, lähetys asetetaan kyseenalaiseksi ja aikanaan se loppuu kokonaan. Juuri siksi on tärkeä muistaa, keneltä valtuutus tehtävään on saatu. Kirkon ei tarvitse piilotella tai pyydellä anteeksi lähetystyötä. Lähetys on varsinainen tehtävämme.

 

Toiseksi Jeesus antaa käskyn: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa." Tehtävä on siis annettu. Ja lähetyskäsky on käsky. Menkää ja tehkää. Kastakaa ja opettakaa.

 

Jeesuksen käsky on tullut entistä ajankohtaisemmaksi myös omassa maassamme, kun niin kaste kuin kristillinen opetus on asetettu kyseenalaiseksi. Kummastakaan kirkko ei voi tinkiä, jos se aikoo olla uskollinen lähettäjälleen. Käsky on käsky, se ei ole suositus tai viitteellinen ohje. Siksi se on otettava todesta.

 

Nykyisin on muotia korostaa, että jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Relativismin ydinkäsite on suvaitsevaisuus. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Yleisen mielipiteen paine ja median kasvava valta luovat kirkolle kiusauksen olla moderni ja enemmistön hyväksymä. Kasteen sijasta saatetaan pyytää lapsen siunaamista ja uskonnonopetus halutaan korvata neutraalilla arvokasvatuksella ja uskontotiedolla. Uskontopluralismi ja relativismi kyseenalaistavat kristillisen uskon perusteet ja vievät pohjan koko kristilliseltä lähetystyöltä.

Evankeliumi ei ole puhetta Jeesuksesta, vaan itse Jeesus, ei sanoma pelastuksesta, vaan pelastus itse. Hyvä uutinen, sanoma Kristuksesta ei ole vain viesti, vaan siihen sisältyy elämää muuttava ja ihmistä vapauttava voima. Siksi Jeesus antoi käskyn: Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Tähän työhön teidät tänään siunattavat lähetetään, on tehtävänne mikä tahansa. Tässä on varsinainen päämääränne, työskentelette missä tahansa.

Samalla lähetyskäsky on kirkolle ajankohtainen muistutus pitää lujasti kiinni perustehtävästään. Sanoma Kristuksesta ei ole mikä tahansa viesti tai yleinen aate, jonka kuka tahansa voi määritellä miten tahansa. Sillä on selvät tuntomerkit ja kriteerit ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Kristillisen kirkon yksi keskeinen tehtävä on apostolisen uskonperinnön vaaliminen, tallentaminen ja siirtäminen. Se tapahtuu kasteen ja opetuksen kautta. Kristillisen uskon tulevaisuus riippuu ratkaisevasti siitä, miten aito evankeliumi säilyy ja siirtyy yhä uusille sukupolville.

 

Kolmanneksi lähetyskäskyyn sisältyy lupaus: "Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."Jeesuksen antama tehtävä ei pääty käskyyn vaan lupaukseen. Koko Matteuksen evankeliumi päättyy tähän samaan rohkaisevaan vakuutukseen. Viimeisenä ei ole käsky, vaatimus tai määräys. Viimeisenä on lupaus.

 

Lähetyskäsky avaa koko Matteuksen evankeliumin sisällöllisen kaaren. Evankeliumin viimeiset sanat viittaavat nimittäin evankeliumin alkuun. Enkeli ilmoitti Joosefille, että Marian synnyttämä poika tulee olemaan Immanuel. Suomennettuna se merkitsee: Jumala meidän kanssamme (Matt. 1:23). Jeesus ei ollut vain profeetta, vaan hän oli itse Jumala. Sen hän osoitti lopullisesti pääsiäisen tapahtumissa. Ylösnoussut Jeesus on omiensa kanssa kaikki päivät siihen saakka, kunnes tämä maailmanaika päättyy. Siksi Jeesus ei ainoastaan lähetä työhön. Hän lähtee itse mukaan.

 

Me emme tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta yksi on varma. Jeesuksen lupaus olla kanssamme pitää paikkansa. Tämä lupaus koskee niin teitä lähtijöitä kuin kotimaahan jääviä, niin teitä lähettien omaisia ja läheisiä kuin meitä kaikkia seurakuntalaisia.

 

Jeesuksen lupaus olla kanssamme kaikki päivät koskee myös kirkkoa. Hengellisesti vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Se on tietoinen omasta kutsumuksestaan ja tehtävästään. Kirkko ei kuitenkaan voi elää missään oman voiman tunnossa. Se on aina kaikessa riippuvainen lähettäjästään ja Herrastaan, jonka tie tässä maailmassa on ristin ja kärsimyksen tie. Juuri siksi on tarpeen kuulla lähettäjän oma lupaus: "Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."Hänen läsnäoloonsa luottaen ja turvautuen voimme iloisin ja rohkein mielin toteuttaa lähetystehtävää.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Lappeen Marian kirkko 8.6.2012

Saarna Lappeenrannan teknillisen yliopiston promootiojumalanpalveluksessa 8.6.2012 Lappeen Marian kirkossa

 

Näin sanoo Herra:
- Taivas on minun valtaistuimeni,
maa on koroke minun jalkojeni alla.
Millaisen talon te minulle rakentaisitte,
millaisen asuinsijan?
Kaiken tämän on minun käteni tehnyt,
niin nämä ovat syntyneet,
sanoo Herra.
Köyhää minä katson, köyhää,
hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa. 
(Jes. 66:1-2)

Akateeminen kulkue on saapunut juhlapaikalta kirkkoon. Näin Lappeenrannan teknillisen yliopiston tohtoripromootiossa liitytään vanhaan historialliseen jatkumoon. Maamme ensimmäisen yliopiston Turun Akatemian vihkiäisjuhlasta vuonna 1640 lähtien promootiojuhlallisuuksiin on kuulunut jumalanpalvelus. Se kertoo yliopiston ja kirkon pitkästä historiallisesta yhteydestä. Näiden kahden yhteisön vuorovaikutuksessa on muovautunut elämänmuotomme ja sivistyksemme pohja sekä käsityksemme maailmasta ja elämästä.

 

Promootiojumalanpalvelus ei ole ainoastaan historiallinen seremonia. Sillä on tätä syvempi sisältö. Sen viesti on vahva: tieteellä on tärkeä merkitys, mutta elämässä on muitakin ulottuvuuksia.

 

Tiedeyhteisölle itsenäinen tieteenharjoitus, riippumaton tutkimus, kriittisyys, vapaus ja totuuden etsintä ovat välttämättömiä lähtökohtia. Tänään te korkeimman akateemisen oppiarvon saaneet osoitatte, millaisia saavutuksia tieteellinen tutkimus tuottaa. Tohtorin hattu ja miekka jäävät merkeiksi onnistumisesta, ilosta ja saavutuksista. Samalla ne muistuttavat, että tohtori on kutsuttu vaalimaan ja edistämään länsimaisen sivistyksen yleviä arvoja: totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Tämä on aina ollut tieteen ja yliopiston tehtävä. Muutaman vuoden takaisessa yliopistolaissa todetaan yhä, että yliopistojen tehtävänä on kasvattaa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Te tänään promovoidut tohtorit olette tutkimustyöllänne ja elämällenne olleet mukana itseänne suuremmassa tehtävässä. Tieteen saavutukset ovat huikeita. Jo yksin teidän tutkimuksenne kertovat siitä.

 

Tiedeyhteisö arvostaa itsenäisyyttä ja vapautta, tietoa ja älyä, kurinalaista metodiikkaa, loogista ajattelua ja päättelyä sekä johtopäätösten tekoa. Kun tiedeyhteisö tulee kirkkoon, se ilmaisee, ettei ihminen ole ainoastaan järkeä ja logiikkaa. Järki ei ole koko totuus. Tiede ei ole ainoa elämänalue. On olemassa todellisuus, joka ylittää rationaalisen päättelyn rajat, todellisuus, joka on ihmisen järjen ulottumattomissa.

 

Noin 2700 vuoden takaa profeetta Jesajan kirjassa Jumala kysyy: "Taivas on minun valtaistuimeni, maa on koroke minun jalkojeni alla. Millaisen talon te minulle rakentaisitte, millaisen asuinsijan? Ihmiselle heitetään haaste. On olemassa jotain - tai oikeastaan joku -, joka ylittää ihmisymmärryksen ja ihmisen mahdollisuuden rajat. Se on enemmän ja lujempaa kuin inhimillinen tieto ja ymmärrys ja niiden jatkuva muutos. Näkymä avautuu toisenlaiseen todellisuuteen, Jumalaan. Hän sanoo: "Kaiken tämän on minun käteni tehnyt, niin nämä ovat syntyneet."

 

Todellisuus on enemmän kuin inhimillinen maailma. Elämä on enemmän kuin tiede. Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Marquez on todennut osuvasti: "Ainoa, minkä tiedän ilman pienintäkään epäilystä on, että todellisuus ei pääty tomaatin hintoihin." Aitoon tieteeseen kuuluu tietoisuus siitä, että tiede ei selitä kaikkea. Todellisuus on suurempi kuin minkä ihminen kykenee selittämään. Nöyrälle epäilylle tulee aina olla tilaa.

 

Jumalanpalveluksessa katsotaan elämää tästä todellisuudesta käsin. Kun luotu on Luojansa edessä, hän voi nähdä elämän lahjana ja täynnä mahdollisuuksia, mutta hän näkee myös oman rajallisuutensa. Tiede ja usko ovat tässä merkittävän samankaltaisia. Aito usko ja rehellinen tiede suhtautuvat kohteeseensa samalla tavalla, kunnioituksella. Kumpikin tietää olevansa tekemisissä meitä ihmisiä suuremman todellisuuden kanssa. Sitä todellisuutta ei oteta omiin käsiin, vaan sen edessä pysähdytään kysellen, ihmetellen ja tutkien. Merkittävimmät tutkijat ja tunnetuimmat kristityt ovat usein olleet nöyriä ihmisiä.

 

Ihmisen paradoksi on siinä, että elämä on meidän kädessämme - eikä kuitenkaan ole. Monessa asiassa olemme tohtoreita ja korkeasti oppineita. Erityisesti tänään on syytä iloita siitä. Samalla me kaikki olemme kuitenkin vasta aloittelijoita, fukseja ja noviiseja. Elämä tuo eteen kysymyksiä, joihin vastaaminen ei onnistu tieteenteon välineillä. Elämän suurimpiin ja vaikeimpiin kysymyksiin ei löydykään vastausta kateederilta tai kirjastoista, tietokoneiden äärestä tai laboratorioista. Jokaiselle tulee hetkiä, jolloin oma taito hallita elämää osoittautuu keskeneräiseksi. Mikä ja kuka minä olen, mistä tulen ja minne menen? Mistä saan voiman elää oikein ja tehdä hyvää? Miten ja minkä avulla jaksan elää, erityisesti kärsimyksen ja kuoleman äärellä?


Tällaisiin hetkiin kuulemme Jesajan kirjasta Jumalan lupauksen: "Köyhää minä katson, köyhää,
hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa."
 Tämä on lupaus armosta. Se on rakkautta, jota ei ansaita opintosuorituksilla, arvosanoilla tai tutkinnoilla. Se on Jumalan huolenpitoa, joka kohdistuu niin fuksiin kuin tohtoriin, niin vasta-alkajaan kuin professoriin pelkästä rakkaudesta, ilman omia ansioita.

 

Tieteen saralla ihmiset erottuvat toisistaan. Menestyvään tieteeseen kuuluu tinkimätön pyrkimys eteenpäin ja huipulle. Aito kilpailu sekä oman itsensä että toisten tutkijoiden kanssa on välttämätön edellytys tieteellisen tiedon kasvulle. Mutta kilpailu on toisinaan myös kuluttavaa ja armotonta.

 

Jumalan edessä olemme kaikki samalla viivalla. Jumalan armon varassa ihminen löytää itsensä ja saa elämälleen mielen ja tarkoituksen. Siksi on tärkeää, että akateeminen juhlakulkue saapui promootioaktin jälkeen kirkkoon. Se viestii: Sinä olet arvokas ja tärkeä, et siksi, mitä olet tehnyt tai saavuttanut. Olet arvokas ja tärkeä siksi, että olet ihminen, jota Jumala rakastaa.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Mikkelin tuomiokirkko 27.5.2012

Saarna pappisvihkimysmessussa 27.5.2012 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Jeesus sanoi Nikodemokselle: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:16-21)

 

"Suvivirsi kelpaa vaikka usko Jumalaan hiipuu." "Suomalaiset haluavat laulaa suvivirttä mutta eivät usko Jumalaan." Tällaisia otsikoita sai aikaan äskettäin julkaistu suomalaisten uskonnollisuutta kartoittava tutkimus. Sen mukaan kirkkoon ja sen luomiin perinteisiin suhtaudutaan myönteisesti, mutta usko kristillisiin opetuksiin on entistä vähäisempää. Oppiin pitäytyvien osuus on Suomessa laskenut useiden vuosikymmenten ajan. Sen sijaan uskonto on monelle osa suomalaista kulttuuria, perinnettä ja elämäntapaa. Suvivirttä halutaan laulaa, mutta uskoa Jumalaan sävyttää epävarmuus.

Tällaisessa tilanteessa Kristuksen kirkko viettää Suomessa tänään syntymäpäiväänsä, helluntaita. Tällaisessa tilanteessa kirkkoon ja Mikkelin hiippakuntaan vihitään uusia pappeja. Helluntain evankeliumiteksti rohkaisee niin teitä tänään kirkon virkaan ordinoitavia kuin meitä kaikkia.

Ensinnä evankeliumi tuo esille kristinuskon perussanoman. Juutalainen lainoppinut, farisealaiseen puolueeseen kuuluva Suuren neuvoston jäsen Nikodemos tuli yöllä keskustelemaan Jeesuksen kanssa. Hän halusi päästä perille perimmäisistä kysymyksistä. Miten ihminen pelastuu? Miten ihminen voi päästä siihen Jumalan valtakuntaan, josta Jeesus opetti?

Jeesus opetti Nikodemosta uudestisyntymisestä sekä omasta persoonastaan ja tehtävästään. Koko keskustelu huipentui pienoisevankeliumiin: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Tässä on kristinuskon ydin: Jumalan rakkaus luomaansa maailmaa kohtaan. Synti särki ihmisen ja Luojan välisen yhteyden. Siitä lähtien ihminen on etsinyt yhteyttä Luojaansa. Jumala itse rakensi sillan sen kuilun yli, joka erottaa hänen luomansa ihmiset hänestä. Hän lähetti ainoan poikansa Jeesuksen Kristuksen sovittamaan syntimme ristinkuolemallaan.

Merkillepantavaa on pienoisevankeliumin verbimuoto "on rakastanut". Se tarkoittaa historiallista, kertakaikkista tapahtumaa. Kreikankielinen menneen ajan muoto viittaa siihen, että Jumalan rakkauden teko on ainoa laatuaan eikä tarvitse toistamista. Se minkä Jumala teki, tehtiin kerralla valmiiksi meidän hyväksemme. Meidän ei tarvitse itse tehdä mitään lisää päästäksemme Jumalan rakkaudesta osallisiksi. Uskolla sen voi itselleen omistaa.

Usko merkitsee Jumalan rakkauden vastaanottamista, epäusko sen hylkäämistä ja jäämistä ikuisen elämän ulkopuolelle. Kuka voi joutua kadotukseen, jos Jumala on kerran kaikkia rakastanut? Jumala ei tuomitse sitä, joka hylkää Jeesuksen. Ihminen tuomitsee itse itsensä torjumalla Jeesuksen.

