Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Puheet ja kirjoitukset vuonna 2012

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 21.12.2012


Hyvinvointi syntyy välittämisestä

 

”Te löydätte lapsen.” Luukkaan jouluevankeliumissa enkeli ilmoitti paimenille merkin syntyneestä Vapahtajasta. Enkelin ilmoitus on vahva viesti lasten puolesta. Sitä on syytä kuunnella tarkkaan.

Lasten huostaanotot ovat lisääntyneet. Vuoden 2011 aikana oli huostassa yli 10 500 lasta. Kodin ulkopuolelle oli vuoden aikana sijoitettuna yli 17 000 lasta ja nuorta. Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli noin 81 500 lasta ja nuorta. Kaikki nämä luvut kasvoivat viime vuonna. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten lukumäärä on vuosikymmenessä lisääntynyt 50 prosenttia.

Lapsiperheköyhyys koskee Suomessa yli 130 000 lasta. Suurimpia toimeentulovaikeuksia on yksinhuoltajilla, joista joka neljäs on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen. Myös pienten lasten perheillä ja monilapsisilla perheillä on keskimääräistä enemmän köyhyyttä.

Perheiden ahdingossa näkyy elämäntilanteen kuormittavuus, taloudelliset huolet, työelämän vaativuus, pärjäämisen pakko ja ulkoapäin tulevat vaatimukset, jotka kuormittavat perheen ihmissuhteita.

* * *

Nykyisen hallituksen ohjelmassa todetaan, että ”hyvinvointi syntyy työstä”. Tämä on totta. Työ luo edellytyksiä toimeentuloon ja hyvään elämään. Se ei kuitenkaan yksin riitä hyvinvoinnin takaajaksi.

 

Kirkon kasvatus- ja perhetyön ruohojuuritason kokemuksen mukaan hyvinvointi syntyy ensisijaisesti välittämisestä. Lapsi tarvitsee aikaa ja turvallisuutta, jotta hän voisi kasvaa ikävaiheensa ja omien edellytystensä mukaisesti. Lapsuus tarvitsee kasvurauhaa. Sen ovat niin arkikokemus kuin kehityspsykologinen tutkimustietokin osoittaneet.

 

Tehokkuus- ja kilpailuyhteiskunnassa on muistettava lapsuuden arvo ja lapsen kokonaisvaltaisen kasvun merkitys. Liian varhain tulevat ja liian isot vaatimukset tappavat luovuuden ja tukahduttavat kehityksen. Tältä pohjalta ei rakenneta maamme hyvinvointia eikä lisätä kansainvälistä kilpailukykyä.

 

Uutta varhaiskasvatuslakia valmisteltaessa on huolehdittava lapsen kasvurauhan turvaamisesta. Lasta ei saa pitää tulevana yhteiskunnan tuotantotekijänä, joka laitetaan mahdollisimman varhain koulutusputkeen. Jos varhaiskasvatus nähdään vain osana tehokasta koulutusjatkumoa, vaarana on kadottaa lapsuus.

* * *

”Te löydätte lapsen” on kehotus toimia lasten hyvinvoinnin puolesta. Hyvään elämään kuuluu myös lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa riistää lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Joulunaika tarjoaa hyvän mahdollisuuden pitää esillä kristinuskon perusasioita.

Lapsen oikeudet ovat aikuisen velvollisuuksia. Joulun sanoma johtaa toimimaan lapsen hyväksi, lähellä ja kaukana. Hyvinvointi syntyy välittämisestä.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Joulutervehdys 2012


Seimen lapsi – kaipauksen täyttymys

 

 

Ihminen on aina etsinyt tarkoitusta elämälleen. Maailma hänen ympärillään on muuttunut, mutta ihminen kysymyksineen on pysynyt samanlaisena. Nykyaikana henkinen ja hengellinen etsintä on saanut uusia muotoja. Uskonnollisessakin etsinnässä näkyy yksilöllisyyden korostus. Etsitään kokemusta, joka olisi henkilökohtaisesti merkittävä.

 

Ihmisen kaipaus kohdistuu salaperäisesti johonkin tämän maailman ulkopuolella olevaan, sillä mikään aineellinen ei sitä tunnu täyttävän.

 

***

 

Voimme yrittää täyttää sisimpämme tyhjää paikkaa erilaisilla asioilla ja merkityksillä. Joulun monet lahjat ovat tästä osoituksena. Ne näyttävät arvokkailta ja täyttävät toiveemme joksikin aikaa. Mutta kuitenkin jäämme kaipaamaan jotakin parempaa.

 

Omaisuuden haaliminen ei tuo onnea. Ei myöskään aseman tai vallan saavuttaminen. Edes hyvät ihmissuhteet ja rakkaat läheiset eivät täytä syvintä kaipausta. Ajallinen hyvä tuo hetken helpotuksen. Ne täyttävät erilaisia tarpeita. Monet niistä ovat elämälle välttämättömiä ja hyviä Jumalan lahjoja. Mutta silti jotain tärkeää puuttuu.

 

Sisimmässämme on Jumalan muotoinen tyhjä paikka, jonka vain Jumala voi täyttää. Tämä 1600-luvulla eläneen matemaatikon ja filosofin Blaise Pascalin ajatus tuntuu nousevan syvältä omasta kokemuksesta.

 

***

 

Mikään tässä maailmassa ei voi tyydyttää kaipaustamme siihen, joka kerta kaikkiaan kuuluu tämän maailman ulkopuolelle. Jouluna ihmiseksi syntyneessä Jeesuksessa Jumala ilmoittaa itsensä näkyvällä tavalla.

 

”Hänessä saa nyt kaikki maa sen mitä sielu janoaa.”(Virsi 29:1) Tässä jouluvirressä on oivallisesti sanoitettu joulun ydin.

 

Loppujen lopuksi vain Jumala voi täyttää sisimpämme tyhjän paikan - siitä yksinkertaisesta syystä, että meidät on luotu Jumalan yhteyteen. Seimen lapsi täyttää syvimmän kaipauksemme.

 

 

Jouluna 2012

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Puhe Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa Mikkelissä 16.12.2012


Kauneimmat joululaulut –tapahtuma sai tänä vuonna Kirkon kulttuuripalkinnon. Palkinnon voi saada kristillisen sanoman kannalta merkityksellisestä esittävästä taiteellisesta toiminnasta tai kulttuuriteosta. Emme siis ole missä tahansa tilaisuudessa, kun olemme kokoontuneet laulamaan yhdessä joululauluja.

Neljän vuosikymmenen aikana Kauneimmista joululauluista on tullut osa monen jouluperinnettä. Tänäkin adventtina lähes miljoona suomalaista kokoontuu näihin tapahtumiin. Näin välitämme kristillistä joululauluperinnettä sukupolvelta toiselle. Olet mukana kulttuuriteossa: kannat suomalaista joulukulttuuria ja musiikkikulttuuria. Samalla voit olla mukana tekemässä hyvää. Vuosikymmenien aikana kerätyt kolehdit ovat auttaneet tuhansia ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Tässä tilaisuudessa toteutuu konkreettisesti Raamatun ajatus siitä, että antaessaan saa. Laulaminen nimittäin tekee hyvää laulajalle. Monissa eri tutkimuksissa on todettu, että laulamisella on usein yhteys mielialaan ja hyvinvoinnin kokemukseen. Musiikkiterapian professori Jaakko Erkkilän mukaan musiikin fyysinen vaikutus on hämmästyttävän suuri. Musiikin tohtori Ava Numminen puolestaan on sanonut, että musiikki vaikuttaa syvällä aivojen sisäosissa oleviin tunnekeskuksiin. Vaikutuksen saa jo kuuntelemalla musiikkia, mutta laulamisen vaikutus on vielä voimakkaampi.

Laulaminen liittää meidät myös yhteen. Ava Nummisen mukaan laulamisen vaikutuksessa on tärkeää fyysisen suorituksen lisäksi yhteisöllisyyden kokemus, tunne siitä, että kuuluu johonkin. Tänään tässä tilaisuudessa kuulut yhteisöön. Olemme yhtä suurta kirkontäyteistä joukkoa.

 

Tuttuja joululauluja laulamalla liitymme yhteiseen perintöön, vaikka laulut herättävätkin kunkin omia tunteita, muistoja ja kokemuksia. Silti ne yhdistävät meitä. Yhteisesti laulettu laulu tuntuu hyvältä. Se liittää meitä toinen toiseemme, yli sukupolvien. Se antaa joskus sanoin kuvaamatonta voimaa.

 

Musiikin myönteinen merkitys ei ole mikään uusi havainto. Kirkkoisä Augustinuksen kerrotaan sanoneen: ”Joka rukoilee laulaen, rukoilee kahdesti.” Kun arkkipiispa Kari Mäkinen jakoi vajaa viikko sitten Kirkon kulttuuripalkinnon, hän laajensi osuvasti kirkkoisän ajatusta: ”Se joka laulaa yhdessä, rukoilee kolmesti. Ehkä asiaa sen kummemmin ajattelematta, vain antamalla yhteisen laulun kuljettaa mieltä ja ajatuksia. Sille Kauneimmat joululaulut –tapahtuma antaa tilaa. Joulun sanomalle ihmisen rinnalle tulevasta Jumalasta.”

Tästä on syvimmiltään tänäkin iltana kyse. Laulaminen tekee meille hyvää. Antamalla lahjamme me voimme tehdä toisille hyvää. Mutta ennen kaikkea tämä ilta lauluineen kertoo, että Jumala on hyvä. Jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala on nimensä mukaisesti Immanuel – Jumala meidän kanssamme. Hän kulkee rinnallasi, on oma joulusi millainen tahansa. Joulu on toivon, ilon ja kiitoksen juhla. Se ei riipu meidän valmisteluistamme tai elämäntilanteestamme. Jumala on sen meille valmistanut lähettämällä poikansa Jeesuksen tähän maailmaan. Hän tulee vierellesi tuoden jouluilon ja –riemun. Hän on Immanuel – Jumala meidän kanssamme.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kirjoitus Kotimaa-lehdessä 7.12.2012


Kirkko ei ole itseään varten

 

 

Kirkon nelivuotiskertomus 2008–2011 julkaistiin tänä syksynä. Pohdin, millaiseen uudistumiseen se kirkkoa kutsuu.

 

Ensiksikin ydintä on kirkastettava. Kirkkoa ei pelasta pelkkä kekseliäisyys, sosiaalisen median osaaminen tai hieno kampanjointi.

 

Runoilija Anna-Maija Raittilalta kysyttiin joitakin vuosia sitten, mihin uuteen pitäisi nyt suuntautua. ”Ei mihinkään uuteen”, Raittila vastasi. ”Ei ole ollenkaan tarkoitus, että tehdään kaikkea uutta, vaan että eletään lähellä Jeesusta, eletään syvästi. Se on aina uutta.”

Olisiko tässä avain kirkon uudistumiseen? Kirkastetaan ydintä, uskotaan siihen, mistä opetetaan, ja eletään sitä todeksi arjessa.

 

Ytimen kirkastaminen vaikuttaa jumalanpalveluselämään. Jumalanpalvelus on seurakunnan ydintapahtuma. Siellä, missä jumalanpalvelusta on aktiivisesti kehitetty, muutos parempaan on tapahtunut.

 

Todeksi elämiseen liittyy se, että kotipesä pitää saada puhtaaksi. Keskinäisen rakkauden ja yhteyden vaaliminen on keskeinen tehtävämme. Muuten emme kirkkona ole uskottava ja vakuuttava yhteisö.

 

Toiseksi: kirkko ei ole itseään varten. Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Nelivuotiskertomus paljastaa seuraukset.

 

Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään. Kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen.

 

Kolmanneksi: kirkon on löydettävä uudelleen missionaarinen olemuksensa. Jeesuksen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni.” Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö.

 

Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kuitenkin kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu siihen, että turvataan saavutetut asemat. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

 

Mihin toimiin kirkossa olisi nyt ryhdyttävä? Nelivuotiskertomus paljastaa, kuinka nopeasti kasteiden määrä on vähentynyt ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Tämä on erityisen huolestuttavaa, ja tähän on kirkossa tartuttava.

 

Nelivuotiskertomuksen esille tuoma asia on myös nuorten aikuisten nopeasti oheneva uskonnollisuus. Tähän tosiasiaan on kirkossamme havahduttu ja panostettu paljon muun muassa kirkon läsnäoloon sosiaalisessa mediassa.

 

Olisiko perimmäinen vastaus kuitenkin se, mitä herännäisjohtaja Väinö Malmivaara toteaa virressään (504): ”Ah vuodata Herra jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen, se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen.” Meidän on syytä rukoilla herätystä maahamme.

 

Ihmisen peruskysymykset eivät ole muuttuneet. Postmoderni kolmekymppinenkin kyselee elämän tarkoitusta ja merkitystä. Kaipuu Jumalan yhteyteen elää, vaikka hän ei välttämättä halua tai osaa sitä sanoittaa. Kirkolla on tässä annettavaa. Vastausten sisältö on evankeliumissa Kristuksesta ja Jumalan rakkaudesta, mutta vastausten tarjoamisen tavassa kirkon on jatkuvasti uudistuttava.

 

Kirkossa on kiinnitettävä huomiota jäsenpitoon, mutta myös aivan uudella tavalla jäsenhankintaan. Lähetyskenttä avautuu kotiovelta.

 

Neljänneksi: kirkon jäsenyys on otettava todesta. Kirkon on osoitettava, että se tarvitsee jäseniään. Kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa työntekijöiden varaan.

 

Nelivuotiskertomuksen karu totuus on kohdattava. Kyynisyyteen ja luovuttamismentaliteettiin ei kuitenkaan ole syytä.

 

Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen. Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Siihen meillä on yhä hyvät edellytykset.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>






Adventtivastaanotto 2.12.2012


Kirkko ei ole itseään varten

 

 

Kirkon nelivuotiskertomus 2008–2011 julkaistiin tänä syksynä. Pohdin, millaiseen uudistumiseen se kirkkoa kutsuu.

 

Ensiksikin ydintä on kirkastettava. Kirkkoa ei pelasta pelkkä kekseliäisyys, sosiaalisen median osaaminen tai hieno kampanjointi.

 

Runoilija Anna-Maija Raittilalta kysyttiin joitakin vuosia sitten, mihin uuteen pitäisi nyt suuntautua. ”Ei mihinkään uuteen”, Raittila vastasi. ”Ei ole ollenkaan tarkoitus, että tehdään kaikkea uutta, vaan että eletään lähellä Jeesusta, eletään syvästi. Se on aina uutta.”

Olisiko tässä avain kirkon uudistumiseen? Kirkastetaan ydintä, uskotaan siihen, mistä opetetaan, ja eletään sitä todeksi arjessa.

 

Ytimen kirkastaminen vaikuttaa jumalanpalveluselämään. Jumalanpalvelus on seurakunnan ydintapahtuma. Siellä, missä jumalanpalvelusta on aktiivisesti kehitetty, muutos parempaan on tapahtunut.

 

Todeksi elämiseen liittyy se, että kotipesä pitää saada puhtaaksi. Keskinäisen rakkauden ja yhteyden vaaliminen on keskeinen tehtävämme. Muuten emme kirkkona ole uskottava ja vakuuttava yhteisö.

 

Toiseksi: kirkko ei ole itseään varten. Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Nelivuotiskertomus paljastaa seuraukset.

 

Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään. Kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen.

 

Kolmanneksi: kirkon on löydettävä uudelleen missionaarinen olemuksensa. Jeesuksen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni.” Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö.

 

Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kuitenkin kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu siihen, että turvataan saavutetut asemat. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

 

Mihin toimiin kirkossa olisi nyt ryhdyttävä? Nelivuotiskertomus paljastaa, kuinka nopeasti kasteiden määrä on vähentynyt ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Tämä on erityisen huolestuttavaa, ja tähän on kirkossa tartuttava.

 

Nelivuotiskertomuksen esille tuoma asia on myös nuorten aikuisten nopeasti oheneva uskonnollisuus. Tähän tosiasiaan on kirkossamme havahduttu ja panostettu paljon muun muassa kirkon läsnäoloon sosiaalisessa mediassa.

 

Olisiko perimmäinen vastaus kuitenkin se, mitä herännäisjohtaja Väinö Malmivaara toteaa virressään (504): ”Ah vuodata Herra jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen, se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen.” Meidän on syytä rukoilla herätystä maahamme.

 

Ihmisen peruskysymykset eivät ole muuttuneet. Postmoderni kolmekymppinenkin kyselee elämän tarkoitusta ja merkitystä. Kaipuu Jumalan yhteyteen elää, vaikka hän ei välttämättä halua tai osaa sitä sanoittaa. Kirkolla on tässä annettavaa. Vastausten sisältö on evankeliumissa Kristuksesta ja Jumalan rakkaudesta, mutta vastausten tarjoamisen tavassa kirkon on jatkuvasti uudistuttava.

 

Kirkossa on kiinnitettävä huomiota jäsenpitoon, mutta myös aivan uudella tavalla jäsenhankintaan. Lähetyskenttä avautuu kotiovelta.

 

Neljänneksi: kirkon jäsenyys on otettava todesta. Kirkon on osoitettava, että se tarvitsee jäseniään. Kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa työntekijöiden varaan.

 

Nelivuotiskertomuksen karu totuus on kohdattava. Kyynisyyteen ja luovuttamismentaliteettiin ei kuitenkaan ole syytä.

 

Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen. Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Siihen meillä on yhä hyvät edellytykset.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Ilman pyhää on vain arkea -seminaari 29.11.2012


 

Ilman pyhää on vain arkea. Jos elämä on vain arkea, kukaan ei sitä jaksa loputtomiin. Siksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko on halunnut nostaa yhteiseksi painopisteeksi pyhän. Se on merkinnyt kolmen vuoden aikana puhetta Pyhästä isolla alkukirjaimella kirjoitettuna, siis Jumalasta. Se on tarkoittanut myös perehtymistä pyhään aikaan, toisin sanoen elämän rytmiin, pyhäpäivään ja pyhän kohtaamiseen. Se on sisältänyt lisäksi pysähtymistä luomakunnan kysymysten äärelle; mikä on vastuumme luonnosta, millaiset ovat elämäntapamme ja –arvomme?

 

Tämä seminaari on osa Pyhä-painopisteen päätöstä. Kolmen vuoden aikana olemme kirkossa vakuuttuneet siitä, että ilman pyhää on vain arkea. Siksi sekä yksilö että yhteiskunta tarvitsee pyhää, sekä pienellä että isolla alkukirjaimella kirjoitettuna.

 

Raamatun mukaan ihminen on kutsuttu olemaan osallinen Jumalan pyhyydestä: ”Olkaa siis pyhät, sillä minä olen pyhä.” (3 Moos. 11:45) ”Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä” (3 Moos. 19:1, 20:7).

 

Ihmisen kutsumuksena on elää yhteydessä Jumalaan ja noudattaa hänen tahtoaan. Jumala edellyttää eettistä elämäntapaa, joka vastaa hänen pyhää olemustaan. Tästä seuraa kaksi asiaa.

 

Ensinnä: Pyhän edessä ihminen kokee pienuutensa ja mitättömyytensä: ”En täytä pyhyyden mittaa.” Vanhan testamentin profeetta Jesajan kokemus on tästä tyypillinen. Pyhän Jumalan läheisyydessä hän tunsi epäpuhtautensa ja syntinsä: ”Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet: sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin. (Jes. 6:5). Tällainen kokemus johtaa meidät Kristuksen luo, hänen, joka on täynnä armoa ja totuutta. (Joh. 1:14) Hän sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt. 11:28.)

 

Toiseksi Pyhä Jumala edellyttää oikeudenmukaista yhteiselämää. Esimerkiksi Aamoksen kirjassa tulee esille, kuinka myös yhteiskunnalliset synnit loukkaavat Jumalan pyhyyttä (Aam. 4:1-3). Loisteliasta elämää rakastavat Israelin naiset yllyttivät miehensä sortamaan kurjia ja käyttäytymään väkivaltaisesti köyhiä kohtaan. Rikkaiden häikäilemättömyys haastoi Jumalan pyhyyden vastaansa. Siksi profeetta sanoo: ”Pyhyytensä kautta on Herra Jumala vannonut: Teille koittaa aika, jolloin teidät raahataan pois väkäpiikeillä, kalakoukuilla viimeisintä myöten.” (Aam. 4:2). Jumalan pyhyydellä on seurauksensa yhteiselämälle, siis yhteiskunnalle.

 

Jumalan pyhyys on syvin ja ankarin mahdollinen vastavoima sekä yksilöiden että yhteiskunnan vastuuttomuudelle ja itsekkyydelle kaikkina aikoina. Jumalan pyhyys haastaa meidät yksilöinä ja yhteiskuntana tarkistamaan suhdettamme työhön, perheeseen, ajankäyttöön, lähimmäiseen. Se ohjaa tarkastelemaan yhteiskuntamme rakenteita yhteisen hyvän, oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon ja koko luomakunnan hyvinvoinnin näkökulmasta. Pyhä suojelee ihmisyyttä ja maailmaa.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Pahuus ja inhimillinen elämä 20.11.2012


Pahuus ja inhimillinen elämä

Puheenvuoro ISO-päivillä 20.11.2012 Mikkelissä

 

 

Pahuuden peruskysymykset

 

Aamuyöstä toukokuun 26. päivänä 18-vuotias mies ampui Hyvinkäällä kiväärillä liikerakennuksen katolta kadulle. Hän surmasi kaksi ihmistä ja haavoitti seitsemää. Pari päivää tapahtuman jälkeen toimittaja Ruben Stiller kirjoitti kolumnissaan (28.5.2012 Yle-uutisten blogi): ”Aluksi yritin selittää pahan pois. Joten toimin niin kuin moni teistäkin: surffailin netissä ja yritin hahmottaa Hyvinkään murhaajan luonnekuvaa.”

Mutta sitten hän päätti: ”nyt riittää märehtiminen murhaajan mielenmaisemassa; nyt en enää keskity tekijän halpahintaiseen salaperäisyyteen. En myöskään halua selittää pahaa pois maalailemalla suurella pensselillä Hyvinkään murhien yhteyksiä miehiseen väkivallan kulttuuriin tai kilpailuyhteiskunnan paineisiin.”

Stiller päätyi toteamaan, että Hyvinkäällä ei murhannut maskuliininen väkivallan kulttuuri. Murhaa ei liioin tehnyt kilpailuyhteiskunta. Murhaaja oli 18-vuotias yksilö, jonka mielentilasta meillä ei ole tarpeeksi tietoa. Hän teki viime kädessä valintansa itse, joko täydessä ymmärryksessä tai ymmärrystä vailla.

”Onko nykyään eettisesti epäkorrektia korostaa yksilön moraalista vastuuta joukkomurhasta ja halveksia hänen raukkamaista ja mielipuolista tekoaan?” kysyi Stiller purevasti. Hän vastasi itse omaan kysymykseensä: ”Siltä näyttää. Suomalainen päivystävä humanisti suosii nykyään sisäsiistejä yhteiskunnallisia selityksiä, eikä halua liata käsiään yksilön pahuuteen. Olisiko jo aika kutsua pahaa pahaksi ja vihata terveesti niitä, jotka tuhoavat toisten elämän?”

Stillerin kolumnia seurasi vilkas nettikeskustelu, jossa mielipiteet jakautuivat vahvasti kahtia, puolesta ja vastaan. Nimimerkki Matti kirjoitti: ”Ruben on aivan oikeassa. Pahaa pitää kutsua pahaksi. On turha keksiä mitään yhteiskunnallisia selityksiä "kukkahattutyyliin". Paha on vain yksinkertaisesti paha. Ja tällöin yleensä hyvät kärsii.” Nimimerkki Eräspä vainpuolestaan totesi: ”Syy ei koskaan ole yksilössä, syy on aina syvemmällä. Hyvinkäällä murhasi nimenomaan maskuliininen väkivallan kulttuuri ja kilpailuyhteiskunta. Syytetty, 18-vuotias poikanen joutui tahtomattaan välikädeksi tämän sairaan yhteiskunnan psykoottisissa kuolonkouristuksissa.”

Kun jotakin käsittämätöntä tapahtuu, me kysymme ”Miksi?” Haluaisimme ymmärtää voidaksemme paremmin käsitellä tapahtunutta. Juuri tätä pohtiessani kertovat uutiset Alavudella tapahtuneesta järkyttävästä kolmen ihmisen surmasta. Syyksi kerrotaan mustasukkaisuus. Onko se pahuutta? Eikö se kerro pikemminkin keinottomuudesta käsitellä elämän pettymyksiä, yksinjäämistä, ulkopuolisuutta?

Mitä pahuus on? Onko ihminen paha? Miksi paha olo näyttää niin usein purkautuvan pahoina tekoina? Miten oppisimme voittamaan pahan hyvällä?

Näihin kysymyksiin olemme viime vuosina törmänneet toistuvasti yhteiskunnassamme. Käsittämättömät väkivallanteot, kouluampumiset, perhesurmat, lasten kaltoinkohtelu, perheväkivalta … Listaa voisi jatkaa, mutta teidän joukossanne se on turhaa. Sosiaalityössä pahuuden näkeminen on arkea. Te kohtaatte elämän varjopuolia päivittäin. Siksi on tarpeen pysähtyä pohtimaan pahaan liittyviä peruskysymyksiä.

 

Pahuuden todellisuus

 

Nykyaika suhtautuu pahuuteen oudon kaksijakoisesti. Toisaalta pahalla mässäillään ja sen ympärille on rakennettu valtava kaupallinen viihdemaailma. Elokuvatuotannossa ja nettipeleissä paha myy hyvin. Kansainvälisessä politiikassa puhutaan ”pahan akselista” tai leimataan toiset suureksi saatanaksi. Toisaalta tämä aika myös piilottaa, etäistää ja poisselittää pahan. Sitä pidetään yhteiskunnallisena näköharhana. Paha on jäänne muinaisilta ajoilta tai muuten outo juttu, joka lopulta osoittautuu väärinkäsitykseksi, kunhan olosuhteet saadaan kohdalleen.

 

Teologian tohtori Martti Lindqvistin mukaan erityisesti ammatillisissa rooleissa ja selitysmalleissa pahaa pidetään asiana, jolle ei ole vielä löydetty kunnon selitystä. Ammattilaisen ei ole oikein sopivaa käyttää sanaa ”paha”. Ne, jotka työkseen ovat tekemisissä pahan ja pahuuden kanssa, pyrkivät välttämään tämän aihepiirin kohtaamista ja käsittelyä. Julmimmatkin asiat selitetään psykologisesti ja hankalilla asiakkailla pallotellaan ikään kuin he polttaisivat käsissä. Joitakin asioita ei myöskään haluta uskoa todeksi, koska se olisi liian suuri järkytys ammattilaisenkin omalle maailmankuvalle ja voisi aiheuttaa avuttomuuden ja syyllisyyden tunteita. Lindqvistin mukaan hoito-, sosiaali- ja kasvatusaloilla ammattilaiset pallottelevat pahuudella, koska asia osuu kipeästi oman varjon alueelle. Työntekijä on sisäisesti valinnut niin voimakkaasti hyvän puolelle asettumisen, ettei hän kykene näkemään pahaa kovin selvästi. (Keskeneräisyyden puolustus, s 78-80)

 

Viime vuosien järkyttävät tapahtumat ovat pakottaneet koko yhteiskunnan kohtaaman pahuuden. Paradoksaalista kyllä, siinä paha on tehnyt meille palveluksen. Paha ei nimittäin ole vain yhteiskunnan rakenteellinen ongelma, vaikka toki olosuhteita parantamalla voidaan auttaa monia ihmisiä ja estää pahaa tapahtumasta. Pahuus ei ole sairautta, vaikka sairaudesta voi seurata pahuutta ja pahoja tekoja. Moraaliselta kannalta pahuuden ymmärtäminen vain sairaudeksi tai yhteiskunnan rakenteelliseksi ongelmaksi olisi kohtalokasta. Se merkitsisi yksilön vastuun turhentamista. Paha ei myöskään ole vain hyvän puutetta. Se on realiteetti, joka on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Pahan olemattomaksi selittävä ja vain hyvyyteen keskittyvä käsitys elämästä ei ole tosi.

 

Pahuuden olemukseen kuuluu tarve piiloutua. Itse asiassa sekä kuviteltu että todellinen paha viihtyvät parhaiten juuri piilossa. Paha, josta puhutaan ja joka tehdään näkyväksi, menettää jotain voimastaan. Jos on rohkeutta ja lupa puhua, paha saadaan käsiteltävissä oleviin rajoihin. Siksi on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa pahuuden todellisuus.

 

Pahuutta ei pidä selittää pois. Se on kohdattava ja tunnettava. ”Pahan kohtaaminen on elämän kohtaamista, pahalle antautuminen on elämän menettämistä.” (Martti Lindqvist, Hyvä elämä, s 80) Siksi on opeteltava pahuuden ilmenemismuodot ja vaikutuskeinot. Silloin se ei pääse hallitsemaan elämää.

 

Oman pahuuden kohtaaminen

 

Ihmisellä on taipumus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Elämän todellisuus kuitenkin puhuu siitä, että paha ja hyvä ovat usein sisäkkäin. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan kuva. Syntiinlankeemuksessa tämä kuva särkyi. Sen seurauksena ihmisessä on taipumus sekä hyvään että pahaan. Kristillisessä kielenkäytössä paha on samaa kuin synti. Paha voidaan myös personifioida. Silloin sitä kutsutaan Saatanaksi. Jeesus kohtasi Saatanan kiusaajana, jolle hän sanoi: ”Mene pois, Saatana!” (Matt. 4:10)

 

Saatanan välineisiin kuuluvat kiusaukset, sen Jeesuskin sai kokea. Hän opetti meille Isä meidän -rukouksen, jonka yksi rukous liittyy aiheeseemme: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen”. Ja rukous jatkuu: ”vaan päästä meidät pahasta.”

 

Pahasta ei pääse pakenemalla sitä. Onko pahuuden kohtaaminen meille vaikeaa juuri sen vuoksi, että emme halua nähdä sitä itsessämme? Emme tahdo katsoa varjoamme? Kohtaamamme pahuus on jollakin tavalla kuva omasta pahuudestamme. Ainoa tie pahuuden eettisesti uskottavaan käsittelyyn on oman varjon tutkiminen. Emme voi ulkoistaa pahuutta itsestämme.

 

Vankilapastori Markku Yli-Mäyry kuvaa asiaa koskettavasti. Hän kertoo vankilassa kokemistaan raskaista kohtaamisista: ”Vaikka olenkin ollut lujilla näissä kohtaamisissa, pahan kohtaaminen on välttämätöntä. Olen itsekin muuttunut näissä kohtaamisissa. Olen joutunut vastakkain omien sisäisten esteitteni kanssa. Mitä raskaamman taakan kantaja, sitä suuremmaksi tulevat omat varjoni. … Minusta tuntuu usein, että syvässä kohtaamisessa toisessa näkemäni pahuus onkin loppujen lopuksi minussa itsessäni olevaa pahuutta. Minäkö olen se pahin? Onko tuo toinen peili, mistä oma pahuuteni heijastuu? Mitä näet toisessa, se olet sinä. Pelottavaa ja ihmeellistä.” (Hänkö on kaikista pahin? Sielunhoidon aikakauskirja 14, s 182-183) Ehkä tässä kokemuksessa on myös jotain siitä, mitä sosiaalityössä eletään todeksi.