Merkittävä on myös pienoisevankeliumin sana "maailma". Jumala ei rakastanut vain määrättyä etnistä ryhmää, kansaa, ei vain hyviä ihmisiä, ei vain niitä jotka häntä rakastavat, vaan maailmaa. Jumala rakasti sitä, joka ei rakkautta ansaitse, kiittämätöntä, yksinäistä, josta kukaan ei välitä, ihmistä, joka ei Jumalasta piittaa, sellaistakin, joka halveksii Jumalan rakkautta. Kirkkoisä Augustinus on sanonut: "Jumala rakastaa meitä jokaista niin kuin olisimme hänen rakkautensa ainoa kohde." Hänen syvin tahtonsa on, ettei yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Piispa Aimo T. Nikolainen kertoo kysyneensä kerran Afrikassa pitkään työtä tehneeltä lähetystyöntekijältä, miksi eri heimojen kielille käännetään ensimmäiseksi Johanneksen evankeliumi. Hän sai vastaukseksi: "Se kertoo sen, että Jumala välittää meistä ihmisistä, kaikista ihmisistä."

Tämä on myös nykysuomalaisen peruskysymys. Kelpaanko minä? Hyväksytäänkö minut? Riitänkö tällaisena kuin olen? Mikä merkitys on elämälläni? Helluntain evankeliumi kertoo: Jumala välittää. Sinä kelpaat, et itsesi vuoksi, vaan Jeesuksen Kristuksen tähden. Sinä riität, et sellaisena kuin olet, vaan Jeesuksen sovittamana ja lunastamana, olet sitten millainen tahansa. Jumalan rakkaudesta avautuu elämän mielekkyys ja tarkoitus.

Tässä on kristinuskon perussanoma. Tämän viestin välittämistä varten kirkko on lähetetty maailmaan. Papin tehtävänä on julistaa evankeliumia Jumalan rakkaudesta. Siitä avautuvat viranhoidon monet ulottuvuudet. Mutta pappi ei ainoastaan välitä evankeliumia muille. Hän saa myös itse elää samasta evankeliumista. Tämä on tärkeää muistaa työn ja arjen paineiden keskellä.

Toiseksi evankeliumi tuo esille Pyhän Hengen merkityksen. Äkkiseltään tuntuu oudolta, että Pyhää Henkeä ei helluntain evankeliumissa mainita nimeltä. Sitäkin selkeämmin avautuu Hänen tärkein tehtävänsä tässä maailmassa synnyttää uskoa Kristukseen. Vain Pyhän Hengen vaikutuksesta voimme uskoa Jeesukseen henkilökohtaisena Vapahtajana. Ilman Pyhän Hengen työtä voimme kyllä uskoa Jeesukseen historiallisena henkilönä ja jopa pitää häntä hyvän elämän esikuvana. Mutta vain Pyhän Hengen herättämä usko kytkee meidän olemassaolomme, elämämme ja tulevaisuutemme ristillä kuolleeseen ja ylösnousseeseen Kristukseen. Pyhä Henki vakuuttaa meidät Jumalan rakkaudesta.

Kirkon elämä on täysin riippuvainen Pyhän Hengen toiminnasta. Siksi on tärkeää muistaa, että kirkkoa eivät määritä gallupkyselyt siitä, millainen käsitys ihmisillä on Jumalasta. Kirkkoa eivät liioin määritä tutkimukset siitä, mitä mieltä ihmiset ovat kirkosta. Kirkkoa ei luoda myöskään lehtien yleisönosastoissa tai sosiaalisen median keskustelupalstoilla.

Gallupeilla, tutkimuksilla ja julkisella keskustelulla on tärkeä merkityksensä. Mutta pohjimmiltaan kirkko on muuta kuin ihmisyhteisö. Muistan kunnioitetun opettajani, professori Martti Parvion opetuksen, kuinka kirkon työssä kaiken tulee tapahtua epikleesin eli Pyhän Hengen avuksipyytämisen ilmapiirissä. Kirkko on Kristuksen ruumis, Corpus Christi mysticum. Sitä rakennetaan hengellisesti sisältä päin rukouksen ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta. Kirkon tärkein tehtävä on olla aito ja uskollinen sanomalleen. Kirkko ja kristitty löytävät syvimmän olemuksensa Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä peruslähtökohta on jokaisen papin tärkeä jatkuvasti pitää mielessään. Se auttaa asettamaan lukemattomat tehtävät ja ihmisten odotukset tärkeysjärjestykseen ja pitää työn oikeassa kurssissa.

Jumalan rakkaus ei ole sormien läpi katsovaa rakkautta, vaan pyhää rakkautta. Sen tehtävänä on muuttaa tämä maailma, ei paikkailla sitä. Tämän työn välikappaleiksi on tänään papiksi vihittävät kutsuttu.

Hyvät seurakuntalaiset. Helluntai muistuttaa siitä, että niin kirkon elämä kuin ihmisen usko ovat Pyhän Hengen työtä. Vanhan helluntairukouksen pyyntö on ihmisen peruskysymysten ja uskonnollisuuden muutosten keskellä entistä ajankohtaisempi: "Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan."

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Savitaipaleen kirkko 22.4.2012

Saarna piispantarkastuksen messussa 22.4.2012 Savitaipaleen kirkossa

 

Jeesus sanoi:
"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä."
Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. Siksi Jeesus jatkoi:
"Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän."
 (Joh. 10:1-10)

 

Evankeliumitekstissä Jeesus kuvaa itseään kahdella eri tavalla. Ensinnä hän ilmoittaa olevansa hyvä paimen. Toiseksi hän sanoo olevansa lammastarhan portti.

 

Joitakin vuosia sitten tiedusteltiin pääkaupunkiseudun koululaisilta eräiden Raamatun sanojen merkitystä. Kysely paljasti, että vain harvat ymmärsivät sanan paimen. Monille meistä Jeesuksen vertaus itsestään hyvänä paimenena on tuttu. Itse muistan pyhäkoulutaulun, jossa Jeesus oli kuvattuna paimenena ja jokaisesta pyhäkoulukerrasta sai yhden lampaan laumaan lisättäväksi. Ehkä monille kuva Jeesuksesta paimenena voi olla liiankin tuttu, loppuun kaluttu. Siksi sen sanoma menee helposti ohi. Tyydymme vain sellaiseen pyhäkoulun kiiltokuvatunnelmaan Jeesus-paimenesta.

 

Jeesuksen ajan ihmisille puhe paimenesta oli elävää. Se oli tuttua niin jokapäiväisestä elämästä kuin pyhistä kirjoituksista. Joka päivä he näkivät paimenten liikkuvan laumoineen laitumilla ja juottopaikoilla, olivat ehkä itsekin paimenia. Ja jokainen heistä epäilemättä tunsi psalmin 23: "Herra on minun paimeneni." Kun Jeesus vertaa itseään paimeneen, hän ei tarkoita vuosikymmenten takaista suomalaista lehmipaimenta. Hän ei tarkoita myöskään elokuvista tuttua amerikkalaista cowboyta. Jeesus puhuu vertauksessa itämaisesta lammaspaimenesta. Palestiinassa paimentava mies ei kulkenut hätistellen laumansa perässä, vaan johti laumaa kulkien sen edellä, toki tarpeen vaatiessa myös sivulla tai takanakin. Poikia ei lähetetty paimeneen, siihen tarvittiin vahvoja miehiä. Paimenen oli pystyttävä puolustamaan laumaa sitä uhkaavilta vaaroilta, pedoilta, varkailta ja vihollisilta. Paimentaminen oli karua ja kovaa työtä, joka vaati rohkeutta, lujuutta ja voimaa. Tämä kaikki oli hyvin tuttua Jeesuksen kuulijoille.

 

Paimenet eivät olleet arvostettuja. He kuuluivat joukkoon, josta käytetään nimeä syntiset. Heidän asemaansa kuvaa se, etteivät he voineet toimia oikeudessa todistajina. Samaan porukkaan kuuluivat myös aasinkuljettajat ja verojen kerääjät. Paimenet olivat syntisiä erityisesti siksi, että he paimentaessaan laumojaan vuorilla tulivat kulkeneeksi monien epäpyhien paikkojen kautta. Näin he saastuivat kelpaamattomiksi jumalanpalvelusvieraiksi. Heistä tuli syntisiä, joiden kanssa oikealla juutalaisella opettajalla ei olisi tullut olla mitään tekemistä. Tämä ei estänyt Jeesusta vertaamasta itseään paimeneen.

 

Mitä Jeesuksen vertaus paimenesta puhuu meille, joille paimen on vain kuva menneisyydestä ja kadonnut ammatti?

 

Evankeliumitekstistä välittyy vahva turvallisuuden tunto. "Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä." Tässä on suuri lupaus. Jeesus tuntee oman laumansa. Meidät on jo lapsuudessa pyhässä kasteessa liitetty tähän hyvän paimenen laumaan. Jeesus tuntee meidät nimeltä. Siksi tärkeintä elämässä on pysyä Jeesuksen laumassa. Jos kuulut tähän laumaan, niin saat olla siitä iloinen ja kiitollinen. Se on parasta, mitä sinulla voi olla. Mutta jos olet kadonnut lammas, joka on lähtenyt omille teilleen ja sanonut hyvästit Jeesukselle, niin muista, että Jeesus etsii sinua. Hän etsii kadonnutta kunnes sen löytää. Vertaus kadonneesta lampaasta ja etsivästä paimenesta paljastaa tämän: "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää?" (Luuk. 15:4) Jeesuksessa toteutuu se, mitä Vanhan testamentin profetiassa sanotaan: "Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa" (Hes. 34:16) Tällainen on hyvä paimen, Jeesus Kristus.

 

Miten kuva laumaansa kaitsevasta paimenesta sopii nykyaikaan? Aikamme ihminen ei juuri välitä paimennettava olemisesta. Hän tahtoo olla täysi-ikäinen, riippumaton, itsenäinen. Hän haluaa pysyä vapaana, omana herranaan eikä alistuvana lampaana. Äkkiseltään näyttäkin siltä, että paimen joutaa sinne, minne se on maassamme ammattinakin siirtynyt: historian romukoppaan.

 

Kuitenkin ajatus itsenäisestä, täysi-ikäisestä ihmisestä on näköharhaa. Se joka irtisanoutuu kaikista paimenista, pettää vain itsensä. Paimenista me olemme pääsemättömissä. Aina on joku paimen houkuttelemassa meitä oman aatteensa tai elämäntapansa laitumelle. Olemmeko esimerkiksi tajunneet, miten meitä muokkaavat nykyajan sähköpaimen: televisio ja Internet sekä koko media? Entä mainonta ja markkinointi tai yleinen mielipide? Omaperäisinkin yksityisajattelija on ollut jonkun paimenen johdateltavana.

 

Kypsyyttä on tiedostaa paimenensa ja viisautta on valita hyvä paimen. Hyvän paimenen ääni ei vaienna ajattelua eikä johda älylliseen epärehellisyyteen. Päinvastoin se antaa meille kyvyn suunnistaa oikein tämän maailman monien äänien joukossa ja arvojen sekamelskassa. Hyvän paimenen laumassa on turvallista olla.

 

Joudun toisinaan vastaamaan kysymykseen, miksi uskon Jeesukseen. Mitä usko Jumalaan antaa? Minulle se merkitsee turvallisuutta, perusluottamusta siihen, että Jumala on läsnä elämässäni, en ole yksin. Hän on ottanut minut yhteyteensä. Kuulun hyvän paimenen laumaan, kristilliseen kirkkoon. Oikea paimen kohtaa jokaisen lampaan yksilönä, hän ei unohda laumastaan ketään. Mutta samalla hän johtaa yksilön laumaan, yhteisöön. Paimen haluaa hoitaa ja ruokkia lampaitaan seurakunnassa. Tässä mielessä lammas laumaeläimenä on kristityn esikuva, sillä yhteys seurakuntaan on Jumalaan uskovan elinehto. Olen iloinen siitä, että täällä Savitaipaleella kirkon jäsenyys on arvossa. Pitäkää huoli siitä, että myös tulevat sukupolvet ymmärtävät seurakunnan merkityksen ja tahtovat siihen kuulua.

 

Toiseksi Jeesus sanoo evankeliumitekstissä olevansa lammastarhan portti. Yöksi lampaat vietiin usein aitaukseen, johon koottiin useiden paimenien laumat. Yksi paimenista asettui oviaukkoon vartioon. Hänen ohitseen ei mikään eikä kukaan päässyt huomaamatta tai ilman lupaa. Paimen oli kuin ovi. Jeesus tarkoittaa, että pelastukseen on vain yksi tie ja portti, Jeesus itse. Hänen kauttaan, hänen sovitustekonsa kautta ihminen pelastuu ja pääsee taivaaseen. Ilman Jeesusta joutuisimme itse vastaamaan pahuudestamme. Sitä emme kestäisi. Turvautuminen Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on ainoa mahdollisuutemme.

 

Huhtikuun puolivälissä 1865 kajahti eräässä Washingtonin teatterissa laukaus, jota on kutsuttu Yhdysvaltain sisällissodan viimeiseksi. Se surmasi presidentti Abraham Lincolnin. Hän oli halunnut lopettaa orjuuden ja presidentti vaikuttikin mustan väestön myöhempään asemaan. Lincolnin ruumis toimitettiin hautajaisjunalla Washingtonista 2700 kilometrin päähän Illinoisin valtion Springfieldin kaupunkiin, jossa hän oli toiminut suurimman osan elämäänsä. Surusaaton edetessä matkan varrella ihmiset lopettivat työnsä, laskivat kuokkansa ja kunnioittivat suurta vainajaa. Albanyssä seisoi väkijoukossa vanha musta nainen, joka veti poikansa lähelleen ja sanoi tälle: "Rakkaani, katso tarkkaan! Hän kuoli edestäsi!"

 

Yksinkertaisen naisen sanoissa on jotain puhuttelevaa. Hän tajusi, ettei tuon miehen kuolema ollut tarkoitukseton. Jeesusta ajatellen me voimme erityisesti näin pääsiäisen jälkeen sanoa: "Rakkaani, katso tarkkaan! Hän kuoli edestäsi!" Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Me olemme niitä lampaita, joiden syntien puolesta Jeesus on kuollut. Kukaan muu ei olisi siihen pystynyt eikä edes halunnut kuin Jeesus. Mutta Jeesus sen teki ja siksi meillä on mahdollisuus pelastukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Siksi hän on portti iankaikkiseen elämään.

 

Hyvä paimen antaa henkensä lammastensa edestä. Juuri tässä näkyy Jeesuksen ainutlaatuinen rakkaus. Hän on erilainen paimen ja johtaja kuin kaikki muut. Perinteisesti paimen-nimitystä ovat käyttäneet hallitsijat, kansanjohtajat ja uskontojen perustajat. Jeesus poikkeaa kaikista muista. Hän ei ainoastaan paimenna ja johda laumaansa, vaan hän on myös valmis puolustamaan sitä. Hyvä paimen uhrasi oman elämänsä laumansa pelastamiseksi. Vain Kristus on kärsinyt syyllisyyden ja rangaistuksen laumansa puolesta. Tällainen paimen on Jeesus.