 

Hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisen sisällä. Jokaisen meidän elämässämme kamppailee kaksi voimaa alinomaa keskenään. Meissä on voimia, jotka kykenevät tekemään hyvää, mutta myös voimia, jotka voivat tuhota elämää, käyttää hyväksi toisia ja tehdä heistä välikappaleita omille itsekkäille pyrkimyksillemme. Siksi on syytä muistaa, että elämän perusasiat ovat yksinkertaisia. Paha kasvaa pahuudesta ja hyvä hyvyydestä.

 

Ihminen, joka ei suostu näkemään pahaa ja kohtaamaan sitä myös itsessään, ajautuu helposti kaikkivoipuuden harhaan. Tällainen ihminen on potentiaalisesti peto. (Martti Lindqvist, Hyvä elämä, s 78) Ihminen tulee sokeaksi omille pyrkimyksilleen. Toimivaan moraaliin kuuluu aina itsekritiikki, tietoisuus siitä, että voi milloin tahansa tehdä hyvän asemesta pahaa. Kun itsekritiikki loppuu, suurimmat pidikkeet pahan kurissa pitämiseksi ovat poissa. Sellaisessa tilanteessa ihminen tarvitsee toisten ihmisten peiliä ja sitä, että pahuudelle asetetaan rajat ulkopuolelta.

 

Oman pahuutensa kohtaaminen opettaa ihmisen osaan kuuluvaa väistämätöntä elämän rajallisuutta. Elämän ruhjovuus ja rikkinäisyys eivät koske vain niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet yhteiskunnan reuna-alueille, heitä joita sosiaalityössä kohdataan. Jokainen ihminen törmää aika ajoin omaan rajallisuuteensa, joskus kipeästikin. Paha on osa inhimillistä elämää. Siitä emme pääse tässä ajassa irti. Rajallisuus piirtää olennaisen osan inhimillisyytemme ääriviivoista.

 

Kun pahan valta kasvaa ympärillä

 

Pahuus on mahtava voima, mutta se ei riitä elämän lähtökohdaksi. Olisi mahdotonta kuvitella elävänsä maailmassa, joka olisi läpeensä paha. Vähintäänkin pitää voida uskoa hyvyyden mahdollisuuteen. Pitää olla toivo paremmasta, toivo siitä, että hyvä on pahaa vahvempi. Kukaan ei jaksaisi tehdä työtä, jos se olisi vain jatkuvaa pahan kohtaamista. Ehkä tässä on juuri yksi sosiaalityön suurista kysymyksistä. Tänä aikana puhutaan paljon kiireestä, töiden paljoudesta ja resurssien puutteesta. Mutta jääkö niiden takaa jotain olennaista näkemättä? Onko vaarana, että työssä ja työstä voi haavoittua niin että luottamus elämään horjuu? Joudutaanko sosiaalityössä sellaisten tilanteiden eteen ja kohtaamaan sellaista pahuutta, että ammatillisesta suojauksesta huolimatta on vaikea jaksaa ja toipua siitä? Tai vaikka ulkoisesti selviäisikin, tapahtuuko se liian suurella hinnalla? Lisääntyykö kyynisyys, joka nakertaa ihmisen sisintä?

 

Alustukseni otsake puhuu myös inhimillisestä elämästä. Silloin tulemme juuri sosiaalityön alueelle. Mitä tarkoittaa ”inhimillinen”? Nykysuomen sanakirja antaa sille monia merkityksiä: ihmisarvon mukainen, ihmistä ymmärtävä, ihmisystävällinen, lempeä, sävyisä, humaani. Eivätkö nämä sanat kuvaakin sitä tapaa, jolla sosiaalityöntekijä haluaa toimia? Mutta sana inhimillinen saa myös toisia merkityksiä: siedettävä, säädyllinen, kunnollinen, kohtuullinen. Eivätkö nämä sanat kuvaa sitä, minkälaista me toivomme jokaisen ihmisen elämän – inhimillisen elämän - olevan?

 

Teidät on kutsuttu tehtäviin, joissa työskennellään inhimillisen elämän puolesta, hyvän puolesta. Teidän tehtävänne on uskoa inhimillisempään huomiseen niiden lasten ja nuorten kohdalla, jotka tietävät vain, miltä tuntuu kun joku lyö. Teidän tehtävänne on uskoa inhimillisyyteen niiden ihmisten kohdalla, joita kukaan ei katso arvostaen ja rakastaen. Toivo rakentuu siitä, että jossakin on välittävä, arvostava lähimmäinen. Auttajan rooliin kuuluu se, että hän muuttuu autettavansa toivoksi.

 

Dietrich Bonhoeffer oli saksalainen pappi, joka joulukuun lopulla 1944 istui berliiniläisessä Prinz Albrecht-Strassen vankilassa. Hänet oli vangittu mielipiteittensä vuoksi puolitoista vuotta aiemmin. Tuona aikana hän oli joutunut kokemaan keskitysleirien ja vankiloiden kauhut. Nyt hän ajatteli omaisiaan ja tahtoi lähettää heille uudenvuodentervehdyksen. Se jäikin hänen viimeiseksi vuodenvaihteekseen, sillä hänet surmattiin 9.4.1945 vähän ennen toisen maailmansodan päättymistä.

 

Bonhoefferin uudenvuodentervehdys on virsikirjassamme virsi 600. Siinä hän puhuu pahan vallan kasvusta, joka tuntuu vain kiihtyvän päivä päivältä. Näyttää siltä, että keinoja epätoivoon ja tuhoon johtavan kehityksen pysäyttämiseksi ei ole. Tästä maailmasta ei löydy apua eikä toivoa.

 

Kuitenkin hän uskoo, että hyvä on pahaa vahvempi. Apu löytyy kurottumisesta tämän maailman ulkopuolelle. Pahuuden keskellä Bonhoeffer kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää: kun pahan valta kasvaa maailmassa, vahvista ääni toisen maailman. Pahan keskellä hän tarrautuu kiinni Hyvyyden voimaan, Jumalaan.

 

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Joutsenon seurakuntatapahtumassa 18.11.2012


Uskon aarteet

Puhe seurakuntatapahtumassa 18.11.2012 Joutsenon kirkossa

 

Anoppini ja appeni ovat tehneet elämäntyönsä kansakoulun ja peruskoulun opettajina. Anoppini kertoi kerran, kuinka hän oli antanut oppilaille ainekirjoituksen aiheeksi ”Onni onnettomuudessa”. Joku oppilaista oli kirjoittanut vuolaasti siitä, kuinka kylän kauppias, Onni nimeltään, oli ajanut autollaan kolarin. Teksti vastasi kyllä otsikkoa, hyvinkin konkreettisesti, tosin opettaja oli kyllä tarkoittanut vähän muuta. Appeni puolestaan kertoi biologian kokeesta, joka käsitteli ihmisen anatomiaa. Yhtenä koekysymyksenä oli ”Ruoansulatus”. Yksi oppilaista oli kirjoittanut lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Jos ruoka on jäässä, se pannaan kuumaan uuniin sulamaan.”

 

Kun sain puheenvuoroni aiheeksi ”Uskon aarteet”, minulle tuli vähän samanlainen tunne kuin edellä kertomillani oppilailla oli ainekirjoituksessa ja biologiankokeessa. Mitkä mahtaisivat olla Usko-nimisen miehen aarteet? Varmasti niitä voisi olla monenlaisia Uskon elämäntilanteesta ja elämänkatsomuksesta riippuen. Rahaa, omaisuutta, läheisiä ihmissuhteita, perhe, asemaa, arvovaltaa.

 

Entä jos kirjoittaakin uskon pienellä alkukirjaimella? Millaisia aarteita kristillinen usko tarjoaa? Miten ne poikkeavat isolla alkukirjaimella kirjoitetun Uskon aarteista?

 

Jeesus vertasi taivasten valtakuntaa kallisarvoiseen helmeen. ”Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.” (Matt. 13:45-46)

 

Kauppias löysi myytävänä olevan mittaamattoman arvokkaan helmen ja päätti myydä kaiken omaisuutensa hankkiakseen sen itselleen. Miksi? Koska kyseessä oli sellainen aarre, jonka arvo ylitti kaiken muun. Siinä oli jotain omistamisen arvoista. Kaikki hänen muu omaisuutensa vaikutti vähäarvoiselta sen rinnalla.

 

Vertauksesta ilmenee, että kauppias omisti useita vähemmän arvokkaita helmiä. Ehkä hän oli ostanut ne siinä toivossa, että ne tyydyttäisivät hänen kaipuunsa. Kuitenkin hän edelleen etsi jotakin todella merkittävää aarretta. Ja kun se ilmestyi näkyviin, hän iloiten myi kaiken entisen saadakseen omakseen tuon ainutlaatuisen arvokkaan aarteen.

 

Monet meidän ihmisten kiinnipitämistä aarteista ja arvoista ovat vähempiarvoisten helmien kaltaisia. Ne näyttivät arvokkailta ja täyttivät toiveemme joksikin ajaksi. Pohjimmiltaan kuitenkin edelleen kaipaamme jotakin parempaa. Omaisuuden haaliminen ei tuo onnea. Ei myöskään aseman tai vallan saavuttaminen. Edes hyvät ihmissuhteet ja rakkaat läheiset eivät täytä syvintä kaipausta. Ajallinen hyvä tuo hetken helpotuksen. Ne täyttävät monia tarpeita ja monet niistä ovat hyviä Jumalan lahjoja. Mutta silti jotain puuttuu.

 

Vanhan kristinopin ensimmäinen kohta kuuluu: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sentähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (KO 1) Tässä on kerrottu, mikä on syvin uskon aarre.

 

Ehkä vaikuttavin todistus Jumalan tuntemisen ihmeellisyydestä löytyy Paavalin kirjeestä Rooman siirtokunnan Filippin kristityille. Lueteltuaan kaikki saavutuksensa Paavali toteaa, kuinka mitättömiä ne ovat verrattuna Kristuksen tuntemisen rikkauteen: ”Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.” (Fil. 3:7-8a)

 

Paavali oli löytänyt uskon aarteen. Hänen kohdallaan oli toteutunut Kristinopin totuus: Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia. Tämän aarteen rinnalla kaikki muu näyttäytyi tappiolta ja turhuudelta. Uskossa Kristukseen Paavali oli löytänyt elämälleen merkityksen ja tarkoituksen. Hän oli päässyt vapaaksi syyllisyyden taakasta, sillä Kristus on ristinkuolemallaan vapauttanut meidät synnin vallasta. Hän oli päässyt irti kuoleman pelosta, sillä Kristuksen ylösnousemus on takeena iankaikkisesta elämästä. Hän oli päässyt vapaaksi häpeän ja riittämättömyyden kokemuksesta, sillä Kristukselle riittää ja kelpaa sellaisena kuin on.

 

Hyvät ystävät! Tällaiset uskon aarteet ovat tarjolla yhä edelleen. Ne ovat nimensä mukaisesti uskon aarteita, usko siis pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna. Se tarkoittaa, ettei niitä voi ostaa tai ansaita. Uskon aarteet saa lahjaksi, uskossa Jeesukseen Kristukseen.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Avauspuhe Kirkon kasvatus- ja perheasioiden toimikunnassa 31.10.2012


”Ihmisellä on kolme kotia, äidin kohtu, maa ja taivas. Ensimmäisessä häntä kasvatetaan toista varten ja toisessa kolmatta varten. Onnellinen se joka tuo maailmaan kauniskasvuisen ruumiin, mutta tuhat kertaa onnellisempi on se, joka vie taivaaseen sorean sielun.”

Näin totesi 1600-luvulla elänyt tšekkiläinen Johan Amos Comenius. Hän oli kasvatusajattelija, pedagogi ja teologi.Meille uutta toimikautta aloittaville Kirkon kasvatuksen ja perheasioiden toimikunnan jäsenille ja yksikön työntekijöille hänen ajatuksensa avaavat kolme tärkeää näkökulmaa. Ne eivät ole mikään ohjelmanjulistus, vaan pikemminkin muutama ”kurkistusaukko” asioihin, joita pidän ajankohtaisina.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on aivan aiheellisesti ollut esillä lasten ja nuorten syrjäytyminen. On kiistelty tasavallan presidentin Sauli Niinistön käynnistämästä Ihan tavallisia asioita – kampanjasta. Syrjäytymiskeskustelussa on unohtunut se peruslähtökohta, että jo ennen syntymää voidaan lapsen elämään vaikuttaa vahvasti. Varhainen vuorovaikutus on merkittävää ihmisen koko elämälle.

Reilu viikko sitten (21.10.2012) Iltalehti uutisoi, että tanskalaisäidit matkustavat Ruotsiin abortoimaan väärää sukupuolta olevan sikiön. Tanskassa on mahdollista selvittää sikiön sukupuoli 14. raskausviikolla ja Ruotsissa abortin saa syytä kertomatta 18. raskausviikkoon saakka. Tämä uutinen pysäytti minut. Olemme kauhistelleet tietoja ”väärää” sukupuolta olevien sikiöiden abortoinnista ja syntyneiden lasten hylkäämisistä Aasian maissa, varsinkin Kiinassa. Nyt saamme tietää, että ihmisarvo voi olla heikoissa kantimissa Pohjoismaissakin.

Comeniuksen mukaan ihmisen ensimmäinen koti on kohtu. Lapsi tarvitsee suojelua jo ennen syntymäänsä. Odotusaika ja pikkuvauva-aika luovat pohjaa perusturvallisuudelle. Kristillisen uskon korostama elämän pyhyyden kunnioitus ja jokaisen loukkaamaton ihmisarvo on asia, jonka on syytä olla kirkon agendalla.

Comeniuksen mukaan toinen ihmisen koti on maanpäällinen koti, se jossa ihminen kasvaa ja varttuu. Yleisinhimillinen kokemus, vuosituhantinen traditio ja lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että koti ja perhe ovat ihmiselle äärimmäisen tärkeitä. Siksi yhteiskunnassa perheitä on tuettava kaikin tavoin. Niiden hyvinvointi heijastuu suoraan yhteiskunnan yleiseen hyvinvointiin. Hyvä perhe-elämä on paras kasvattaja. Herkin mittari perheiden pahoinvoinnista ovat lapset ja nuoret. Siksi meidän on kirkkona rohkeasti puolustettava ja tuettava perhettä. Meillä ei ole mitään häpeämistä arvopohjassamme, vaikka se merkitsisi nykyaikana vastavirtaan kulkemista.

Seurakuntien elämässä lapsi- ja nuorisotyö, kasvatustyö, perhetyö ja perheneuvonta ovat yhteenlaskettuina suurin työala. Ne ovat myös seurakuntalaisten arvostamia toimintamuotoja. Siksi niiden kehittäminen on tulevaisuudessa yhä merkittävämpää.

Lapsuuden ja nuoruuden sekä perheiden puolustaminen ja tukeminen on kirkolle tärkeä asia. Se merkitsee myös kirkon omassa toiminnassa näiden työalojen arvostamista ja kehittämistä.

Kolmas ihmisen koti on taivaan koti. Jokaisella lapsella on oikeus uskoon eikä Jumalaa pidä työntää syrjään kasvatuksesta. Kirkkona on tehtävämme pitää esillä uskomme totuutta, kuinka me olemme ”varten taivasta luotu” (virsi 490:4).

Turvallisuus on ihmisen perustarve, niin lapsen, nuoren kuin aikuisenkin. Yksi elämän perusturvallisuuden tekijä on luottamus Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Tätä taustaa vasten on huolestuttavaa, että viime vuosien aikana kasteiden määrä on vähentynyt ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Nämä ovat kiireellisimpiä ja tärkeimpiä kristillisen kasvatuksen alueita, joihin on tartuttava voimakkaasti.

Lapsissa Jumala on antanut vanhemmille arvokkaan luottamustehtävän. Siihen on suorastaan käsky: ”…opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:20) Lasten kasvattaminen sekä maata että taivasta varten on pyhä kutsumus. Apostoli Paavalikin asetti perheen hoitamisen muiden palvelutehtävien edelle (1. Tim 3:5) Se on terveellinen malli nykyisen hektisen ja levottoman ajan sekä yksilön omien tarpeiden ympärille uppoutuvan itsekeskeisyyden keskellä.

 

Ensi lauantaina vietämme pyhäinpäivää. Paraskaan koti ei kestä ikuisesti, vaan sukupolvi toisensa jälkeen lähtee täältä. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. (Joh. 14:1-3) Ajallinen kotimme ei ole pysyvä. Vain taivaallisen Isämme koti on ikuinen. Sinne Jeesus on mennyt valmistamaan meille paikan. Taivaan koti on kolmas kotimme.

 

Kirkon luovuttamaton tehtävä on todistaa toisesta todellisuudesta, Jumalan ja iankaikkisuuden todellisuudesta. Sitä tehtävää ei kukaan eikä mikään muu yhteisö pidä esillä. Se on kirkon erityinen kutsumus.

 

”Ihmisellä on kolme kotia, äidin kohtu, maa ja taivas. Ensimmäisessä häntä kasvatetaan toista varten ja toisessa kolmatta varten. Onnellinen se joka tuo maailmaan kauniskasvuisen ruumiin, mutta tuhat kertaa onnellisempi on se, joka vie taivaaseen sorean sielun.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kolumni Itä-Häme -lehdessä 26.10.2012


Pientä puhetta politiikasta

Muutaman päivän kuluttua valitaan kuntien uudet päättäjät. Jo etukäteen tiedetään, ettei tuleva nelivuotiskausi ole päätöksentekijöille helppo. Edessä on vaikeita ratkaisuja. Siksi arvostan niitä, jotka ovat asettuneet ehdolle vaaleissa. He haluavat kantaa vastuuta yhteisten asioidemme hoitamisesta.

Politiikan avulla luodaan pelisääntöjä, jotta ihmiset voisivat elää hyvää elämää. Muuten yhteiskunnassa vallitsisi vain vahvimman laki. Politiikan avulla välitetään arvoja, joita ihmiset pitävät hyvinä ja tärkeinä.

Politiikalla tehdään arvovalintoja, neuvotellaan ja päätetään enemmistöä tyydyttävistä ratkaisuista. Yhteiskunnassa on välttämätöntä tehdä päätöksiä, jotka koskettavat suurta joukkoa ihmisiä. Politiikkaa tarvitaan, sillä muuten ei yhteisiä päätöksiä voitaisi tehdä.

Politiikka on siis positiivista ja välttämätöntä toimintaa. Se on kykyä ja taitoa hallita yhteiskuntaa ja tehdä kansalaisten kannalta hyviä päätöksiä.

* * *

Miksi politiikalla kuitenkin on ikävä maine? Miksi se näyttäytyy likaiselta ja epärehelliseltä? Miksi siihen liittyy kähmintää, juonittelua ja lehmänkauppoja?

Syitä on varmasti monia. Usein ihmisten arvot, edut ja tavoitteet ovat erilaisia tai ristiriitaisia. Politiikka onkin kilpailua ristiriitaisten arvojen välillä.

Politiikka on kamppailua resursseista. Tässä mielessä politiikka on taistelua niukkuudesta – kaikille ei riitä kaikkea.

Politiikka on taistelua vallasta. Valta on kykyä saavuttaa tavoitteitaan ja saada muut toimimaan haluamallaan tavalla.

Vaikka päämäärät olisivat yhteisiä, eripuraa voi syntyä oikeista keinoista, joilla päämääriin pyritään.

Usein myös poliitikkojen olisi syytä katsoa peiliin. Ovatko sanat ja teot sopusoinnussa keskenään?

* * *

Olen nyt muutaman vuoden seurannut entisen kotikaupunkini päätöksentekoa kauempaa. Valitettavasti se ei ole ollut aina kovin kaunista katsottavaa. Riidat ja epäluottamus tuntuvat sävyttävän Heinolan kunnallispolitiikkaa.

Toivon uusien valtuutettujen olevan luottamuksen rakentajia ja yhteen hiileen puhaltajia. Syyllisten etsiminen, valitukset ja turhat oikeudenkäynnit eivät rakenna tulevaisuutta. Valistunut vallankäyttö ottaa huomioon myös muut kuin lyhytaikaiset tai omakohtaiset edut.

Lähtökohtana on luottamus. Vain vahvasta luottamuksesta voi kasvaa avoimuus, josta nousee rohkeus kohdata ongelmat ja ratkoa ristiriitoja rakentavasti. Siitä puolestaan kasvaa yhteistyökyky, joka mahdollistaa muutoksen kohti yksimielisyyttä, yhteistä tahtoa ja yhteisvastuuta. Siinä ovat eväät hyvän yhteiskunnan rakentamiseen.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Itä-Häme -lehden toimitilojen siunaaminen 25.10.2012


Puhe Itä-Häme –lehden toimitilojen siunaamisessa 25.10.2012 Heinolassa

 

 

”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Tämä Journalistin ohjeiden (2011) kahdeksas kohta kuvaa sitä työtä, jota näissä Itä-Hämeen toimitiloissa tehdään. Totuutta on kutsuttu journalismin tärkeimmäksi arvoksi. Näin lehden toimitusta voi kutsua totuuden taloksi tai totuuden huoneeksi.

 

Ei ole sattumaa, että totuus on noussut viime aikojen mediaeettisen keskustelun teemaksi. Elämme tiedonvälityksen kannalta paradoksin keskellä. Saamme joka hetki yhä enemmän yhä yksityiskohtaisempia tietoja siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Silti emme välttämättä tiedä, mistä kaiken kaikkiaan on kysymys, puhumattakaan siitä, että voisimme tietää, mikä on totta. Toimittajan vaativa tehtävä on seuloa usein pirstaleisista, toisinaan ristiriitaisista tiedonmuruista esille totuus. Te kaikki näissä uusissa Itä-Hämeen toimitiloissa työskentelevät olette totuuden palveluksessa. Totuudellisuus on myös täällä toimivat työyhteisön keskeinen periaate.

 

Mutta mitä on totuus? Tämä kysymys nousee esille yhdessä Uuden testamentin dramaattisimmassa kohtauksessa. Kaksi miestä seisoo vastakkain roomalaisen prokuraattorin palatsissa Jerusalemissa. Talon isäntä näyttää hallitsevan tilannetta ja kysyy: ”Mikä on totuus?” Häntä vastapäätä seisoo toinen, joka oli sanonut itsestään: ”Minä olen totuus.” (ks. Joh. 14:6, 18:38)

 

Prokuraattori Pontius Pilatuksen kreikkalais-roomalainen ajattelutapa on meille tuttu. Antiikin, keskiajan oppineiden, renessanssin ja valistuksen kautta olemme saaneet perinnön, jonka pohjalle länsimainen sivistys ja tiedonvälitys ovat rakentuneet. Kun vanhat kreikkalaiset käyttivät sanaa totuus, tarkoitettiin sillä sellaista, mikä vastaa tosiasioita, todellisuudesta saatavaa luotettavaa tietoa. Totuutta ja todellisuutta pyrittiin lähestymään metodein, joissa keskeistä on kriittisyys, riippumattomuus, läpinäkyvyys, todennettavuus. Näinhän yhä edelleen journalismi toimii. Tällaista totuutta täällä tarvitaan.

 

Kun Jeesus Nasaretilainen puhui totuudesta, oli ajattelutapa toisenlainen. Se ei ollut kreikkalais-roomalaiseen verrattuna vastakkainen. Se oli laajempi ja syvempi. Kun Jeesus puhui totuudesta, kuului se osana laajempaan yhteyteen, kokonaisuuteen, joka oli nähtävä yhdessä. Siihen kuului kolme näkökulmaa: ”Minä ole tie, totuus ja elämä.” Totuutta on tarkasteltava yhteydessä kahteen muuhun: tiehen ja elämään.

 

”Minä olen tie.” Jeesus kutsuu ihmisiä viitoittamalleen tielle, matkalle. Siihen kuuluu sen myöntäminen, että tässä toimituksessa ja työyhteisössä on keskeneräisiä ihmisiä, jotka tarvitsevat toisiaan, toistensa tukea, vastuuntuntoa, luotettavuutta ja luottamusta. Näitä arvoja teidän kannattaa vaalia, niin työyhteisönä kuin tiedonvälittäjänä.

 

”Minä ole tie ja totuus” Totuus ei ole jotakin, jonka me ihmiset voimme vangita ja omistaa itsellemme. Sitä ei voi hallita kuin esinettä. Sillä ei voi lyödä eikä sen luonteeseen kuulu, että sitä voisi käyttää aseena toisia vastaan. Totuus tekee nöyräksi. Työyhteisössä se merkitsee toisen huomioon ottamista sekä keskinäistä kunnioitusta. Sanomalehdessä se tarkoittaa lukijoiden arvostamista ja palvelemista. Lehti ei ole itsetarkoitus, vaan sen tehtävä on etsiä, tukea ja palvella tämän seudun hyvää ja ihmisten parasta.

 

”Minä ole tie, totuus ja elämä.” Totuus ei ole vain tietoa ja teoriaa, ei vain tiedonvälitystä ja journalismia. Totuus on siellä, missä on elämä, hyvä ja vapaa elämä. Siellä on Kristus, hän joka ”oli täynnä armoa ja totuutta”. (Joh. 1:14)

 

Tänään pyydämme siunausta tälle työpaikalle ja teille täällä työskenteleville. Latinan kielen sana siunaus eli benediktio tulee kahdesta sanasta bene ja dicere, hyvää ja puhua. Suoraan suomeksi käännettynä siunaus merkitsee ”puhua hyvää”. Siunaus on kuitenkin enemmän kuin hyvän puhumista. Se on hyvän toivottamista Jumalan nimessä. Siihen sisältyy vahva luottamus siihen, että Jumala myös toteuttaa sen hyvän, mitä me toiselle toivomme. Siunauksessa on kyse Jumalan johdatuksen ja läsnäolon pyytämisestä sekä hänen tahtonsa toteutumisesta. Samalla se kutsuu kaikkia toimimaan yhdessä totuuden puolesta niin, että näissä Itä-Hämeen toimitiloissa olisi jokaisen hyvä toimia ja työskennellä.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Valtakunnalliset vanhustyön neuvottelupäivät Mikkelissä 16.10.2012


”Välivarastossa.” Näin vastasi syntymäpäiväsankari, kun soitin sopiakseni seurakunnan onnittelukäynnistä. Häkellyin vastauksesta. Luulin soittaneeni väärään numeroon. Vastaaja taisi huomata epäröintini, koska hän selitti: ”Ei enää emännän kanssa pärjätty maalla, piti siksi muuttaa tänne kaupunkiin. Mutta välivarastohan tämä on ennen hautuumaata.”

 

Vaikka puhelusta on kulunut toistakymmentä vuotta, se ei ole unohtunut. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan, että elämän viimeiset vuosikymmenet tai vuodet eletään kuin välivarastossa ennen loppusijoituspaikkaa. Jos niin käy, kaikki ei ole yhteiskunnassamme kunnossa.

 

Toimittaja Ritva Liisa Snellman kirjoitti keväällä Helsingin Sanomissa: ”Olen lukenut kaksi valtioneuvoston kanslian julkaisemaa ikäraporttia ja tiedän, että eläkeläisen ja ongelmajätteen ero ei ole suuri.” (HS 11.3.2012) Jos eläkeläinen on pois heitettävä taakka, arvomme eivät ole kohdallaan. Jotain on silloin yhteiskunnassamme vialla.

 

Ovatko vanhukset yhteiskunnassamme vain välivarastoitua ongelmajätettä ennen loppusijoituspaikkaa, hautausmaata? Tämä kysymys mielessäni nostan näiden neuvottelupäivien avauksessa esille kolme raamatunkohtaa. Ne kertovat samalla kristillisestä ihmiskäsityksestä.

 

Ensinnä: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1 Moos. 1:27)

 

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas. Koska ihminen on Jumalan luoma ja rakastama, kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Jos heitä mitataan suorituskyvyn, lahjakkuuden tai luonteen mukaan, he voivat olla tavattoman erilaisia. Mutta yhdessä asiassa he ovat samanlaisia: Jumala on luonut heidät lapsikseen. Siksi jokaista ihmistä on kohdeltava veljenä ja sisarena, jolla Jumalan silmissä on sama arvo kuin minullakin.

 

Ihmisen arvo ei perustu ikään eikä sosiaaliseen asemaan. Vanhusta tulee kohdella ihmisarvoisesti kaikissa hänen elämänvaiheissaan. Myös vanhuksen ihmisarvo on luovuttamaton. Tätä perusarvoa on pidettävä jatkuvasti esillä. Enää se ei tunnu olevan itsestäänselvyys. Yhä uudelleen on muistutettava Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas.

 

Toiseksi: ”Poikani, huolehdi isästäsi, kun hän vanhenee, äläkä ikipäivänä tuota hänelle murhetta. Jos hänen ymmärryksensä heikkenee, ole pitkämielinen, älä halveksi häntä, kun itse olet parhaissa voimissasi.” (Sir. 3:12-13)

 

Yhteiskunnassamme on vallalla oleva nuoruutta ihannoiva kulttuuri. Vanhuutta ja elämän päättymistä ei haluta tunnistaa eikä valmistautua siihen. Siksi koko käsitteestä ”vanhuus” ei sovi puhua. Kukaan ei halua olla vanhus. Haetaan korvaavaa ilmaisua kuten ”seniori”, ”ikääntyvä” tai ”ikäihminen.”

 

Vanhuuden määrittämiseksi ei ole olemassa yhtä yleispätevää ikärajaa. Ihmisen määritteleminen vanhaksi on aikaan ja paikkaan sidottu. Vanhuus ikäjaksona ei ole homogeeninen, se koskee eri-ikäisiä ihmisiä, joiden terveys, toimintakyky tai sosiaaliekonominen asema on erilainen. Vanhuus on aina kokemuksellinen asia. Vanhuuteen liittyy usein toimintakyvyn heikkeneminen ja sen myötä avun tarve. Vanhuksilla on oikeus huolenpitoon ja hoivaan. Siirakin kirjan neuvoma kunnioittava kohtaaminen on oikeaa asennoitumista vanhukseen.

 

Kolmanneksi: ”Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle ja pelkää ja kunnioita Jumalaasi.” (3. Moos. 19:32)

 

Ikuista nuoruutta ihannoiva aika unohtaa, ettei vanhuus ole sairaus, ei yhteiskunnallinen ongelma eikä pelottava ja surullinen vaihe ihmiselämässä. Vanhuksilla on paljon inhimillistä pääomaa ja osaamista. Vanhuksilla on paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle ja nuoremmille sukupolville. Tätä tulee arvostaa ja tarjota mahdollisuus käyttää tätä arvokasta kokemusta sekä vanhusten omaksi rakennukseksi että lähimmäisten parhaaksi. Kuinka usein vanhustyössä voikaan kokea todeksi sen, että antaessaan saa.

 

Kirkon vanhustyön strategiassa todetaan: ”Kirkon vanhustyö edistää kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta myönteistä suhtautumista vanhenemiseen ja työskentelee vanhusten arvostuksen nostamiseksi. Kirkko haluaa olla rakentamassa sukupolvien välistä ymmärrystä. Vanhuksilla on tärkeä tehtävä kristillisen tradition siirtämisessä tuleville sukupolville. Vanhusten hengellisen elämän hoitaminen, tuen, avun ja yhteisyyden tarjoaminen on yksi seurakuntien perustehtävistä.”

 

Hyvät neuvottelupäivien osanottajat. Ympäröivä yhteiskunta nostaa esille nuoruuteen ja hyödyllisyyteen, työhön ja tuottavuuteen liittyviä arvoja. Vanheneminen on inhimillisesti katsoen ulkoista luopumista ja moni vanhus kokee itsensä arvottomaksi. Sen vuoksi on yhä uudelleen muistutettava, että jokainen ihminen on ikään katsomatta ainutlaatuinen ja arvokas. Ihmisarvo on ehdoton, jakamaton ja kaikille yhtäläinen. Jokaisella on iästään riippumatta oikeus huolenpitoon ja hoivaan. Ja jokaisella on myös annettavaa yhteiskunnalle.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Alustus Tartossa 28.9.2012


Huomenna

 

Alustus suomalais-ugrilaisessa pappeinkokouksessa 28.9.2012 Tartossa

 

 

Johdanto

 

“Morgen, morgen, nur nicht heute, sagen immer faule Leute.” Tämä sanonta on jäänyt mieleeni koulun ensimmäisiltä saksantunneilta, kun opettelimme saksan ääntämistä. ”Huomenna, huomenna, ei vielä tänään, sanovat aina laiskat ihmiset.” On helppo jättää asiat ja ratkaisut huomiseen. Mutta se mitä tänään teemme, luo tulevaisuutta, jonka kerran löydämme edestämme.

 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on jo reilun viiden vuosikymmenen ajan pyritty varautumaan tulevaisuuteen tulevaisuustyöskentelyn avulla. Se on johtanut muun muassa Kirkon tutkimuskeskuksen perustamiseen, seurakuntasuunnitteluun, kirkon työn pitkän aikavälin suunnitelmiin (mm. Kirkko 2000 –prosessi), strategiatyöskentelyyn (mm. Läsnäolon kirkko, 2002, Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö, 2007) sekä tulevaisuusselontekoon joka neljäs vuosi (Kirkko 2020, 2010). Viimeisimpänä toimena on kirkolliskokoukseen perustettu erityinen tulevaisuusvaliokunta.

 

Tässä esitelmässäni hyödynnän edellä mainittua kirkkomme ensimmäistä tulevaisuusselontekoa. Ensin nostan esille yhteiskunnan ja toimintaympäristön kirkolle asettamia haasteita sekä arvojen ja asenteiden muutoksia. Sen jälkeen pohdin, miten kirkon tulisi näihin vastata.

 

 

Yhteiskunnan muutostrendit kirkon haastajina

 

Suomalainen yhteiskunta on ollut kansallisesti, kulttuurisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti hyvin yhtenäinen. Kirkolla on ollut vahva asema ja se on osaltaan ollut luomassa hyvinvointiyhteiskunnan pohjaa. Tilanne on muuttunut huomattavasti viime vuosituhannen taitteessa. Yhtenäiskulttuuri ja sen myötä vanhat yhteiskunnalliset rakenteet ja instituutiot joutuivat murrokseen.

 

Perinteinen yhteisöllisyys on heikentynyt. Yhteiskunnassa pyritään yhä suurempiin hallinnollisiin yksiköihin pieniä kuntia yhdistämällä. Kunta on muuttunut paikallisyhteisöstä hyvinvointipalvelujen järjestäjäksi. Ihmiset eivät ole valmiita sitoutumaan pitkäksi aikaa ja esimerkiksi ihmissuhteita voidaan vaihtaa aiempaa kevyemmin perustein. Varjopuolena on inhimillisten kohtaamisten pinnallistuminen ja ihmisten turvaverkostojen heikentyminen.

 

Hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttumassa kilpailuyhteiskunnaksi, jossa kansalaisen tärkein tehtävä on kuluttaa ja omalla työllään lisätä taloudellista kasvua. Taloudellisen kasvun tavoittelussa inhimilliset arvot jäävät jalkoihin. Suomessa viime vuosina tapahtuneet perhesurmat ovat herättäneet keskustelun siitä, olemmeko rakentamassa yhteistä elämäämme liian kovien arvojen varaan.

 

Tietotekniikan kehittyminen muuttaa tällä hetkellä koko maailmaa. Yhteiskunnan palvelut siirtyvät verkkoon ja kyky hyödyntää uutta teknologiaa määrittää vahvasti ihmisten ja organisaatioiden vaikutusvaltaa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Maailmanlaaja verkottuminen synnyttää samanhenkisten ihmisten pienryhmiä, virtuaaliyhteisöjä. Varsinkaan nuorille asuinpaikkaan tai sukulaissuhteisiin sidotut lähiyhteisöt eivät ole samalla tapaa merkityksellisiä kuin ennen.

 

Tulevaisuudessa maailmanlaaja keskinäinen riippuvuus syvenee entisestään. Maailman väkiluvun kasvu, sotien ja ympäristökatastrofien aiheuttama pakolaisuus ja köyhyys ovat yhteisiä huolenaiheitamme. Eriarvoistuminen lisääntyy. Ilmastonmuutos vaikuttaa koko luomakuntaan syvästi ja peruuttamattomasti. Turvattomuutta aiheuttavat myös pandemiat ja terroriteot, yhteiskunnalliset levottomuudet sekä rikollisuuden kasvu.

 

Kansainvälisyys alkaa nykyään kotiovelta. Suomessa on entistä enemmän maahanmuuttajia. Monikulttuurisuus ja –uskontoisuus on tulevaisuuden Suomessa kasvava ilmiö. Tämä merkitsee kulttuurien ja uskontojen välisen vuoropuhelun tarpeen kasvua sekä uskontokasvatuksen merkityksen lisääntymistä. Maahanmuutto vahvistaa uskonnollisuutta. Maahanmuuttajat tuovat mukanaan omat uskonnolliset perinteensä. Suurin osa maahanmuuttajista on kristittyjä.

 

Maan sisäinen muuttoliike on vilkasta. Vuosittain asuinpaikkaa Suomessa vaihtaa noin 800 000 henkilöä. Kunnasta toiseen heistä muuttaa noin 250 000 henkeä. Suurin muuttaneiden ikäluokka on 20–24-vuotiaat. Erityisesti ihmisten halukkuus muuttaa kaupunkeihin on lisääntynyt viime vuosina. Muuttotappiokunnat ovat suurten haasteiden edessä.

 

Suomen väestö ikääntyy kansainvälisesti tarkasteluna erityisen nopeasti. Tulevina vuosikymmeninä kuolleisuus ylittää syntyvyyden, joskin maahanmuutto pitää väestönkasvua yllä. Työikäisten määrä alkoi merkittävästi vähentyä jo vuonna 2010. Erityisen nopeasti ikääntyvät syrjäisemmät seudut, kaupungeissa väestörakenne on monipuolisempi.

 

Työelämän muutokset ovat olleet suuria. Työntekijöiltä vaaditaan yhä enemmän ja heidän on oltava valmiita kouluttautumaan jatkuvasti. Työ- ja vapaa-aika sekoittuvat. Yhteiskunta toimii tauotta, vuorokausi- tai viikkorytmistä riippumatta. Liiallisen työhön uppoutumisen riski kasvaa. Työpaikat eivät enää ole niin pysyviä kuin ennen. Työttömyysaste on korkea. Samaan aikaan ollaan huolissaan työvoimapulasta.

 

Arvojen ja asenteiden muutokset kirkon haastajina

 

Edellä kuvattujen yhteiskunnan muutostrendien lisäksi myös ihmisten arvomaailmassa ja asenteissa tapahtuneet muutokset vaikuttavat olennaisesti kirkon tulevaisuuteen. Kiteytän nämä muutokset neljään trendiin. Luonnollisesti nämä kehityskulut kietoutuvat monin tavoin toisiinsa.

 

Ensinnäkin kriittisyys instituutioita kohtaan on kasvanut. Suuriin poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin suhtaudutaan varauksellisesti. Yksilön elämismaailma irtautuu ja etääntyy instituutioiden ja organisaatioiden maailmasta, kuten saksalainen filosofi Jürgen Habermas on todennut jo pari vuosikymmentä sitten. Ihminen haluaa vapaasti elää omaa elämäänsä ilman sitoutumisen kahleita. Itse asiassa on syntynyt vastakkainasettelu vapauttaan varjelevan kansalaisen ja suuren valtakoneiston välille. Valtion lisäksi esimerkiksi puolueita, ammattiliittoja ja kirkkoa pidetään instituutioina, joita kohtaan esiintyy kriittisyyttä.

 

Toiseksi individualismi eli yksilöllistyminen on voittanut jatkuvasti alaa. Jokainen ihminen voi rakentaa oman olemuksensa ja elämänsä omien valintojensa kautta. Individualismissa ihminen antaakin yksilöllisyytensä toteuttamiselle suuren arvon. Siksi hän pyrkii itsensä toteuttamiseen sekä luovuutensa ja aloitteellisuutensa kehittämiseen.

 

Kolmantena kehitystrendinä on yleistynyt edelliseen läheisesti liittyvä privatismi eli yksityisyys. Sillä tarkoitetaan ajattelua ja asennoitumista, jonka mukaan asiani eivät kuulu kenellekään, vaan ne ovat yksityistä eli privaattielämääni. Ihminen on itse vastuussa itselleen, ei muille, eikä elämän valvojiksi päästetä ulkopuolisia. Perinteiset yhteisöt, kirkko niihin mukaan lukien, ovat jääneet etäälle. Niiden tilalle ovat tulleet uudentyyppiset työn ja vapaa-ajanvieton yhteisöt, myös nettiyhteisöt, mutta ennen kaikkea yksilön oma vapaus ja riippumattomuus niistä. Yhä useampi asia on yksityisasia.

 

Neljäs kehitystrendi on suoraa seurausta edellisistä. Pluralismi merkitsee moniarvoisuutta; ihminen elää kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen "tavaratalossa". Hän poimii osan sieltä, toisen täältä, naapurin arvot saattavat olla tyystin ristiriidassa omiemme kanssa. Menneinä aikoina ihmisten arvot ja elämäntapa määräytyivät pitkälti heidän viiteryhmänsä perusteella, esimerkiksi säädyn tai yhteiskuntaluokan mukaan. Piti elää "säädyllisesti", siis oman säädyn normien mukaan. Nyttemmin yhä harvempi samaistuu mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Tämä merkitsee sitä, että arvoja ja moraalia ei enää omaksuta johonkin yhteiskuntaluokkaan samaistumisen perusteella eikä myöskään perintönä vanhemmilta.

 

Uskonnollisuus on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muutoksiin. Yhteiskunnan rakenteessa tapahtuvat muutokset johtavat siihen, että yksittäisten ihmisten elämäntavat muuttuvat, heidän arvostuksensa vaihtuvat ja heidän asennoitumisensa elämään muuttuu. Kun tällaiset muutokset ovat samansuuntaisia ja koskettavat riittävän suurta joukkoa ihmisiä, vaikutukset näkyvät lopulta kaikilla kulttuurin osa-alueilla. Siten on selvää, että edellä kuvatuilla suomalaisen yhteiskunnan muutoksilla on ollut vaikutusta myös suomalaisten uskonnollisuuteen. Ne kohdistuvat kirkkoon ulkopuolelta, mutta näkyvät voimakkaasti myös sen sisällä. Kriittisyys instituutioita kohtaan, individualismi, privatismi ja pluralismi ovat sellaisia trendejä, jotka ovat muuttaneet uskonnollisuutta ja samalla haastaneet kirkon.

 

Tulevaisuuden kirkko

 

Miten kirkko vastaa yhteiskunnallisten tulevaisuudentrendien sekä ihmisten arvoissa ja asenteissa tapahtuneisiin muutoksiin? Millainen on tulevaisuuden kirkko, kirkko huomenna?

 

Kun pohditaan tulevaisuuteen varautumista, piispainkokous pitää tulevaisuusselonteosta antamassaan lausunnossa tärkeänä viittä teologista periaatetta. Samalla ne viittaavat siihen, millainen on kirkko huomenna.

 

Ensinnä kirkko pysyy uskollisena identiteetilleen, tunnustukselleen ja tehtävälleen. Kirkon perustehtävä on hengellinen. Augsburgin tunnustuksen (VII, 1–2) mukaan kirkon tekee kirkoksi se, että evankeliumia julistetaan puhtaasti ja sakramentit toimitetaan oikein. Kirkolla on oma arvopohjansa, jonka valossa kaikkea opetusta on arvioitava. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys alkavat kumpikin viittauksella siihen, että kirkon usko pohjautuu Raamattuun, vanhan kirkon kolmeen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. (Ks. KL 1:1; KJ 1:1) Kun kirkkoa uudistetaan protestanttisen periaatteen mukaisesti (ecclesia semper reformanda est), uudistusten tulee perustua kirkon pysyvään arvopohjaan. Raamattua ja kirkon tunnustuksia on tulkittava ja sovellettava uusissa tilanteissa, mutta historiassa muotoutuneena, meitä edeltävänä traditiona ne ovat muuttumattomia.

 

Evankeliumin puhdas julistaminen ja sakramenttien oikein toimittaminen merkitsevät sitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko osallistuu Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Luukkaan evankeliumin (4:16–22) mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa sovittaen itseensä Jesajan kirjan sanat: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut, ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”.

 

Kirkon työ pyrkii tavoittamaan koko ihmisen: hänen fyysisen, henkisen, sosiaalisen ja hengellisen todellisuutensa. Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään. Kirkko on kutsuttu todistamaan sanoin ja teoin Jumalan rakkaudesta, joka on ilmestynyt Kristuksessa. Diakoninen vastuu heikoimmista lähimmäisistä ja pyrkimys sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen on alusta asti ollut keskeinen osa kristillistä elämänmuotoa. Asettumalla köyhien, muukalaisten sekä muiden marginalisoitujen puolelle kirkko voi antaa vakuuttavan todistuksen Kristuksesta myös suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Kirkkoa, joka seisoo luovuttamattoman uskonperintönsä varassa ja toimii siksi profeetallisesti, arvostetaan. Mutta se voi kohdata myös vainoa ja vastustusta. On siksi varauduttava siihen, että tehtävälleen uskollinen kirkko herättää myös vastustusta. Viime aikoina kriittisyys kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan on voimistunut. Silloinkin ainut kestävä perusta toiminnalle on siinä, että kirkko pysyttäytyy Jumalan sanassa ja toteuttaa Jeesuksen sille uskomaa lähetystehtävää.

 

Toiseksi kirkon ykseys toteutuu moninaisuudessa. Muuttuvassa toimintaympäristössä on tärkeä pitää kiinni siitä, että luterilaisuus ja ekumeenisuus eivät sulje pois toisiaan, vaan kuuluvat yhteen ja että kirkon ykseys sulkee sisäänsä hengellisen elämän monimuotoisuuden. Luterilainen usko ankkuroituu eri kirkkokuntia yhdistävään yhteiseen perintöön. Raamatussa kirkkoa kuvataan vertauskuvilla, jotka painottavat ykseyttä erilaisuudessa (esim. 1. Kor. 12, Ef. 4).

 

Edellä sanotulla on kauaskantoisia seurauksia. Ne liittyvät sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisiin suhteisiin että kirkon sisäiseen yhtenäisyyteen.

 

Kirkossa on kaikilla tasoilla elettävä todeksi avointa ekumeenista asennetta muita kristittyjä kohtaan. Kirkossa on pyrittävä sisäiseen yhtenäisyyteen – siihen, että sitoudutaan yhdessä Kristuksen evankeliumiin. Itsestään selvää on, että yhtenäisyys ei merkitse yhdenmukaisuutta eikä aina yksimielisyyttäkään. Kaikessa tulee kuitenkin vallita rakkaus, joka on kärsivällinen ja lempeä. (1. Kor. 13:4)

 

Kristityt ovat usein kipuilleet rakkauden ja keskinäisen yhteyden toteuttamisessa: jo Uudessa testamentissa näkyy varhaisten kristittyjen eripura. (Ks. esim. 1. Kor. 1:10–17) Pyrkimys ykseyteen ja keskinäiseen rakkauteen on kuitenkin otettava vakavasti, sillä Kristus itse rukoili opetuslapsiensa olevan yhtä, niin kuin hän ja Isä ovat yhtä. Kristittyjen keskinäinen ykseys on todistus maailmalle. (Joh. 17:11, 20–21)

 

Tehtäessä käytännön toiminnallisia linjauksia ja hallinnollisia päätöksiä on syytä pitää mielessä seuraavat kysymykset: Edistetäänkö näin kirkollista yhteyttä ja viestitäänkö maailmalle, että kirkossa vallitsee kristittyjen keskinäinen rakkaus? Luodaanko kirkkoon näin tilaa legitiimille monimuotoisuudelle? Tuntevatko eri tavoin ajattelevat ja erilaisia asioita arvostavat kristityt, että näin kaikki voivat olla mukana samassa kirkossa?

 

Kolmanneksi kirkko pysyy itsenäisenä suhteessa valtiovaltaan. Kirkon teologinen olemus ja tehtävä eivät riipu siitä, mikä on kirkon yhteiskunnallinen asema. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on kansankirkkoaseman myötä ollut hyvä mahdollisuus toteuttaa lähetyskäskyä kastamalla ja antamalla kristillistä opetusta. Kirkolla on yhä melko laajat ja itsenäiset toimintamahdollisuudet suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Kirkon suotuisa yhteiskunnallinen asema ei ole itsestäänselvyys. Kirkon ja valtion suhteet voivat rakentua monin tavoin. Historia tarjoaa esimerkkejä siitä, että ne voivat myös muuttua nopeasti. Kirkon on kaukonäköisesti varauduttava myös sellaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, joiden myötä sen asema julkisoikeudellisena yhteisönä saatetaan kyseenalaistaa. Kirkon tulee pyrkiä kaikissa toimissaan itsenäisyytensä vaalimiseen ja toimintamahdollisuuksiensa takaamiseen. Kirkon tulee myös vaalia valppaasti omaa hengellistä profiiliaan, jotta se ei samastuisi liiaksi ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin arvoihin.

 

Kristityt ovat kutsuttuja toimimaan ympäröivässä yhteiskunnassa ja elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. (Jer. 29:7; Room. 12:18) Voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa evankeliumi velvoittaa kirkon nostamaan rohkeasti äänensä esimerkiksi yhteiskunnallista sortoa tai epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tällöin on toteltava enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. (Ks. Apt. 5:29; CA XVI)

 

Ihmisoikeuksien ytimeen kuuluu uskonnonvapaus, jonka vahvistamisen tulee kuulua kirkon yhteiskuntasuhteiden kärkitavoitteisiin. Vastaava toimintavapaus kuuluu myös muille kristillisille kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille. Moniuskontoisessa yhteiskunnassa kirkon tulee toimia yhdessä paitsi muiden kirkkojen myös eri uskontojen edustajien kanssa uskonnonvapauden kaikinpuoliseksi edistämiseksi.

 

Neljänneksi kirkko pysyy avoimena vuoropuhelulle. Suomalaisen yhteiskunnan moniuskontoistuminen johtaa siihen, että luterilaisuudella ei tule olemaan tällä vuosisadalla enää samanlaista ”monopoliasemaa” kuin aikaisempina vuosisatoina. Muut kirkot ja kristilliset yhteisöt sekä erilaiset uskonnot ja maailmankatsomukset ovat tulleet pysyväksi osaksi Suomen katsomuksellista kenttää.

 

Uskontoteologisessa keskustelussa on noussut esiin periaatteellisia näkökulmia, joiden varassa kristityt voivat kohdata toisten uskontojen edustajia:

- Kristityt ovat kutsuttuja todistamaan toivosta, joka heillä on Kristuksessa

- Jumalan pelastava toiminta ulottuu sinnekin, missä emme sitä näe

- Kristityn asenteen uskontodialogissa tulee perustua rakkauteen

- Kristityn keskeisiin hyveisiin kuuluu nöyryys ja vieraanvaraisuus

- Uskontodialogi ei edellytä omista uskonkäsityksistä luopumista

- Julistus ja uskontodialogi kuuluvat molemmat kirkon missioon

 

Monien uskontojen läsnäolo suomalaisessa yhteiskunnassa haastaa etsimään yhteistoiminnan malleja uskontojen välisen rauhan lujittamiseksi ja paikallistason sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Uskontojen kohtaamisen lisäksi kirkko joutuu julistamaan sanomaansa yhteiskunnassa, jossa uskontokriittisen vähemmistön ääni on voimistunut. Tämän takia kirkossa on valmistauduttava perustelemaan uskoa uudella tavalla sekä täsmentämään kristillisen uskon suhdetta esimerkiksi luonnontieteelliseen maailmankuvaan.

 

Viidenneksi kirkko on tietoinen roolistaan osana globaalia kristikuntaa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Maailmassa, jossa viestintäyhteydet ja matkustaminen ovat tehostuneet ennen näkemättömiin mittasuhteisiin, kirkkojen on entistäkin tärkeämpää pitää yllä keskinäisiä ekumeenisia yhteyksiä. Kahdenvälisten suhteiden lisäksi tämä tapahtuu kansainvälisten ekumeenisten foorumien välityksellä.

 

Globaali tietoisuus merkitsee ekumeenista asennetta muita kirkkoja kohtaan sekä valmiutta vuoropuheluun muiden uskontojen kanssa. Mutta se merkitsee myös kansainvälistä solidaarisuutta ja valmiutta puolustaa maailman kaikkein köyhimpien perusoikeuksia. Kristilliseen uskoon kuuluu oikeudenmukaisuuden ja yhtäläisen ihmisarvon vaatimus, sillä Raamatun mukaan jokainen ihminen on Jumalan kuva. Erityisesti Jumala kantaa huolta maailman nälkäisistä, kodittomista ja sorretuista. (Ks. esim. Jes. 1:17, 58:6–7; Matt. 25:31–46)

 

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on perinteisesti kantanut kansainvälistä vastuuta. Kirkon Ulkomaanapu ja kirkon viralliset lähetysjärjestöt ovat toteuttaneet vuosikymmenien ajan kristillistä lähimmäisenrakkautta eri puolilla maapalloa. Myös kirkon kannanotoissa on kotimaisten huolenaiheiden rinnalla tuotu yhteiskunnan päättäjien tietoisuuteen maailmanlaajuisia ongelmia.

 

Globaaliin vastuuseen kuuluu vastuu yhteisestä maapallostamme. Ympäristökysymysten tulee olla keskeinen osa kirkon tulevaisuustyöskentelyä. Ensinnäkin siihen velvoittaa jo luomiskertomuksessa ihmiselle annettu tehtävä viljellä ja varjella maata. (1 Ms. 2:15) Toiseksi, ympäristökysymysten kautta kirkon eskatologinen opetus löytää tarttumapintoja yleisempään kulttuuriin, sillä monet sekulaarit ajattelijat ovat omaksuneet apokalyptisen puhetavan puhuessaan ekologisista uhkakuvista. Kolmanneksi, kristillisen uskon mukaan myös luomakunta odottaa eskatologista vapautusta. (Ks. Room. 8:18–25.)

 

 

Huominen on Jumalan

 

Kirkkona emme ole ajopuu, joka vain ajelehtii uskomusten, arvostusten, arvojen ja yhteiskunnan muutoksen keskellä. Me voimme itse vaikuttaa tulevaisuuteen. Tulevaisuusselonteossa todetaan: ”Kirkolla on mahdollisuus vaikuttaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin. Tulevaisuuden kirkossa tarvitaan entistä enemmän valppautta ja tietoisia ratkaisuja. Emme voi siirtää tulevaisuuteen niitä päätöksiä, jotka täytyy tehdä nyt. Muutosten keskellä on välttämätöntä kysyä, mihin suuntaan ja millä vauhdilla kirkko on menossa, mutta ennen kaikkea sitä, mihin haluamme edetä.”

 

Tulevaisuuden siemenet itävät menneisyyden maaperässä ja kasvavat nykyisyydessä. Joudumme koko ajan tekemään huomista koskevia ratkaisuja. Rohkeuden tähän tehtävään antaa luottamus kaikkivaltiaaseen Jumalaan, kirkon Herraan. Hänen on myös huominen.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Papiston Havahtumispäivät 25.9.2012 Lappeenrannassa


TT, piispa Seppo Häkkinen

”Ett’ei yksityisen vikaa koko kirkolle häväistykseksi luettaisi”

Puheenvuoro Papiston Havahtumispäivillä 25.9.2012 Lappeenrannassa

Muuan pääkirjoitus

Syyskuun 13. päivänä 1887 ilmestyi Karjalatar-lehdessä pääkirjoitus, jonka oli kirjoittanut nimimerkki J.K. Kirjoittaja oli Tohmajärven Kemien kansakoulun opettaja, kirkonisäntä ja valtiopäivämies Juho Koivisto. Hän oli pitäjässään esiintyneen pappisvastaisen liikehdinnän johtohahmo. Koivisto arvosteli 1880-luvun lopulla ja 1890-luvulla papiston tapaa hoitaa tehtäviään.

Syyskuisessa pääkirjoituksessa Koivisto kirjoitti, kuinka papisto syytti Euroopan kulttuurimaista tullutta realismia ja rationalismia ajan kaikkien paheiden aiheuttajaksi. Papiston täytyi kuitenkin arvioida kriittisesti itseään. "Täytyy korottaa pappissivistys korkeammalle: lukea enemmän hepreaa ja greikaa tullakseen kykeneväksi käyttämään aseita uskottomuuden edustajia vastaan. Ulkoa päin kaikki paha tulee; omassa itsessä ei nähdä mitään", Koivisto kirjoitti. Hän syytti ivallisesti pappeja ulkokultaisesta ja pröystäilevästä käytöksestä kirkollisissa tilaisuuksissa sekä "palatsimaisten pappiloiden" ylläpitämisestä väärin perustein kansan kustannuksella. Papin täytyi elää julistamansa sanoman mukaan, mikä ei Koiviston mukaan aina toteutunut. Täydellisyyttä ei voinut keneltäkään odottaa, "vaan ainoastaan sen mitä yleisen moraalin kannalta voi vaatia".

Koivisto viittasi Lappeenrannassa samana vuonna elokuussa (23.-24.8.1887) pidettyyn yleiseen pappeinkokoukseen, jossa papit olivat keskustelleet säätynsä hengellisestä ja siveellisestä tilasta. Hän totesi, että "mitä siihen väitökseen tulee, ettei itse papistossakin löytyis epäkristillisyyttä, saamme vielä mainita tosi-asiana, että papiston riviin on astunut miehiä, jotka ylioppilaana ollessansa, aikoen ensin toisille aloille, ovat olleet, mikä järkeisuskolainen (rationalisti), mikä uskomaton, ja mikä suorastaan Jumalan kieltäjä ja pilkkaaja". Koiviston mukaan epäkristillisyyttä esiintyi kaikkialla, eivätkä papit saaneet ummistaa silmiään siltä omassa keskuudessaan.

Papiston ryhdistäytyminen

Juho Koiviston kritiikki papistoa kohtaan ei ollut ainutkertaista. Pikemminkin se kuvastaa 1880-luvulla vallinnutta varsin yleistä ilmapiiriä. Kyseisellä vuosikymmenellä luja kirkollinen kuri oli noussut aktiivisen, nuoren papiston kokoavaksi tunnukseksi. Taustalla vaikutti vapaakirkollisen liikkeen voimakas arvostelu luterilaista seurakuntakuria ja papiston maallistuneisuutta kohtaan.

Lappeenrannan pappeinkokouksen tärkeimpiin keskustelukysymyksiin kuului: ”Olisiko toivottavaa että Suomen papisto keskenänsä pitäisi voimassa sellaisen kurin, että ne sen jäsenistä, jotka opissaan tai elämässään julkisesti rikkovat sitä vastaan, jota he papin valassaan ovat luvanneet, siitä ensiksi saisivat veljellisen varoituksen ja sitte asetettaisiin laillisen edesvastauksen alle?” Keskustelu asiasta oli hyvin henkilökohtaista, sillä se käytiin toisin kuin kokouksen muut keskustelut suljettujen ovien takana. Myöskään keskustelun kulusta ei pöytäkirjassa haluttu antaa mitään julkisuuteen. Asia oli siis papistolle vakava, mutta samalla hyvin herkkä.

Mikko Juvan mukaan mielipiteet kokouksessa kävivät epäilemättä samaan suuntaan kuin Vartija-lehden toimituksen, jonka kaksi jäsentä kuului myös kokouksen johtomiehiin. Ohjelmakirjoituksessaan lehti Lappeenrannan pappeinkokouksen tavoin rinnasti väärän opin ja pahentavan elämän. Se ilmoitti vastustavansa niitä papistossa, ”jotka joko saarnoissaan tai julkisella syntisellä elämällään vastustavat kirkkomme tunnustusta, ja jotka tällä tavoin ovat tämän kirkon vaarallisimmat viholliset.” Julkiseen pahennukseen syyllistynyt saakoon siitä myös julkisen rangaistuksen, ”ett’ei yksityisen vikaa koko kirkolle häväistykseksi luettaisi”.

Jo toisessa numerossaan Vartija joutuikin nimeltä mainiten puuttumaan kirkon papin tekemään rikokseen. Tammikuun lopulla 1888 paljastui yllättäen, että erittäin arvossapidetty pappi, parhaillaan istuvien valtiopäivien jäsen, kirkkoherra, sotarovasti E.V. Petterson oli väärentämiensä asiakirjojen avulla Asikkalan seurakunnan nimissä nostanut huomattavia rahasummia omiin tarpeisiinsa. Muutaman kuukauden jälkeen Vartija nosti esille Kosken kappalaisen J.J. Judénin ja Liedon kirkkoherran C.F. Rambergin rötökset. Judénin tapauksessa myös tuomiokapituli sai kuulla kunniansa, kun se jo kolmentoista vuoden ajan oli sietänyt parantumatonta juoppoa, jonka huono elämä oli ollut tunnettua kautta maan: ”Kun velttous hiippakunnan hoidossa, mitä kurinpitoon papistossa tulee, käy niin äärimmilleen, kuin hra Judénin esimerkki todistaa, ei ole ihme, jos viimeinkin kummia alkaa sieltä päin kuulua.”