 

Tällainen on meidän hyvä paimenemme, Jeesus Kristus. Hän on antanut henkensä meidän puolestamme. Hän on siksi arpinen paimen. Hän ei ole paennut vaaraa, ei petoja, ei vihaa, ei kuolemaa. Siksi hän kantaa käsissään, jaloissaan ja kyljessään arpia. Ne todistavat, että hän on hyvä paimen. Ne ovat merkkinä hänen rakkaudestaan. Hän lupaa: "Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." Tämän paimenen seurassa on turvallista olla, kun saa jättää itsensä elämässä ja kuolemassa hänen käsiinsä.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Saarna Suomen Pipliaseuran juhlamessussa 15.4.2012

Saarna Suomen Pipliaseuran 200-vuotisjuhlamessussa 15.4.2012 Mikkelin tuomiokirkossa

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: "Rauha teille." He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 
(Luuk. 24:36-49)

Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä 11. luvussa kerrotaan, kuinka pitäjän rovastin mukaan "suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa" (vrt. Joel 2:23), jos Jukolan veljekset oppisivat lukemaan välttävästi sisältä, ja taitaisivat ulkoa nuo "kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen". Seuraavassa luvussa kerrotaankin, kuinka pojat saivat rippikoulun käytyä, tosin kovan esiharjoittelun jälkeen. Rippikirkosta palattuaan jokaisella on kädessään "nahkakansinen uusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi". Kotiin palatessa kohdataan kanttoori, jolle Juhani tekee nyt kirjanoppineena "leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä". "Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen, ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä." Satiirikko Eero kehottaakin häntä kysymään, millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä (vrt. Matt. 14) ja kysymällä Sepeteuksen poikain nimeä (Matt.10:35). Veljeksillä on Juhanin kehujen mukaan muuttokuormassa "painoa lisäämässä seitsemän uutta testamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa".

 

Tänään voimme muistaa "Enklannin lahjoja", kun vietämme raamattusunnuntaita. Samalla juhlimme 200 vuotta täyttävää Suomen Pipliaseuraa. Se perustettiin 1812 Turussa silloisen Turun piispan Jakob Tengströmin koolle kutsumassa kokouksessa. Seura on Suomen vanhin kristillinen yhdistys ja vanhin vielä toimiva kirjankustantaja.

 

Pipliaseuran perustamiseen vaikutti ratkaisevasti Britannian ja ulkomaiden Pipliaseuran (British and Foreign Bible Society) edustaja skotlantilainen John Paterson. Hän toi mukanaan 500 puntaa uuden seuran perustamispääomaksi. Myös Venäjän keisari Aleksanteri I lahjoitti varoja vasta perustetulle seuralle.

 

Uuden seuran ensimmäisenä tavoitteena oli saattaa Raamattu jokaiseen suomalaiseen kotiin. Ensimmäisestä suomenkielisestä Uudesta testamentista 1548 lähtien oli 1800-luvun alkuun mennessä Suomessa levitetty alle 30 000 Raamattua tai Uutta testamenttia. Tuolloin Suomen väkiluku oli noin miljoona. Raamatuista oli kova pula, koska edellinen painos oli jo pitkään ollut loppuunmyyty. Jo reilun kymmenen vuoden kuluttua Raamattujen määrä oli kaksinkertaistunut. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä pojat saavat lahjaksi seitsemän Uutta testamenttia, "seitsemän Enklannin lahjaa". Aleksis Kivi tiesi, että valtaosa suomalaisista Raamatuista ja Uusista testamenteista oli tuolloin painettu englantilaisten kristittyjen lahjan turvin. Tänään Suomen Pipliaseura tekee samaa työtä myös maailmalla.

 

Raamatulla on ollut ratkaiseva vaikutus suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin muotoutumisessa. Suomen kirjakielen synty, lukutaito ja ylipäänsä koululaitos sekä yhteiskunnan arvopohja ovat esimerkkejä siitä, miten Raamattu on vaikuttanut maassamme. Jo yksin tämän vuoksi tuntuu irvokkaalta se, että kirjailija Jari Tervo heitti televisiolähetyksessä Raamatun olkansa yli menemään tai että vapaa-ajattelijat järjestivät kampanjan, jossa vaihtoivat Raamattuja pornolehtiin. Tänään on syytä olla kiitollinen Suomen Pipliaseuralle siitä, että se on jo kahden vuosisadan ajan tehnyt työtä, jotta Raamattuja olisi saatavilla kunkin omalla kielellä.

 

Raamatun merkitys ei tyhjenny kulttuuriin. Sen tarkoitus ei ole toimia ainoastaan hyvien elämänarvojen ja elämäntaidon oppaana. Sillä on näitä syvempi sisältö. Siitä puhuu tämän päivän evankeliumi.

 

Pääsiäisen jälkeen opetuslapset olivat hämmentyneitä ja peloissaan. Sitten yhtäkkiä Jeesus ilmestyi heidän keskelleen. Hän näytti kätensä ja jalkansa sekä söi opetuslastensa kanssa vakuuttaakseen, että hän todella on ylösnoussut Jeesus. Ja sitten hän viittasi kirjoitettuun sanaan: "Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." Heprealaisen Raamatun kokonaisuus - laki, profeetat ja kirjoitukset - todistaa Jeesuksesta. Jumalan pelastavalla tahdolla ja Raamatun sanalla on kiinteä yhteys. Raamattu todistaa Jeesuksesta, pelastajastamme. Raamattu ei pelasta, mutta se johtaa tuntemaan Jumalan tuoman pelastuksen, Jeesuksen. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa se, kuinka Raamatun opetus ja lukeminen ovat nykyisin joutuneet syrjään monien kristittyjen elämässä ja myös seurakuntiemme toiminnassa.

 

Miten Raamattu voisi tulla tutuksi ja ymmärrettäväksi? Miten se kutsuisi lukemaan? Evankeliumissa on tähän vastaus: "Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset". Jeesus avaa Raamatun sanoman. Ensimmäisen helluntain jälkeen tämä tehtävä on ollut ja on edelleen Pyhällä Hengellä. Evankeliumiteksti tekee selväksi Raamatun ydinsisällön. Se on Kristuksen voitto kuolemasta ja tyhjältä haudalta alkava todistus kaikille kansoille. Jumalan rakkaus on tullut näkyviin Kristuksessa. Se kutsuu mielenmuutokseen, uuteen elämään, uskomaan synnit anteeksi. Tätä varten Jumalan sanaa tänäänkin julistetaan. Se todistaa Jeesuksessa ilmi tulleesta Jumalan rakkaudesta. Kristus on kärsinyt, kuollut ja ylösnoussut sinun tähtesi. Se kutsuu sinua kääntymään Jumalan puoleen ja uskomaan syntisi anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Se rohkaisee sinua elämään Kristuksen omana, sillä ylösnoussut Herra on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti.

 

Evankeliumiteksti sisältää vielä tehtäväksiannon, Luukkaan evankeliumin lähetyskäskyn: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat."

 

Ylösnoussut Jeesus antaa seuraajilleen tehtävän toimia hänen todistajinaan. Opetuslapset eivät ole vain Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen passiivisia silminnäkijöitä. Jeesus lähettää heidät maailmaan viemään sanomaa ylösnousemuksen todellisuudesta ja sen merkityksestä. Ylösnousemus on merkki siitä, että Jeesuksen sanoma oli totta. Julistuksen tähtäyspisteenä ei ollut sen kertominen, miten Kristus oli elänyt, kuollut ja noussut kuolleista, ei sekään, että Raamattu sisältää viittauksia häneen. Tarkoituksena on tuoda esiin Kristus elävänä ja läsnä olevana Herrana. Kristus elää ja on meidän kanssamme. Sekä Raamatun sanoissa että kirkon julistuksessa me kohtaamme hänet. Luukas viittaa tähän sanomalla, että hänen - siis Kristuksen - nimessä on saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Ratkaisevaa on se, mitä elävä Kristus voi meidän elämässämme tehdä, vapauttaa meidät synnin ja pahan vallasta ja luoda elämämme uudeksi. Tätä sanomaa tulee Jeesuksen oppilaiden julistaa. Tämä tehtävä on uskottu myös meille. Raamattulähetys on yksi tapa toteuttaa tätä tehtävää. Tänään kiitollisina iloitsemme siitä, että Suomen Pipliaseura on tehnyt lähetystyötä 200 vuotta.

 

Kristuksen todistajana ei tarvitse toimia yksin oman voiman ja viisauden varassa. Ylösnoussut Jeesus lupasi: "Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."Voima korkeudesta merkitsee Pyhää Henkeä. Jeesus lupaa olla Pyhän Hengen kautta opetuslastensa kanssa heidän todistajantehtävässään. Siihen luottaen mekin itse kukin voimme rohkaistua olemaan ylösnousseen Kristuksen todistajia. Hän itse, ylösnoussut Jeesus, on kanssamme.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Hirvensalmen kirkko 8.4.2012

Saarna pääsiäisen messussa 8.4.2012 Hirvensalmen kirkossa

Sapatin päätyttyä, viikon ensimmäisen päivän koittaessa, tulivat Magdalan Maria ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Vartijat pelästyivät häntä niin, että alkoivat vapista ja kaatuivat maahan kuin kuolleet.
Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: "Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: 'Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.' Tämä oli minun sanomani teille."
Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille.
(Matt. 28:1-8)

Jeesuksen ylösnousemus on 'optinen harha'. Näin uutisoi Iltalehti puolitoista viikkoa sitten (28.3.2012). Lehden uutisessa kerrottiin taidehistorioitsija Thomas de Wesselowin kirjasta. Se käsittelee Torinon käärinliinaa, jonka on arveltu olleen Jeesuksen hautaamisessa käytetty käärinliina. Siihen on piirtynyt ristiinnaulitun miehen kuva.

 

De Wesselow väittää, että todellisuudessa apostolit eivät nähneet ylösnoussutta Kristusta, vaan käärinliinaan piirtyneen kuvan Jeesuksen kasvoista. Sitä he pitivät merkkinä ylösnousemuksesta. Hänen mukaansa apostolit todella näkivät jotain poikkeuksellista, kuvan kankaalla. Siihen aikaan ihmiset eivät olleet tottuneita näkemään kuvia. Ne olivat harvinaisia ja niitä pidettiin paljon erityisempinä kuin nykyisin.

 

De Wesselovin mukaan Jeesuksen aikaan eläneiden ihmisten tavassa katsoa kuvia oli piirteitä animismista eli uskosta, että kaikilla olioilla ja esineillä on sielu. Niinpä myös kuvien nähtiin elävän omaa elämäänsä. "Missä he näkivät varjoja ja heijastuksia, he näkivät myös elämää. Heille kuva kankaalla näytti Jeesuksen elävältä kaksoisolennolta." Jeesuksen ylösnousemus on pelkkä 'optinen harha'.

 

Tämä on tuorein yritys selittää Jeesuksen ylösnousemus. Läpi historian on tyhjän haudan arvoitusta yritetty selittää olemattomaksi. Vanha teoria on, että opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin, kätkivät sen ja keksivät tarinan ylösnousemuksesta. Usein on esitetty ajatus, että Jeesus oli vain valekuollut ja ilmestyi "pyörtymisensä" jälkeen oppilailleen. Toisinaan on viitattu opetuslasten herkkäuskoisuuteen, he näkivät hallusinaatioita ja näkyjä ylösnousseesta Jeesuksesta. Tämäntapaisten selitysten joukkoon kuuluu myös de Wesselowin teoria. Ne sortuvat omaan mahdottomuuteensa.

 

"Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi." Näin saivat kuulla kaksi Mariaa, kun he tulivat katsomaan Jeesuksen hautaa. Se oli tyhjä. Tämän ihmeen äärellä me olemme jälleen tänä pääsiäisenä. Se ei avaudu järjelle eikä inhimillisille selityksille ja teorioille. Tämä ihme avautuu uskolle. Se ei merkitse ajattelun kieltämistä, älyllistä epärehellisyyttä tai tiedon väheksymistä. Usko on jotain muuta. Se avaa näköalan järjen ylittävään todellisuuteen.

 

Reilu viikko sitten olin piispojen matkalla Israelissa. Vierailimme useissa paikoissa, joiden sanotaan olleen Jeesuksen hautana. Yhdessä totesimme, että olennaista ei ole tietää, missä Jeesuksen hauta sijaitsee. Tärkeintä on tietää, että se on tyhjä ja Ylösnoussut elää kanssamme joka päivä! Siitä meille kantautuu viesti tänäänkin, kun evankeliumissa kuulemme: "Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi."

 

Jeesuksen haudalle tulleet naiset saivat myös kuulla: "Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: 'Hän on noussut kuolleista'." Jeesuksen ylösnousemus on uskomme keskeisin asia. Juuri siksi sitä kohtaan on hyökätty ja kohdistettu kritiikkiä.

 

Yhä useammin on viime aikoina opetettu, ettei ruumiillinen ylösnousemus historiallisena tosiasiana ole mitenkään tärkeä kysymys. Sen saa kieltää tai siihen uskoa, miten kukin haluaa. Perustavaa on ylösnousseen julistaminen. Julistus luo uskon. Sanan kaikuessa saavat kuulijat todellisen kokemuksen sekä rististä että ylösnousemuksesta. Historiallinen tapahtuma ei siis ole julistuksen perustana, vaan päinvastoin tämä julistus luo ylösnousemususkoa ja pitää uskon jatkuvasti elävänä.

 

Tällainen näkemys saattaa kuulostaa hyvältä ja modernilta, mutta on vastoin Raamatun selkeää puhetta. Jeesuksen ylösnousemus ja tyhjä hauta eivät ole vain joidenkin ihmisten henkilökohtaisia käsityksiä. Raamattu ei ole vain ihmisten puhetta Jumalasta, vaan Jumalan puhetta ja ilmoitusta ihmisille. Kaikki selitykset, joilla on yritetty kieltää Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus, pohjautuvat perimmältään siihen, että ei voida eikä haluta uskoa ihmeeseen. Ylösnousemuksessa on kyse juuri tästä: järjen ja ymmärryksen ylittävästä ihmeestä. Tämän uskon varassa kristillinen kirkko on elänyt kohta kaksituhatta vuotta. "Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa", sanoo Paavali (1 Kor. 15:17).

 

Kristuksen ylösnousemus on "meille kaikkein tärkein uskonkappale", toteaa Martti Luther ja jatkaa: "Ellei näet olisi ylösnousemusta, ei meillä olisi lainkaan lohtua eikä toivoa; kaikki se, mitä Kristus on tehnyt ja kärsinyt meidän puolestamme, olisi tapahtunut turhaan."

 

Ylösnousemus sinetöi Jeesuksen ristillä tapahtuneen pelastusteon. Jeesuksen ylösnousemus osoittaa, että Isä on hyväksynyt ristillä tapahtuneen sovituksen ja lunastuksen. Synnin mahti on voitettu ja ihmisten ansaitsema rangaistus on kärsitty. Samalla Jeesus on voittanut kuoleman, joka tuli ihmisen osaksi syntiinlankeemuksessa. Ihmiskunnalle on näin annettu varma toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus kukisti synnin, kuoleman ja perkeleen. Tunnettu norjalainen sananjulistaja Fredrik Wislöff kirjoittaa osuvasti: Ylösnousemus on Jumalan vahvistus sovitustyölle. Golgatalla Isä salasi itsensä, tyhjällä haudalla hän ilmaisi itsensä. Pitkäperjantaina hän vaikenee, pääsiäisaamuna hän puhuu. Jeesus huusi ristillä: "Se on täytetty!" Ylösnousemuksessa Jumala vastaa voimallisesti: "Aamen!"