Johdonmukainen julkisuuden vaatimus oli se keino, jolla Vartija ja sen päätoimittaja Elis Bergroth pyrki palauttamaan hairahtuneet virkaveljet takaisin järjestykseen. Julkisuusperiaatteen rinnalla oli toisena papiston ryhtiliikkeen menetelmänä veljeskurin tiukentaminen. Asiasta keskusteltiin säännöllisesti pappeinkokouksissa, myös Lappeenrannassa. Vuoden 1890 arkkihiippakunnan synodaalikokouksessa pidettiin sangen mieslukuinen yksityinen neuvottelu, jossa päätettiin ”kristillisellä rakkaudella valvoa niitä virkaveljiä, joitten elämä mahdollisesti koituu säädylle ja kirkolle pahennukseksi”. Erityisesti papiston siveelliset hairahdukset näyttivät liittyvän rahaan, seksuaalielämään ja alkoholiin.

Vähitellen papiston sisäinen kurinpito ryhdisti sen heikkoja jäseniä. Sen seurauksena papiston nauttima arvonanto vahvistui. Kirkon sisäinen kritiikki ja lehdistön edustama yleinen mielipide vaativat samansuuntaisesti kirkon palvelijoilta siveellistä nuhteettomuutta. Tämän paineen edessä tuomiokapitulienkin oli pakko puuttua epäkohtiin siellä, missä niitä ei muuten saatu korjatuksi. Mikko Juvan mukaan 1890-luvun puoliväliin saavuttaessa papiston ryhdistäytyminen oli pääasiassa toteutunut. ”Kelvottomia pappeja on ollut aina, eikä täydellisyyteen ollut mahdollistakaan päästä. Mutta siveellisesti ryhdikäs pappisihanne oli taas palautettu kunniaan ja ’kutsumuksen arvon mukainen vaellus’ tunnustettu asiaksi, jonka valvominen oli koko papiston yhteinen asia."

Uuden ryhdistäytymisen tarve?

Millaisia johtopäätöksiä voi tehdä 125 vuoden jälkeen Lappeenrannan pappeinkokouksen keskeisestä keskustelunaiheesta, papiston moraalisesta ryhdistäytymisestä?

Ensinnä on helppo huomata, että samat asiat näyttävät useimmiten olevan edelleen papiston hairahdusten syynä kuin kollegoillamme toistasataa vuotta sitten. Vanhastaan kirkon työntekijöitä on neuvottu olemaan erityisen tarkkoja kolmella elämänalueella: Raha, seksuaalisuus ja alkoholi. Piispan näkökulmasta tämä näyttää yhä olevan totta. Useimmat pappeja koskevat ongelmat ja kantelut - joita onneksi on hyvin vähän - liittyvät viinaan, seksiin tai rahaan. Saman voi huomata iltapäivälehtien lööpeistä tai sosiaalisen median paljastuksista. Ne syövät valitettavan tehokkaasti kirkon ja papiston uskottavuutta.

Erityisen pahoillani olen papistossa siellä täällä esiintyvästä lojaalisuuden puutteesta kirkkoa kohtaan. Aika usein kirkkoa arvostelevat sen omat työntekijät pappeja myöten. Onko papistonkin vaivana yltiöindividualismi ja ylikriittisyys? Mitä papit kirjoittavat facebook-päivityksiinsä? Millainen kuva välittyy papin työstä niiden perusteella? Tai miten papit osallistuvat sosiaalisen median keskusteluun? Sitten Lappeenrannan pappeinkokouksen on tapahtunut suuri muutos juuri siinä, että nyt jokainen pappi voi saada paljon seuraajia kannanotoilleen sosiaalisessa mediassa. Millainen kirkko ja papisto tulevat siellä esille? Missä ovat ne papit, jotka kertovat mielenkiintoisesta ja palkitsevasta työstään kirkon palkkalistoilla ja ovat rinta rottingilla ylpeitä siitä, että saavat olla kirkon hommissa?

Kirkko on nykyisin julkisuudessa suurennuslasin alla. Siksi riitaisilla ja pahoilla puheilla on helppo päästä julkisuuteen. Kauhu, kiima ja kateus ovat iltapäivälehdistön uutiskriteerit. Valitettavan usein ne näyttävät olevan myös kirkossa uutisoinnin lähtökohtina. Jokaisen papin ja työntekijän on syytä harkita, millaisen viestin omasta työnantajastaan antaa julkisuuteen. Pahitteeksi ei olisi kenellekään meistä kerrata kahdeksas käsky selityksineen.

Toiseksi yhä edelleen papistoon kohdistuu odotuksia nuhteettomasta elämästä ja esikuvallisuudesta samalla tavalla kuin 1800-luvun lopussa. Tämä on luonnollista, sillä kirkossa on aina edellytetty, että vastuussa olevat täyttävät hyväksytyt siveelliset normit. Taustalla on Uuden testamentin opetus. Siksi papiksi vihittävältä kysytään tahtoa elää niin, että hän on esikuvana seurakunnalle.

Piispa Eero Huovinen on todennut, että esikuvallisuutta on kahta sorttia, hengellistä ja moraalista. Hengellisenä esikuvana oleminen voi tarkoittaa uskonnollisten tapojen noudattamista. Se ei ole kuitenkaan hengellisen esikuvallisuuden ydin. Esikuvallisuus on sitä, että pappi näyttää, mistä suunnasta löytyy apu hengellisissä asioissa. Esikuva on suunnannäyttäjä. Hän ei kerro omasta persoonastaan, vaan hän viittaa kohti esikuvaa, Kristusta, joka on todellinen ja oikea esikuva.

Esikuvallinen pappi tietää, mistä kannattaa etsiä apua ja menee myös itse sinne. Siksi on oireellinen tapaus, josta hiljakkoin kuulin. Kirkkoherra oli toivonut seurakunnan pappien osallistuvan jumalanpalvelukseen silloinkin, kun ovat viikonloppuna töissä, vaikka eivät jumalanpalvelusvuorossa. Vastaus oli ollut: ”On minulla parempaakin tekemistä!” Piispana kysyn: Mikä on papille parempaa tekemistä kuin osallistua messuun?

Esikuvallisuus on enemmän hengellistä kamppailua kuin seesteistä uskonnollista rauhaa. Esikuvallisuus ei ole uskonnollista onnistumista eikä hengellistä itsevarmuutta. Monet myöhemmin esikuviksi tulleet historian miehet ja naiset ovat olleet raskaiden koettelemusten ihmisiä. Säröttömyys on ollut heistä kaukana. Papista tulee välittyä tietoisuus siitä, että usko ei ole helppo asia. Pappi, jolle kaikki hengelliset koettelemukset näyttävät olevan voitettuja, työntää etsivät ja kyselevät ihmiset pois luotaan.

Moraalinen esikuvallisuus voi tuntua vielä vaativammalta kuin kirkon uskoon pitäytyminen. Moraalisen esikuvallisuuden vaatimus perustuu pappisviran julkiseen luonteeseen. Pappi työskentelee palveluvirassa, ihmisten palvelijana. Seurakuntalaisilla on oikeus odottaa, että kirkkoa edustava pappi pitäytyy kirkon uskoon ja elää niin kuin kirkko opettaa.

Periaatteessa papilta ei edellytetä enempää kuin kirkon jäseneltä. Kirkkojärjestyksen ihannepykälä riittää myös papin esikuvallisuuden mittariksi: ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteutumista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.” (KJ 1:5)

Eero Huovinen toteaa, että ”ei ole hyvä, jos piispa tai tuomiokapituli ryhtyy laatimaan papeille yksityiskohtaisia luetteloita esikuvallisuuden ehdoista. Luonnollinen moraalitaju, kymmenen käskyä ja hyvä harkinta riittävät.” Näin esikuvallisuuden arvioinnin mittapuina ovat kristikunnan pitkä uskonviisaus, ihmiskunnan yhteinen moraalikokemus sekä kymmeneen käskyyn ja muihin klassisiin oppaisiin sisältyvä elämän oma laki.

Kolmanneksi: Meidän on pappeina helppo nähdä kirkkoomme ulkoapäin kohdistuvia uhkia ja huolenaiheita. Niitä ei käy kieltäminen, vaan ne on otettava todesta. Samalla on muistettava Lappeenrannan pappeinkokouksen keskusteluista pontta kirjoitukseensa saaneen Juho Koiviston havainto. Hänen mukaansa kirkon ahdinko johtui papiston huonosta ammattitaidosta ja alentuneesta siveellisestä tilasta. Papiston ei auta vain syyttää ulkopuolta tulevia tekijöitä vaikeuksien aiheuttajaksi, vaan papiston on syytä arvioida kriittisesti myös itseään.

Pappisliiton valtuusto hyväksyi Papin ammattietiikka -ohjeistuksen marraskuussa 2009. Ohjeet kertovat niistä arvoista ja arvostuksista, jotka ovat keskeisiä papin työssä ja elämässä. Nämä käyvät hyvin peiliksi papiston itsearviointiin. Ohjeiden mukaan muun muassa ”elämällään ja toiminnallaan pappi rakentaa kuvaa kirkosta uskon, toivon ja rakkauden yhteisönä”.

Lappeenrannan pappeinkokouksen keskustelut vaikuttivat osaltaan papiston ryhdistäytymiseen. Tarvitsemmeko nyt samanlaista keskustelua? Miten voisimme vahvistaa papiston kollegiaalisuutta, jotta voisimme tukea toinen toistamme viranhoidossamme ja pappeudessamme?

 

Kirjallisuus

 

Huovinen, Eero

2001 Pappi? Juva.

 

Juva, Mikko

1960 Valtiokirkosta kansankirkoksi. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 61.

Porvoo.

 

Kirkkojärjestys

1993 Kirkkojärjestys 8.11.1991/1055 v. 1993.

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055

 

Laitinen, Reetta

2006 Kirkko ja uskonto Karjalattaressa vuosina 1874-1893. Kirkkohistorian pro gradu –

tutkielma. Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta.

 

Papin ammattietiikka

2009 http://www.akiliitot.fi/00010184-papin-ammattietiikka

Takaisin ylös >>




Puhe Euroopan uskontojohtajien tapaamisessa Brysselissä 12.7.2012


Intergenerational Solidarity: Setting the parameters for Tomorrow’s Society in Europe

 

High-level Religious Leaders Meeting 12 July 2012 hosted by President José Manuel Barroso, European Commission, Brussels

 

 

 

Distinguished President Barroso, President von Rompuy, Vicepresident Surján, Your Excellencies, dear colleagues.

 

First of all, let me express my gratitude for having been invited to this very important meeting. The Evangelical Lutheran Church of Finland is actively committed to European Affairs, and it is indeed an honor for us to be able to take part in the discussions here today.

 

As has already been said, the challenges in today’s Europe are manifold when it comes to promoting intergenerational solidarity. Way too many young Europeans face unemployment and a feeling of hopelessness – we are indeed speaking about a lost generation. The rapid aging of the population in Europe challenges various systems of elderly care in the Member States, and many elderly experience loneliness and exclusion. And the so-called “sandwich generation” is struggling to balance between work and family life and to meet the demands of both their children and ageing parents.

 

And all these are also affected by the ongoing economic crisis. The crisis is not only an economic and financial crisis, but also a crisis of trust and solidarity on the European level. It creates a feeling of insecurity and powerlessness across all age groups.

 

For the Evangelical Lutheran Church of Finland, promoting intergenerational solidarity and spreading the message of hope, love and faith across all age groups is indeed a core competence. But how can we really make a contribution?

 

I would like to make three points on how we as Churches and religious communities could add value and support the aspirations of the EU in this respect.

 

1. First, we must recall the whole raison d’être of the EU. The Union is founded on the common values of justice and equality, solidarity, democracy, human dignity, human rights and sustainable development. Promoting these values is, in this time of crisis and insecurity, more important than ever. Every man and every woman is created and redeemed by God. The human dignity of all Europeans, from the very beginning of life until its end, must be safeguarded in all situations.

2. Secondly, we have to promote intergenerational solidarity by enhancing mutual appreciation, respect and understanding between generations. We have to promote age integration instead of age segregation. In this respect, we need to create meeting places where different age groups can exchange both professional and life experiences as well as tacit knowledge. In addition to political solutions and structural reforms, we need a change of attitudes, an enhanced collaboration with various partners and new, fresh and innovative ideas. Here Churches and religious communities can undoubtedly make an active contribution.

3. Thirdly, we need to work for a more participatory, inclusive society for all age groups. In this respect Churches and religious communities can contribute by involving people of all ages – both young ones and elderly - in volunteering activities. Volunteering brings joy, well-being and personal fulfillment to those doing volunteer work, and it also contributes to the common good of our societies.

The Evangelical Lutheran Church of Finland wishes to work for a just, intergenerationally solidaric, participatory and inclusive Europe. A Europe, where our common European values – such as mutual cohesion, caring for the weaker, the equal value of all humans and justice - prevail and are translated into practice in all policy areas. A Europe that offers hope, togetherness and a sense of community for both current and future generations.

 

 

Seppo Häkkinen

Bishop of the Diocese of Mikkeli

The Evangelical Lutheran Church of Finland

Takaisin ylös >>




Aamuhartaus MTK:n liittokokouksessa 29.6.2012


MTK:n liittokokouksen aamuhartaus 29.6.2012 Savonlinnan tuomiokirkossa

 

Viime huhtikuussa oli Länsi-Savossa (13.4.2012) haastateltu kolmea eteläsavolaista maatalousyrittäjää. Haastatteluissa oli paljon myönteistä, tulevaisuudenuskoa ja luottamusta. Se rohkaisi maaseudun tilanteesta kiinnostunutta lukijaa. Mutta samalla yksi asia jäi vaivaamaan mieltä. Jokainen haastateltu puhui epävarmuudesta. Karjatilan isäntä Kangasniemeltä sanoi: ”Kaikki on kuitenkin elämässä aika epävarmaa.” Maitotilan emäntä Ristiinasta totesi: ”Se tarkoittaa epävarmuutta siitä, onko tullut jotain uutta. … Maanviljelijän elämässä ei ole sellaista jatkuvaa oloa. Koko ajan pitää ajatella, loppuuko tämä.” Toinen maitotilan emäntä Ristiinasta mainitsi: ”Se jatkuvuus elämästä puuttuu, tai sellainen varmuus.”

 

Lehtihaastattelu jäi pyörimään ajatuksissani. Monien maaseudun myönteisten näköalojen keskellä kaikille yhteistä oli kokemus epävarmuudesta. Yhteiskunta on asettanut maaseutuyrittäjälle entistä enemmän paineita. Tämä näkyy esimerkiksi ympäristöön, eläinten hyvinvointiin ja tukiehtoihin liittyvissä kysymyksissä. Maa- ja metsätalousyrittäjän työn luonne on muuttunut lyhyessä ajassa ja työn vaatimukset kasvavat koko ajan. Osaamisen tarve lisääntyy. Yhteiskunnan, talouden, markkinoiden ja maatalouspolitiikan suuret muutokset vähentävät työn- ja elämänhallinnan tunnetta. Epävarmuus tulevaisuudesta murentaa hyvinvointia ja mielenrauhaa.

 

Epävarmuus kuormittaa lähimpiä ihmissuhteita ja perhettä, ei siis vain ammatillista elämänulottuvuutta, vaan myös yksityiselämää. Elämä on loppujen lopuksi arvaamatonta, lehtihaastattelun isännän sanoin: ”Kaikki on kuitenkin elämässä aika epävarmaa.” Perusturvallisuus voi järkkyä. Hallitsematon muutos pelottaa. Epävarmuudessa eläminen on kuluttavaa.

 

Maaseudun tukihenkilöverkon tiedot osoittavat, että maaseudun ihmisten murheet ovat paljolti samanlaisia kuin muidenkin väestöryhmien. Perhe-elämän ongelmat, avioerot, sairaudet, päihdeongelmat, mielenterveysvaikeudet ovat todellisuutta myös maaseudulla. Pahimmillaan itselle, läheisille, perheelle voi tapahtua sellaista, mitä ei toivoisi tai mitä ei olisi osannut odottaa. Yhtäkkiä kaikki voi olla toisin kuin vielä hetki sitten. Tästä viime aikojen järkyttävimpiä esimerkkejä ovat olleet perhesurmat. Ne ovat koskettaneet myös maaseutuyrittäjiä ja teitä MTK:n väkeä. Tänään tässä aamuhartaudessa voimme muistaa heitä, jotka ovat joutuneet näiden käsittämättömien ja järkyttävien tapahtumien kanssa tavalla tai toisella tekemisiin.

 

Miten jaksan elää epävarmuudessa? Mistä saan voimaa siihen tilanteeseen, jota lehtihaastattelun emäntä kuvasi: ”Se jatkuvuus elämästä puuttuu, tai sellainen varmuus”?

 

Ihmiselämä rakentuu tai hajoaa sisältä käsin. Mikäli ihmisen sisäinen elämä luhistuu, se ei pitkään elä materian ja aineellisen hyvinvoinnin voimalla. Hollantilais-amerikkalainen pappi Henri J.M. Nouwen on todennut, että jaksaakseen suunnitella ja asennoitua tulevaisuuteen, ihmisellä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta.

 

Ensinnä on siis oltava tieto elämän jatkuvuudesta. Tällöin on kyse työstä ja toimeentulosta. Se on hyvinvoinnin lähtökohta.

 

Raamatun alkulehdillä Jumala sanoo: ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.” (1 Moos. 8:22) Maaseutu ja maanviljelys ovat elämän edellytys. Ruoka ei ole pelkästään kulutustarvike. Se on välttämättömyystarvike. Maatalous on erityisasemassa, koska ruoantuotanto ei ole vain talouden asia. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Ruoan tuotanto riippuu sääoloista ja siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Luonto opettaa nöyryyttä. Olemme riippuvaisia maasta, olemme sidoksissa Luojaan. Samalla olemme Luojan työtovereita. Kautta aikojen maanviljely on ollut yksi tärkeä kutsumus, sillä ”ei lakkaa kylvö eikä korjuu”.

 

Maanviljelyn lisäksi monet muut maaseutuammatit ja -elinkeinot luovat uutta, tarjoavat työtä ja mahdollistavat toimeentulon. MTK:n tärkeä tehtävä on edistää maatalouden, metsätalouden ja maaseutuyrittäjyyden elinvoimaisuutta ja tulevaisuutta. Liittokokouksessa toimitte elämän jatkuvuuden hyväksi.

 

Toiseksi elämällä on oltava merkitys. Juuri tämä näyttää olevan monella ihmisellä hukassa. Yhä enemmän on heitä, joiden luottamus elämään on kadonnut. Kun ihminen on itseltään ja elämästään hukassa, häneen kasautuu häpeää, vihaa, katkeruutta ja kyynisyyttä. Nämä kaikki nakertavat hänen sisimmässään elämän merkitystä ja mielekkyyttä, sitä jota tarvittaisiin toivon kasvualustaksi. Siksi Raamatun Sananlaskujen sana on syytä ottaa todesta: ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” (Snl. 4:23)

 

Teologian tohtori Martti Lindqvist kirjoitti viimeiseksi jääneen kirjansa otsikolla Toivosta ja epätoivosta. Teos ilmestyi vuonna 2004. Lindqvist kirjoitti profeetallisesti: ”Tänään joutuu kysymään, kuinka paljon meidän yhteiskuntamme ulosmittaa ihmisiä sellaisessa tahdissa ja niin nopealla aikataululla, ettei se ole realistista eikä inhimillistä. Se ei ole vain ennakon ottamista pois tulevaisuudelta, vaan pahimmillaan se on tulevaisuuden edellytyksien tuhoamista. … Emme myöskään tiedä vielä, mitä merkitsee pitkällä aikavälillä se, että työelämässä on joukko ihmisiä, jotka menestyksen nimissä on houkuteltu tai painostettu ulosmittaamaan itseltään aikaansa, voimaansa tai ihmissuhteitaan. On täysin mahdollista, että pitkäaikaisessa kuormituksessa tällaisesta seuraa ajan oloon pysyviä ja pahoja fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia.” (s 90-91)

 

Onko tämä Lindqvistin pohdinta muuttunut nyt kahdeksan vuotta myöhemmin todellisuudeksi? Sen pahimpia seurauksia luemme lehdistä, kuulemme uutisista, näemme syrjäytymistilastoista, masennuslääkkeiden määristä, päihteiden käytön kasvuluvuista. Ihminen ei enää hallitse omaa elämäänsä, vaan häntä hallitaan ulkopuolelta. Elämän merkitys on kadoksissa.

 

Haluan sanoa hyvin selvästi: Ei ole olemassa niin vaikeaa, niin ylipääsemätöntä tilannetta, etteikö siitä voisi selvitä eteenpäin. Mutta on uskallettava puhua. Tässä on meidän vammamme, varsinkin meidän miesten. On uskallettava puhua. Ei ole häpeällistä, ei ole raukkamaista kertoa, että "kaikki menee päin helvettiä". Eräs psykiatrinen potilas määritteli helvetin sanomalla: "Helvetti on sitä, että kaikki kulkevat ohi". Mutta jos rohkenee puhua, pyytää apua, vaikka huutaa pahaa oloaan, ehkä kaikki eivät kulje ohi. Ja meidän itse kunkin on muistettava vastuu lähimmäisestämme. On kysyttävä toinen toisiltamme: Miten voit? Mitä sinulle kuuluu? Älä jää äläkä jätä ketään yksin!

 

Kolmanneksi on oltava tulevaisuuden toivo. Kolmesta Nouwenin mainitsemasta peruslähtökohdasta keskeisintä on juuri toivo. Ilman toivoa ei elämällä ole merkitystä eikä jatkuvuutta. Hyvinvointia ja mielenrauhaa ei ole siellä, mistä toivo puuttuu.

 

Toivo syntyy monesti arkisista tilanteista; toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteisten asioiden, huolien ja unelmien jakamisesta, kenties konkreettisesta avusta ja henkisestä tuesta. Ihmisen hyvä toteutuu yhteydessä toisiin ihmisiin. Merkillisellä tavalla siinä myös Jumala on läsnä ja tulee luoksemme synnyttäen toivoa tulevaisuuteen. Siksi älä tuki sisäisiä elämän ja voiman lähteitä, joita kristillisestä uskosta avautuu. Usko Jumalaan tuo elämään perusturvallisuuden. Elämän perusta on luottamuksessa Jumalaan. Elämällä on suunta ja päämäärä. ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)

 

Usko on mitä syvin voimavara. Siihen sisältyy armon näköala. Armo tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tarvitse olla oman toivonsa tuottaja tai elämänsä merkityksen rakentaja. Se merkitsee, ettei sinun tarvitse ansaita olemassaoloasi työllä, perheellä, omaisuudella tai millään muullakaan. Sinä riität sellaisena kuin olet, epätäydellisenä ja rikkinäisenäkin. Olet arvokas ja tärkeä, et siksi, mitä olet tehnyt tai saavuttanut. Olet arvokas ja tärkeä siksi, että olet ihminen, jota Jumala rakastaa. Hän lupaa tänä aamuna: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe Lähetyksen kesäpäivien kiitosjuhlassa 17.6.2012 Imatralla


”Pelastustie. Ei saa tukkia.” Tällaisia opasteita saattaa nähdä joissakin rakennuksissa tai kaduilla. Se merkitsee, ettei porraskäytävää, kulkureittiä, tietä tai katua saa tukkia, jos jonkun onnettomuuden vuoksi on pakko pelastautua. Myös pelastuslaitoksen on päästävä kohteeseensa, on sitten kyse ambulanssista tai paloautosta.

 

”Pelastustie. Ei saa tukkia.” Tämä on hyvä muistutus myös ihmisen hengellisessä elämässä. Nimittäin jatkuvasti kaikenlaista roinaa ja rojua pyrkii kertymään pelastustielle. Tai sitten sinänsä tarpeellista ja hyödyllistä kasaantuu esteeksi, jotka tukkivat pelastustien.

 

Ainakin kaksi asiaa on sellaista, jotka pyrkivät pelastustien tukkeeksi. Ensimmäinen on nykyään muodissa oleva moniarvoisuus ja relativismi. Niiden mukaan jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Pelastukseen on monta tietä.

 

Japanilaiset laskevat kahdentoista eri tien vievän kuuluisan Fudzi-vuoren huipulle. Jokainen teistä vie lopulta huipulle, tiet vain ovat hyvin erilaisia. Monet ihmiset rinnastavat ihmisen pelastumisen vuorikiipeilyyn. Yleisesti ajatellaan kaikkien uskontojen vievän samaan paikkaan. Ehkä Fudzi-vuoren huipulle on olemassa monta tietä, mutta taivaaseen ja Jumalan luo on vain yksi tie. Siitä tämän kiitosjuhlan teema selvästi todistaa: ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme.” Samaa vakuuttaa itse Jeesus: "Minä ole tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

 

Ruotsalainen kirjailija Peter Halldorf kirjoittaa, että moniarvoisuuden uhka on kristinuskolle salakavalampi kuin maallistuminen. ”Maallistuminen tahtoo hävittää kristinuskon, mutta pluralismin tunnussana on suvaitsevaisuus. Väittämällä, että kristinuskolla ei ole muuhun uskonnollisuuteen nähden mitään etumatkaa, se työntää salaa veitsensä suoraan juuriin.” (Peter Halldorf, Koskematon maa. Karas-Sana 1995, s 79)

 

Suvaitsevaisuus sopii moneen asiaan tunnussanaksi. Meidän kristittyjen on tässä asiassa katsottava peiliin. Usein aivan oikeutetusti meitä pidetään suvaitsemattomina, joilla pipo on tiukalla ja vanne puristaa päätä. Joskus tekee mieli sanoa joillekin uskoville sisarille ja veljille: Hellitä vähän, ota rennosti, katso asioita avarammin. Mutta on asioita, joissa suvaitsevaisuus ei kelpaa tunnussanaksi.

 

Ensimmäiset kristityt elivät monin tavoin samanlaisessa ympäristössä kuin me. He kohtasivat runsaasti erilaisia uskontoja ja heidän ympärillään uskottiin moniin eri jumaliin ja monella eri tavalla. He näkivät muissa uskonnoissa ja filosofioissa paljon hyvää ja oppimisen arvoista. Kun Paavali kirjoittaa: ”ajatelkaa kaikkea, mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8), hän ajattelee niitä asioita aikansa kulttuurissa, joissa kristityt voisivat löytää yhteisiä nimittäjiä pakanafilosofien ja muiden uskontojen edustajien kanssa. Paavalille kristinusko ei ollut ahdasta, pelokasta ja eristäytyvää uskoa. Hän tunnusti, että monet uskonnot ja filosofiat saattavat tarjota välähdyksiä Jumalasta. Mutta kristittynä hän oli vakuuttunut yhdestä asiasta. Sitä hän ei koskaan pyydellyt anteeksi. Hän uskoi, että Jeesus on kaiken sen summa, mitä Jumalasta voidaan tietää. Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi. Hän on tie. Mikään uskonto ilman Jeesusta Kristusta ei voi johtaa meitä kohtaamaan Jumalaa sellaisena kuin hän on. Tässä kristinusko on ehdoton, tässä törmäämme sen suvaitsemattomuuteen, tässä se uhmaa kaikkia yrityksiämme tehdä evankeliumi joustavaksi ja sukia se sileäksi ja hovikelpoiseksi nykyajalle. Siksi kristillisen kirkon ensisijainen tehtävä on julistaa tänäkin päivänä evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme.” Siksi lähetystyö on kirkon perustehtävä, osa sen olemusta ja identiteettiä. Ja siksi tänäänkin on siunattu uusia lähetystyöntekijöitä.

 

Toinen pelastustien este on ihmisen oma vanhurskaus. "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille", sanotaan Tiituksen kirjeessä (Tiit. 2:11). "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat", todetaan puolestaan ensimmäisessä Timoteuskirjeessä (1 Tim. 2:4). Näin avara on Jumalan pelastustahto. Hyvää sanomaa on julistettava kaikille ihmisille, jotta kaikki pelastuisivat. Pelastustien kapeus ja portin ahtaus ei ole Jumalasta lähtöisin. Ahtaus on meidät aiheuttamaamme. Yritämme kuljettaa mukanamme pelastuksen teitä jotakin sellaista, jota sen läpi ei ole lupa viedä.

 

Seurakuntien leireillä järjestetään usein Kristityn vaellus. Tässä vaelluksessa kristitty kulkee elämän lankaa pitkin kohti taivasta. Matkalle lähdetään selässä iso taakka. Alkumatkassa ennen taivaan tielle pääsyä on ahdas portti. Se on niin ahdas, ettei siitä pääse läpi, ennen kuin luopuu selässään olevasta taakasta. Vasta sitten löytää sille kaidalle tielle, joka johtaa perille taivaaseen.

 

Kaidan tien portti on ahdas siksi, että sen läpi ei pääse mitään ihmisestä lähtevää. Portin läpi ei pääse ihmisen synti, eivät mitkään Jumalan tahdon vastaiset teot, sanat tai ajatukset. Sen läpi ei myöskään kuljeta periaatteella "enhän minä mikään suuri syntinen ole, en minä ole muita pahempi". Taivaaseen vievän portin läpi eivät pääse myöskään ihmisen hyvät teot. Pelastukseen ei päästä suurilla saavutuksilla, hyvällä elämällä, ei edes lähimmäisenrakkaudella, seurakunnallisella harrastuneisuudella tai lähetystyötä tukemalla ja tekemällä. Ja juuri tämä tekee pelastustiestä niin ahtaan. Oman hurskauden rakentamiseen luontaisesti taipuneen ihmisen on kovin vaikea löytää taivaan tietä. Kun puhutaan pelastuksesta, omalla uskonnollisuudella, hyvillä teoilla tai kelvollisella elämällä ei olekaan merkitystä.

 

Ahdas pelastuksen portti on ristinmuotoinen portti. Sen läpi käydään yksin armosta, yksin Kristuksen pelastustyön tähden. Pelastustie taivaaseen kulkee Jeesuksen ristin ja hänen verensä kautta. Siksi tunnussanana on Roomalaiskirjeen jae: "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi." (Room. 4:5)

 

Ihminen haluaisi aina esittää Jumalallekin jotain itsestään nousevaa, jotain, mitä on itse saanut aikaan. Monet vieraat uskonnot ja uudet uskonliikkeet kiehtovat juuri siinä, että ne tarjoavat mahdollisuuden tee se itse -uskontoon. Tekemällä niin tai toimimalla noin ihminen pelastaa itse itsensä tai ainakin osallistuu pelastustekoon jotenkin. Kristillisessä uskossa ihmisen oma osuus pilaa kaiken. Olen usein muistellut täältä Karjalasta lähtöisin olleen tunnetun sananjulistajan Erkki Lemisen osuvaa sanontaa. Hän seurasi kerran Kairosmajan tunturikeskuksen takapenkistä vähän väsyneenä keskustelua siitä, mikä on ihmisen osuus pelastumisessa. Viimein joku keksi kysyä hänenkin mielipidettä asiasta. Päätään nostamatta hän jorautti yhden sanan: ”Vastaanhangoitteleminen.”

 

Ihmisen teoilla ja rakkaudella on toki paikkansa. Ne kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Rakastamme ja palvelemme Jumalaa lähimmäistämme palvelemalla ja rakastamalla. Sen sijaan suhteessamme Jumalaan emme voi tehdä muuta kuin ottaa Jumalan suuren hyvyyden vastaan. Uskomme kallein aarre on tässä: ihminen pelastuu yksin armosta Kristuksen sovitustyön tähden. Sinulta ei vaadita mitään muuta, saat uskoa Kristuksen teon omaksesi. ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme.” Tätä sanomaa kristillinen kirkko ja meidät kristityt on lähetetty välittämään kaikkeen maailmaan. Sitä varten tarvitaan lähetystyötä, tarvitaan lähtijöitä ja lähettäjiä.

 

Hyvät juhlavieraat. Lähetyksen kesäpäivien kiitosjuhlan teema on katkelma Ilmestyskirjan seitsemännestä luvusta. Siinä Johannes näkee valtaistuimen edessä valkopukuisen joukon kaikista maailman kansoista. Sen lukumäärää on mahdoton laskea. Tuo joukko laulaa pelastuksesta: ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa” (Ilm. 7:10) Pelastus tulee Jumalalta. Siinä on suurin syy kiitokseen. Koko taivaan joukko yhtyy ylistysvirteen. Kiitos ja ylistys täyttävät heidät, koko luomakunnan ja taivaan. Kaikki, mikä heissä on, kohdistuu Jeesukseen. Hän on Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Hän on Kaikkivaltias Jumala. Hänelle kuuluu myös meidän syvin kiitoksemme.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Avauspuhe missiologisessa symposiumissa 8.6.2012 Haminassa


Kirkon todistus ja muuttuva maailma

Avauspuhe missiologisessa symposiumissa 8.6.2012 Haminassa

 

 

Lähetys on koko evankeliumin viemistä koko maailmaan koko kirkon yhteisenä todistuksena (”it must be the common witness of the whole Church, bringing the whole Gospel to the whole World”).[1]Näin muotoiltiin lähetystyön tavoite vuonna 1963 pidetyssä Mexico Cityn lähetyskonferenssissa.

 

Ensinnäkin lähetys on koko evankeliumin viemistä. Evankeliumin kokonaisvaltaisuus on käsitteenä ilmaantunut yleiseen käyttöön erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Silloin selvitettiin julistuksen ja palvelun, evankelioimisen ja yhteiskunnan uudistumiseen tähtäävään toiminnan suhdetta. Siitä lähtien se on pysynyt lähetyksestä käydyn keskustelun teemana.

 

Lähetystyö on toki aina ollut laaja-alaista ihmisten kohtaamista ja auttamista. Siihen on kuulunut sekä julistus että palvelu. Lähetystyö pyrkii tavoittamaan koko ihmisen: hänen fyysisen, henkisen, sosiaalisen ja hengellisen todellisuutensa. Tällainen lähetyksen kokonaisvaltaisuus vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagoogassa (Luuk. 4:16-20). Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään.

 

Evankeliumin kokonaisvaltaisuus koskee myös sen teologista ja hengellistä sisältöä. Maailman muuttuminen sekä erilaiset aatevirtaukset ja muoti-ilmiöt heijastuvat helposti evankeliumin ymmärtämiseen. Myös historian rasitteet ja menneisyyden taakat himmentävät evankeliumin kokonaisvaltaisuutta. Kuitenkin kristillinen lähetys on vahvasti sidoksissa evankeliumin kokonaisvaltaisuuteen. Jos evankeliumi kavennetaan ja sen täyteydestä ja rikkaudesta luovutaan, lähetys muuttuu tarkoituksettomaksi puuhailuksi.

 

Toiseksi lähetys on evankeliumin viemistä koko maailmaan. Evankeliumi kuuluu kaikille kansoille, sitä on julistettava maan ääriin saakka (Apt. 1:8). Vielä on alueita, joissa ei ole ilosanomaa kuultu. Tavoitteena on uusien alueiden saaminen kristillisen uskon vaikutuspiiriin.

 

Toisaalta jo kauan on puhuttu siitä, että ”koko maailma” sisältää suuren määrän erilaisia ”maailmoja”. Erityisesti globalisoitumisen myötä yhden maailman sisälle on syntynyt lukematon määrä erilaisia alakulttuureja. Maailman jatkuvan muutoksen myötä lähetysalueet muuttuvat ja vaihtuvat. Uusia lähetysalueita muodostuu koko ajan lisää. Enää ei riitä se, että evankeliumia viedään sinne, missä Kristusta ei vielä tunneta. Evankeliumi on vietävä myös sinne, missä Kristusta ei enää tunneta. Tämä merkitsee perinteisen ulko- ja sisälähetyksen yhdistymistä. Kyse on kristillisestä todistamistehtävästä, joka alkaa kotiovelta ja ulottuu maan ääriin saakka. Tämä on hyvin ajankohtainen kysymys myös meidän maassamme ja kirkossamme.

 

Maan äärten kuvaamisessa maantieteellinen ulottuvuus on olennainen, mutta ei ainoa eikä aina edes keskeisin. Siihen kuuluvat kaikki kansat, maat, heimot, kielet, kulttuurit, ajat ja sukupolvet.

 

Dosentti Risto Ahonen on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka Raamatussa maan määriä ei pyritä missään määrittelemään tarkasti. ”Riittää, että tämä kehotus velvoittaa menemään kaikkialle kaikkina aikoina. Koko maailman on kuultava evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Tällöin kunkin ajan kristityille jää tarkemmin ratkaistavaksi, missä maan ääret ovat heidän aikanaan.”[2]

 

Kolmanneksi lähetys on koko kirkon yhteistä todistusta. Historiallisen kehityksen myötä lähetyksen ja kirkon yhteys oli höllentynyt keskiajalla. Vasta 1900-luvulla alettiin uudelleen oivaltaa kirkon ja lähetyksen yhteenkuuluvuus. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt vahva ekklesiologinen työskentely sekä lähetystyön tuloksena syntyneiden nuorten kirkkojen aseman vahvistuminen ovat johtaneet kirkkokeskeisen lähetysajattelun uudelleenlöytymiseen.

 

Kirkko on missionaarinen, sen elämä on lähetettynä olemista. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjassa Lähetys kontekstissa tämä todetaan osuvasti: ”Kirkko, joka elää Sanan voimassa ja Hengen johdatuksessa, tietää, että lähetys kumpuaa kirkon olemuksesta todistavana yhteisönä.”[3] Lähetys kuuluu kirkon olemukseen. Se on koko kirkon ominta työtä. Nämä painotukset ovat kirkkomme lähetysstrategian keskeisiä kohtia. Niihin ovat kaikki strategiatyöskentelyssä mukana olleet sitoutuneet. Tämä on merkittävä lähtökohta koko kirkon yhteiselle todistukselle.

 

Koko kirkon lähetykseen kuuluu olennaisesti myös kirkkojen yhteinen todistus maailmassa. Ekumeenisessa keskustelussa onkin 1980-luvulta lähtien voimistunut puhe kirkkojen yhteisestä todistuksesta. Kristillisen uskon uskottavuuden ja todistuksen vakuuttavuuden kannalta on tärkeää, että kirkot pystyisivät suurissa eettisissä kysymyksissä puhumaan ”yhdellä suulla”. Esimerkiksi luomakunnan tulevaisuuden, sodan ja väkivallan, köyhyyden, oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen kysymyksissä kirkot kantavat yhteistä profeetallista vastuuta. Kirkkojen yhteinen todistus kulminoituu siihen, miten ne pystyvät antamaan yhteisen todistuksen Kristuksen rististä, ylösnousemuksesta ja herruudesta. Maailman muutoksen keskellä yhteinen todistus on entistä tärkeämpi.

 

Hyvät symposiumin osanottajat. Lähetys on koko evankeliumin viemistä koko maailmaan koko kirkon yhteisenä todistuksena. Näiden ajatusten myötä avaan missiologisen symposiumin ja toivon sille hyvän Jumalan siunausta.

 

 

Seppo Häkkinen

 


 

[1]Witness in Six Continents. Records of the Meeting of the Commission on World Mission and Evangelism of the World Council of Churches held in Mexico City December 8th to 19th 1963. Ed. by Ronald K. Orchard. Edinburg: Edinburg House Press. 1964. Sivu 175.

[2] Risto A. Ahonen, Lähetys rajojen ylittäjänä. Kokonaisvaltaisen lähetyskäsityksen vaikutus lähetystyön rakenteeseen. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 84. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. 2003. Sivu 75.

[3] Lähetys kontekstissa: Muutos, sovinto, voimaannuttaminen. Luterilaisen maailmanliiton puheenvuoro ekumeeniseen keskusteluun lähetyksestä. Kirkkohallitus. 2005. Sivu 47.

Takaisin ylös >>




Puhe kirkkoherra Marjaana Härkösen virkaanasettamismessussa 3.6.2012


Puhe kirkkoherra Marjaana Härkösen virkaanasettamismessussa 3.6.2012 Punkaharjun kirkossa

 

Rakkaat kristityt, hyvä Marjaana

 

Punkaharjun seurakunnassa asetetaan virkaan kirkkoherra Marjaana Härkönen. Tämä päivä on erityinen monessa mielessä. Edellisen kerran kirkkoherra on asetettu Punkaharjulla virkaan kolme vuosikymmentä sitten. Siksi tänään on harvinainen juhlapäivä. Samalla on tiedossa se, että tänään asetettava kirkkoherra jäänee ilmeisesti viimeiseksi Punkaharjun kirkkoherraksi. Seurakuntatason päätökset Punkaharjun seurakunnan liittämisestä suurempaan kokonaisuuteen on jo tehty. Siksi tänään on harvinainen päivä seurakunnan historiassa, kuten koko hiippakunnan elämässä.

 

Mielessä on yhtä aikaa iloa ja kiitollisuutta uudesta kirkkoherrasta, mutta samalla haikeutta ja epävarmuutta seurakunnan tulevaisuudesta. Tänään on Punkaharjulla tärkeintä katsoa tulevaisuuteen. Kirkon työssä olennaisinta eivät ole hallinto tai seurakuntarakenteet. Tärkeintä on se paikallisyhteisö, joka täällä Punkaharjulla viettää jumalanpalvelusta, käyttää sakramentteja, kuulee Jumalan sanaa ja rukoilee, pyrkii elämään ja kasvamaan uskossa Jumalaan ja rakkaudessa lähimmäiseen. Tämä yhteisö tarvitsee pappia. Sitä varten sinut, Marjaana, asetetaan nyt kirkkoherran virkaan. Olet punkaharjulaisia ihmisiä varten. Ja vaikka virkasi reilun puolen vuoden kuluttua muuttuisi, Punkaharjulla tarvitaan pappia. Siksi tänään on syytä juhlaan.

 

Sinulla, Marjaana, on vaativa tehtävä luotsata johtajana Punkaharjun seurakunta uuteen aikakauteen. Siihen sinulla on hyvät edellytykset. Tämä paikkakunta on sinulle entuudestaan tuttu. Tunnet täkäläiset ihmiset. Olet pappina monella tavalla kokenut ja arvostettu. Sinulle on kertynyt kokemusta kirkon tehtävistä myös muualta kuin seurakunnasta. Olet palvellut tuomiokapitulissa ja aloittanut tärkeässä luottamustehtävässä kirkolliskokousedustajana. Kokemustasi, osaamistasi ja persoonaasi tarvitaan Punkaharjulla. Sitä myös arvostetaan. Sen merkkinä on se luottamus, jonka olet saanut seurakunnalta, kun se on kutsunut sinut kirkkoherrakseen. Voit rohkein mielin toimia tässä seurakunnassa pappina.

 

Muista, että et ole pappina ja kirkkoherrana omien kykyjesi, voimiesi ja ymmärryksesi varassa. Tämän pyhäpäivän psalmitekstissä ovat sanat: ”Tulkaa, kumartukaa maahan, polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen. Hän on meidän Jumalamme ja me hänen laitumensa lampaat, joita hänen kätensä kaitsee.” (Ps. 95:6-7) Seurakunnan kaitsijakin on viime kädessä ylimmän kaitsijan laumassa ja hänen hoidossaan. Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hänen kätensä kaitsee sinuakin. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Marjaana Härkönen asetetaan Punkaharjun seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Härköselle annettavan valtakirjan.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Helluntaikirjoitus 28.5.2012


Uskonnollisuuden muutos haastaa kirkon

Helluntai on kristillisen kirkon syntymäpäivä. Jeesuksen antama lupaus Pyhän Hengen vuodattamisesta täyttyi. Kristinuskon leviäminen alkoi. Kirkko alkoi kasvaa ja laajeni vuosisatojen aikana maailmanlaajuiseksi yhteisöksi.

Maailman väestöstä noin joka kolmas on kristitty. Kristinusko on maailman suurin uskonto, jolla on 2,3 miljardia kannattajaa. Mikä on sen tulevaisuus Suomessa?

Helluntain alla julkistettiin tuorein suomalaisten uskonnollisuutta kartoittava tutkimus. Muutaman vuoden välein toistettavia kyselyjä on tehty vuodesta 1976 lähtien. Pitkä aikajänne mahdollistaa uskonnollisuuden muutosten arvioinnin.

Uusimman kyselyn mukaan kirkkoon ja sen luomiin perinteisiin suhtaudutaan myönteisesti, mutta usko kristillisiin opetuksiin on entistä vähäisempää. Oppiin pitäytyvien osuus on Suomessa laskenut useiden vuosikymmenten ajan. Sen sijaan uskonto on monelle osa suomalaista kulttuuria, perinnettä ja elämäntapaa. Suvivirttä halutaan laulaa, mutta uskoa Jumalaan sävyttää epävarmuus.

Hätäisimmät ovat ehtineet tulkita kyselytutkimuksen tulokset merkiksi uskonnon vähittäisestä katoamisesta. Tulkinta on virheellinen, sillä tilanne koko maailman mittakaavassa on päinvastainen.

 

Kiinnostus uskontoa kohtaan on kasvanut. Myös kristinusko kasvaa, tosin sen painopiste on siirtynyt Euroopan ulkopuolelle. Länsi-Euroopan heikkenevä kristillisyys on poikkeus, sillä Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa uskonnot ovat voimissaan. Suomessa tilanne seurailee muuta Länsi-Eurooppaa.

 

Tutkimustuloksista voi päätellä, että suomalaisilla on entistä jännitteisempi suhde kirkkoon. Kristinuskon kulttuurinen ulottuvuus on edelleen vahva, kuten suvivirren ja kristillisen juhlaperinteen arvostus kertovat. Valtaosa suhtautuu myönteisesti myös kirkon yhteiskunnalliseen rooliin. Samaan aikaan uskon katsomuksellinen ulottuvuus heikkenee.

 

Taustalla on nähtävissä monien kristillistä katsomusta tukevien sosiaalisten tekijöiden heikkeneminen. Erityisesti uskonnollinen kotikasvatus on vähentynyt. Jos vanhemmat itse ovat saaneet vain vähän uskonnollista kasvatusta, he antavat sitä vieläkin vähemmän lapsilleen.

 

Kontaktit kirkkoon varsinkin perheettömillä nuorilla aikuisilla ovat ohuet. Koska sosiaaliset uskoa tukevat tekijät puuttuvat, ihmiset ovat entistä alttiimpia julkisen mielipideilmaston muutoksille ja median kautta syntyville mielikuville, ovat ne sitten tosia tai virheellisiä.

 

Suomalaisten uskonnollisuuden muutos haastaa kirkkoa monella tavalla. Ensinnäkin kristillisen kasteen ja kasvatuksen asemaa on vahvistettava. Tärkeintä on tukea kotien antamaa kasteopetusta. Tämä on myös yhteiskunnallisesti merkittävää, sillä uskonnollisen vakaumuksen tuomaa moraaliresurssia ei ole varaa hukata.

 

Toiseksi kristillisen uskon merkitystä tulee sanoittaa tavalla, joka auttaa ihmistä näkemään sen yhteyden omaan elämään. Ihmisen perustarpeet ja -kysymykset eivät ole muuttuneet. Kristinuskolla on antaa vastauksia, jos uskosta osataan kertoa oikealla tavalla, sanoin ja teoin.

 

Kolmanneksi on muistettava uskon luonne. Kirkolla on selkeä oppi, josta sen on pidettävä kiinni ollakseen uskollinen olemukselleen. Siitä ei seuraa, että rohjetakseen uskoa Jumalaan on hallittava koko dogmatiikka tai oltava sataprosenttisen varma kaikista uskonkappaleista. Tätä taustaa vasten hämmästyttävän suuri enemmistö suomalaisista on ”jumalaorientoituneita”, kuten teologian tohtori Petri Järveläinen on todennut.

 

Usko ei ole ensisijaisesti totenapitämistä, vaan turvautumista. Tärkeintä ei ole uskon laatu tai määrä, vaan uskon kohde: Jumala, johon luotan ja jonka varaan laitan toivoni, kaikesta epäilystäni ja epävarmuudestani huolimatta.

Helluntai viestii siitä, että niin kirkon elämä kuin ihmisen usko ovat Pyhän Hengen työtä. Kirkon tulevaisuus on pohjimmiltaan hänen varassaan. Vanhan helluntairukouksen pyyntö on uskonnollisuuden muutosten keskellä entistä ajankohtaisempi: ”Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.”

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Puhe konfessori Jouko M.V. Heikkisen virkaanasettamispäivällisen puhe 14.5.2012


Suomen evankelis-luterilaisen Rukousveljestön konfessorin Jouko M.V. Heikkisen virkaanasettamispäivällisen puhe 14.5.2012 Jyväskylän Vesalassa

 

Arvoisa konfessori Jouko, hyvät rukousveljestön jäsenet.

 

Tänään on asetettu Halsuan kirkkoherra, teologian tohtori Jouko M.V. Heikkinen Suomen evankelis-luterilaisen Rukousveljestön konfessorin virkaan. Tahdon toivottaa Sinulle niin elämässäsi kuin tehtävissäsi hyvän Jumalan runsasta siunausta.

 

Suomalaisessa kansanperinteessä on säilynyt kertomus Halsualta 1800-luvun lopulta. Halsuan pappi luki kuulutuksia ja voinmaksun rästikannosta ilmoitettuaan sanoi, että lukkarikin on vielä maksamatta. Kun pappi sitten meni sakastiin, tuli lukkari perässä ja sanoi, etteihän hänen rästiään olisi tarvinnut erikseen mainita. Siitä pappi kimpaantui, huusi ”mitäs sinä minusta rillaat!” ja samalla tarttui lukkaria kurkusta. Silloin lukkari paiskasi papin alleen, niin että kolina kuului kirkkoon. Kirkkoväärti Kauppinen meni ja pelasti papin lukkarin alta. Siitä tapauksesta tehtiin runo:

Halsua on pieni kappeli,

jossa lukkar ja pappi tappeli.

Seurakunta se laulaa luritti,

kun lukkar pappia kuritti.

Silloin se tappelu herkesi,

kun Kauppinen apuun kerkesi.

 

Vanha tarina kertoo siitä, millaisia seurakunnat ja kristilliset yhteisöt voivat toisinaan olla. Kristuksen kirkko ja sen seurakunnat täällä maan päällä ovat monella tavalla vajavaisia ja syntisiä. Mutta tässä kirkossaan Kristus itse toimii, koska se on hänen tahdostaan olemassa. Ja juuri vajavaisuudesta johtuen Rukousveljestöllä on tehtävä tukea pappeja ja teologeja elämään todeksi kutsumustaan ja kilvoittelemaan uskossa ja rakkaudessa.

 

Tässä tilanteessa mielessäni on apostoli Paavalin kehotus: ”Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.” (Fil. 2:3-5)

 

Miten tuo pitkä kehotusten rimpsu on mahdollista pitää? Kuka voi niitä noudattaa ja toteuttaa? Kun Paavali antaa ohjeita ja neuvoja, hänen lähtökohtansa on aina Jumalan todellisuus. Kehotukset tulevat mielekkäiksi vasta yhteydessä Kristukseen. Tästä syystä Paavali viittaa Kristuksen esimerkkiin. Kristus on uskovien esikuva. Meilläkin tulee olla se mielenlaatu, joka Vapahtajallamme oli. Kehotusten jälkeen seuraa koko Filippiläiskirjeen keskeisin kohta. Onpa todettu, että tuossa ns. Kristus-hymnissä (Fil. 2:6-11) on pähkinänkuoressa Paavalin koko opetus Jeesuksen persoonasta ja työstä.

 

Kristus ei pitänyt kiinni oikeuksistaan ja asemastaan Jumalan vertaisena. Hän luopui niistä vapaaehtoisesti meidän pelastuksemme tähden. Hän astui alas täysin vapaasta tahdostaan ja tuli ihmiseksi. Hän luopui jumalallisesta vallastaan ja eli täydellisenä ihmisenä, kuitenkin ilman syntiä (Hepr. 4:15). Ihmisenä hän asettui vähäpätöisimmän palvelijan, orjan, asemaan ja antoi itsensä kuolemaan, ristinkuolemaan. Se oli tuskallisin, häpeällisin ja halveksituin tapa kuolla. Kristus oli todella nöyrä ja kuuliainen. Jumala korotti Jeesuksen niin korkealle kuin kukaan voidaan korottaa ja antoi hänelle nimen, joka on korkeampi kuin kaikki muut nimet: Herra. Jeesuksen valta tullaan tunnustamaan koko maailmankaikkeudessa. Kerran kaikki polvistuvat Jeesuksen nimeen. Jokainen tulee näkemään ja tunnustamaan, että Jeesus Kristus on Herra.

 

Apostoli halusi palauttaa mieleen koko pelastustapahtuman. Se on kristinuskon perusta. Usko perustuu Jeesuksen Kristuksen nöyrtymiseen ihmiseksi ja hänen kuuliaisuuteensa loppuun asti. Kristuksen kirkko, sen jäsenet ja työntekijät eivät voi olla välinpitämättömiä sen mielen noudattamisessa, mihin koko pelastustapahtuma pohjautuu. Jeesuksen tunnustaminen velvoittaa elämään hänen esikuvansa mukaan.

 

Mutta entä sitten, kun rima ei ylity, kun kilvoitus Kristuksen esikuvan mukaiseen elämään ei toteudu? Kilvoitteluun sisältyy väistämättä aina alamittaisuuden tunto, riittämättömyyden kokemus. Juuri se onkin Jumalan tapa toimia. Sillä siten meitä ohjataan omista voimistamme ja luuloistamme turvautumaan Kristukseen. Peruslähtökohta Paavalin kehotuspuheelle on se, mitä Jeesus on tehnyt. Siksi hän kertoo siitä, millainen Kristus on: "Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti." (Fil. 2:6-8)

 

Tässä on perusta meidän kilvoittelullemme ja työllemme; sitä se on myös jokaisen Rukousveljestön jäsenen ja konfessorin kohdalla. Kristuksen armo ja rakkaus on niin yltäkylläinen, että Jumalalla on varaa kutsua epätäydellisiä, vajavaisia ja puutteellisia ihmisiä työntekijöikseen ja työtovereikseen. Me tarvitsemme kehotuksen sanoja kilvoitteluun kirkon jäseninä ja työntekijöinä. On kuitenkin syytä muistaa, että kaiken lähtökohtana on se, mitä Kristus on ja mitä Hän tekee. Tässä on ydin. Kristuksen armon varassa elämme ja kilvoittelemme, uskomme ja teemme työtä.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe konfessori Jouko M.V. Heikkisen virkaanasettamisessa 14.5.2012


Puhe konfessori Jouko M.V. Heikkisen virkaanasettamisessa 14.5.2012 Jyväskylän Vesalassa

 

Rakkaat kristityt, hyvä Jouko.

 

Suomen evankelis-luterilaisella Rukousveljestöllä on tänään juhlapäivä, kun teologian tohtori, kirkkoherra Jouko Heikkinen asetetaan konfessorin virkaan. Konfessori on veljestön esimies. Hänen tehtävänään on yhdessä jäsenten kanssa huolehtia veljestön päämäärien saavuttamisesta ja tukea veljiä heidän kilvoituksessaan. Veljestön merkitys on ennen kaikkea siinä, että se auttaa jäseniään harjaantumaan Jumalan palvomisessa, yhteisessä rukouksessa, meditaatiossa, teologisessa reflektiossa ja pappisviran käytännöllisessä harjoittamisessa. Tässä on konfessorin tehtäväkenttä.

 

Konfessorin moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu paljon odotuksia. Esimiehen on huolehdittava neljästä asiasta.

 

Ensinnä konfessorin tehtävänä on muistuttaa, miksi rukousveljestö on olemassa, mikä on sen olemus ja perustehtävä. Esimies on tehtävätietoisuuden ylläpitäjä. Vain olemuksestaan tietoinen veljestö voi uudistaa kirkkoa. Toiseksi konfessorin tehtävä on vaalia yhteyttä. Esimiehen on huolehdittava organisaation rajoista. Samalla hänen on liikuttava rajan molemmilla puolin ja rakennettava yhteyttä. Näin veljestö voi toimia kirkon uudistumisen hyväksi. Kolmanneksi konfessorin tehtävänä on veljestön sisäisen eheyden ja toimivuuden säilyttäminen. Tähän liittyy vahvasti jäsenistön hyvinvoinnista huolehtiminen ja veljien tukeminen. Neljänneksi konfessorin tehtävänä on huolehtia päätöksenteosta. Esimiehen vastuulla on huolehtia, että tarvittavat päätökset ja ratkaisut tehdään oikein ja ajallaan. Hänen on katsottava veljestön kokonaisetua.

 

Konfessori ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan veljien tukea ja yhteistyötä sekä koko veljestön luottamusta ja esirukousta. Tämän viikon psalmissa psalmintekijä kertoo, kuinka Herra ”nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle” (Ps. 40:3b). Hänen kokemuksensa on, kuinka ”hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan” (Ps. 40:5a). Hän toteaa, kuinka ”sinä olet tehnyt suuria tekoja, sinä ajattelet meidän parastamme” (Ps. 40:6b). Tällaiset lupaukset kantavat sinua, Jouko. Elämässäsi, pappisvirassasi ja konfessorin tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä veljestö. Tänään Jouko Heikkinen asetetaan Suomen evankelis-luterilaisen Rukousveljestön konfessorin virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Veljestö on kutsunut hänet ja hänelle annetaan valtakirjan tätä tehtävää varten. Pyydän nyt hallituksen puheenjohtajaa lukemaan konfessori Heikkiselle annettavan valtakirjan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Piispan pääsiäistervehdys 2012


Kaste kutsuu ylösnousseen seuraajaksi

 

Vanhastaan pääsiäisaika on ollut kasteaikaa. Varhaiskirkossa useimmat uudet seurakuntalaiset kastettiin pääsiäisyönä. Tähän sisältyy syvä vertauskuva: kaste siirtää ihmisen synnin ja kuoleman vallasta iankaikkisen elämän perilliseksi. Kaste kertoo pääsiäisen sanomaa. Kuolema ja pimeys väistyvät, uusi elämä alkaa.

Kristitty liittyy pääsiäisen sanomaan kasteensa välityksellä. Kastetoimituksen rukouksessa pyydetään, että kastettu "oppisi tuntemaan Vapahtajan kuoleman ja ylösnousemuksen voiman, joka on läsnä jo kasteessa.”

Taustalla on vahva raamatullinen opetus. ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3-4)

* * *

Kasteen tarkoitus, voima ja vaikutus on ihmisen pelastaminen. Se on Jumalan teko, jonka kautta Hän antaa kastetulle osallisuuden Jeesuksen ristiin ja ylösnousemukseen. Pääsiäisen riemullisesta sanomasta tulee totta kastetun elämässä.

Pyhä Henki lahjoittaa uskon, jolla kastettu voi tarttua kasteen lahjaan. Jumalan tekona kaste on ainutkertainen. Seuraava kasteen veroinen tapahtuma ihmisen elämässä on vasta ylösnousemus kuolleista.

Kirkkomme, kuten kaikkien kristillisen kirkkojen, opetuksen mukaan kaste lahjoittaa pelastuksen. Siksi kasteen merkitystä on pidettävä jatkuvasti esillä. Vanhempia on rohkaistava tuomaan lapsiaan kasteelle. Kastamattomia on kutsuttava kirkon yhteyteen.

Kaste lahjoittaa meille enemmän kuin ymmärrämme. ”Läpi elämän ja kuolemankin lupauksen kaste meidät kantaa.” (Virsi 217:5)

* * *

Kasteeseen sisältyy lahjan ohella velvoitus. Kastetun tulee kilvoitella elämässään Kristusta seuraten ja luottaa yksin Häneen.

Pääsiäisaikana on hyvä muistaa omaa kastettaan ja kiittää siitä. Erityisesti pääsiäisyönä voi yhtyä apostoliseen uskontunnustukseen ja ilmaista tahtovansa Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässään.

Pääsiäinen kutsuu ottamaan kasteen todesta. Kaste rohkaisee seuraamaan ylösnoussutta Kristusta.

 

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Puheenvuoro lähetyssihteerien ja -teologien neuvottelupäivässä 22.3.2012


Miten niihin pitäisi suhtautua?

 

 

Johdanto

 

Miten niihin pitäisi suhtautua? Kysymys on hyvin inhimillinen. Vieras ja tuntematon herättää ennakkoluuloja ja epäilyjä. Torjunnan on sanottu olevan kaikkein arkaaisin tapa kohdata muukalaisuus. Vieras uhkasi alkukantaisissa oloissa reviiriä, elantoa ja jopa henkeä. Siksi rajan vetäminen ”meihin” ja ”niihin” syntyi luonnostaan. Maahanmuuttajista käytävä keskustelu ei siten ole uutta tai ihmeteltävää.

 

Miten niihin pitäisi suhtautua? Kysymys on hyvin ajankohtainen, kun maahanmuuttajien määrä on maassamme kasvanut. Suomi muuttui 1990-luvulla maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi. Vaikka maamme on yhä etnisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeeninen, monikulttuurisuus ja –uskontoisuus on lisääntynyt, paljolti juuri maahanmuuttajien vuoksi. Tilanne ei kuitenkaan ole uusi. Muuttajia ja muukalaisia on aina ollut liikkeellä. Myös syyt maahanmuuttoon ovat olleet kautta ihmiskunnan historian varsin samankaltaisia.

 

Miten maahanmuuttajiin oikein pitäisi suhtautua? Lähestyn seuraavassa tätä kysymystä kolmen Raamatusta avautuvan näkökulman avulla.