 

Haudalle tulleet naiset kokivat ihmeen, kun enkeli ilmoitti heille Jeesuksen ylösnousemuksesta. Naiset saivat tehtävän olla ylösnousemussanoman ensimmäisiä välittäjiä. "Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: Hän on noussut kuolleista." Tämä sama tehtävä on annettu koko Kristuksen kirkolle ja meille sen jäsenille.


Vielä Jeesuksen haudalle tulleet naiset saivat kuulla: "Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet."Enkelin ilmoittamalla paikalla on tärkeä merkitys. Galilea oli Magdalan Marian ja opetuslasten kotipaikka, arkisen, jokapäiväisen elämän paikka. Siellä ylösnoussut Kristus on kohdattavissa.

 

Kannattaa panna merkille, mihin naisia ja opetuslapsia ei lähetetty. Evankeliumin enkeli ei sanonut: "Menkää temppeliin." Hän ei sanonut: "Jääkää Jerusalemiin."

 

Jeesuksen kuollessa oli tapahtunut jotain dramaattista. Matteus kertoo, kuinka kuolinhetkellä "Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä. Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti." Väliverho, esirippu, erotti kaikkeinpyhimmän muusta temppelistä. Kaikkeinpyhin oli Jumalan läsnäolon paikka. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen tie Jumalan yhteyteen ei enää kulkenut Jerusalemin temppelin ja sen uhrimenojen välityksellä. Kristus on avannut tien Jumalan yhteyteen ja taivaaseen kaikille. Hän itse on se tie (Joh. 14:6).

 

Ylösnoussutta Jeesusta ei kohdata viimeisen ja täydellisen uhrin jälkeen turhiksi käyneiden uhrien keskellä Jerusalemin temppelissä. Hänet kohdataan puutarhahaudalla, yksityiskodeissa, maantiellä ja majatalossa, Tiberiaan järven rannalla ja Galilean vuorella. Ylösnoussut Herra on läsnä kaikkialla, kuten Sardeen piispa Meliton sanoi pääsiäissaarnassaan toisen vuosisadan puolivälissä: "Jumalan kunnia ei nyt asu yhdessä paikassa vähäisellä maatilkulla, vaan kaikkiin maan ääriin saakka on vuodatettu hänen armonsa, kaikkialle on asettanut majansa kaikkivaltias Jumala Jeesuksen Kristuksen kautta."

 

Ylösnoussut Jeesus on tänään kohdattavissa täällä Hirvensalmen kirkossa. Lupauksensa mukaan hän on läsnä sanassa ja ehtoollisessa. Sieltä ylösnousemuksen riemu ja ilo säteilee arkeemme, antaa voiman työhömme ja toimiimme, tuo tulevaisuuden ja iankaikkisen elämän toivon.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Sysmän kirkko 6.4.2012

Saarna pitkäperjantain jumalanpalveluksessa 6.4.2012 Sysmän kirkossa

 

Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda.
Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: »Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.» Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: »Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!» Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: »Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan - pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.» Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: »Eeli, Eeli, lama sabaktani?» Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: »Hän huutaa Eliaa.» Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: »Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.» Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: »Tämä oli todella Jumalan Poika!» 
(Matt. 27:33-54)

Jeesuksen ristiinnaulitsemista seuraamaan kokoontui joukko erilaisia ihmisiä. Matteuksen evankeliumin mukaan yhden ryhmän muodostivat sotilaat. Heidän tehtävänsä oli panna tuomio täytäntöön ja huolehtia järjestyksen säilymisestä. Heistä välittyvä kuva on perin kielteinen: tunteettomia ja häikäilemättömiä, avutonta pilkkaavia ja kiusaavia. Itsekkyys ja ahneus tulevat ilmi, kun he jakavat keskenään arvalla Jeesuksen vaatteet. Sotilaille Jeesuksen ristiinnaulitseminen oli rutiinia, yksi tehtävä monien muiden samankaltaisten joukossa. Jeesus ei ollut ainoa, jonka ristiinnaulitsemisen he joutuivat hoitamaan, eikä edes ainoa syyttömänä surmattu.

 

Sotilaiden lisäksi paikalla Golgatalla oli ylipappeja ja kansan johtajia. Luultavasti he tulivat vahingoniloisina: nyt tuo surkea rauhanhäiritsijä saa, mitä on ansainnut. Yleiseen pilkkaan hekin yhtyivät mielellään: "Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen." Aivan varmoja eivät ylipapitkaan voitostaan olleet. Jeesuksen kuoltua he pyysivät sotilaita vartioimaan hautaa. Mutta nyt ristin juurella oli varaa pilkata avutonta ja kärsivää Jeesusta. Oppineina ja viisaina, uskonnollisina asiantuntijoina he luulivat tuntevansa pyhät kirjoitukset.

 

Edelleen Jeesuksen kärsimyksen todistajina oli kaksi hänen kanssaan ristiinnaulittua rosvoa. Matteuksen ja Markuksen mukaan kumpikin heistä pilkkasi Jeesusta. Luukkaan mukaan toinen piti rangaistustaan ansaittuna, toinen yhtyi muun väen pilkantekoon. Syyllisyys, kärsimys, jopa silmien edessä näkyvä kuolema voi johtaa ihmisen viime hetken parannuksentekoon, tai sitten ei.

 

Vielä Matteus mainitsee paikalla olleen ohikulkijoita. Tuossa joukossa oli monenlaista väkeä. Osa oli varmaan seurannut ristiinnaulittujen kulkuetta kaupungista saakka. Jotkut katselivat tapahtumaa uteliaina, toiset välinpitämättöminä, jotkut kiinnostuneina, jotkut ajatellen: Onhan näitä nähty ennenkin. Osa yhtyi pilkkaan, laumasieluja kun useimmat ihmiset ovat tällaisissa tilanteissa. Osa ehkä aavisti tilanteen ainutlaatuisuuden, varsinkin Jeesuksen kuoleman tultua.

 

Mitä Matteuksen evankeliumissaan tallentama henkilögalleria Golgatalla meille opettaa?

 

Ensinnä se paljastaa sen, että Jeesukseen ja hänen ristinkuolemaansa on aina suhtauduttu eri tavoin. Meidän aikamme ei poikkea aiemmasta. Ihmisellä on tarve käsittää ja selittää järjellään Jeesuksen elämä ja toiminta, muotitermin mukaan "ottaa haltuun" Jeesus. Juuri näin tapahtui Golgatalla. Sotilaille ja rosvoille Jeesus oli ihminen, tosin rikollinen muiden joukossa, mutta ihminen, vain ihminen. Samoin ylipapeille Jeesus oli vain ihminen, tosin samalla jumalanpilkkaaja ja rienaaja. Myös satunnaisille kulkijoille Jeesus oli ihminen, yksi rettelöitsijä ja kansanvillitsijä muiden samantapaisten seassa. Jeesus oli ihminen.

 

Näin monet ajattelevat yhä edelleen Jeesuksesta. Viime viikolla olin piispojen matkalla Israelissa. Tapasimme siellä muun muassa sunnimuslimien johtavan muftin Jerusalemissa Kalliomoskeijan alueella. Hän kertoi, kuinka islamissa arvostetaan Jeesusta ja pidetään häntä profeettana. Jeesus on ihminen, esikuvallinen Jumalan profeetta, mutta ihminen.

 

Toinen esimerkki: Luin jokin aika sitten kirkosta eroamista koskevaa tutkimusta. Siinä oli lainauksia eronneiden kirjeistä. Yhdessä viestissä lukee: "Minä en usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen vapahtajana, joskin hän lienee ollut historian merkittävimpiä filosofeja." Tämä on aikamme tyypillinen ajattelutapa. Jeesus oli kyllä arvostettava filosofi, hyvä elämän opettaja, esimerkillinen ihminen. Mutta vain ihminen.

 

Toiseksi Golgatan tapahtumat osoittavat, kuinka Jeesuksen kuolema voi muuttaa ihmisen varmat käsitykset tyystin. Jeesuksen kuollessa maa järisi, ihmiset säikähtivät, myös karskit sotilaat pelästyivät suunniltaan. Sotilaiden johtaja, sadanpäällikkö tunnusti: "Tämä oli todella Jumalan Poika!" Jeesus ei ole vain ihminen, hän on myös Jumala. Ja siksi hän voi sovittaa meidän syntimme ja kärsiä meidän tuomiomme, antaa meille toivon ja tulevaisuuden, iankaikkisen elämän.

 

Pitkäperjantain tapahtumien merkitys perustuu siihen, kuka hän oli, jolle kaikki tapahtui. Jokainen yksittäinen tapahtuma saa sisältönsä siitä, kuka Jeesus todella on. Juuri siksi roomalaisen sadanpäällikön tunnustus on merkittävä. Jeesus voi ihmisenä olla hyvä esikuva, hyvän elämän opettaja ja mielenkiintoinen filosofi, arvostettu profeetta. Mutta vain Jumalan Poikana hän voi olla syntien sovittaja ja maailman Vapahtaja. Roomalainen upseeri lausui totuuden: "Tämä oli todella Jumalan Poika!"

 

Hyvät seurakuntalaiset. Golgatalla oli pitkäperjantain tapahtumia seuraamassa joukko erilaisia ihmisiä. Niin on tänään täällä Sysmän kirkossa. Tänään meille erilaisille, ehkä eri tavoin pitkäperjantain tapahtumiin ja Jeesukseen suhtautuville julistetaan: Jeesus on Jumalan Poika, meidän syntiemme sovittaja. Teillä sysmäläisillä on etuoikeus: kirkon kuorissa oleva suuri krusifiksi viestittää jatkuvasti pitkäperjantain sanomasta. Ristiinnaulittu Jeesus on Jumalan Poika, syntiemme sovittaja.

 

Kathmandussa Nepalissa työskentelevä lähetystyöntekijä vieraili tiibetinbuddhalaisella luostari- ja temppelialueella. Sekä pienillä että monen metrin korkuisilla rukousmyllyillä riitti pyörittäjiä. Temppelissa munkki luki mantraa ja siunasi pyhällä vedellä halukkaita. Munkki kertoi: Mitä enemmän rukousmyllyjä pyöritetään tai mitä enemmän pyhiä sanoja toistetaan, sitä enemmän saadaan syntejä anteeksi. Munkilta kysyttiin, mikä on tarpeeksi. Kuinka paljon pitää toistaa pyhiä tekstejä ääneen tai kuinka kauan pitää pyörittää rukousmyllyä, että saa synnit anteeksi? Munkki vastasi: "Mikään ei riitä." Lähetystyöntekijä kertoi, että hänen sydämensä oli pakahtua. Kyllä riittää! Jeesuksen sovitustyö riittää. Mitään muuta ei tarvita. Jeesuksen ristinkuolema riittää. Hänessä Jumala itse sovitti meidät itsensä kanssa. Jeesus "on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailmaan." (1. Joh. 2:2)

 

Tässä on pitkäperjantain sanoma. Golgatan keskimmäisellä ristillä kärsivä ja kuoleva Jeesus on ihminen, meidän kaltaisemme, mutta hän on samalla kertaa Jumalan Poika, meidän Vapahtajamme. Hän on syntiemme sovittaja. Epäilysten keskellä, ahdistusten paineissa, kuoleman edessä, epätoivon yllättäessä hän, Kristus, on meidän ainoa toivomme. Mutta mitään muuta toivoa emme tarvitsekaan. Kristus riittää. Kuinka hyvin sen sanoivat ensimmäisten vuosisatojen kristityt tunnuslauseessaan: Ave crux, spes unica - terve risti, ainoa toivo!

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Hartolan seurakunnan piispantarkastus 11.3.2012

Saarna piispantarkastuksen messussa 11.3.2012 Hartolan kirkossa

Jeesus sanoi:
"Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta."
Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: "Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?" Jeesus vastasi: "Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa."
Juutalaiset sanoivat hänelle: "Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: 'Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.' Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?"
Jeesus vastasi: "Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi."
Juutalaiset sanoivat hänelle: "Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!" Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin." Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.
 (Joh. 8:46-59)

Hartolalla on pitkä, juureva historia. Ensimmäisen kerran Hartolan nimi mainitaan paavin kirjeessä vuonna 1398. Siinä paavi toivoo, että täällä silloisella rajaseudulla sijaitsevassa Pyhälle ristille ja Pyhälle Annalle omistetutta kirkossa ryhdyttäisiin käymään entistä ahkerammin. Paavin toivomus on yhä ajankohtainen!

 

Vuosisatojen ajan Hartolassa on toimittu tämän paikkakunnan ja sen asukkaiden parhaaksi. Historia kertoo siitä lukuisia esimerkkejä. Tänään vietetään Hartolan Osuuspankin 90-vuotisjuhlaa. Myös se on merkki siitä, kuinka tämän seudun hyvinvointia on haluttu edistää yhdessä. Osuustoiminnan monista juurista yksi pohjautuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen. Tämä motiivi vaikutti myös suomalaisen osuustoiminnan kantavien hahmojen Hannes ja Hedvig Gebhardin ajatteluun ja toimintaan. Se johti suomalaisen osuustoimintaliikkeen syntyyn 1800-1900-luvun vaihteessa. Täällä Hartolassa maaliskuussa yhdeksän vuosikymmentä sitten 22 hartolalaista perusti osuuskassan. Tarkoitus oli mahdollistaa hyvinvoinnin kasvua ja elämän edellytyksiä tällä paikkakunnalla. Tänään on syytä kiittää heitä, jotka ovat kauaskantoisesti toimineet yhteisen hyvän eteen.

 

Historia on lahjomaton. Se kertoo paikkakunnan kasvun ja menestymisen lisäksi myös vaikeuksista ja ongelmista. Nekin ovat osa Hartolan menneisyyttä. Samalla se todistaa siitä, miten hyvät pyrkimykset ja pahat aikeet kietoutuvat usein yhteisön elämässä yhteen. Hyvä ja paha ovat todellisuutta paikkakunnan elämässä. Sitä ne ovat aina myös kansojen ja koko ihmiskunnan vaiheissa.

 

Lehdet, televisio, radio ja netti tuovat koko ajan näkyville pahan seurauksia: sotaa ja väkivaltaa, katastrofeja ja kärsimystä, rikoksia ja laiminlyöntejä. Paha ei ole vain teoreettinen ongelma, joka koskee maailmaa kaukana meistä. Se on kysymys, joka koskee meitä itseämme, myös meidän tekemisiämme. Hyvä ja paha, valhe ja totuus ovat totta myös minun elämässäni, ei vain naapurin tai paikkakunnan tai ihmiskunnan elämässä.

 

Kaikkialta tunkee vastaan tosiasia, että ihmiselämä on synnin turmelemaa ja pahan sitomaa. Sen vuoksi elämämme tärkeitä kysymyksiä on, miten pahan valta voitetaan, miten siitä päästään eroon. Se kohdistuu suoraan meidän omaantuntoomme, elämäämme ja arvostuksiimme. Se osoittaa, että juuri me olemme niitä syntisiä ihmisiä, joiden pitäisi päästä eroon pahan vallasta. Sen vuoksi tämän pyhäpäivän aihe on tärkeä: Jeesus, pahan vallan voittaja.