 

Vieraanvaraisuus

 

Raamatun keskeisiä eettisiä perusarvoja ja –velvollisuuksia on vieraanvaraisuus. Sekä Vanhan että Uuden testamentin suuria, läpikäyviä teemoja on muukalaisen ja vieraan kohtelu.

 

Heprealaiskirjeen 13. luvussa kuvataan Jumalan tahdon mukaista elämää. Luvun alussa on ensinnä kehotus veljesrakkauteen ja sitten heti perään kehotus vieraanvaraisuudesta: ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.” (Hepr. 13:2) Kohta viittaa 1. Mooseksen kirjan lukuihin 18-19, joissa ensin Abraham ja sitten Loot kohtaavat kummallisia vieraita. Professori Risto Saarinen on selostanut seikkaperäisesti tätä raamatunkohtaa juuri vieraanvaraisuuden näkökulmasta artikkelissaan Minä olin outo – muukalaisuus ja vieraanvaraisuus kristinuskossa (teoksessa Vieraanvaraisuus ja muukalaisuus. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 269. Toim. Joona Salminen. Vantaa 2011). Nojaudun seuraavassa Saarisen tekstiin.

 

Luvussa 1. Moos. 18 Herra ilmestyy Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham osoittaa vieraanvaraisuutta kolmelle miehelle, syöttää ja juottaa heidät. Pois lähtiessään miehet ilmoittavat, että Abrahamin iäkäs vaimo Saara saa ensi vuonna pojan. Saara naurahtaa tämän kuullessaan, ja Herra nuhtelee tämän johdosta Abrahamia. Miehet lähtevät Sodomaan, mutta Herra ja Abraham jäävät vielä tinkimään syntisen Sodoman kohtalosta.

 

Mamren tammisto on tullut taiteessa vieraanvaraisuuden kenties tunnetuimmaksi ilmentymäksi. Ortodoksinen ikonimaalaus samastaa kolme miestä ja Herran tulkiten kohtausta siten, että Pyhä Kolminaisuus ilmestyy Abrahamille ruokapöydässä. Kohtaus ei lainkaan puhu enkeleistä eivätkä miehet taikka Herra yövy Abrahamin luona. Mainittu Heprealaiskirjeen viittaus ei siksi liitykään tähän vieraanvaraisuuskohtaan, vaan sen jatkoon, lukuun 19.

 

Luku 19 alkaa sillä, että enkelit saapuvat illan suussa Sodomaan. Lukijalle tarjoillaan näin ajatus siitä, että edellisen luvun kolme miestä ovat nuo enkelit. Tässä vaiheessa enkeleitä lienee jäljellä kaksi (19:17). Kun enkelit saapuvat Sodomaan, Loot tapaa heidät ja tarjoaa heille ruokaa ja yösijan. Sitten tapahtui jotain odottamatonta, jonka Risto Saarinen sanoo muodostavan vieraanvaraisuuden teologian klassisen ydinkohdan:

 

Sodoman kaupungin kaikki miehet tulivat illalla Lootin talon eteen. He vaativat Lootia luovuttamaan vieraat heille. He aikoivat häpäistä muukalaiset seksuaalisesti. Loot suojeli vieraitaan: ”..näihin miehiin älkää koskeko, sillä he ovat hakeneet suojaa minun kattoni alta”. Loot oli sulkenut talonsa oven takanaan ja keskusteli miesten kanssa ulkona. Sodoman asukkaat vastasivat: "Pois tieltä! Tuo yksi on tullut muukalaisena tänne asumaan, ja hän pyrkii jo määräilemään meitä. Nyt sinun käy vielä pahemmin kuin noiden miesten!" Ja he kävivät Lootin kimppuun ja ryhtyivät murtamaan ovea. Mutta miehet, jotka olivat talossa, ojensivat kätensä, vetivät Lootin sisälle ja sulkivat oven.” (1. Moos. 19:4-10)

 

Kertomuksen jatkossa enkelit sokaisevat vainoajien silmät ja johdattavat Lootin perheineen ulos Sodomasta varhain aamulla ennen kuin Herra tuhoaa kaupungin.

 

Kertomus Lootin vieraanvaraisuudesta sisältää erittäin vahvan viestin. Vieraanvaraisuutta pidetään niin tärkeänä, että se menee jopa oman väen edun ohi. Se paljastaa myös sen, kuinka muukalaiselle vieraanvaraisuutta tarjoava voi joutua itse kohtaamaan vihaa. Kun heprealaiskirje kehottaa harjoittamaan vieraanvaraisuutta, koska silloin saattaa tulla majoittaneeksi enkeleitä, kyseessä on oikeastaan riskinotto: vieraanvaraisuutta harjoittaessa voi omalle väelle käydä huonosti, ja sittenkin vieraanvaraisuutta tulee harjoittaa. Tämä tulee vielä vahvemmin esille toisessa Vanhan testamentin kertomuksessa Tuomarien kirjan 19. luvussa. En käy sitä nyt tässä läpi, viittaan vain edellä mainitsemaani Risto Saarisen artikkeliin. Molempiin raamatunkohtiin sisältyy suuria, vaikeita eettisiä kysymyksiä, joita ei tässä ole mahdollista käsitellä.

 

Raamatun maailmassa vieraanvaraisuus on tapa kohdata vieras ja muukalainen, myös maahanmuuttaja. Itse asiassa Uuden testamentin aikana vieraanvaraisuus oli keskeinen yhteiskunnallinen instituutio ja käytäntö, jonka avulla rahattomat ihmiset voivat säilyä hengissä, matkustaa ja tulla autetuiksi niin erilaisissa hätätilanteissa kuin arkipäivän monimuotoisissa tilanteissa. Siksi meidänkin on syytä muistaa Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumin 25. luvussa. Jeesus sanoo olevansa se outo ja koditon (kreikan kielen ksenos eli muukalainen, vieras), jonka vanhurskaat ihmiset ottivat luokseen, mutta kadotukseen joutuvat eivät ottaneet luokseen. (Matt. 25: 35, 43).

 

Vieraanvaraisuus ei merkitse sinisilmäisyyttä tai antautumista hyväksikäytetyksi. Mutta se tarkoittaa perusasennoitumista vieraita, muukalaisia ja maahanmuuttajia kohtaan. Jeesus antoi ohjeen rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. Tässä hän itse asiassa siteerasi Vanhaa testamenttia, jossa käsky esiintyy muodossa: ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:18) Myöhemmin tämä käsky laajennettiin muotoon: ”Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3. Moos. 19:33-34) Rakkauden käskyn ensimmäinen sovellus koskee siis muukalaisten rakastamista.

 

Osallisuus

 

Maahanmuuttajista kolme neljästä on kristillistaustaisia. Lähes kaikki kirkot ovat saaneet uusia jäseniä, vaikka vain pieni osa maahanmuuttajista on liittynyt kirkkoon tai uskonnolliseen yhteisöön. Miten kohtaamme nämä kristityt sisaremme ja veljemme?

 

Apostoli Paavalin vastaus kysymykseen tulee ilmi hänen kirjeessään efesolaisille: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” (Ef. 2:19-22)

 

Efesolaiskirjeestä avautuu ensinnäkin näköala Kristuksen kirkon universaalisuuteen. Kirkko on olemukseltaan globaali, maailmanlaaja yhteisö. Itse asiassa se on vielä tätäkin laajempi, ajan ja paikan rajat ylittävä yhteisö. Se on ”yksi, pyhä, yhteinen (katolinen) ja apostolinen” kirkko. Sen kulmakivenä on Jeesus ja perustuksena apostolit ja profeetat. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa tätä Kristuksen kirkkoa. Tämä kirkon universaalisuus haastaa perinteisen kansankirkkoajattelun.

 

Universaalisuus muistuttaa meitä siitä, että kirkko on perusominaisuudeltaan avoin kulttuurista riippumatta. Siksi lähtökohtana maahanmuuttajien kohtaamisessa ja heihin suhtautumisessa on Paavalin ajatus Jumalan perheestä, jossa ei ole vieraita tai muukalaisia. Seurakunta on koti, johon Jumalan perheväki kokoontuu. Parhaimmillaan maahanmuuttajat eivät ainoastaan muuta maahan, vaan muuttavat myös kirkkoamme ymmärtämään paremmin identiteettinsä. Kansankirkolla on tulevaisuus myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa, mutta ei sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Seurauksena on muutos ”kansan kirkosta kansojen kirkoksi”, kuten toistakymmentä vuotta sitten ilmestynyt Kirkkohallituksen monikulttuurisuustyöryhmän mietintö oli osuvasti otsikoitu (Kansan kirkosta kansojen kirkoksi. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1999:2, uudistettu laitos Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2005:7).

 

Toiseksi efesolaiskirjeestä avautuu inklusiivinen eli avoin, vastaanottava ja sisäänsä sulkeva kirkkonäkemys. Paavali ei edellyttänyt, että seurakuntaan liittyvät olisivat kaikessa ryhtyneet noudattamaan juutalaisen alkuseurakunnan tapoja ympärileikkaamisineen sekä ruoka- ja puhtaussäännöksineen. Sen sijaan hän korosti, että Kristus yhdistää erilaiset ja eri taustoista tulevat: ”Jumala on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (Ef. 1:9-10)

 

Samoin Paavali painotti Jumalan ehdotonta armoa, joka tulee kaikkien osaksi: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:8-10)

 

Ekumeenisessa liikkeessä on jouduttu paljon pohtimaan ykseyden ja erilaisuuden rajoja. Luonnollisesti kristinuskolla on rajansa ja niistä on pidettävä kiinni, jos aiomme olla kristillinen kirkko. Mutta peruslähtökohtana ei ole rajojen varjeleminen ja vartiointi, vaan avoin, tervetuloa-asennoituminen. Tässä on paljon oppimista myös maahanmuuttajien kirkollemme asettamaan haasteeseen. Hyvin rohkaiseva on osallisuuden (koinonia) näkökulma. Faith and Order –komission maailmankonferenssissa Santiago de Compostelassa 1993 todettiin seuraavaa:

 

”Uskon koinonia ei siis merkitse yhdenmukaisuutta, joka sulkisi pois uskon ilmenemismuotojen moninaisuuden. Jumala on ilmoittanut itsensä Kristuksessa, ja hänen ilmoituksensa on osoitettu kaikille ihmisille, elivätpä he minä aikakautena ja missä paikassa tahansa. Tämä tosiasia vaatii, että Jumalan ilmoituksen on voitava tulla ilmaistuksi mitä erilaisimmilla kielillä, mitä erilaisimpien kulttuurien keskellä ja mitä erilaisimpien teologisten muotojen avulla. Tätä ilmenemismuotojen moninaisuutta tulisi pitää rikkautena ja siunauksena, jonka Pyhä Henki on lahjoittanut kirkolle. Hän johtaa meidät tuntemaan koko totuuden (Joh. 16:13).”

 

Efesolaiskirjeestä avautuu vahva inklusiivinen ekklesiologia. Suhtautumistamme maahanmuuttajiin tulisi leimata avoimuus ja kutsu yhteyteen, on kyse sitten kirkkomme sisällä toimivista maahanmuuttajista ja maahanmuuttajayhteisöistä tai sitten kirkkomme ulkopuolella toimivista erilaisista maahanmuuttajien kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä. Tämä tavoite näkyy kirkkomme ekumeenisessa strategiassa: ”Yhteys paikalliseen seurakuntaan auttaa maahanmuuttajia kotiutumisessa uuteen elämänympäristöön. Kiinnitämme erityistä huomiota maahanmuuttajien vastaanottamiseen paikallisseurakunnissa. Ohjaamme kristittyjä maahanmuuttajia mahdollisuuksien mukaan oman tunnustuksensa mukaiseen seurakuntaan. Tuemme maassamme toimivia ulkomaalaisten kansalliselta ja kielelliseltä pohjalta toimivia seurakuntia ja erikielisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Yhteistyön käytännön muodoissa noudatamme kirkkomme tekemiä ekumeenisia sopimuksia.” ”Kutsumme maahanmuuttajia seurakuntien toimintaan, vastuunkantajiksi ja kannustamme heitä hakeutumaan kirkon virkaan valmistaviin koulutuksiin. Erityistä huomiota kiinnitämme siihen, että kristittyjen maahanmuuttajaperheiden lapset ja nuoret pääsevät osallisiksi seurakuntien toiminnasta.” (Meidän kirkko, ykseyttä etsivä yhteisö. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015)

 

Teidän työntekijöiden vastuulla on pitkälti se, miten tällainen inklusiivinen asennoituminen näkyy konkreettisesti seurakunnissa. Miten seurakunnassa on tilaa kielten, kansallisuuksien ja kulttuurien moninaisuudelle? Miten seurakunnassa näkyy, että se on Jumalan perhe? Miten siellä toteutuu tavoite meidän kirkosta osallisuuden yhteisönä?

 

Todistus

 

Lähetys kuuluu kirkon olemukseen. Kirkon elämä on lähetettynä olemista: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

 

On tärkeää huomata, että lähetyskäsky on käsky. Käskyn täyttämiseksi tänne maailmaan syntyi helluntaina yhteisö, seurakunta. Evankeliumin julistaminen uskottiin tälle yhteisölle, ei ainoastaan joillekin sen jäsenille. Lähetys ei ole ensisijassa joidenkin siitä innostuneiden seurakuntalaisten toimintaa. Se on koko seurakunnalle annettu tehtävä. Siksi evankeliumin julistamisen ja kristillisen todistuksen tulee läpäistä koko seurakunta. Se on lähtökohta suhtautumisessamme maahanmuuttajiin samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin.

 

Kirkon missioon kuuluvat sekä tien avaaminen iankaikkiseen elämään, pelastukseen, (Matt. 24:14) että lähimmäisten palveleminen kaikkialla Jumalan maailmassa (Matt. 25:35–40). Lähetys on kokonaisvaltaista todistusta: Kolmiyhteinen Jumala kutsuu kirkkonsa jäsenet palvelemaan sanoin ja teoin. ”Lähetys ja diakonia ovat uskon ja rakkauden ilmaisemista, jota sanotaan kristilliseksi todistukseksi.” (Kansan kirkosta kansojen kirkoksi. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1999:2, uudistettu laitos Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2005:7).

 

Monesti vahvin ja aidoin todistus on oma elämä ja teot. Erityisen tärkeää tämä on, jos yhteinen kieli puuttuu sekä tavat ja kulttuuri ovat erilaisia. Silti toivon, että me olisimme nykyistä rohkeampia kertomaan uskostamme ja julistamaan evankeliumia myös sanoin. Lähetyskäsky on voimassa myös maahanmuuttajia kohdattaessa. Emme saa pimittää heiltä evankeliumia. Nimittäin evankeliumi ei ole puhetta Jeesuksesta, vaan itse Jeesus, ei sanoma pelastuksesta, vaan pelastus itse. Hyvä uutinen, sanoma Kristuksesta ei ole vain viesti, vaan siihen sisältyy elämää muuttava ja ihmistä vapauttava voima. "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat" (Room. 1:16). Siksi Uusi testamentti niin vahvasti korostaa Jeesusta ainoana tienä pelastukseen: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Apt. 4:12)

 

Kristillinen todistus ja uskontojen välinen dialogi eivät ole toistensa vastakohtia tai toisensa poissulkevia toimintatapoja. Maahanmuuton lisääntyessä ovat myös eri uskonnot edustajineen aiempaa enemmän läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa. Uskontodialogille on kasvavaa tarvetta. Dialogissa pyritään avoimesti kohtaamaan toiset ja perehtymään toisen traditioon. Entistä parempi toisen ymmärtäminen voi johtaa keskinäiseen kunnioitukseen, suvaitsevaisuuteen ja yhteistyöhön. Uusi testamentti kehottaa kristittyjä elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa: ”Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:18)

 

Toiminta yhteiskunnan rauhan, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi eri uskontojen kesken ei ole ristiriidassa kirkon tehtävän tai kristityn uskon todistuksen kanssa. Me julistamme kaikille ihmisille evankeliumin sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta. Jumalan rakkaudesta seuraa velvoite pyrkiä kaikkien ihmisten yhteiseen hyvään. Jumalan käskyjä kunnioittavat ihmiset edistävät kaikin tavoin yleisiä ihmisoikeuksia, kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa ja vapautta.

 

Kirkkomme on lähetysstrategiassaan linjannut: ”Uskontojen edustajien kohtaamisessa on monia ulottuvuuksia. Yhteiskunnille ja sen yhteisöille on tärkeätä, että eri uskontojen edustajat ja uskonnottomat elävät keskinäisessä rauhassa ja yhteisten pelisääntöjen mukaan. Kristityt pitävät kiinni Kristuksen ainutlaatuisuudesta Vapahtajana ja ainoana tienä pelastukseen. He pyrkivät elämään sovussa toisinuskovien kanssa.” (Kirkon lähetysstrategia. Kirkon lähetystyön toimikunnan esitys. 4.12.2008)

 

Miten suhtautua?

 

Miten niihin pitäisi suhtautua? Miten maahanmuuttajiin tulisi asennoitua? Miten heidät tulisi kohdata? Tätä olen edellä pohtinut muutamasta näkökulmasta. Voisiko vastaus olla: osoittaen vieraanvaraisuutta, kutsuen Jumalan perheen osallisuuteen ja todistaen kokonaisvaltaisesti Kristuksesta?

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puheenvuoro Nuorten aikuisten työn työntekijöiden neuvottelupäivillä 21.3.2012 Nokialla


Nuoret aikuiset ja kirkon jäsenyys

 

Johdanto

 

Puheenvuorossani pohdin, miten nuorten aikuisten kirkkosuhdetta voisi tukea. Erityisesti näkökulma on siinä, miten te työntekijät voisitte vahvistaa nuorten aikuisten suhdetta kirkkoon ja kirkon jäsenyyteen. Puheenvuoroni taustalla on kaksi itselleni merkittävää ”hanketta”, joissa olen pysähtynyt sekä yleisesti kirkon jäsenyyden että erityisesti nuorten aikuisten kirkkosuhteen kysymyksiin.

 

Ensimmäinen ”hanke” on muutaman vuoden takainen väitöstutkimukseni ”Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle” (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 108. 2010). Tutkin, millaista sitoutumista kirkko odottaa jäseniltään, miten kirkon jäsenyyteen sitoutuminen toteutuu ja mitkä tekijät vaikuttavat sitoutumisen ihanteen ja todellisuuden välisessä jännitteessä. Lisäksi selvitin tarkastelujaksolla tapahtuneita muutoksia kirkon jäsenyyteen sitoutumisessa.

 

Tutkimukseni lähtökohtana oli se, että kirkon jäsenyys ei ole yksiulotteinen asia. Siksi tarkastelin kirkon jäsenyyteen sitoutumista kolmesta näkökulmasta. Ne olivat: 1. Sosiologinen sitoutuminen eli kirkon jäsenyyteen sitoutuminen kirkkoon kuulumisen mielessä. 2. Käytännöllinen sitoutuminen eli julkiseen ja yksityiseen uskonnonharjoittamiseen sitoutuminen. 3. Teoreettinen sitoutuminen eli kirkon uskoon ja oppiin sitoutuminen.

 

Yleensä jäsenyyttä pohditaan ainoastaan ensimmäisen näkökulman pohjalta. Se on luonnollista, koska se on yksinkertaisinta ja helpointa. Kuitenkin jäsenyyden eri ulottuvuudet kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa. Kirkon jäsenyys on paljon syvempi ja monitahoisempi kysymys kuin ainoastaan kirkkoon kuuluminen. Siihen kuuluvat myös kirkon usko ja oppi sekä yksityinen ja julkinen uskonnonharjoitus. Tällöin tullaan väistämättä kysymyksiin siitä, miten jäsenyys toteutuu yksityisen ihmisen elämässä, mikä pitää häntä kirkon jäsenenä, mitä hän odottaa kirkoltaan, miten hän jäsentyy sen elämään ja uskoon. Yli 4,2 miljoonan jäsenen yhteisössä odotuksia ja mielipiteitä, toiveita ja tarpeita on laidasta laitaan. Vastaavasti kirkon näkökulmasta kysymys on siitä, miten vahvistetaan jäsenen kirkkoon kuulumista, tuetaan hänen osallistumistaan seurakuntaelämään ja lujitetaan hänen uskoaan Jumalaan.

 

Toinen itselleni merkittävä ”hanke” oli Nuori aikuinen kirkon jäsenenä –projekti. Olin käynnistämässä tätä hanketta ja toimin sen ohjausryhmän puheenjohtajana. Kirkkohallitus ja Kirkkopalvelut ry. toteuttivat tämän kolmivuotisen projektin vuosina 2006-2009. Sen tarkoituksena oli vahvistaa nuorten aikuisten kristillistä identiteettiä ja tarjota seurakunnille ja järjestöille työvälineitä tämän ikäryhmän tavoittamiseen. Hankkeen loppuraportti ilmestyi projektisihteerien Henna Hauta-ahon ja Sanna-Maaria Tornivaaran toimittamana julkaisuna Kirkosta kiinni! (Kirjapaja 2009).

 

Opin projektin aikana muutaman keskeisen asian. Niillä on ratkaiseva merkitys myös siihen, miten kirkon jäsenyyttä voidaan tukea.

 

Nuorten aikuisten ikäryhmä ei ole homogeeninen, vaan sisältää elämäntilanteiltaan, arvoiltaan ja kulttuureiltaan hyvinkin erilaisia ryhmiä. Nuori aikuinen -käsite on haasteellinen jo yksin ikämäärittelyn osalta. Esimerkiksi valtionhallinnossa nuorina aikuisina pidetään 18–29-vuotiaita. Pidentyneen nuoruuden kulttuurissa nuori aikuisuus voi kuitenkin jatkua pitkälti yli 30-vuotiaaksi.

 

Kirkon näkökulmasta nuori aikuinen on henkilö, jota seurakuntien nuorisotyö ei enää tavoita. Nuoren aikuisuuden voi määritellä myös tietynlaisena elämänasenteena tai maailmankuvana. Nuorelle aikuiselle tyypillisinä piirteinä pidetään asettumattomuutta, itsenäistymisen ja oman identiteetin muodostumisen vaihetta ja toisaalta ”elämän ruuhkavuosia”. Myös monet pienten lasten vanhemmat pitävät itseään nuorina aikuisina vakiintuneesta elämäntilanteesta huolimatta.

 

Kirkon kannalta on olennaista, miten kirkko ja seurakunnat sekä kristilliset järjestöt kykenevät vastaamaan siihen kulttuurinmuutokseen, jonka ilmentymänä nuoret aikuiset ovat. He eivät ole jokin kadotettu sukupolvi, vaan pelastettu ja lunastettu sukupolvi! Nuorilla aikuisilla on oikeus kirkon sanomaan ja seurakuntayhteyteen. Evankeliumi kuuluu kaikille. Myös Jeesuksen lähetyskäsky velvoittaa kaikkia kristittyjä.

 

Nuori aikuinen kirkon jäsenenä – projektin kokonaisuus muodostui neljästä osa-alueesta, jotka olivat kristillinen identiteetti, seurakuntatyö, vaikuttaminen ja viestintä. Nuorten aikuisten kirkkosuhteen vahvistamisessa nämä neljä ulottuvuutta ovat edelleen relevantteja. Tarkastelen niitä seuraavassa hiukan tarkemmin. Tarkoituksella en mene kovin konkreettisiin toimintoihin. Siinä te nuorten aikuisten työssä mukana olevat työntekijät olette minua paljon parempia ammattilaisia.

 

Mahdollisuus, ei ongelma

 

Kirkossa alettiin 2000-luvulla nähdä nuoret aikuiset ongelmana. Nuoren aikuisen side kirkkoon ja seurakuntaan on ohut. Uskonto koetaan yksityisasiaksi, ja sen merkitys arkipäivässä on vähäinen. Lähes kolme neljästä kirkosta eroavasta on nuoria aikuisia.

 

Kirkon toimintamuodot ja kirkon käyttämä kieli eivät usein puhuttele nuorta aikuista. Kirkolla ei tunnu olevan merkitystä nuorelle aikuiselle. Kun suhde kirkkoon on löyhä, voi jokin yksittäinen oman näkemyksen vastainen kannanotto, sosiaalisen median kampanja tai huono ”asiakaspalvelukokemus” lopulta johtaa eroamiseen kirkosta.

 

Vaikka yksilöllisyydestä ja yhteiskunnan pirstaloitumisesta puhutaan paljon, jokaisella on tarve kuulua ryhmään ja rakentaa identiteettiään suhteessa ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Nuori aikuinen on sosiaalisesti ja yhteisöllisesti aktiivinen toimija, jolla on samaan aikaan useita sosiaalisia viitekehyksiä ja verkostoja. Osa näistä yhteisöistä saattaa toimia verkon tai median välityksellä.

 

Erityisen runsaasti sosiaalisen verkostoitumisen mahdollisuuksia on kaupungeissa, joissa seurakunnan rooli yhteisöllisen toiminnan tarjoajana on tästä syystä vaikea. Seurakunta ei enää ole nuorelle aikuiselle ensisijainen kokoava ja identiteettiä määrittävä yhteisö.

 

Kristillinen arvopohja, perinne ja kulttuuri vaikuttavat silti edelleen suomalaisen nuoren aikuisen ajatteluun. Asenteet kirkkoa kohtaan ovat pääasiassa myönteisiä. Myös tämän päivän nuori aikuinen pohtii elämän suuria kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia kristinuskon perinteen ja arvomaailman pohjalta. Kristillisyys voidaan nähdä tapana toimia omassa elämänpiirissään hyvän edistäjänä, vaikka osallistuminen seurakunnan organisoituun toimintaan olisi syystä tai toisesta satunnaista.

 

Kirkolle on haaste olla sekä avoin ja elämää tukeva arvoinstituutio että Jumalan kohtaamisen mahdollistaja. Nuori aikuinen on kirkolle mahdollisuus, ei ongelma. Siksi on tärkeää edistää kristillisen identiteetin syntymistä ja vahvistamista.

 

Tuunattua toimintaa

 

Nuorisotoiminnasta ulos kasvanut parikymppinen asettaa kirkolle erityyppisiä haasteita kuin työuraa luova perheenisä tai -äiti. Nuorten aikuisten todellisuus ja suhde kirkkoon vaihtelee hyvin suuresti myös alueesta ja seurakunnasta riippuen. Nuorten aikuisten tarpeisiin ei ole mahdollista löytää yhtä kaikkialla pätevää ratkaisua.

 

Monin paikoin nuorten aikuisten toiminnasta on tullut oma työalansa. Toiminta voi olla hyvin aktiivista ja kerätä runsaasti osanottajia. Tämä on hyvä, mutta tärkeää on katsoa koko kirkon toimintaa kriittisesti ”nuori aikuinen -orientaation” lävitse. Seurakuntien perustoiminnassa olisi otettava huomioon entistä paremmin nuoren aikuisen elämänkysymykset ja hengelliset tarpeet. Ihanteellista olisi, jos samalla voisi tavoittaa sekä nuoret että jo ”kypsän aikuisuuden” saavuttaneet seurakuntalaiset.

 

Erityisesti on syytä kiinnittää huomiota jumalanpalveluselämään, kirkollisiin toimituksiin ja musiikkiin. Työalojen rajoja on murrettava ja rakennettava siltaa nuorisotyöstä aikuistyöhön. Toimintaa on ”tuunattava” nuorten aikuisten tarpeista käsin. Kirkon sanoma pysyy, mutta sen muodot ja tavat vaihtuvat sekä uudistuvat. Liian usein tyylikysymyksistä tehdään uskonkysymyksiä. Eri musiikin lajit tai taiteen erilaiset keinot voivat tuoda esille entistä rikkaammin ja puhuttelevammin uskon sisältöä. Moninaisuus vallitkoon keinoissa, kunhan muistamme Augustinuksen hyvän ohjeen: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

 

Toimiva seurakunta ja yhteisö ovat suuntautuneet ulospäin. Kristillisen kirkon olemukseen kuuluu missionaarisuus, lähetystehtävä. Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä. Kirkko on aina viestivä yhteisö. Sen tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin.

 

Kirkolla on ainutkertainen sanoma ja tehtävä tässä maailmassa. Siksi kaiken toiminnan ydin on ihmisen ja Jumalan kohtaaminen Jeesuksessa Kristuksessa ja tässä yhteydessä kasvaminen. Tätä tehtävää ei kukaan eikä mikään muu yhteisö hoida. Kirkolla on vastaus ihmisen syvimpään kaipaukseen löytää yhteys Luojansa kanssa. Siksi kirkko ei saa unohtaa varsinaista hengellistä tehtäväänsä. Ilman hengellistä sisältöä kirkko on ontto eikä kiinnosta ketään. Monet muut toimijat osaavat hoitaa paljon paremmin muunlaisen ohjelmantarjonnan ja elämysten tuottamisen.

 

Ääni kuuluviin

 

Jotta kirkon olisi mahdollista säilyä osana nuorten aikuisten elämää, on nuorilla aikuisilla oltava mahdollisuus vaikuttaa toimintaan, resurssien jakoon ja päätöksentekoon. Nuorten aikuisten ääntä on kuultava. Heitä on rohkaistava aktiivisesti ilmaisemaan oma mielipiteensä, toimimaan seurakunnassa, annettava vastuuta ja luotettava heihin.

 

Seurakuntarakenteet ovat viime vuosina muuttuneet nopeasti ja muutos tulee jatkumaan. On tärkeää rakentaa tulevat rakenteet eri-ikäisiä seurakuntalaisia parhaiten palvelevalla tavalla. Painopisteen on oltava toiminnassa, ei hallinnossa. Kirkosta, uskon ja rakkauden yhteisöstä, on kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Olemme rakentaneet sellaisia rakenteita, joita ei ole tarkoitettu maailman valloittamiseen, vaan säilyttämiseen. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu siihen, että turvataan saavutetut asemat. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

 

Muistan elävästi evankelista Kalevi Lehtisen vertauksen jalkapallo-ottelusta. Hänen mukaansa moni seurakunta on kuin jalkapallo-ottelu: on 22 pelaajaa, jotka kipeästi tarvitsevat lepoa, ja 50 000 katsojaa, jotka kipeästi kaipaisivat liikuntaa. Suurin haasteemme on saada ihmiset kirkkojen katsomoista pelikentälle.

 

Teitä työtovereita katsellessani olen hyvin kiitollinen. Meillä on laaja, monipuolinen, hyvin koulutettu ja motivoitunut työntekijäjoukko seurakunnissa. Kiitos siitä, että olet osa tätä joukkoa.

 

Niin suuri kiitoksen aihe kuin runsas työntekijäjoukko onkin, kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa meidän työntekijöiden varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan – Kristuksen ruumiin – rakentamiseen. Teologian kielellä sanottuna kyse on siitä, että yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä. Siksi on huolestuttavaa, että nuorten aikuisten ikäryhmissä on vähiten kirkkoon kuuluvia.