 

Kuulemassamme Johanneksen evankeliumin kahdeksannen luvun katkelmassa hätkähdyttää kahden henkivallan vastakohta. Jeesus ei kaihda sanoa sitä juutalaisille suoraan: on valheen valta ja on totuuden valta. On hyvän valta ja pahan valta. Näillä kahdella on jatkuva taistelu ja riita keskenään. Ne taistelevat ihmissieluista. Juuri paastonaikana kirkkovuoden monissa raamatunteksteissä ilmenee hyvän ja pahan kamppailu. Olemmeko me kristittyinä ja kirkkona unohtaneet tai väheksyneet tätä valheen ja totuuden, hyvän ja pahan vastakohtaisuutta? Olemmeko selittäneet tyhjäksi rajan, joka Raamatun mukaan on selvä? Olemmeko hämärtäneet oikean ja väärän rajan, uskon ja epäuskon rajan?

 

Kerrotaan, että Amerikan sisällissodan aikana 1800-luvulla eräs pappismies halusi mielistellä silloista presidenttiä Abraham Lincolnia. Pappi totesi presidentille: "Toivokaamme, että Jumala on meidän puolellamme tässä suuressa taistelussa." Lincoln oli vastannut: "Tietääkseni Jumala on aina oikean asian puolella. Mutta minun koko tarmoni ja rukoukseni kohdistuu siihen, että me olisimme Jumalan puolella." Hyvän ja pahan taistelussa olemme Jumalan puolella, kun luotamme hänen sanaansa. Siitä evankeliumiteksti opettaa. Jeesus kehottaa pitämään kiinni hänen sanastaan (jae 51). Mitä se tarkoittaa?

 

Martti Luther kirjoittaa Huonepostillassaan: "Mitä siis on Jumalan sanan pitäminen? Ei muuta kuin sitä, että uskomme sen, minkä Kristus meille evankeliumissa lupaa. Nimittäin syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, pidämme sitä totuutena ja pysymme lujina siinä uskossa ja toivossa. Sillä, joka niin tekee, on iankaikkinen elämä, sanoo Kristus; hänen ei tarvitse pelätä syntiä, helvettiä ja viimeistä tuomiota, sillä hänelle on armo ja laupeus tapahtunut."

 

Jeesus voitti täydellisesti pahan vallan kuollessaan syyttömänä ristillä ja noustessaan ylös kuolleista. Häneen turvautuen olemme voittajan puolella. Synti toki vaikuttaa sydämessämme kuolinpäiväämme saakka. Usein me myös lankeamme ja teemme syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein. Mutta silloinkin Jeesus on puolustajamme. Jumala näkee Kristukseen turvautuvan syntisen Poikansa kaltaisena: synnittömänä, pyhänä ja puhtaana.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Tämän sunnuntain vanha latinankielinen nimi on "Oculi". Se merkitsee suomeksi "minun silmäni". Nimi tulee päivän psalmista, jossa sanotaan: "Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta." (Ps. 25:15) Siinä on vastaus meille, joita pahan valta vaivaa. Käännä katseesi Herraan - siis Jeesuksen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme.

 

Teillä hartolalaisilla on kotikirkossanne etuoikeus katsoa alttaritauluna olevassa lasimaalauksessa ristiinnaulittua Kristusta. Hän on pahan vallan voittaja. Maailma näyttää erilaiselta Jeesukseen katsovan silmin: hän uskaltaa nähdä pahuuden maailmassa ja omassa sydämessään, koska hän näkee myös, että pahan valta on voitettu lopullisesti. Siksi kiinnitä katseesi, ajatuksesi ja sydämesi Jeesukseen Kristukseen. Silloin olet hyvässä turvassa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Kiteen seurakunnan piispantarkastus 19.2.2012

Saarna piispantarkastuksen messussa 19.2.2012 Kiteen kirkossa

 

Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva: "Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista."
Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: "Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen." "Mitä te haluatte minun tekevän?" kysyi Jeesus. He vastasivat: "Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella." Jeesus sanoi heille: "Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?" "Voimme", he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: "Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu."
Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: "Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."
 (Mark. 10:32-45)

 

Kiteellä on parhaillaan menossa piispantarkastus. Sen tarkoituksena on auttaa seurakuntaa ja teitä seurakuntalaisia uskomaan ja elämään Jumalan tahtomalla tavalla. Piispantarkastuksen juhlapäivän evankeliumiteksti antaa tähän kaksi tärkeää näkökohtaa. Siinä Jeesus opettaa seuraajiaan. Hänen seuraamisensa on ensinnä kohtalonyhteyttä Jeesukseen ja toiseksi toisten ihmisten palvelemista.

 

Tunnettu Intian lähetyssaarnaaja Stanley Jones kertoo eräässä kirjassaan pyhistä miehistä, bramiineista, jotka olivat matkalla pyhiinvaelluspaikkaan. Matkalla he alkoivat väitellä siitä, kuka heistä olisi pyhin. Väittely kehittyi riidaksi, riita tappeluksi, jossa muutamia bramiineja lyötiin kuoliaaksi. Sitten pyhiinvaellus jatkui.

 

Evankeliumitekstissä on paljolti samanlainen tilanne. Oikeastaan siinäkin on kyse pyhiinvaellusmatkasta: Jeesuksen kärsimystiestä. Tällä matkalla Jeesuksen opetuslapset pohtivat, kuka heistä olisi suurin. He alkoivat jopa varata itselleen parhaimpia paikkoja Jumalan valtakunnassa. Kaksi opetuslasta, Jaakob ja Johannes, lähestyi Jeesusta. "Opettaja, meillä olisi pyyntö. Suostuthan siihen?" Jeesusta suostutellaan. Opetuslasten keskellä nousi paine parhaista paikoista. Ensimmäisille sijoille oli tungosta.

 

Päähenkilön oikealla ja vasemmalla puolella olivat seuraavaksi tärkeimpien henkilöiden paikat. Näille paikoille Jaakob ja Johannes halusivat. He olivat todennäköisesti varakkaan kalastajan etuoikeutettuun ja "parempaan elämään" tottuneita poikia. He olivat ilmeisesti saaneet elämässään sen, mitä olivat halunneet. Nyt he olivat kulkeneet pari kolme vuotta Jeesuksen seurassa. Tuli aika varmistaa myös tulevaisuus ja omat etusijansa ennen muita.

 

Tilanne paljastaa, että Jeesus ei kerää seuraajikseen mallikelpoisia, uskossa ja luotettavuudessa vahvoja ihmisiä. Jeesuksen vierelle kelpaavat tavalliset ihmiset tai jopa "pölvästeistä suurimmat", kuten Kotkan lääninrovasti Jari Pennanen on todennut. Hänen mukaansa "ei Jeesus vertaistaan joukkoa ympärilleen ole koskaan kerännyt. Enemmän hän on mielistynyt tällaisiin syntisreppanoihin, joiden tekemiset ja jutut ovat nyt vähän mitä on."

 

Tällaiselle joukolle, siis samalla meille, Jeesus opettaa seuraamisestaan. Se merkitsee ensinnä kohtalonyhteyttä Jeesuksen kanssa. "Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?", Jeesus kysyi Jaakobilta ja Johannekselta. Tässä ei tarkoiteta kasteen ja ehtoollisen sakramentteja. Sanat maljasta ja kasteesta kuvasivat Jeesuksen tulevaa kohtaloa, hänen kärsimystään ja kuolemaansa. Se joka haluaa jakaa hänen tulevan kunniansa, on jaettava myös hänen kärsimyksensä.

 

Jaakob ja Johannes joutuivat elämässään kohtaamaan lupauksensa seuraukset. Herodes otatti Jaakobin ja mestautti hänet miekalla. Johannes joutui perimätiedon mukaan keisari Domitianuksen toimeenpaneman vainon aikana pakkotyöleirille Patmoksen kalkkikivilouhoksille.

 

Jeesuksen seuraaminen merkitsee suostumista myös kärsimykseen, jopa vainoihin Kristuksen tähden. Tämä on todellisuutta tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa.

 

Kristinuskon kaksituhatvuotisen historian aikana arviolta 70 miljoonaa kristittyä on menettänyt henkensä uskonsa takia. Pahin vuosisata on ollut 1900-luku, jolloin yli 45 miljoonaa kristittyä on surmattu uskonsa tähden. Länsimaissa olemme saaneet tottua poliittiseen ja uskonnolliseen vapauteen. Meistä voi olla uskomatonta kuulla, että nyt 2000-luvulla on maita, joissa vainotaan paikallisia kristittyjä. Nykyisin noin 70 % kristillisistä seurakunnista elää länsimaiden ulkopuolella maissa, joissa on heikko tai olematon uskonnonvapaus ja huono ihmisoikeustilanne.


Paikallisten kristittyjen asema näissä maissa saa valitettavan vähän huomiota länsimaidenkaan medioissa. Vakaumukselliset kristityt ovat silmätikkuina, olipa kysymys ateistisesta kommunismista, jyrkän oikeistolaisesta hallinnosta, ääri-islamilaisesta, nationalisesta buddhalaisesta tai hindulaisesta yhteiskunnasta. Nykyään arviolta 200 miljoonaa kristittyä kärsii jonkinasteisesta vainosta. Vuosittain 170 000 - 250 000 kristittyä kohtaa marttyyrikuoleman uskonsa tähden. Kannammeko me vastuumme näistä kärsivistä sisaristamme ja veljistämme? Kuka muistaa ja auttaa heitä? Kuka puhuu ja toimii heidän puolestaan?

 

Jeesuksen seuraaminen voi johtaa vaikeuksiin myös Suomessa. Yleinen asennoituminen on muuttunut aiempaa kielteisemmäksi uskontoja kohtaan. Uskon tunnustaminen ei ole helppoa, siitä voi aiheutua pilkkaa ja syrjimistä. Kristinuskon arvojen mukaan elävä saa helposti epäilyttävän leiman. Leimakirveet heiluvat jopa kirkon sisällä.

 

Tänään Jeesus opettaa, että hänen seuraamisensa on kohtalonyhteyttä hänen kanssaan. Jumalan valtakunnan ensimmäiset paikat voivat olla tuskallisia istuttavia, joskus jopa kidutuspenkkejä. Jeesuksen seuraaminen on osallisuutta hänen kärsimykseensä.

 

Toiseksi Jeesuksen seuraaminen merkitsee palvelemista. Sen, joka tahtoo olla suuri Jumalan valtakunnassa, on oltava kaikkien palvelija. Jeesus asettaa itsensä esikuvaksi: "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."

 

Jeesus osoitti, että ainoa todellinen suuruuden tie on palvelevan rakkauden tie. Tämä viitoitti ensimmäisten kristittyjen elämää. Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla on ollut varsin suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito. Roomalaisen yhteiskunnan perusteita järkytti toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä kaksi suurta tautiepidemiaa. Tarttuviin tauteihin sairastuneita hoitaessaan - ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta - kristityt paitsi lisäsivät suosiotaan myös omaa osuuttaan väestöstä. Usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan.

 

Ensimmäiset kristityt ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Palveleminen on kristityn tuntomerkki. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa. Jos ihmiset kokevat kirkon myötäeläväksi, todella auttavaksi eikä vain puhuvaksi, ihmisen puolella olevaksi, heistä ja heidän asioistaan kiinnostuneeksi, sellaiseen yhteisöön he haluavat kuulua ja sitoutua.

 

Tänään Jeesus opettaa, mistä hänen seuraajansa tulee tuntea: ei eturivien varaamisesta, vaan palvelumielestä. Suurin on se, joka palvelee. Ei ole mitään suurempaa kuin lähimmäisen palveleminen.

 

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään on laskiaissunnuntai. Ensi keskiviikosta, niin sanotusta tuhkakeskiviikosta, alkaa pääsiäiseen johtava paastonaika. Sen tarkoituksena on raivata tilaa olennaiselle. Paastonaika ohjaa rukoukseen, Raamatun tutkisteluun ja Jumalan kohtaamiseen. Se kutsuu sekä seuraamaan Jeesuksen kärsimystietä että palvelemaan lähimmäistä ja koko luomakuntaa. Tästä Jeesus meitä tänään muistuttaa. Hänen seuraamisensa on yhteyttä Jeesukseen ja ihmisten palvelemista. Siihen meitä kaikkia ja koko Kiteen seurakuntaa kutsutaan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Hiippakunnan kanttorien neuvottelupäivät 9.2.2012

Saarna hiippakunnan kanttorien neuvottelupäivien viikkomessussa 9.2.2012 Mikkelin tuomiokirkossa
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
"Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: 'Käy pöytään, saat heti ruokaa.' Ei, te sanotte: 'Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.' Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'"(Luuk. 17:7-10)
Monien nuorten toiveammatti on olla julkkis. Television lukuisista kilpailuohjelmista he oppivat, että kuka tahansa voi tulla tähdeksi tai yltää sankaritekoihin. Media tuottaa jatkuvasti sankareita, ovat he sitten istuneet muurahaispesässä pitempään kuin kukaan muu maailmassa tai matkanneet kaivinkoneella maan päästä päähän tai vaikkapa vain asuneet jossakin talossa kaikkien nähtävillä tarpeeksi pitkään.
 
Kaikkialla tuntuu kaikuvan kehotus olla jotain enemmän, tuoda esille osaamistaan, vaatia vain parasta ja irrottautua tavallisuuden ja arjen kahleista.
 
Tällaiseen arvomaailmaan ja ilmapiiriin tuntuu sopivan kovin huonosti Jeesuksen vertaus arvottomista palvelijoista. Jeesuksen sanoja ei olekaan tarkoitettu työelämän pelisäännöiksi tai arkielämän käyttäytymisohjeiksi. Vertauksen ydin on muualla. Niissä on erityisesti meille kirkon työntekijöille tärkeä sanoma.
Jeesus kuvaa realistisesti aikansa palvelijan asemaa. Palvelijasta käytetään kreikan sanaa "doulos", joka merkitsee orjaa. Kyseessä ei ole kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Isäntä on isäntä, eikä hän ole tasa-arvoinen palvelijansa kanssa. Vertauksen avulla Jeesus kertoo Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta.

Kuka haluaa kuulua sellaiseen joukkoon, jossa ryhmän jäsenten tulisi sanoa itsestään: Me olemme arvottomia palvelijoita? Useimmat kai haluaisivat olla itsenäisiä ja riippumattomia mistään auktoriteetista, eikä kenenkään palvelijoita. Ja nyt Jeesus näyttää haluavan meidän alistuvan ja luovuttavan itsenäisyytemme jollekin toiselle, vieläpä niin, että me emme saisi siitä edes kiitosta.

Vertauksen ydin on siinä, että isäntä ei ole palvelijalle velassa. Palvelija on vain noudattanut käskyjä ja tehnyt sen, mikä hänelle kuuluukin. Sanat: "Olemme ansiottomia palvelijoita" sisältää ajatuksen: "Meille palvelijoille ei olla mitään velkaa."

Alkuperäinen vertaus siis kehottaa opetuslapsia sanomaan: "Me olemme palvelijoita, jotka emme ole saamassa mitään, olemme vain tehneet velvollisuutemme." Opetuslapsi ei ole palkattu työntekijä, joka tekee työtä ja odottaa siitä maksua. Hän on orja sanan myönteisessä merkityksessä. Isäntä ottaa hänestä täyden vastuun. Hän nauttii täydellistä turvallisuutta ja samalla työskentelee velvollisuudesta ja uskollisuudesta, ei palkkioiden toivossa. Täytettyään kaikki käskyt hän sanoo: "En ole saamassa mitään, olen vain tehnyt velvollisuuteni."