 

Meitä työntekijöitä tarvitaan, mutta seurakuntalaisissa on kirkkomme tulevaisuus. Seurakuntalaisuuden ja vapaaehtoistoiminnan merkitys kasvaa kirkossa koko ajan. Vapaaehtoisuuden lisääminen ei ole tulevaisuudessa vaihtoehto, vaan välttämättömyys. Kehitys merkitsee myös seurakunnan työntekijöiden tehtävän muuttumista yhä enemmän rohkaisijan, koordinoijan ja valmentajan suuntaan.

 

Välineestä toimintaympäristöksi

 

Viestinnän merkitys on kasvanut koko yhteiskunnassa, mutta erityisesti näin on tapahtunut kirkossa. Mitä enemmän nuorten aikuisten suorat kontaktit seurakuntaan ovat ohentuneet, sitä merkittävämmäksi on tullut media. Sen kautta syntyy mielikuva kirkosta.

 

Jo suorastaan hokemaksi on tullut ajatus, ettei netti ole vain toimintaväline, vaan toimintaympäristö. Kirkon on mentävä sinne, missä ihmiset ovat. Tämä merkitsee lähtemistä kirkon tiloista muualle. Se tarkoittaa myös verkossa toimimista, sillä varsinkin nuorten aikuisten ikäryhmälle se on luonnollinen läsnäolon paikka.

 

Viestinnän merkityksen kasvu ja verkkotoiminnan tuleminen osaksi työntekijöiden tehtäviä on merkinnyt ja yhä merkitsee suurta koulutuksellista haastetta kirkon työntekijöille. Se vaikuttaa myös seurakuntien toimintakulttuuriin ja -tapoihin sekä työajan käyttöön.

 

Moderni viestintäteknologia on muuttanut yhteisöllisyyden perustaa olennaisesti. Yhteisöllisyys ei katoa, mutta se ilmaistaan uusilla tavoilla. Netti mahdollistaa uusia yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden muotoja. Perinteiset yhteisöt ja verkkoyhteisöt eivät ole toisiaan pois sulkevia, vaan täydentäviä. Molemmille on paikkansa. Ne palvelevat ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa.

 

Olennaista on huomata, että ihmisen perustarpeet eivät ole kadonneet minnekään. Vaikka maailma on muuttunut ja ihmisten elämäntavat ja –arvot eriytyneet, yhtenäiskulttuuri pirstoutunut lukemattomiksi alakulttuureiksi, ihmisen tarve olla rakastettu ja hyväksytty ei ole muuttunut. Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut? Nämä ovat jokaisen peruskysymyksiä, kun arvioimme yhteisöä. Onko seurakunnassa tilaa kaikenlaisille ihmisille?

 

Lamaannuksesta toivoon

 

Olen edellä hahmottanut joitakin tekijöitä, joihin keskittymällä voimme tukea nuorten aikuisten kirkkosuhdetta ja kirkon jäsenyyttä. Tärkeää on nähdä ne monet mahdollisuudet, joita meillä on kirkkona. On helppo katsoa laskevia käyriä ja voivotella negatiivisia trendejä. Toki tosiasiat on tunnustettava ja niistä on otettava oppia. Mutta kyynisyyteen ja lamaantumiseen ei ole syytä. Meidän on hyvä muistaa amerikkalaisen herätyssaarnaaja D.L. Moodyn viisas ajatus: ”Herran palveluksessa voimme tehdä monta erehdystä, mutta suurin niistä on se, että emme tee yhtään mitään.”

 

Tarttukaa niihin mahdollisuuksiin, joita tämä aika tarjoaa. Rakentakaa kirkon tulevaisuutta. Olen vakuuttunut siitä, että nuorten aikuisten maailmassa kirkon sanomalle armosta, toivosta ja tulevaisuudesta on kysyntää.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puhe kirkkoherra Sirkka Pylkkäsen virkaanasettamismessussa 4.3.2012


Rakkaat kristityt, hyvä Sirkka.

 

Juvan seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Sirkka Pylkkänen asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 

Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Kirkkomme ja seurakuntamme ovat muutosten keskellä. Se korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Kirkkoherran johtamistehtävässä on huolehdittava neljästä asiasta.

 

Ensinnä kirkkoherran tehtävänä on muistuttaa, miksi seurakunta on olemassa, mikä on sen olemus ja perustehtävä. Johtaja on tehtävätietoisuuden ylläpitäjä. Toiseksi kirkkoherran tehtävä on vaalia yhteyttä. Johtajan on huolehdittava organisaation rajoista. Samalla hänen on liikuttava rajan molemmilla puolin ja rakennettava yhteyttä. Kolmanneksi kirkkoherran tehtävänä on seurakunnan sisäisen eheyden ja toimivuuden säilyttäminen. Tähän liittyy vahvasti työyhteisön hyvinvoinnista huolehtiminen. Joskus se edellyttää johtajalta kykyä irrottautua ryhmästä ja voimaa olla tarvittaessa yksin. Neljänneksi kirkkoherran tehtävänä on huolehtia päätöksenteosta. Toimivassa seurakunnassa päätöksenteko vaihtelee tilanteen mukaisesti. Johtajan vastuulla on huolehtia, että päätökset tehdään oikein ja ajallaan. Hänen on katsottava seurakunnan kokonaisetua.

 

Juva on pitkästä historiastaan tietoinen, juureva seurakunta, jossa on hyvät edellytykset tehdä seurakuntatyötä. Sinä, Sirkka, olet saanut vahvan luottamuksen, kun sinut on kutsuttu Juvan kirkkoherraksi. Tunnet seurakunnan jo entuudestaan. Tuomiokapitulin pappisasessorin tehtävien kautta olet hyvin perillä hiippakuntamme ja koko kirkkomme kysymyksistä. Sitä kautta olet myös verkostoitunut kirkossa ja muussa yhteiskunnassa. Näin lähtökohdat kirkkoherran viranhoitoon ovat sinulle hyvät.

 

Muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta. Tämän toisen paastonajan sunnuntain latinankielinen nimi on ”reminiscere”. Se merkitsee suomeksi ”muista minua”. Sanat tulevat pyhäpäivän psalmin 25 sanoista, joissa psalmintekijä rukoilee: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.” (Ps. 25:6) Tätä kirkkoherra saa - ja monesti varmasti myös joutuu - pyytämään. ”Herra, muista minua.” Psalmintekijän kokemus on, että Jumala on hyvä. Hän sanoo: ”Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.” (Ps. 25:10) Tälle tielle Jumala on sinut kutsunut ja johtanut nyt palvelemaan kirkkoaan Juvan seurakunnassa. Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 

Hyvä seurakunta. Tänään Sirkka Pylkkänen asetetaan Juvan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Pylkkäselle annettavan valtakirjan.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Puheenvuoro Suomen Kuvalehdessä 2.3.2012


Eutanasiaa ei voi hyväksyä

 

Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE antoi äskettäin ihmisarvoa, saattohoitoa ja eutanasiaa koskevan kannanoton. ETENEn toivomuksen mukaisesti on maassamme virinnyt keskustelu eutanasiasta.

 

Eutanasiaa koskeva keskustelu on tärkeää, mutta vaikeaa. Ihmiselämän arvon tunnustamisen ja lähimmäisenrakkauden periaatteiden varassa ei ole yksinkertaista luoda kaikkiin tapauksiin soveltuvaa ohjetta. ETENEn kannanotto puhuu vain joistakin harvoista tapauksista. ETENEn mukaan näiden potilaiden kärsimysten jatkaminen ei olisi hyvää hoitokäytäntöä.

 

Kristillinen usko korostaa elämää lahjana. Katekismuksen mukaan ”Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas.” Kristillisen ihmiskäsitykseen kuuluu, että jokaisella on ihmisarvo ja oikeus elää. Piispa Jorma Laulaja on kiteyttänyt: ”Syntymisen ja kuolemisen valtakirja ei ole ihmisen hallussa.”

 

Kirkko puolustaa elämää. Tämä merkitsee myönteisyyttä lääketieteelliseen tutkimukseen, hoitoon, tekniseen kehitykseen ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka pyrkivät tarpeettoman kärsimyksen vähentämiseen. Tämä sisältää sen tosiasian, että elämän rajallisuus kuuluu ihmisen osaan.

 

Kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko. Ihmiset on kutsuttu armahtamaan toisiaan ja lievittämään lähimmäistensä kärsimyksiä.

 

Aktiivisen kuolinavun laillistamisen kautta syntyisi ajan myötä kohtalokas seurannaisvaikutus: jos jokin on oikeudellisesti mahdollista, se on myös moraalisesti sallittua. Eutanasian hyväksyminen laajentaisi sallitun rajoja.

 

Keskustelu eutanasian tarpeellisuudesta on tullut ajankohtaiseksi lääketieteen kehityksen myötä. Lääketieteen avulla voidaan elämää pidentää silloinkin, kun se ilman hoitotoimenpiteitä jo olisi päättynyt luonnolliseen kuolemaan. Lääkäreille eutanasian toteuttamisvastuu olisi kohtuuton tehtävä ja vastoin heidän etiikkaansa.

 

Eutanasian laillistaminen muuttaisi yhteiskuntaa ja suhtautumista kuolemaan. Kuolevat eivät tarvitse armokuolemaa, vaan kärsivällistä ja luotettavaa saattamista. Kuoleman läheisyydessä tarvitaan läsnäoloa, lämpöä ja rakkautta.

 

Kuolevan ahdistus tuskallisen, yksinäisen kuolemisen ja hyödyttömien hoitotoimenpiteiden edessä on otettava vakavasti. Saattohoitoa, kivunhoitoa ja palliatiivista eli oireenmukaista hoitoa on edistettävä. Niiden avulla ihmisarvoinen kuolema tulee mahdolliseksi. Palliatiivinen sedaatio, potilaan vaivuttaminen uneen saattohoidon viimeisessä vaiheessa, saattaisi poistaa eutanasian tarpeen.

 

Elämän pyhyyteen kuuluu sen kunnioittaminen, että jokainen tulee väistämättä elämänsä loppuun. Siksi kuolemiselle on annettava tilaa ja aikaa. Toimenpiteistä, jotka tarpeettomasti pidentävät ihmisen kuolinprosessia sen sijaan että sallisivat kuolemisen, on luovuttava.

 

Ajatus kuolemasta saattaa olla ahdistava monesta syystä. Jotkut pelkäävät yksin jäämistä ja sitä, ettei heidän tarpeitaan ja toiveitaan kuunnella. Joskus ihminen sanoo pelkäävänsä, ei niinkään kuolemaa, vaan jäämistä lääketieteellisen teknologian armoille. Kärsimys on usein eksistentiaalista ahdistusta, kun ihminen menettää elämän perusvalmiudet. Huonot suhteet läheisiin ja yksinäisyys lisäävät halua kuolla.

 

Hyvään elämisen taitoon sisältyy valmistautuminen kuolemaan. Vanhassa kirkkorukouksessa pyydetään: ”Pahasta äkillisestä kuolemasta varjele meitä, laupias Herra Jumala.” Hyvään kuolemaan liittyy se, että tilit on selvitetty suhteessa itseen, läheisiin ja Jumalaan.

 

Vaikeasti sairasta ihmistä ei saa jättää yksin. Rakastavan hoidon ja läheisten huolenpidon tulee ulottua kuolemaan asti.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>




Kolumni Itä-Häme -lehdessä 22.2.2012


Paastonajan alkaessa

 

Tänään on tuhkakeskiviikko. Tästä päivästä alkaa läntisen kristikunnan kirkkovuodessa 40 päivää kestävä paastonaika. Paasto päättyy pääsiäislauantaina.

 

Tarkat laskijat huomaavat, että tuhkakeskiviikon ja pääsiäislauantain väliin jää, nämä päivät mukaan luettuina, 46 päivää. Paastopäivien lukumääräksi tulee kuitenkin 40, koska sunnuntait eivät ole paastopäiviä.

 

Paastonajan tarkoituksena on valmistaa kristittyjä pääsiäisen viettoon, auttaa miettimään syntejämme ja puutteitamme sekä tekemään niistä parannusta. Samalla se kehottaa lähimmäisenrakkauden tekoihin.

 

* * *

 

Yleisessä keskustelussa paastolla tarkoitetaan useimmiten pidättäytymistä joistain asioista– ehkä tietyistä ruoista, makeisista tai muista herkuista, alkoholista, kenties jostain harrastuksesta tai television katselusta ja netissä surffailusta. Se on elämistä vaatimattomammin ja yksinkertaisemmin kuin tavallisesti. Tällainen on hyödyllistä ja terveellistä.

 

Apostoli Paavali kirjoittaa, ettei minkään – ei minkään luvallisenkaan – saa antaa hallita itseään (1. Kor. 6:12). Tämä on oivallinen paastoon sopiva kehotus. Paastonaika­na tulisi kysyä, voinko olla ilman jotakin, johon minulla on lupa? Vai onko ”se jokin” tullut sellaiseksi, etten voi olla sitä ilman? Onko siis ”se jokin” alkanut hallita minua? ”Se jokin” voi alkaa hallita niinkin, että se vie pois Jumalan ja lähimmäisten luota.

 

Paasto paljastaa riippuvuuksiamme. Tällainen paaston vaikutus on tarpeellista.

 

* * *

 

Onko paastonaika olemassa vain oman itsemme vuoksi? Onko paaston tarkoitus kääntyä sisäänpäin, keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiinsa?

 

Jumala sanoo profeetta Jesajan suulla: ”Toi­sen­lais­ta paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäisille, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi” (Jes. 58:6–7).

 

Tällaista paastomme tulisi olla. Paasto johtaa ensinnä Jumalan eteen ja sieltä lähimmäisen viereen, näkemään hänen hätänsä ja auttamaan häntä. Paaston seurausta on elämän uudistuminen ja yksinkertaistuminen, mutta ennen muuta huomion siirtyminen itsekkäästä minästä kohti lähimmäistä ja hänen tarpeitaan.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Raportti Rooman matkasta

RAPORTTI MATKASTA ROOMAAN JA VATIKAANIIN 17.–22.1.2012
 
Kirkon ulkoasiain neuvoston lähettämänä osallistuin 17.–22.1.2012 vuotuiseen Rooman ja Vatikaanin matkaan, jonka tarkoituksena on viettää ekumeenista messua Pyhän Henrikin muistopäivänä. Matkaseurueeseen kuuluivat lisäkseni kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen sekä pastori Antti Kruus sekä katolisesta kirkosta piispa Teemu Sippo ja yleisvikaari Raimo Goyarrola. Matkalla mukana oli myös puolisoni Maria Häkkinen sekä 35-jäseninen Sonus-kuoro Kouvolasta johtajanaan kanttori Pekka Ainali.
Pyhän Henrikin muistopäivän ekumeenista messua vietettiin jo 27. kerran Roomassa. Erityistä sisältöä matkalle antoi se, että vuonna 2012 tulee Suomen ja Pyhän istuimen diplomaattisuhteiden solmimisesta 70 vuotta.
Tiistai 17.1.2012
Tiistai oli matkapäivä. Delegaatio saapui Roomaan eri aikaan, itse saavuin tiistaina puolenpäivän aikoihin. Kääriäinen ja Kruus olivat saapuneet 16.1. sekä Sippo ja Goyarrola jo 15.1. Majoituimme perinteiseen tapaan birgittalaissisarten vieraskotiin Piazza Farnesella. Ohjelmassa oli lounas birgittalaisten luona sekä sen jälkeen luterilaisten delegaation jäsenten kanssa neuvottelu matkaohjelman yksityiskohdista. Antti Kruusin opastamana kävimme illansuussa tutustumassa Lateraanikirkkoon sekä Santa Maria Maggioren kirkkoon. Illalla suomalaisdelegaatio illallisti yhdessä, tutustuimme toisiimme sekä keskustelimme matkaohjelmasta ja kirkkojemme tilanteesta Suomessa.
 
Keskiviikko 18.1.2012
Keskiviikkona aamupäivällä vierailimme Paavillisessa uuden evankelioimisen edistämisen neuvostossa (the Pontifical Council for Promotion New Evangelization). Vierailun isäntänä toimi neuvoston johdossa oleva arkkipiispa Salvatore Rino Fisichella.[1] Neuvosto on nykyisen paavi Benedictus XVI syksyllä 2010 perustama. Taustalla on sama kysymys kuin omassa kirkossammekin: ihmisten vieraantuminen kristillisestä uskosta ja kirkosta. Näin evankeliomisesta on tullut yhä tärkeämpi tehtävä. Fisichella kertoi hyvin avoimesti kirkon haasteista maallistuneessa ja globalisoituneessa maailmassa. Hän painotti, että kyse on samalla kaikkien kirkkojen yhteisestä tehtävästä. Keväällä 2012 paastonaikaan järjestetään Euroopan kahdessatoista suuressa kaupungissa Missio metropoli –tapahtuma, jossa muun muassa jaetaan erikielisiä Markuksen evankeliumeja. Tavoitteena on vahvistaa roomalaiskatolisen kirkon jäsenten hengellistä identiteettiä. Evankelioiminen on esillä syksyn 2012 katolisten piispojen synodissa.

Keskustelussa kävi ilmi, että länsimaissa kirkkojen tilanne on hyvin samanlainen ja maallistuvan Euroopan kirkot tarvitsevat evankelioimista. Kirkot voivat tukea tässä tehtävässä toinen toistaan. Kiitospuheessani korostin, kuinka evankeliumi on vietävä sinne, jossa Kristusta ei vielä tunneta, mutta myös sinne, jossa Kristusta ei enää tunneta.

Iltapäivällä Suomen Italian suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula tarjosi delegaatiolle lounaan residenssissään. Lounaalle osallistui myös muita vieraita, kuten piispa Brian Farrel ja monsignor Matthias Türk Paavillisesta kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostosta. Keskusteluissa kävi ilmi suurlähettilään arvostus suomalaisten parissa tehtävää kirkollista työtä kohtaan. Hän toivoi, että Italiaan saataisiin suomalaisia varten oma pappi. Omassa kiitospuheenvuorossani kiinnitin huomiota kahteen seikkaan, jotka paavi Pius XII otti esille vastaanottaessaan Suomen ensimmäisen suurlähettilään G.A. Gripenbergin valtuuskirjan 31.7.1942. Ensinnäkin paavi painotti sitä, kuinka kaikilla kansoilla, niin pienillä kuin suurilla, on loukkaamaton oikeus päättää itse omasta kohtalostaan kenenkään vieraan siihen puuttumatta. Sodan keskellä tällainen viesti oli hyvä ja rohkaiseva kuulla. Toiseksi paavi kehui Suomea sanoen, että maa on korkeasti sivistynyt, uskonnollinen maa, joka edustaa eräitä kaikkein korkeimpia ja ihmiskunnan onnen kannalta tärkeimpiä periaatteita. Pienen ja nuoren valtion edustajalle tämäkin oli myönteinen ja kannustava viesti. Maassamme vaikuttavat kristilliset kirkot tahtovat yhä toimia sen puolesta.

Illalla tutustuimme Sonus-kuoron kanssa apotti Powellin johdolla Paavalin kirkkoon muurien ulkopuolella (the Basilica of St. Paul outside the Walls), jonne perimätiedon mukaan apostoli on haudattu. Klo 18 vietimme ekumeenista vesperiä benediktiinimunkkien kanssa. Sonus-kuoro lauloi ja minä saarnasin. Kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon ensimmäinen päivä alkoi näin konkreettisesti ekumeenisella rukoushetkellä. Illallinen syötiin birgittalaisluostarissa, ruokailun aikana arvioitiin päivän kulkua ja sovittiin seuraavan päivän yksityiskohdista.

Torstai 19.1.2012
 
Torstaiaamulla tutustuimme Pietarin kirkon alla olevaan nekropoliin, myös kuoro osallistui tähän opastukseen. Kierroksen jälkeen delegaatio vieraili Paavilliseen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostossa (the Pontifical Council for Promoting Christian Unity), jossa isäntinä toimivat piispa Brian Farrell ja monsignor Matthias Türk. Neuvostoa johtava kardinaali Kurt Koch oli Afrikan matkan vuoksi estynyt osallistumasta tilaisuuteen. Piispa Farrel esitteli neuvoston toimintaa ja käynnissä olevia dialogeja. Mielenkiintoista oli myös oman kirkkomme kannalta kuulla Harvesting the Fruits –projektista. Kyseessä on useampivuotinen hanke, jonka tarkoituksena on tuoda esille ekumenian saavutuksia. Kirkot ovat vuosikymmenen aikana ottaneet askeleita kohti ykseyttä, mutta uudella sukupolvella ei ole useinkaan tietoa siitä, miten ekumeniassa on edetty.
 
Farrel kertoi Global Christian Forumista (GCF), joka pyrkii luomaan yhteyttä perinteisessä ekumeenisessa liikkeessä toimivien ja sen ulkopuolella olevien kristittyjen välille. Kristikunnan enemmistö asuu nykyisin globaalissa etelässä ja kuuluu useimmiten katoliseen kirkkoon tai johonkin helluntailaiseen tai evankelikaaliseen yhteisöön. GCF on laaja-alainen ekumeeninen avaus. Takana on yli vuosikymmenen kestänyt prosessi, jonka huipentumia ovat olleet kaksi maailmanlaajaa kokousta Kenian Limurussa 2007 ja Indonesian Manadossa 2011. Tämän rinnalla on ollut monia alueellisia kokoontumisia, jotka ovat koko prosessin perustana. Farrel piti GCF:ia hyvänä mahdollisuutena ja työvälineenä, jotta kristittyjen yhteinen todistus voisi vahvistua sekularisoituvassa maailmassa. Suomestakin on tähän foorumiin osallistuttu, muun muassa piispainkokouksen teologinen sihteeri Jyri Komulainen osallistui syksyllä 2011 Manadon kokoukseen.
 
Ruotsalais-suomalaisesta katolisen ja luterilaisen kirkon dialogiraportista keskustellessamme Türk piti tärkeänä saada löytynyttä yhteyttä etenemään hiippakunta- ja seurakuntatasolle. Itse painotin sitä, että dialogiraportti on merkittävä asiakirja, mutta tähän ei pidä jäädä, vaan jatkaa yhteyden syvempää etsimistä. Keskustelimme myös reformaation merkkivuodesta 2017 ja siihen liittyvistä valmisteluista. Hauskana yksityiskohtana Farrel totesi, että viime vuonna Paavalin kirkon viereen istutettu Lutherin puu oli heti kohta kuollut, mutta uusi ja vahvempi on jo istutettu tilalle. Ekumeniassa voi tulla takaiskuja, mutta niiden ei pidä antaa lannistaa, vaan istuttaa entistä vahvempia taimia.
 
Kristittyjen ykseyden neuvostosta delegaatio kuljetettiin suoraan paavin yksityisvastaanotolle Apostoliseen palatsiin. Paavin tapaaminen oli lyhyt (noin puoli tuntia) ja virallisen muodollinen, mutta erittäin lämminhenkinen tilaisuus. Paavin ulkoinen olemus oli hauras, onhan hänellä ikää jo 84 vuotta, mutta henkisesti hän oli hyvässä kunnossa.
 
Tervehtiessäni paavia hän totesi arvostavansa suomalaisten vuotuista vierailua Roomassa ja yhteistä ekumeenista messua. Hänen mukaansa tämä traditio on tärkeä perinne.
 
Tervehdyspuheessani paaville korostin roomalaiskatolisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteisiä juuria viittaamalla juuri vietettyyn Juvan seurakunnan 570-vuotisjuhlaan. Myös luterilainen kirkko on apostolisen kirkon ja vanhan kirkon perinteen jatkaja Suomessa. Tämä tarjoaa luontevan perustan ykseyden edistämiselle. Siitä käytännön osoituksena on vuotuinen katolisen ja luterilaisen piispan pyhiinvaellus Roomaan.
 
”Kirkkojamme yhdistäviä tekijöitä on paljon enemmän kuin erottavia. Olemme viime vuosikymmeninä edistyneet toistemme ymmärtämisessä ja lähentyneet monella tavalla. Siitä voimme olla kiitollisia. Tähän tilanteeseen emme kuitenkaan saa jäädä. Ekumenian päämääränä on kirkon näkyvä ykseys ja yhteinen osallistuminen alttarin sakramenttiin. Tätä kohti meidän on yhä kilvoiteltava, jotta olisimme kuuliaisia Kristuksen rukoukselle (Joh.17:21). Me ihmiset emme kuitenkaan saa aikaan ykseyttä. Meidän tehtävämme on luoda sille edellytyksiä. Ykseys annetaan meille. Siksi tarvitsemme jatkuvaa rukousta ja Pyhän Hengen työtä.”
 
Lahjana paaville annoin taiteilija Anne Takasen suunnitteleman ja valmistaman lasilautasen, johon on kuvattu Mikkelin hiippakunnan nimikkoenkeli Mikael ja hiippakunnan vaakunasta kyyhkynen oliivipuun oksa suussaan. ”Mikaelin tehtävänä oli Jumalalta saamansa kutsumuksen mukaisesti taistella pahaa vastaan ja puolustaa ihmisiä. Hän sopii esikuvaksi meille kaikille Kristuksen kirkon työntekijöille. Kyyhkynen Pyhän Hengen symbolina muistuttaa Jumalan toiminnasta keskellämme. Hän antaa rauhan ja siunauksen. Tämän lahjan myötä rukoilen Teille Jumalan siunausta.”
 
Vastauspuheenvuorossaan paavi totesi, että “syventynyt ystävyytemme ja yhteinen todistuksemme Jeesuksesta Kristuksesta – varsinkin nykymaailman edessä, jolta niin usein puuttuu todellinen suunta ja joka kaipaa viestiä pelastuksesta – vaatii, että me kiirehdimme askeleitamme jäljellä olevien erimielisyyksiemme ratkaisemiseksi, todellakin kaikissa kristittyjä erottavissa kysymyksissä.”
 
Ilmeisesti ensimmäistä kertaa tässä yhteydessä paavi nosti esille kirkkoja erottavat eettiset näkemykset. Hän sanoi: “Viime aikoina eettisistä kysymyksistä on tullut erimielisyyden kohteita kristittyjen välillä, varsinkin sen suhteen, miten ymmärretään ihmisluonto ja sen arvokkuus. Kristittyjen täytyy saavuttaa perusteellinen yksimielisyys antropologian perusteista. Se voi sitten auttaa yhteiskuntaa ja poliitikkoja tekemään viisaita ja oikeudenmukaisia päätöksiä tärkeissä kysymyksissä, jotka liittyvät ihmiselämään, perheeseen ja seksuaalisuuteen. Tässä mielessä viimeaikainen kahdenvälinen ekumeeninen suomalais-ruotsalainen asiakirja ei vain kuvasta katolilaisten ja luterilaisten lähestymistä ymmärryksessä vanhurskauttamisesta, vaan se kehottaa kristittyjä uudistamaan sitoutumisensa Kristuksen seuraamiseen elämässä ja toiminnassa.”
 
“Kaipuumme kristittyjen täyteen, näkyvään ykseyteen vaatii kärsivällistä ja luottavaista odottamista”, paavi Benedictus päätti, “ei kuitenkaan avuttomuuden tai passiivisuuden hengessä, vaan luottaen syvästi, että kaikkien kristittyjen ykseys yhdessä kirkossa on todellakin Jumalan lahja eikä meidän oma saavutuksemme. Tällainen kärsivällinen odottaminen rukouksen täyttämän toivon hengessä, muuttaa meidät ja valmistaa meidät näkyvään ykseyteen, ei niin kuin me suunnittelemme, vaan niin kuin Jumala sen järjestää.”
 
Hyvästellessämme paavi viittasi puheeseeni ja totesi hänelle olleen uusi asia, että hiippakunnassani on näin vanha seurakunta. Hän oli kiinnostunut puheessani mainitsemasta katolisen ja luterilaisen kirkon yhteisestä historiasta Suomessa.
 
Iltapäivällä vietettiin Pyhän Henrikin muistopäivän messua Santa Maria sopra Minervan kirkossa ns. Suomen kappelissa. Tällä kertaa vuorossa oli katolinen messu, jossa luterilainen piispa saarnasi. Messuun osallistui joitakin kymmeniä seurakuntalaisia. Sonus-kuoro lauloi.
Saarnassani totesin päivän evankeliumitekstiin Joh. 4:34-38 liittyen, että Pyhän Henrikin muistopäivä kertoo meille kolmesta asiasta. Ensinnäkin olemme Kristuksen ja meitä edeltäneen kristikunnan vaivannäön hedelmää. Kaikki, mitä olemme saaneet, on saatu armosta, ilman omia ponnistelujamme. Niistä olemme kiitollisia Jumalalle ja meitä edeltäneille kristityille. Toiseksi meidän tehtävämme on auttaa ja tukea niitä, joita painostetaan tai vainotaan uskonsa tähden. Ja kolmanneksi meitä kutsutaan jatkamaan sitä kylvötyötä, josta me olemme tulleet osallisiksi. Se johtaa meidät samalla etsimään yhteyttä toinen toisiimme. Silloin kristillinen todistus on aito ja vakuuttava.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli vastaanotto birgittalaissisarten luona. Sinne osallistui jonkun verran suomalaisia, kuoro sekä piispa Farrel ja monsignor Türk. Kiitin yliäiti Teklaa (Famiglietti) ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. ”Pyhä Birgitta toimi elinaikanaan kirkon ykseyden puolesta. Näin hän oli ekumenian edelläkävijä, vaikka kyseistä sanaa ei vielä tuolloin käytettykään. Kauniilla tavalla birgittalaissisaret eri puolilla maailmaa ovat jatkaneet tässä tehtävässä. Yksi konkreettinen esimerkki siitä on se vastuu, jonka te olette kantaneet vuotuisen luterilaisen ja katolisen piispan pyhiinvaelluksen järjestelyistä täällä Roomassa.”
Perjantai 20.1.2012
 
Perjantaina vierailimme aamupäivällä Pietarin kirkossa monsignor Türkin toimiessa oppaana. Itselleni jäi mieleen lukuisista yksityiskohdista ja asioista se, kuinka Türk sanoi kirkon vaikeiden aikojen osoittaneen kahden asian tärkeyden. Piispuus ja piispat ovat edustaneet apostolista jatkuvuutta ja traditiota aina Pietarista lähtien. Munkit ja luostarilaitos ovat pitäneet yllä uskoa ja uskon merkitystä sitoutuessaan luostarilupauksiin.
 
Puoliltapäivin tutustuimme Suomen Rooman instituuttiin Villa Lanteen yhdessä kuoron kanssa. Johtaja Katariina Mustakallio ja intendentti Simo Örmä esittelivät instituuttia ja rakennusta. Kuoro lauloi ja pidin kiitospuheen, jossa mainitsin suomalaisina olevamme ylpeitä instituutista ja siellä työskentelevistä.
 