Vertaus isännästä ja palvelijasta "varoittaa meitä salakuljettamasta uskoomme kirjanpitäjän mielenlaatua" (Kenneth E. Bailey). Kristityn ei pidä kuvitella, että hän voi vaatia Jumalalta palkkaa teoistaan. Jeesus sanoo, ettei niin voi tehdä. Jumalan armoa ei voi ansaita. Pelastus on lahja. Iankaikkinen elämä on lahja. Itse asiassa kaikki, mitä meillä on, on lahjaa.

Me ajattelemme helposti, että kun elän uskossa, kun rukoilen, kun toimin Jumalan valtakunnan työssä, kun työskentelen seurakunnassa, niin Jumala on velvollinen palkitsemaan minut. Mutta onko Jumala velkaa minulle tai sinulle?

Usein unohdamme sen, että kaikki hyvä, mitä meillä on, olipa se aineellista tai henkistä, on Jumalan lahjaa. Kuvittelemme, että se mitä meillä on, on omaa aikaansaannostamme. Mutta miten olemme hankkineet itsellemme ne taidot ja lahjat, jotka meillä on? Miten sait musikaaliset lahjasi? Toki olet joutunut opiskelemaan ja tekemään paljon työtä kehittääksesi taitoasi. Mutta mistä taitosi on peräisin? Jopa se, että me hengitämme, kykenemme ajattelemaan ja puhumaan, kaikki se on Jumalalta saatua lahjaa.

Paavali kirjoittaa: "Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?" (1 Kor. 4:7) Tämän viikon epistolatekstissä sanotaan: "Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: 'Miksi teit minusta tällaisen?' Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten?" (Room. 9:20-21)

Kaikki; tämä elämä, kaikki, mikä on ympärillämme, on lahjaa Jumalalta. Eikä vain tämä elämä, vaan myös pelastus, se että voimme saada syntimme anteeksi ja osallisuuden iankaikkiseen elämään, on täysin Jumalan armoa. Ei meistä kukaan ole pystynyt sovittamaan syntejään eikä pelastamaan itseään. Jumala jätti taivaan kirkkauden ja tuli ihmiseksi. Hän ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä meidän edestämme.

Sekin on Jumalan armoa, että hän on kutsunut meidät kirkkonsa palvelukseen ja käyttää meitä työssään. Häneltä olemme saaneet kaikki luonnonlahjat ja armolahjat, joiden avulla voimme toteuttaa häneltä saamamme tehtävät. Hän antaa meille myös tarvittavan voiman.

Mitä paremmin ymmärrämme sen, että kaikki mitä meillä on, mitä olemme ja mitä voimme tehdä, on Jumalan armoa, sitä valmiimpia olemme sanomaan: "Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään."

 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Pappisvihkimys 29.1.2012

Saarna pappisvihkimysmessussa 29.1.2012 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: »Minä tässä olen, älkää pelätkö.» He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa. (Joh. 6:16-21)

 

Voiko elämää hallita? Monet tieteen ja teknologian saavutukset kertovat ihmisen vaikuttavista kyvyistä. Ne ovat tuoneet eteemme sellaisia mahdollisuuksia, joista aikaisemmat sukupolvet eivät osanneet uneksiakaan. Tavallisen ihmisen on mahdoton ymmärtää tekniikan hienouksia, lääketieteen aikaansaannoksia, hiukkasfysiikan yksityiskohtia tai biologian keksintöjä. Ihminen on selvittänyt pienimpiä solun rakenteita ja valloittanut avaruuden.

 

Ei ihme, että koko länsimaiseen kulttuuriin on viime vuosikymmeninä pesiytynyt yhä voimakkaammin pyrkimys elämän hallitsemiseen. Välillä tuntuu siltä, että me tämän ajan ihmiset kuvittelemme pystyvämme olemaan, paitsi oman itsemme, koko elämän ja maailman herroja ja hallitsijoita. Onhan siitä monenlaisia näyttöjä.

 

Samanaikaisesti ihminen on joutunut kohtaamaan elämän haurauden ja arvaamattomuuden. Jotkut päivämäärät ovat iskostuneet yhteiseen muistiimme: syyskuun yhdestoista 2001, tapaninpäivä 2004, maaliskuun yhdestoista 2011, heinäkuun 22. päivä 2011. Suuret luonnonkatastrofit ovat osoittaneet ihmisen pienuuden. Käsittämättömät väkivallanteot ja terrori-iskut kohdistuvat täysin syyttömiin. Maanjäristyksen ja hyökyaallon edessä ihminen on voimaton. Onnettomuus voi yllättäen kohdata keskellä arkista elämää, vaikka eläisimme kuinka suojattua ja turvattua elämää. Sairaus voi puhjeta kenessä tahansa, vaikka terveydenhuoltojärjestelmämme toimisivat moitteetta.

 

Elämää ja kuolemaa ei ihminen voi hallita, vaikka kuinka niin tahtoisi ja kuvittelisi. Miten sitten tulisi asennoitua elämään, kun läheskään aina asiat eivät mene meidän suunnitelmiemme mukaan? Mikä kantaa ja tukee silloin, kun elämänhallinta pettää? Mistä saan avun, kun en hallitsekaan elämää, edes omaani?

 

Evankeliumitekstissä Jeesuksen opetuslasten elämänhallinta oli karannut. He olivat pimeän aikaan illalla myrskyävällä järvellä. Tuuli oli niin kova, että aallotkin olivat vaahtopäisiä. He olivat soutaneet noin viiden kilometrin matkan. Silloin he yllättäen näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. Opetuslapset säikähtivät, mutta Jeesus sanoi: "Minä tässä olen, älkää pelätkö."

 

Elämän yllätyksellisyyden, arvaamattomuuden ja haurauden keskellä näissä sanoissa on turvan ja lohdun viesti. "Minä tässä olen, älkää pelätkö."

 

Kristillinen kirkko on vaikuttanut Suomessa yli 850 vuoden ajan. Opetuksessaan se on tahtonut vuosisatojen aikana juurruttaa mieleemme kahta elämän perustotuutta.

 

Ensinnäkin kirkko on opettanut suomalaiset välittämään toisistaan ja etenkin heistä, jotka eivät kykene syystä tai toisesta pitämään itsestään huolta. Silloin kun emme hallitse elämää, tarvitsemme kättä, johon tarttua. Silloin kun emme itse jaksa, tarvitsemme olkaa, johon nojata. Tällaista lähimmäisyyttä jokainen kykenee toteuttamaan. Kuinka lohdullista on vaikeuksien keskellä kuulla toisen ihmisen sanovan: Minä olen tässä, älä pelkää. Tai aina ei edes löydy sanoja, riittää, kun on lähellä. Jo se viestii läsnäolosta ja tuesta.

 

Kirkko itse tahtoo elää opetuksensa mukaisesti. Erityisesti diakonia- ja sielunhoitotyössä se kulkee ihmisten rinnalla varsinkin silloin, kun katastrofit ja menetykset kohtaavat. Kirkkorakennukset jumalanpalveluksineen tarjoavat paikan hiljentymiselle ja rukoukselle. Kirkollamme on suomalaisessa yhteiskunnassa oma tärkeä paikkansa. Kirkko on ollut kansamme sielunhoitaja. Jo yksin tästä syystä kirkon toimintaedellytyksiä ei saa yhteiskunnassamme kaventaa eikä työntää sitä marginaaliin, vain yksityiselämän piiriin kuuluvaksi. Kirkon merkitys korostuu erityisesti onnettomuuksien kohdatessa, ovat ne sitten laajoja kansainvälisiä tai kansallisia katastrofeja tai yksittäisiä vastoinkäymisiä. Silloin kirkko tarjoaa paikan hiljentymiselle ja rukoukselle. Se on lohdutuksen ja turvan tuoja. Se myös rukoilee jatkuvasti kansamme ja erityisesti vaikeuksissa olevien ja kärsivien puolesta.

 

Tästä avautuu kirkon työhön tärkeä näköala. Se on myös teidän, tänään papiksi vihittävien, syytä muistaa. Seurakunnan työntekijä ei ole itseään varten, vaan seurakuntalaisia varten. Hän ei toteuta omia ideoitaan eikä toimi omalla asiallaan, vaan on palvelija (lat. minister). Pappi on kutsuttu palvelijan virkaan. Hänen tehtävänään on olla läsnä ihmisten elämän koko kirjossa, heidän ilossaan ja surussaan, tuoda siihen Jumalan sanan kehotus ja lohdutus.

 

Toiseksi kirkko on opettanut kansaamme turvautumaan Jumalaan. Elämän yllätyksellisyyden keskellä ihminen tarvitsee itseään vahvempaa turvaa, häntä, jonka hallitsee elämää kun me emme siihen pysty. Siksi evankeliumin sanoma on niin lohdullinen. Niin sisäisessä kuin ulkonaisessa hädässä Vapahtaja sanoo: "Minä tässä olen, älkää pelätkö." Se tarkoittaa, ettei ole sellaista tilannetta, jossa olisimme omien voimiemme ja viisautemme varassa. Meillä on lupa hädässämme jättäytyä Jumalan käsiin, hänen läsnäolonsa siunaukseen. Tämä on totta myös tänään. Siihen saat uskoa ja luottaa.

 

Raamatun Jumala on salattu. Hän ei ole meidän ajatustemme tai toiveidemme toteuttaja. Me emme hallitse tai määrää häntä. Emmekä aina ymmärrä hänen tahtoaan, vaan joudumme vaikenemaan elämän ja Jumalan salaisuuden edessä. Joskus tuntuu, että Jumalakin vaikenee ja jättää meidät yksin. Yksin jääminen on vaikeimpia kohtaloita. Monia asioita ihminen kestää, mutta yksin jääminen on pahimpia kokemuksia. Ihmisen suurimpia pettymyksiä on jäädä sillä tavoin yksin, että tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Hänkään ei tunnu olevan lähellä. Jeesuksen syvin tuska oli juuri tässä. Se kuului ristillä, kun hän huusi: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

 

Jumala on salattu Jumala. Joskus hän kätkee itsensä meiltä. Silti ainoa turvamme on se, että kaiken pelon, pimeyden ja hädän keskellä hän tulee meidän luoksemme. Näin hän teki hädässä oleville opetuslapsilleen Gennesaretin järvellä. Näin hän on toiminut vanhempiemme ja esivanhempiemme kanssa. Samoin hän tekee yhä edelleen. Siinä on meidän toivomme ja turvamme.

 

Myös tässä on tärkeä viesti kirkon työntekijälle. Te tänään papiksi vihittävät ette ainoastaan välitä sanomaa Jumalasta, vaan myös itse saatte luottaa ja turvautua Jumalaan. Teitä ei tänään vihitä ja lähetetä kirkon virkaan omien voimienne, viisautenne, taitojenne tai kykyjenne varassa. Seurakunnan työntekijä saa elää siitä evankeliumista, jota hän toisille julistaa. Hän on osallinen siitä armosta, jota hän muille välittää. Jumala kantaa myös häntä.

 

Hyvä seurakunta. Kun elämän hauraus yllättää ja elämänhallinta pettää, kirkko kulkee rinnalla ja Jumala kantaa. Tämä on turvallinen viesti monin tavoin epävarman elämän keskellä. Jeesus itse lupaa: "Minä olen tässä, älkää pelätkö."

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Saarna Rooman luterilaisen seurakunnan Kristus -kirkossa 22.1.2012

Saarna Rooman luterilaisen seurakunnan Kristus-kirkossa 22.1.2012

 

Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:

- Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?

Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Olkaa siis vahvoja ja järkähtämättömiä, rakkaat veljeni, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan. (1 Kor. 15:51-58)

Armo teille ja rauha, Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Paavalin ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 15. luvun loppu on tämänvuotisen kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon raamatuntekstinä. Apostoli puhuu siinä Kristuksen ylösnousemuksesta. Luvun alussa Paavali todistaa ylösnousemuksen todellisuudesta ja merkityksestä. Sitten hän tuo esille, kuinka kristillinen elämämme todistaa uskosta ylösnousemukseen. Lopuksi hän puhuu siitä, miten kuolleet nousevat ylös. Rukousviikon raamatunkohta liittyy tähän viimeisimpään teemaan. Siitä avautuu kaksi tärkeää näkökohtaa kristittyjen ykseyteen.

Ensinnä Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat kirkkojen yhteisen uskon perusta. Ne yhdistävät meitä kristittyjä toisiimme. Kristus on ylösnousemuksellaan voittanut synnin ja kuoleman. Apostoli Paavali on tästä niin varma, että hän suorastaan pilkkaa kuolemaa: "Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?"Voitosta on syytä olla kiitollinen Jumalalle. "Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!" Kristittyinä pääsemme tästä voitosta uskossa osallisiksi jo nyt. Ja kerran "viimeisen pasuunan soidessa"usko muuttuu näkemiseksi. Kristuksen ylösnousemuksessa on maailmaan murtautunut uusi todellisuus. Kerran aikojen lopussa Kristuksen paluussa se tulee lopullisesti esiin.

Ylösnousemususko yhdistää kristityt ja kirkot toisiinsa. Tämä tulee esille esimerkiksi kolmessa merkittävässä ekumeenisessa asiakirjassa.

 

Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston yhteisessä asiakirjassa "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista" löydettiin yhteinen ymmärrys siitä, miten ihminen pelastuu. Kysymys vanhurskauttamisesta on ydinasia uskossamme. Asiakirjassa todetaan kirkkojen yhteiseksi uskoksi, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Tähän samaan asiaan viitataan tuoreessa suomalais-ruotsalaisen luterilais-katolisen oppikeskustelun loppuraportissa "Vanhurskauttaminen kirkon elämässä".

 

Porvoon julkilausuma on Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen sekä Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen yhteinen teologinen asiakirja. Siinä todetaan, että "yhdistääkseen meidät itsensä kanssa Isä lähetti Poikansa maailmaan. Kristuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta Jumalan rakkaus ilmestyi ja meidät pelastettiin synnin ja kuoleman voimista (Joh. 3:16-18)." Asiakirjan kyseinen kohta päättyy raamatunjakeeseen 1. Johanneksen kirjeestä: "Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys (koinonia) meihin. Meillä on yhteys (koinonia) Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen" (1 Joh.1:3).

Lähtökohta kristittyjen yhteyteen ja kirkon näkyvään ykseyteen on vahva. Ylösnousemususko yhdistää erilaiset kristityt ja kirkot toisiinsa. Siksi kristittyjen ykseyden rukousviikolla on syytä muistaa, mitä paavi Johannes XXIII lausui jo 50 vuotta sitten: "Se mikä meitä yhdistää on paljon enemmän kuin se mikä meitä erottaa." Tässä hengessä toimiessamme ekumenia voi edistyä.

Toiseksi rukousviikon raamatunkohdasta avautuu vahva rohkaisun sanoma. Kristuksen ylösnousemus antaa motivaation ja rohkeuden jatkaa Kristuksen työtä maailmassa. Kristityt saavat olla toiveikkaita, vahvoja ja järkähtämättömiä. Me saamme tehdä luottavaisesti, iloisesti ja innokkaasti Herramme työtä niin, että usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen voi lisääntyä. Apostolin kehotus on samalla selkeä toimeksianto: "Olkaa siis vahvoja ja järkähtämättömiä, rakkaat veljeni, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan."

 

Tämä raamatunkohta on yksi niitä, jotka muistan jo nuoruudessa alleviivanneeni Raamatusta. Se on ollut minulle aina merkittävä. Erityisen tärkeä lupaus on ollut silloin, kun tuntuu, että työ ei edisty, kun tekee virheitä ja kun kohtaa vastustusta. Epäonnistumisten keskellä tämä lupaus on kantanut.

 

Sama koskee työtä kirkon ykseyden vaalimiseksi. Kirkkojen välinen ystävyys, vieraanvaraisuus ja yhteys ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Monista vaikeista kysymyksistä huolimatta kirkot ovat ottaneet tärkeitä askelia kohti toisiaan. Kuitenkin toisinaan yhteyden edistyminen on kovin hidasta. Välillä tulee vastoinkäymisiä. On tilanteita, joissa kirkkojen väliset erot näyttävät sovittamattomilta. Juuri silloin on syytä muistaa apostolin rohkaisu: "Olkaa siis vahvoja ja järkähtämättömiä, rakkaat veljeni, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan."

 

Sisaret ja veljet. Konkreettinen merkki kristittyjen yhteydestä on vuotuinen suomalaisen luterilaisen ja katolisen piispan matka tänne Roomaan. Olemme jälleen tänä vuonna viettäneet yhteistä messua kansallispyhimyksemme Pyhän Henrikin päivänä Santa Maria sopra Minervan basilikassa. Nyt oli jo 27 kerta, kun näin tapahtui. Iloitsen myös siitä, että voimme tänään tässä Kristus-kirkossa olla yhdessä Jumalan palveltavina.

 

Kristittyjen ykseyden rukousviikolla meitä muistutetaan, kuinka usko ylösnousseeseen Kristukseen yhdistää meitä erilaisia kristittyjä ja kristillisiä kirkkoja. Kristuksen ylösnousemus kannustaa ja rohkaisee jatkamaan Kristuksen työtä maailmassa. Se johtaa meitä myös etsimään yhteyttä toistemme kanssa sekä tietä kohti kirkon näkyvää ykseyttä.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Sermon in the Christ Church of the Lutheran Parish in Rome January 22nd

Sermon in the Christ Church of the Lutheran Parish in Rome January 22nd, 2012

Listen, I tell you a mystery: We will not all sleep, but we will all be changed— in a flash, in the twinkling of an eye, at the last trumpet. For the trumpet will sound, the dead will be raised imperishable, and we will be changed. For the perishable must clothe itself with the imperishable, and the mortal with immortality. When the perishable has been clothed with the imperishable, and the mortal with immortality, then the saying that is written will come true:

"Death has been swallowed up in victory."
"Where, O death, is your victory? Where, O death, is your sting?"

The sting of death is sin, and the power of sin is the law. But thanks be to God! He gives us the victory through our Lord Jesus Christ.

Therefore, my dear brothers and sisters, stand firm. Always give yourselves fully to the work of the Lord, because you know that your labor in the Lord is not in vain.(1 Cor. 15:51-58, NIV)

May you have mercy and peace from God, our Father and Lord Jesus Christ!

The end of chapter 15 of Paul's first letter to the Corinthians is the Scripture text of this year's week of prayer of ecumenical Christian unity. The apostle speaks about the resurrection of Christ. In the beginning of the chapter, Paul witnesses about the reality and significance of resurrection. Then he explains how our Christian life bears witness of the faith in resurrection. Finally, he speaks of how the dead will be resurrected. The Scripture verse of the week of prayer is linked to this last part. It gives us a glimpse of two important perspectives into the unity of Christians.

Firstly, Christ's life, death and resurrection are the common foundation of the faith of our churches. They join us together as Christians. With His resurrection, Christ has conquered sin and death. Apostle Paul is so certain of this that he mocks death. "Death has been swallowed up in victory. Where, O death, is your victory? Where, O death, is your sting?" We have reason to be grateful to God for this victory. "But thanks be to God! He gives us the victory through our Lord Jesus Christ. As Christians, in faith we are partakers of this victory already now. And "at the last trumpet" faith becomes seeing. A new reality has broken into the world in Christ's resurrection. It will be finally revealed in the end times in the return of Christ.

Faith in resurrection unites the Christians and the churches. This is evident for example in three significant ecumenical documents.

 

The joint document of the Papal Council for Promoting Christian Unity of the Lutheran World Federation and of the Roman Catholic Church, "Joint Declaration on the Doctrine of Justification", finds a common understanding of how a person is saved. The issue of justification is a core issue in our faith. The document notes that it is the common faith of our churches that justification is the work of the triune God. Christ's becoming man, His death and resurrection are the foundation and prerequisite of justification. The recent Final Report of the Finnish-Swedish Lutheran-Catholic discussion on doctrine, "Justification in the Life of the Church", refers to this same thing.

 

The Porvoo Common Statement is a joint theological document of Nordic and Baltic Lutheran churches as well as the British and Irish Anglican churches. It notes that "the Father sent His Son into the world in order to unite us with Himself. Through Christ's life, death and resurrection, God's love appeared and we were saved from the powers of sin and death (John 3:16-18, NIV)." This passage of the document ends in a Scripture verse of 1 John. "We proclaim to you what we have seen and heard, so that you also may have fellowship (koinonia) with us.And our fellowship (koinonia) is with the Father and with his Son, Jesus Christ" (1 John 1:3, NIV).

The starting point for the fellowship of Christians and the visible unity of the church is strong. Faith in resurrection unites different Christians and different churches. That is why during the week of prayer of the unity of Christians it is good to remember what Pope John XXIII said already 50 years ago. "What unites us is much more than what separates us." Ecumenism can advance when we work in this spirit.

Secondly, the Scripture verse of the week of prayer has a strong message of encouragement. Christ's resurrection gives motivation and courage to continue the work of Christ in the world. Christians can be hopeful, strong and stand firm. We can work in the Lord confidently, joyfully and eagerly so that faith in God and love toward our neighbours can increase. The urging of the apostle is also a clear assignment: "Therefore, my dear brothers and sisters, stand firm. Always give yourselves fully to the work of the Lord, because you know that your labor in the Lord is not in vain."

 

This Scripture verse is one of those that I remember having underlined in my Bible when I was young. It has always been significant to me. Especially significant it has been at those times when work does not progress, when I make mistakes and encounter opposition. At times of failure this promise has given support.

 

The same is true about the work we do to cherish the unity of the church. Friendship, hospitality and fellowship between churches have increased in the last decades. In spite of many difficult issues, the churches have taken important steps toward each other. Still, there are times when furthering the fellowship advances very slowly. At times there are setbacks. There are situations in which the differences between churches seem irreconcilable. At that point it is good to remember the encouragement of the apostle: "Therefore, my dear brothers and sisters, stand firm. Always give yourselves fully to the work of the Lord, because you know that your labor in the Lord is not in vain."

 

Dear sisters and brothers. A concrete sign of the fellowship of Christians is the annual trip of a Finnish Lutheran and Catholic bishop to Rome. Again this year we have celebrated common mass on the day of our national patron saint, Saint Henrik, in Santa Maria sopra Minerva basilica. This was the 27th such occasion. I am also glad that today in this Christ church we can together be served by God.

 

On the week of prayer of Christian unity we are reminded of the way faith in the resurrected Christ unites us different Christians and Christian churches. Christ's resurrection encourages and emboldens us to continue Christ's work in the world. It also leads us to seek fellowship with each other and to seek the road toward visible unity of the church.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Pyhän Henrikin muistopäivän messu Roomassa 19.1.2012

Saarna Pyhän Henrikin muistopäivän messussa 19.1.2012 Santa Maria sopra Minervan basilikassa Roomassa

 

Jeesus sanoi:
"Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: 'Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.' Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: 'Toinen kylvää, toinen korjaa.' Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."
(Joh. 4:34-38)

Apostolisessa uskontunnustuksessa kirkko julistaa: "Minä uskon pyhäin yhteyden". Kirkko on yksi ja yleinen, koko maanpiirin ja kaikki ajat kattava yhteisö. Tämän tunnustuksensa ilmauksena kirkko muistaa edellä kulkeneita kristittyjä. Luterilaisen kirkon päätunnustus, Augsburgin tunnustus lausuu tästä: "Me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan."

Tänään muistamme Pyhää Henrikiä, Suomen kansallispyhimystä. Vietämme 27. kertaa ekumeenista Pyhän Henrikin muistopäivän messua täällä Roomassa Santa Maria sopra Minervan basilikan Suomen kappelissa. Tämän käytännön juuret ulottuvat kuitenkin paljon pitemmälle, aina vuoteen 1942. Silloin Suomi ja Pyhä Istuin solmivat diplomaattisuhteet. Alkaneena vuotena vietämme siis Suomen ja Pyhän Istuimen diplomaattisuhteiden 70-vuotisjuhlaa.

Tietomme piispa Henrikistä ovat vähäiset, tarkat historialliset faktat sitäkin vähäisemmät. Hänen elämänvaiheensa ovat paljolti kietoutuneet myöhemmin sepitettyihin kertomuksiin, legendoihin, runoihin ja virsiin.

Englantilaissyntyinen Henrik oli matkalla Pyhään maahan. Roomassa hän tapasi kardinaaliystävänsä, joka suunnitteli matkaa Pohjoismaihin. Tapaamisen seurauksena molempien matka suuntautui pohjoiseen vuonna 1153.

Ruotsissa Henrikistä ilmeisesti tuli Uppsalan piispa. Hän osallistui kuningas Erikin tekemään jonkinlaiseen rankaisu- tai käännytysretkeen Suomeen. Retken aikana monia suomalaisia kastettiin ja järjestettiin kirkollisia oloja. Retken jälkeen Erik palasi Ruotsiin ja Henrik jatkoi lähetyspiispana kirkollisten olojen järjestämistä maamme lounaisilla alueilla. Hänen vaikutuksensa jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Hänet surmattiin Satakunnassa, Köyliönjärvellä, 20. päivä tammikuuta todennäköisesti vuonna 1156 tai 1157.

Osa näistäkin vähäisistä historiallisista tiedoista on oletusten ja päätelmien varassa. Niiden lisäksi Pyhän Henrikin muisto on jäänyt elämään kansanperinteessä ja kirjallisena jäämistönä. Tarkkoja historiallisia yksityiskohtia tärkeämpää on se vaikutus, joka Henrikillä on ollut kansan ja kirkon elämään.

Pyhän Henrikin muistopäivä kertoo meille tänään kolmesta tärkeästä asiasta.

 

Ensinnä Henrik symbolisoi meille evankeliumin sanoman kulkemista yli maanpiirin. Pyhältä Maalta, Jerusalemista, Kristuksen ylösnousemuksen paikalta lähtenyt sanoma kulki maasta maahan. Herran lähettiläiden kuljettamana evankeliumi saavutti aikanaan myös Euroopan pohjoiset perukat, meidän maamme ja meidän kansamme. Me suomalaisetkin olemme tulleet tästä evankeliumin lahjasta osallisiksi. Sillä, mitä nyt tehdään kirkoissamme ja seurakunnissamme, on pitkät, vuosisataiset perinteet.

 

Tänään muistamme Pyhää Henrikiä, koska tunnustamme evankeliumin totuuden: "Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät." Olemme kiitollisia heille, jotka ovat ennen meitä rukoilleet ja kilvoitelleet, uskoneet ja toivoneet. He ovat opettaneet meidätkin uskomaan ja turvautumaan Jumalaan. Ennen muuta olemme kiitollisia Jumalalle. Hän on heidät kutsunut ja varustanut sekä auttanut olemaan kutsumukselleen uskollisia. Siksi mekin voimme uskoa Jumalaan.

 

Toiseksi: tänään vietettävä Pyhän Henrikin muistopäivä on hänen kuolinpäivänsä. Alun perin se on ollut vasta 20. päivä tammikuuta. Vuosisatojen aikana on vietetty tuona päivänä Henrikin kuoleman muistojuhlaa. Keskiaikaisessa pyhimyskalenterissa oli kuitenkin vanhastaan 20. päivä tammikuuta varattu kahden marttyyripyhimyksen, 200-luvulta olevien Sebastianuksen ja Fabianuksen, muistopäiväksi. Näiden kahden marttyyrin muisto oli läntisessä kristikunnassa niin vakiintunut, että heidän syrjäyttämisensä ei tullut kysymykseen. Suomessa vuoden 1668 kalenteriuudistuksessa Henrikin päivä siirrettiin nykyiselle paikalleen 19. päivään tammikuuta.

 

Henrik kuoli väkivaltaisesti uskonsa tähden. Hän on marttyyri, veritodistaja. Henrik on Kristuksen todistaja, joka antoi elämänsä kirkon palveluksessa. Muistaessamme häntä muistamme myös kaikkia muita marttyyreja. Kunnioitamme niitä Jumalan pyhiä, jotka eri aikoina ovat antaneet henkensä uskonsa tähden. Voimme oppia täydellistä luottamusta Jumalan huolenpitoon, tuli elämässä vastaan mitä tahansa. Samalla meitä kutsutaan rukoukseen ja toimintaan niiden puolesta, jotka nyt joutuvat uskonsa vuoksi painostuksen tai vainon kohteeksi. Näin tapahtuu koko ajan eri puolilla maailmaa. Viimeksi joulun aikaan monet sisaremme ja veljemme Nigeriassa joutuivat todistamaan uskostaan hengellään. Tehtävämme on olla heidän apunaan ja tukenaan.

Kolmanneksi Pyhän Henrikin muistopäivä muistuttaa kristittyjen yhteydestä. Henrik tuli aikanaan tuomaan evankeliumin sanomaa maahan, jossa ei vielä ollut kristillistä järjestynyttä seurakuntaelämää. Myöhemmät vaiheet ovat sitten vieneet evankeliumin kuulijat erilleen. Se ei ole meidän Vapahtajamme tahto. Pyhän Henrikin muisto kutsuu meitä etsimään niitä teitä, joita eri kristillisten kirkkojen jäsenet voisivat kulkea yhdessä toteuttaakseen Herramme rukouksen pyyntöä: "että he kaikki olisivat yhtä" (Joh. 17:21).

Ykseyden tien kulkemisessa meitä auttaa yhteisten juurten ja historian näkeminen. Eroista huolimatta meillä on kristillisinä kirkkoina paljon enemmän yhteisiä kuin erottavia tekijöitä. Meidän on syytä muistaa, mitä paavi Johannes XXIII jo 50 vuotta sitten lausui: "Se mikä meitä yhdistää on paljon enemmän kuin se mikä meitä erottaa." Tässä hengessä toimiessamme ekumenia voi edistyä.

Kirkkojen välinen ystävyys, vieraanvaraisuus ja yhteys ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Monista vaikeista kysymyksistä huolimatta kirkot ovat ottaneet tärkeitä askelia kohti toisiaan. Erityisesti näin on tapahtunut roomalaiskatolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen kesken. Silti näkyvä ykseys on vielä saavuttamatta. Emme voi vielä yhdessä nauttia alttarin sakramenttia. Pyhän Henrikin perintö kutsuu meitä työhön ja rukoukseen kristillisten kirkkojen ykseyden puolesta.

Sisaret ja veljet. Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: "Tässä pitää paikkansa sanonta: 'Toinen kylvää, toinen korjaa.' Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."

Olemme Kristuksen ja meitä edeltäneen kristikunnan vaivannäön hedelmää. Kaikki, mitä olemme saaneet, on saatu armosta, ilman omia ponnistelujamme. Niistä olemme kiitollisia Jumalalle ja meitä edeltäneille kristityille. Meidän tehtävämme on auttaa ja tukea niitä, joita painostetaan tai vainotaan uskonsa tähden. Ja meitä kutsutaan jatkamaan sitä kylvötyötä, josta me olemme tulleet osallisiksi. Se johtaa meidät samalla etsimään yhteyttä toinen toisiimme. Silloin kristillinen todistus on aito ja vakuuttava.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Sermon at the Saint Henrik Commemoration Mass on January 19th

Sermon at the Saint Henrik Commemoration Mass on January 19th in Santa Maria sopra Minerva basilica in Rome

 

"My food," said Jesus, "is to do the will of him who sent me and to finish his work.
Don't you have a saying, 'It's still four months until harvest'? I tell you, open your eyes and look at the fields! They are ripe for harvest. Even now the one who reaps draws a wage and harvests a crop for eternal life, so that the sower and the reaper may be glad together. Thus the saying One sows and another reaps' is true. I sent you to reap what you have not worked for. Others have done the hard work, and you have reaped the benefits of their labor."
(John 4:34-38, NIV)

In the Apostolic confession of faith, the church declares: "I believe in the communion of saints". The church is a single and general community that covers the entire world and all time. With this expression in the confession, the church remembers the Christians that have gone before us. The main confession of the Lutheran church, the Augsburg Confession has this: "The memory of saints may be set before us, that we may follow their faith and good works, according to our calling."

Today we commemorate Saint Henrik, the patron saint of Finland. This is the 27th time that we celebrate the mass to commemorate Saint Henrik here in the Finnish chapel of Santa Maria sopra Minerva basilica in Rome. However, the roots of this practice go much further back, all the way to the year 1942. That was when Finland and the Holy See established diplomatic relations. So this year, we will celebrate the 70th anniversary of the diplomatic relations between Finland and the Holy See.

We know little about Bishop Henrik; there are very few accurate historic facts about him. His life and times are largely woven into tales, legends, poems and hymns made up later.

Henrik, born in England, was on his way to the Holy Land. In Rome he met a friend of his, a cardinal, who was planning a trip to the Nordic countries. As a result of this encounter, both of them travelled to the north in 1153.

In Sweden, Henrik evidently became the bishop of Uppsala. He participated in some sort of a punishment and conversion crusade to Finland along with King Erik. During the crusade, many Finns were baptised and ecclesiastic affairs were organised. After the crusade, Erik returned to Sweden and as a mission bishop, Henrik continued organizing church affairs in the south-western regions of our country. His influence remained short-lived. He was killed in Satakunta, on Lake Köyliö, on January 20th probably in the year 1156 or 1157.

Even some of this meagre historic data is based on assumption and deduction. In addition to these, the memory of Saint Henrik lives on in folk tradition and in written heritage. But more important than the precise historic details is the influence that Henrik has had on the life of the people and the church.

Today, the day commemorating Saint Henrik tells us three important things.

 

First of all, Henrik symbolises the gospel message's reaching out to all parts of the world.The message that started in the Holy Land, in Jerusalem, the place of Christ's resurrection, spread out from country to country. Conveyed by the messengers of the Lord, the Gospel reached also the northernmost regions of Europe, our land and our people. We Finns have become partakers of this gift of the Gospel. Centuries of tradition lie behind what we are doing today in our churches and parishes.

 

Today we commemorate Saint Henrik, because we confess the truth of the Gospel. "Others have done the hard work, and you have reaped the benefits of their labor." We are grateful to those who have prayed and struggled, believed and hoped before us. They have taught us also to believe in and to rely on God. Most of all we are grateful to God. He has called us and equipped us and helped us to be faithful to his calling. That is why we also can believe in God.

 

Secondly: this day of commemorating Saint Henrik is the day of his death. Originally, it was January 20th. For centuries, people have commemorated Henrik's death on that day. However, the medieval calendar of saints had dedicated January 20th to commemorate two martyred saints, St Sebastian and St Fabian from the third century. The memory of these two martyrs was so established in western Christianity that they could not be displaced. In Finland, in the 1668 calendar reform, Henry's day was moved to its current place on January 19th.

 

Henrik died a violent death due to his faith. He is a martyr, a blood witness. Henrik is a witness to Christ, giving his life serving the church. When we commemorate him, we commemorate also all other martyrs. We honour those saints of God that at different times have given their lives for their faith. We can learn complete trust in God's care of us come what may. At the same time we are called to pray and work for those who are now facing oppression or persecution because of their faith. This is happening all the time in different parts of the world. Recently, around Christmastime out sisters and brothers in Nigeria had to witness for their faith through sacrificing their lives. Our task is to help and support them.

Thirdly, commemorating Saint Henrik reminds us of the unity of Christians. Long ago, Henrik came to bring the Gospel to a country that had no organised Christian parish life. Later, the listeners of the Gospel have been split apart. That is not the will of our Saviour. The memory of Saint Henrik calls us to seek ways for members of different Christian churches to walk together to carry out the request of the prayer of our Lord: "that all of them may be one" (John 17:21, NIV).

Seeing our common roots and history helps us to walk the road of unity. In spite of differences, as Christian churches we have more factors in common than we have separating us. It is good for us to remember what Pope John XXIII said 50 years ago: "What unites us is much more than what separates us." Ecumenism can advance when we work in this spirit.

Friendship, hospitality and fellowship between churches have increased in the last decades. In spite of many difficult issues, the churches have taken important steps toward each other. This has occurred especially between the Roman Catholic Church and the Lutheran Churches. Still, visible unity has not been achieved. We cannot yet together partake in the sacrament of the altar. Saint Henrik's heritage calls us to work and pray for the unity of Christian churches.

Dear sisters and brothers. In today's Gospel text Jesus says: "Thus the saying One sows and another reaps' is true. I sent you to reap what you have not worked for. Others have done the hard work, and you have reaped the benefits of their labor."

We are the fruits of the labours of Christ and the Christianity that came before us. Everything we have received we have received through mercy, without our own efforts. For this we are grateful to God and the Christians before us. Our task is to help and support those who are being oppressed or persecuted for their faith. And we are called to continue sowing the seeds in which we have partaken. At the same time it leads us to seek fellowship with one another. Then, the Christian witness is genuine and compelling.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>


Juvan seurakunnan 570 -vuotisjuhlajumalanpalvelus 15.1.2012

Saarna Juvan seurakunnan 570-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 15.1.2012 Juvan kirkossa

 

Kun Johannes oli vangittu, Jeesus palasi Galileaan ja julisti Jumalan evankeliumia. Hän sanoi: »Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!» (Mark. 1:14-15)

Juhlapäivän evankeliumi sisältää Jeesuksen julkisen toiminnan "avajaispuheen". Tähän asti hän on valmistautunut tulevaan tehtäväänsä. Nyt alkavat tositoimet. Puhe on lyhyt ja dramaattinen. "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!"

Ajanlaskumme lähtökohtana on Jeesuksen syntymä. Hän ei siis liioitellut sanoessaan: "Aika on täyttynyt." Jeesuksen mukana alkoi uusi tapa laskea aikaa. Hänessä Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Ennen Jeesusta taivas oli kaukana. Kristinuskoa edeltävissä uskonnoissa Jumala ja taivas olivat kaukaisuudessa ja tavallisella ihmisellä ei ollut sinne juuri pääsyä. Jumalaa tuli lähestyä suoritusten ja monimutkaisten uhritoimitusten kautta. Jumala oli ankara ja vaativa. Aikojen käänne tapahtui, kun Jumala itse laskeutui alas taivaasta Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. "Taivasten valtakunta on lähellä" on toteamus, joka viittaa Jumalan lupausten messiaaniseen täyttymiseen. Jumala on laskeutunut alas, tähän maailmaan, meidän ihmisten keskelle. Hänen mukanaan tuli uudenlainen ymmärrys Jumalasta. Jeesuksen työn tuloksena maailmaan tuli uusi käsitys ihmisen arvosta ja lähimmäisen rakastamisesta.

Aikanaan tämä sanoma saavutti myös Pohjolan. Maahamme evankeliumin sanoma saapui sekä idästä että lännestä. Näin tapahtui myös täällä Juvalla. Remojärven kreikkalaiskatolinen kappeli oli ensimmäinen Juvan alueelle rakennettu kristilliselle jumalanpalvelukselle pyhitetty huone. Roomalaiskatolisen kirkon vaikutus levisi tänne viimeistään 1300-luvulla. Savilahden seurakunnan kappeliseurakunnaksi Juva tuli joskus 1300-luvun loppupuolella.

Tammikuun 19. päivänä 1442 piispa Maunu Tavast ja juvalaisten edusmiehet allekirjoittivat Turussa sopimuksen. Asiakirjassa todetaan edustajien nimien luettelon jälkeen, että "yhteisen kansan puolesta, joka Juvan kappelia asuu, ovat tulleet yksimielisiksi papin asettamisesta Juvalle ja pappilasta ja muista seikoista, jotka siihen kuuluvat." Tämä sopimus merkitsi Juvan seurakunnan perustamista 570 vuotta sitten. Samalla sitä voi pitää myös kunnan syntyajankohtana, toimivathan Juvalla kunta ja seurakunta yhdessä aina vuoteen 1868 saakka.

 

Seurakunnan perustaminen tarkoitti paikallisyhteisön syntymistä. Täällä elävät ihmiset halusivat itse kantaa vastuuta omista asioistaan, rakentaa omaa tulevaisuuttaan ja huolehtia kaikinpuolisesta hyvinvoinnista. Tämän tahtonsa juvalaiset ilmaisivat yksimielisesti, kuten sopimuksessa sanotaan. Konkreettisesti se on merkinnyt sitä, että yhdessä pidettiin huolta köyhistä ja sairaista, heistä jotka eivät kyenneet itse itsestään huolehtimaan. Seurakuntaan perustettiin köyhäintaloja ja sairashuoneita. Kirkon välityksellä täälläkin jouduttiin eurooppalaisen sivistyksen yhteyteen. Kirkko loi kansankielen ja opetti kansan lukemaan. Seurakuntaan perustettiin kouluja ja opetettiin ihmisiä. Pappiloiden viljelykset olivat hyvänä esikuvana ympäristön väestölle. Tällaista listaa voisi jatkaa. Vuosisatojen ajan Juvalla on julistettu ihmisen arvoa, lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamusta, sovintoa sekä toivoa, joka yltää yli kuoleman rajan. Näiden ajattomien totuuksien kautta kristinusko on luonut yhteiskuntamme arvopohjaa, joka yhä vaikuttaa vahvalla tavalla. Tätä kaikkea ja vielä paljon muuta sopimus 19.1.1442 papin palkkaamisesta on Juvalle ja juvalaisille merkinnyt. Juhlapäivänä on tätä syytä muistaa ja olla siitä kiitollinen.

 

Juvan historiasta voi lukea, ettei kaikki ole aina tapahtunut helposti ja yksinkertaisesti. Toisinaan on yksimielisyyskin puuttunut. Myös seurakunnan elämään ja pappien toimintaan on sisältynyt joskus kaikenlaisia ongelmia. Silti tätä yhteisöä on rakennettu jo 570 vuoden ajan, yhteistoimin etsitty yhteistä hyvää, tehty työtä täällä elävien parhaaksi, etsitty eväitä tulevaisuutta varten. Sopimuksesta on pidetty kiinni. Juvalla on toimittu yhteiseksi hyväksi ja paikallisyhteisön parhaaksi, jotta täällä olisi hyvä elää.

 

Kun parhaillaan pohditaan kuntien ja seurakuntien rakennemuutoksia, tämä opetus historiasta on tarpeen muistaa. Peruskysymyksenä on, mikä edistää ihmisten ja yhteisön hyvää. Miten turvataan niin täällä Juvalla kuin kaikkialla muuallakin Suomessa asuvien elinmahdollisuudet? Miten taataan kaikille tasavertaisesti mahdollisuus niihin palveluihin, jotka lain mukaan kansalaisille kuuluvat? Ja miten oikeudenmukaisesti jaetaan siitä aiheutuvat vastuut ja kustannukset? Miten huolehditaan siitä, että yksityinen kuntalainen ja seurakuntalainen voi sanoa: Täällä minun on hyvä elää, tähän yhteisöön minä kuulun, tästä kannan vastuuni, täällä minusta pidetään huolta?

 

Hyvät seurakuntalaiset. Juvan juhlapäivänä on hyvä katsoa menneisyyteen ja nähdä, mitä oman seurakunnan perustaminen on merkinnyt. Kuitenkaan kirkon merkitys ei tyhjenny siihen näkyvään toimintaan, mitä edellä olen kuvannut. Siksi on erityisen tarpeellista kuulla, mitä Jeesus sanoo tämän päivän evankeliumissa.

 

Jeesuksen saarnan lähtökohta oli: "Aika on täyttynyt." Tämä johdatti kuulijat kysymään, mitä nyt on tapahtunut ja kuinka se minua koskee. Oli tullut historian käännekohta. Se koski jokaista. Messias oli tullut, maailman Vapahtaja, jokaisen ihmisen Lunastaja. Siksi tätä aikaa ei saanut hukata. Tilaisuudesta tuli ottaa vaarin. Siksi Jeesuksen viesti on sekä kehotus että vetoomus: tehkää parannus ja uskokaa hyvä sanoma.

 

Saksalaisen Rolf Hochhuthin näytelmässä Sijainen on mottona: "Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on taivaassa!" Yksipuolinen uskontulkinta voi johtaa siihen, että ihminen väheksyy tai unohtaa tämän ajallisen elämän, lähimmäisen ja yhteisen hyvän. Vilpitön uskonelämä on aina synnyttänyt vastuuta lähimmäisistä ja heidän hyvinvoinnistaan sekä koko yhteisön tulevaisuudesta. Ehkä nykyään pitäisi sanoa: "Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on vain maassa!" Aito usko pitää esillä myös iäisyysnäköalaa. Se ei saa meiltä nytkään unohtua. Siitä Jeesus evankeliumissa muistuttaa.

Katekismuksemme mukaan "Jumalan valtakunta on Jumalan läsnäoloa ja vaikutusta tässä maailmassa ja ikuisuudessa". Jeesuksessa Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Se tarkoittaa, että Kristuksessa alkoi uusi historia. Kohtaamme hänessä myös taivaan todellisuuden. Jeesuksen, kristinuskon eikä kirkon merkitys ole vain tässä ajallisella elämässä ja näkyvässä todellisuudessa. Jumalan pelastushistoria tähtää myös tuonpuoleiseen pelastukseen. »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä» (Joh 3:16). Tästä taivaan valtakunnasta päästään osalliseksi siellä, missä uskotaan Jeesukseen.

Katekismuksemme opettaa Jumalan valtakunnasta: "Isä meidän -rukouksessa pyydämme, että Pyhä Henki asuisi sydämessämme ja vakuuttaisi meidät Jumalan rakkaudesta. Jumala tahtoo joka päivä sanallaan ja Hengellään hallita ajatuksiamme ja tekojamme, jotta uskoisimme yksin häneen ja olisimme Kristuksen kuuliaisia seuraajia."

Jos tämä pyyntö saa toteutua juvalaisten sydämissä, silloin Juvalla on hyvä elää myös tulevaisuudessa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>