Villa Lantesta laskeuduimme alan Trasteveren kaupunginosaan, jossa lounastimme yhdessä delegaation ja monsignor Türkin kanssa. Matkalla ostimme L´osservatore Romano –lehden, jossa oli puolen sivun uutinen edellispäiväisestä paavin tapaamisestamme. Kaikkiaan Vatikaanin tiedotusosasto toimii tehokkaasti ja nopeasti sekä selkeän määrätietoisesti.
 
Illalla vietettiin ekumeeninen vesper birgittalaissisarten kirkossa Piazza Farnesella. Minä toimin liturgina, piispa Teemu Sippo saarnasi ja Sonus-kuoro lauloi. Myös monsignor Türk ja paikallinen ruotsalaisten pappi osallistuivat vesperiin. Sen jälkeen oli edellisillan tapaan birgittalaissisarten ruokasalissa vastaanotto, jossa kuoro lauloi.
 
Vastaanoton jälkeen Kirkkohallituksen ulkoasiainosasto tarjosi delegaatiolle ja kuorolle illallisen, josta kuoro oli vilpittömän ilahtunut ja kiitollinen.
 
Lauantai 21.1.2012
 
Lauantaiaamupäivällä birgittalaissisariin kuuluva suomalainen sisar Marja-Liisa (Mäkiranta) esitteli yhteisönsä Casa di Santa Brigitta –taloa ja erityisesti Pyhän Birgitan ja hänen tyttärensä Katariinan huoneita, jotka nyt toimivat kappeleina. Birgitta vietti viimeiset vuotensa 1300-luvulla juuri tässä talossa ja huoneissa.
 
Iltapäivällä Sonus-kuoro konsertoi Santa Maria di Miracoli –kirkossa. Kuoron konsertti keräsi runsaasi kuulijoita ja oli erittäin hieno ”käyntikortti” Suomesta ja luterilaisesta kirkosta.
 
Illalla tutustuimme St. Egidio –yhteisön toimintaan ensin Pyhän Bartolomeoksen kirkossa. Paavi Johannes Paavali II oli pyytänyt St. Egidion yhteisöä muistamaan 1900- ja 2000-luvun marttyyreja. Kirkosta onkin tullut suuri muistomerkki. Alttaritauluna on suuri ikoni, johon on kuvattu viime vuosisadan marttyyreja. Kirkkoon on rakennettu vaikuttavat sivualttarit, jonne on koottu kertomuksia aikamme marttyyreista ja jokaisesta on jokin esine. Käynti kirkossa ja marttyyrien muistaminen oli koskettava kokemus. Kirkon esittelyn jälkeen kuoro lauloi.
 
Pyhän Bartolomeoksen kirkosta siirryimme ehtoollisjumalanpalvelukseen Santa Maria in Trastevere –kirkkoon, joka on St. Egidion yhteisön nimikkokirkko. Merkillepantavaa oli yhtäältä messun vahva korkeakirkollisuus sekä toisaalta nuorten aikuisten runsas osallistuminen jumalanpalvelukseen.
 
Messun jälkeen St. Egidion yhteisö tarjosi illallisen läheisessä juhlahuoneistossaan. Isäntänä toimi monille suomalaisille tuttu Leonardo Emberti Gialoretti, joka esitteli yhteisön toimintaa. Kiitospuheenvuorossani totesin St. Egidion yhteisöstä välittyvän uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuuden. Yhteydestä Jumalaan kumpuaa rakkaus lähimmäiseen. Se tulee ilmi syvässä hengellisessä elämässä ja konkreettisessa ihmisten auttamisessa. Köyhät johtavat Kristuksen luo. Uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus tulee esille myös yhteisön rauhantyössä. Rauhan rakentaminen on alue, jonka tarve on maailmassa suuri. Siksi on arvokasta, että yhteisö on ottanut tämän tehtävän vastaan.
 
Sunnuntai 22.1.2012
Sunnuntaina osallistuimme Rooman evankelis-luterilaisen seurakunnan messuun Kristuskirkossa. Saksankielisen seurakunnan kirkkoherra tri Jens-Martin Kruse toimi liturgina ja minä saarnasin. Messu toimitettiin saksan, italian, suomen ja englannin kielillä. Osallistujia oli paikalla viitisenkymmentä, mukana joitakin italiansuomalaisia.
Saarnani tekstinä oli kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon raamatunkohta 1. Kor. 15:51-58. Totesin, kuinka ylösnousemususko yhdistää kristityt ja kirkot toisiinsa. Tämä tulee esille esimerkiksi kolmessa merkittävässä ekumeenisessa asiakirjassa (Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta, Vanhurskauttaminen kirkon elämässä sekä Porvoon julkilausuma). Lähtökohta kristittyjen yhteyteen ja kirkon näkyvään ykseyteen on vahva. Siksi kristittyjen ykseyden rukousviikolla on syytä muistaa, mitä paavi Johannes XXIII lausui jo 50 vuotta sitten: ”Se mikä meitä yhdistää on paljon enemmän kuin se mikä meitä erottaa.” Tässä hengessä toimiessamme ekumenia voi edistyä.
Toiseksi painotin, kuinka rukousviikon raamatunkohdasta avautuu vahva rohkaisun sanoma. Kristuksen ylösnousemus antaa motivaation ja rohkeuden jatkaa Kristuksen työtä maailmassa. Kristityt saavat olla toiveikkaita, vahvoja ja järkähtämättömiä. Me saamme tehdä luottavaisesti, iloisesti ja innokkaasti Herramme työtä niin, että usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen voi lisääntyä.
 
Messun jälkeen oli kirkkokahvit seurakuntasalissa. Piispa Sippo kertoi matkastamme ja kiitti delegaation puolesta mahdollisuudesta vierailla seurakunnassa.
 
Iltapäivällä vierailimme Jeesuksen Pyhän Sydämen (SCJ) sääntökunnan päämajassa ja lounastimme sen yhteydessä toimivassa Villa Aureliassa.
 
Puolisoni Marian kanssa paluumatkamme Roomasta alkoi illalla. Kääriäinen ja Kruus olivat lähteneet jo sunnuntaiaamuna, Sippo ja Goyarrola lähtivät vasta maanantaina.
 
Johtopäätöksiä
 
Delegaation kannattaisi tavata Suomessa ennen matkaa ja sopia ohjelman yksityiskohdista ja käytännön asioista. Delegaation olisi hyvä matkustaa yhdessä, sillä silloin syntyy tunto yhteisestä pyhiinvaelluksesta. Ihanteena olisi, että myös kuoro voisi matkustaa yhdessä delegaation kanssa. Samoin majoitus olisi hyvä olla kaikilla samassa paikassa tai ainakin lähekkäin.
 
Paavillisen uuden evankelioimisen edistämisen neuvostoon kannattaa rakentaa vahvat kontaktit ja seurata sen toimintaa. Kirkkojen haasteet ovat yhteiset, joten molemmin puolin on opittavaa. Parhaimmillaan uuden evankelioimisen neuvoston työskentely voisi antaa virikkeitä suomalaisessa kontekstissa rasitteisen evankelioimisen käsitteen uudelleentulkintaan.
 
Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto on perinteisesti ollut vierailukohde Rooman matkalla. Tämä on nyt erityisen perusteltua, kun kirkkomme johdossa on tapahtunut paljon muutoksia. On huolehdittava siitä, että yhteys kirkkojemme välillä säilyy luottamuksellisena ja hyvänä sekä kirkkomme ekumeeninen linja uskottavana. Vuosittainen Pyhän Henrikin muistopäivän ekumeeninen messu Roomassa ja paavin tapaaminen Vatikaanissa ovat kansainvälisesti niin ainutlaatuinen tapahtuma, että tradition jatkuvuudesta on pidettävä huolta. Näin se voi auttaa ekumeniaa laajemminkin.
 
Paavin vastauspuhetta olisi tarpeen analysoida ja pysähtyä pohtimaan yhtäältä eettisten kysymysten käsittelyä ekumeenisessa dialogissa, toisaalta kirkkojen yhteisten eettisten kannanottojen antamaa tukea yhteiskunnalliselle päätöksenteolle.
 
Suurlähettilään vetoomukseen suomalaisten parissa Italiassa tehtävän kirkollisen työn tehostamiseen olisi toivottavaa pystyä vastaamaan. Kyse on ymmärrettävästi rajallisista resursseista. Pastori Antti Kruusin toiminta on jo tuonut tilanteeseen parannusta.
 
St. Egidion yhteisön yhteydet Suomeen ovat vähitellen vahvistuneet, muun muassa edeltäjäni piispa Voitto Huotarin aktiivisen yhteydenpidon vuoksi. Hän kuuluu yhteisön ns. ystäväpiispojen joukkoon. St. Egidion yhteisön teologiassa ja toiminnassa olisi opittavaa myös Suomessa. Yhtenä mahdollisuutena olisi järjestää asiaan liittyvä seminaari.
 
Vatikaanin tavasta hoitaa tiedotusta olisi opittavaa myös meidän kirkollisessa viestinnässä. Suomessa Henrikinpäivän messusta ja paavin tapaamisesta oli Kirkon tiedotuskeskuksen etukäteisuutinen ja Kotimaa24:n nettiuutinen paavin tapaamisesta ja hänen puheenvuorostaan. Sen sijaan oman luterilaisen piispan puheenvuoroista ei tehty tiedotetta lainkaan, Kotimaa24-sivustokin tyytyi siteeraamaan ainoastaan paavin puheenvuoroa. Suomessa ei ilmeisesti edes kirkossa ymmärretä tämän vierailun ekumeenista merkittävyyttä sekä mahdollisuutta pitää esillä maamme hyvää ekumeenista tilannetta ja asemaa.
 
 
Mikkelissä 26.1.2012
 
 
Seppo Häkkinen
 

 

[1] Huumorin pilke silmäkulmassa voi todeta, että kyseessä oli kahden formulamaailman tunnetun nimen kohtaaminen: Häkkinen ja Fisichella.

Takaisin ylös >>


Tervehdyspuhe paavi Benedictus XVI:n tapaamisessa 19.1.2012 Vatikaanissa


Tervehdyspuhe paavi Benedictus XVI:n tapaamisessa 19.1.2012 Vatikaanissa
 
Teidän Pyhyytenne!
 
Tasan 570 vuotta sitten, 19. päivä tammikuuta 1442 Suomessa viisitoista miestä tapasi Turun piispa Maunu Tavastin. Tapaaminen päättyi kirjalliseen sopimukseen papin palkkauksesta ja seurakunnan perustamisesta silloisen Suomen rajamaille. Tuolloin perustettu Juvan seurakunta vietti viime sunnuntaina 570-vuotisjuhlaansa. Sain olla mukana hiippakuntaani kuuluvan seurakunnan juhlassa. Yhdessä kiitimme Jumalaa hänen vuosisatoja kestäneestä uskollisuudestaan ja hyvyydestään.
 
Viisisataa vuotta myöhemmin, vuonna 1942 Teidän edeltäjänne Pius XII tapasi Vatikaanissa suomalaisen suurlähettilään Georg Achates Gripenbergin, joka luovutti valtuuskirjansa. Tänä vuonna vietetään siis Suomen ja Pyhän Istuimen diplomaattisuhteiden 70-vuotisjuhlaa. Puheessaan suurlähettiläälle Rooman piispa nimesi keskiajan suurimmaksi suomalaiseksi piispa Maunu Tavastin, joka toimi Turun piispana lähes 40 vuotta. Maunu Tavast kehitti voimakkaasti jumalanpalveluselämää, perusti Naantaliin birgittalaisluostarin ja toimi myös valtiomiehenä.
 
Mainitsemani kaksi tapaamista kertovat roomalaiskatolisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteisistä juurista. Myös luterilainen kirkko on apostolisen kirkon ja vanhan kirkon perinteen jatkaja Suomessa. Tämä tarjoaa luontevan perustan ykseyden edistämiselle. Siitä käytännön osoituksena on tämä vuotuinen katolisen ja luterilaisen piispan pyhiinvaellus Roomaan. Vietämme yhteistä ekumeenista messua tänään kansallispyhimyksemme Pyhän Henrikin muistopäivänä Santa Maria sopra Minervan basilikassa. Luterilaisina ja katolilaisina haluamme yhdessä kunnioittaa Suomen ensimmäisen piispan, Pyhän Henrikin muistoa. Hänen elämänsä kutsuu meitä työhön ja rukoukseen kirkon ykseyden puolesta.
 
Kirkkojamme yhdistäviä tekijöitä on paljon enemmän kuin erottavia. Olemme viime vuosikymmeninä edistyneet toistemme ymmärtämisessä ja lähentyneet monella tavalla. Siitä voimme olla kiitollisia. Tähän tilanteeseen emme kuitenkaan saa jäädä. Ekumenian päämääränä on kirkon näkyvä ykseys ja yhteinen osallistuminen alttarin sakramenttiin. Tätä kohti meidän on yhä kilvoiteltava, jotta olisimme kuuliaisia Kristuksen rukoukselle (Joh.17:21). Me ihmiset emme kuitenkaan saa aikaan ykseyttä. Meidän tehtävämme on luoda sille edellytyksiä. Ykseys annetaan meille. Siksi tarvitsemme jatkuvaa rukousta ja Pyhän Hengen työtä.
 
Arvoisa paavi Benedictus XVI. Mikkelin hiippakunta on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelin mukaan. Hiippakunnan vaakunassa on kuvattuna kyyhkynen oliivipuun oksa suussaan. Nämä molemmat aiheet ovat Teille lahjaksi tuomassani lasilautasessa.
 
Mikaelin tehtävänä oli Jumalalta saamansa kutsumuksen mukaisesti taistella pahaa vastaan ja puolustaa ihmisiä. Hän sopii esikuvaksi meille kaikille Kristuksen kirkon työntekijöille. Kyyhkynen Pyhän Hengen symbolina muistuttaa Jumalan toiminnasta keskellämme. Hän antaa rauhan ja siunauksen. Tämän lahjan myötä rukoilen Teille Jumalan siunausta.
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Address at the meeting with Pope Benedictus XVI on January 19th 2012 in Vatican

Address at the meeting with Pope Benedict XVI on January 19th, 2012, in the Vatican
 
 
Your Holiness!
 
Exactly 570 years ago, on January 19th in 1442 in Finland, 15 men met Maunu Tavast, the bishop of Turku. The meeting was concluded with a written agreement on hiring a pastor and founding a parish in the hinterland of Finland. The parish of Juva that was thus established celebrated its 570th anniversary last Sunday. Together we thanked God for his faithfulness and goodness that has lasted for centuries.
 
Five hundred years later, in 1942, Your predecessor, Pius XII met in the Vatican Finland's Ambassador Georg Achates Gripenberg, who presented his credentials. Therefore, this year marks the 70th anniversary of the diplomatic relations between Finland and the Holy See. Addressing the ambassador, the bishop of Rome named Bishop Maunu Tavast as the greatest medieval Finnish bishop; he served as bishop of Turku for nearly 40 years. Maunu Tavast developed a vibrant life of divine services, founded the Brigettine Abbey in Naantali and also acted as statesman.
 
These two meetings I have mentioned tell us about the common roots of the Roman Catholic Church and the Evangelical Lutheran Church of Finland. The Lutheran Church also continues the Apostolic Church and the old church tradition in Finland. This offers natural basis for furthering unity. A practical example of this is this annual pilgrimage to Rome of a Catholic and Lutheran bishop. Together we will celebrate common ecumenical mass today on the day commemorating our national patron Saint Henrik, in the Santa Maria sopra Minerva basilica. As Lutherans and Catholics we want to honour together the memory of Finland's first bishop, Saint Henrik. His life calls us to work and pray for the unity of the church.
 
There are many more factors uniting our churches than there are those that separate them. In the last decades, we have progressed in understanding each other and have become closer in many ways. We can be grateful for that. However, we must not stay in this situation. The objective of ecumenism is the visible unity of the church and joint participation in the sacraments of the altar. We must continue to struggle toward this goal in order to be obedient to Christ's prayer (John 17:21, NIV). We people will not be able to create unity. Our task is to create the prerequisites for it. Unity is given to us. That is why we need incessant prayer and the work of the Holy Spirit.
 
Holy Father. The diocese of Mikkeli has been named after Archangel Michael. The coat of arms of the diocese depicts a dove carrying an olive branch in its beak. Both of these themes are in the glass plate I present to You as a gift.
 
According to the calling received from God, the mission of Michael was to fight against evil and to defend people. He is a befitting role model to all who work in the church of Christ. The dove as a symbol of the Holy Spirit reminds us of God's actions in our midst. He gives peace and blessing. With this gift I pray that God blesses You, Holy Father.
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

Puhe benediktiiniläismunkkien vesperissä 18.1.2012

Puhe benediktiiniläismunkkien vesperissä 18.1.2012 Roomassa
 
Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut.
Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä.
Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.(Room. 12:3-8)
 
Kristittyjen ykseyden rukousviikon ensimmäisenä päivänä eteemme nostetaan kuva kirkosta Kristuksen ruumiina. Yhdessä ruumiissa on monta jäsentä. Kullakin jäsenellä on eri tehtävä. Kristittyjen ykseyteen avautuu Roomalaiskirjeen kohdasta kaksi tärkeää näköalaa.
 
Ensinnä Jumalan armon mukaan jokaiselle on annettu lahjoja tehtävän täyttämistä varten. Kenenkään ei pidä väheksyä omaa lahjaansa, vaan päinvastoin rohkaistua käyttämään sitä.
 
Kristuksen ruumiin jäsenten hyödyllisyys ei ole samanlaisuudessa, vaan samaa päämäärää palvelevassa moninaisuudessa. Yhdessä saamme enemmän aikaan kuin yksin puurtaessa. Yhdessä pääsemme pidemmälle kuin yksin matkatessa.
 
Kenialaisen sananlaskun mukaan "Jos haluat mennä nopeasti, mene yksin. Jos haluat mennä pitkälle, menkää yhdessä." Jos menisimme yksin, etenisimme toki nopeasti ja varmaan helpommin jonkin matkaa. Mutta jossain vaiheessa itse kunkin omat keinot ja kyvyt loppuvat. Pidempi matka jäisi haaveeksi.
 
Yhdessä erilaisina kristittyinä matkan tekeminen on työläämpää ja hitaampaa kuin yksin. Mutta yhdessä pääsemme perille, vaikka matka on pitempi. Yhdessä toimiessamme voimme hyödyntää niitä erilaisia lahjoja, jotka Jumala on meille antanut.
 
Toiseksi apostoli Paavali muistuttaa, että meille annetut moninaiset lahjat ovat palvelemista varten. Profetoimisen, julistamisen, opettamisen, kehottamisen, antamisen, johtamisen ja auttamisen tarkoitus on palvella.
 
Moninaisten lahjojemme hyödyntäminen ihmisten ja koko luomakunnan hyväksi tekee näkyväksi ykseytemme Kristuksessa. Kristittyjen toiminta köyhyyden voittamiseksi ja sorrettujen puolustamiseksi, rauhan tavoittelemiseksi sekä elämän ja luomakunnan varjelemiseksi on käytännön ekumeniaa.
 
Palveleminen on vakuuttavin todistus Kristuksesta ja hänen evankeliuminsa voimasta. Tällainen todistus koskettaa aina paitsi mieltä myös sydäntä. Tällaista todistusta tämä maailma tarvitsee. Se on meidän tehtävämme ja kutsumuksemme.
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Alustus teologipäivillä Valkealassa 9.1.2012



Seppo Häkkinen

Kirkko ajallisen ja ikuisen ristipaineessa – luovuttamattoman ja kehällisen jännite

Alustus Valkealan opiston teologikokouksessa 9.1.2012

Johdanto

Kristinusko on historiallinen uskonto. Sanalla historiallinen on tällöin kaksi merkitystä.

Ensinnäkin historiallisuus tarkoittaa, että kristinuskon synty on aivan tiettyyn historian aikaan, paikkaan ja henkilöihin sitoutunutta. Kristillinen usko on Kristukseen eli 2000 vuotta sitten elä-neeseen Jeesus Nasaretilaiseen perustuva uskonto. Klassinen kristillinen traditio on ilmaissut tämän puhumalla ns. päättyneestä ilmoituksesta. Sen mukaan Jumalan pelastava toiminta on tul-lut definitiivisesti ilmaistuksi Uuden testamentin aikana. Kristinusko ei siis tämän tulkinnan mu-kaan ole sopimuksenvarainen uskonto, jonka sisällöstä voitaisiin päättää kunakin aikana erik-seen. Kristinusko ei ole ajaton idea tai ideologia. Se on historiaan kytkeytynyt uskonto, joka kan-taa perustajansa ja perustamisajankohtansa perintöä. Tästä historiallisesta lähtökohdastaan kris-tinusko ei voi vapautua muuttumatta uudeksi, toiseksi uskonnoksi.1

1 Huovinen 1988, 143.

2 Huovinen 1988, 144.

3 Kirkkojärjestys 1:1. Kirkkolaissa tämä tunnustuspykälä on hieman suppeammassa muodossa. Katso kirkkolaki 1:1.

Kristinusko on myös toisessa merkityksessä historiallinen uskonto. Se ei ole vain syntyaikaansa sidottu, vaan sen universaalina tavoitteena on ollut vaikuttaa ja toteutua kaikissa erilaisissa histo-riallisissa tilanteissa. Kristillinen traditio on aina edellyttänyt sellaista ajanmukaisuutta, joka so-veltaa uskoa erilaisiin historiallisiin oloihin. Kyse on siitä, millaisilla kriteereillä kristinuskon pysyvät ja vaihtuvat piirteet voitaisiin erottaa. Mikä kristinuskossa on historiallisesti muuttuma-tonta, mikä taas historiallisten tilanteiden mukaan muuttuvaa?

Kyse Raamatun tulkinnasta

Luterilaista kirkkoa on juuristaan käsin luonnehdittu sanan kirkoksi, joka nostaa ensisijaiseksi auktoriteetikseen Raamatun. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaissa ja sitä tulkitse-vassa kirkkojärjestyksessä tämä ilmaistaan seuraavasti:

2 Kirkko joutuu elämään ajallisen ja ikuisen ristipaineessa. Sen jatkuvana tehtävänä on pohtia luovuttamattoman ja kehällisen jän-nitettä. Tällöin sen pitää alati palata juurilleen.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tun-nustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kir-kossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.3

Luovuttamattoman ja kehällisen jännitteessä on kyse ennen kaikkea Raamatun tulkinnasta. Vii-me vuosien kirkollista keskustelua seurannut on huomannut, kuinka keskustelu tiivistyy useim-miten kysymykseen siitä, mikä Raamatussa on omaan aikaansa sidottua ja mikä taas ajatonta sanomaa. Mikä toisille on luovuttamatonta, on toisille kehällistä, ja päinvastoin.

Tyypillistä raamattukeskustelulle on vastakkainasettelu konservatiivien ja liberaalien ajatusvirta-usten välillä. Yksinkertaistettuna konservatiivit puolustavat eri tavoin pitäytymistä Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan. Liberaalit puolestaan haluaisivat vapauttaa Raamatun sanoman men-neen maailman kahleista ja etsiä siitä nykyajalle sopivaa merkitystä. Äärikorostusten lisäksi kes-kustelussa purkautuu ajoittain esille kyllästyneisyys vastakkainasetteluun ja sen sijaan etsitään uutta näkökulmaa Raamatun merkityksen ymmärtämiselle. Uuden tien etsijöillä on halu sekä tunnustaa Raamatun tulkinnan ongelmallisuus että pitäytyä kiinni sen merkityksellisyydessä ny-kyihmiselle. Tällaiselle raamatuntulkinnalle on pyrkimys väistää sekä fundamentalistinen kirjai-mellisuus että liberaali irrottautuminen Raamatun sanomasta. Pyrkimyksenä on rakentaa positii-vinen raamattunäkemys, jossa on tilaa sekä kriittiselle ajattelulle että uskon luottamukselle.4

4 Leppänen 2010, 8.

5 Leppänen 2010, 8-9.

6 Leppänen 2010, 9.

Kirkkomme pappien suhteesta Raamattuun väitellyt teologian tohtori Risto Leppänen toteaa, että uuden tien etsintää selittää olennaisesti postmodernin ajattelumuodon murtautuminen esiin. Postmodernin tunnusmerkkejä ovat muun muassa moniarvoisuus, yksilökeskeisyys ja perinteis-ten traditioiden sekä auktoriteettien kyseenalaistaminen. Raamatun asema erityisenä uskonnolli-sena auktoriteettina asetetaan entistä enemmän kyseenalaiseksi, sillä postmodernissa ajattelussa halutaan ylläpitää useita eri auktoriteettilähteitä ja monenlaisia tapoja hahmottaa totuuksia. Tämä monenlaisten totuuksien ja tulkintojen konteksti on haastanut kirkon ja sen raamatuntulkinnan periaatteet. Leppäsen mukaan "näyttää siltä, että postmoderni ajattelutapa on muodostunut uhak-si yhden totuuden varaan rakentuville dogmaattisille järjestelmille."

5
Postmoderni ajattelutapa on ulottanut vaikutuksensa myös raamatuntutkimuksen metodiikan alueelle. Viime vuosikymmenien aikana raamatuntutkimuksen metodikirjo on laajentunut histo-riallis-kriittistä tarkastelutapaa moni-ilmeisemmäksi ja painopiste on siirtynyt yhä enemmän raamattulähtöisyydestä kontekstilähtöisiin tulkintoihin. Sellainen luterilainen tulkintatraditio, jossa Raamatun luonnetta ja sisältöä on arvioitu kriittisesti ainoastaan Raamatun sisäisillä kritee-reillä, kuten esimerkiksi armonopilla, näyttää postmodernin ajattelun myötä saaneen rinnalleen yhä enemmän Raamatun ulkopuolisia ja yksilön omasta elämänkokemuksesta nousevia auktori-teetteja.6

Monenlaisten totuuksien ja tulkintojen sekä metodien kirjo on pakottanut kysymään, riittääkö perinteisesti korostettu luterilainen

Sola scriptura -periaate

Käsitteellä

sola scriptura –periaate? Onko se käypä mittatikku erotta-maan luovuttamattoman kehällisestä? sola scriptura (yksin kirjoituksista) tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan Raamattu on kirkolle opin ylin ja ainoa normi. Edellä olen jo viitannut kirkkolainsäädäntöön, jossa tämä periaate tuodaan esille. Se on kirjattu myös tunnustuskirjoihin. Yksimielisyyden ohjeen esipu-heessa todetaan: 3
Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koe-teltava ja arvioitava.7

7 Tunnustuskirjat 1990, 427.

8 Pihkala 2009, 95-96.

9 Pihkala 2009, 96; Juntunen 2009, 253.

10 Parisuhdelain seuraukset kirkossa 2010.

11 Parisuhdelain seuraukset kirkossa 2010, 39-40.

Sola scriptura

–periaate on sanan kirkolle tärkeä. Se käsitetään kuitenkin usein liian ahtaasti, absoluuttisesti ja yksilökeskeisesti. Sillä ei ole koskaan tarkoitettu sitä, ettei voisi tai saisi olla Raamatun käyttöä myös sitovasti ohjaavaa kirkollista traditiota ja sitä tulkitsevaa opetusvirkaa. Korostaessaan Raamatun ehdotonta arvovaltaa Luther ei hylännyt vanhan kirkon ekumeenisia uskontunnustuksia, jotka selvästi sanovat, miten Raamattua on tulkittava, jotta sitä tulkittaisiin oikein. Hän ei myöskään hylännyt monia muita vuosisatojen kuluessa Uuden testamentin tilan-teesta edelleen kehittyneitä kirkollisia järjestyksiä tai käytäntöjä, kuten esimerkiksi kirkon vir-kaa.8
Sola scriptura

–periaate oli Lutherilla ennen kaikkea kriittinen periaate. Hän torjui sen avulla myöhäiskeskiajan kirkon väärinkäytöksiä. Mitään sellaista kirkossa hyväksyttyä oppia tai järjes-tystä, joka ei noussut Raamatusta, ei saanut esittää kristittyjen omaatuntoa sitovassa muodossa. Näin sola scriptura –ajatus oli oikeansuuntainen korjausliike myöhäiskeskiajan kirkon, sen tradi-tion ja paavin vallan korostamiselle.9
Yksin Raamattu ei ole koskaan yksin

Raamatun sitovaa arvovaltaa on korostettu

Tuorein, joskin suppea ja tiettyä tarkoitusta varten laadittu kirkkomme virallinen Raamatun tul-kinnan periaatteita esittelevä selostus on piispainkokouksen selvityksessä

sola scriptura –periaatteella. Raamatun tulkinta on kuitenkin toisinaan vaikeaa ja voi johtaa eri suuntiin. Tulkinta tapahtuu aina lukijan kokemuk-sen, koulutuksen ja ympäristön antaman esiymmärryksen pohjalta. Siksi periaate "Raamattu yk-sin" ei ole koskaan yksin. Raamattua luetaan kirkon perinteen ja nykymaailman tulkintaympäris-tön valossa. Parisuhdelain seura-ukset kirkossa.10 Sen mukaan luterilaisessa kirkossa on pidetty tärkeänä neljää hermeneuttista periaatetta.11
1. Raamattua tulkitaan sen keskeisestä pelastussanomasta käsin. Pyhän kirjan pääasia on sanoma Kristuksesta, jonka kautta Jumala kutsuu ihmisiä yhteyteensä. Kun puhumme Raamatun sano-man keskuksesta, sanomme samalla, että jotkut muut teemat sijoittuvat sen reuna-alueille. Teemme eron kehällisten ja keskeisten asioiden välillä. Mitä keskeisemmästä asiasta on kyse, sitä tärkeämpää on, että kristityt voisivat olla siitä mahdollisimman yksimielisiä. Kehällisissä asioissa taas on mahdollisuus suurempaan tulkintojen kirjoon.

2. Raamattua selitetään Raamatulla. Raamatun keskuksen avulla hahmotetaan kokonaiskuva raamatullisesta ilmoitushistoriasta ja ymmärretään Pyhän kirjan teologinen ja hengellinen "juo-ni" alusta loppuun. Näin Raamatun yksittäiset kohdat ja teemat yhdistyvät yhtenäiseksi teologi-seksi kokonaisuudeksi. 4

3. Raamattu on pohjimmiltaan hengellinen kirja, jonka oikea ymmärtäminen vaatii uskon asen-netta. Pelkkä historiallinen analyysi ei vielä johda uskon sanoman avautumiseen henkilökohtai-sella tasolla.

4. Raamattu on erityisesti kristittyjen ja kristittyjen yhteisön, kirkon, kirja. Vaikka se puhuttelee, lohduttaa ja nuhtelee yksittäistä kristittyä, se on ennen kaikkea kristittyjen yhteinen kirja. Tällä tarkoitetaan sitä, että kristityt yhdessä tutkivat, lukevat ja keskustelevat Raamatun tulkinnasta päästäkseen parhaimpaan selvyyteen sen sanomasta. Tämän selvyyden etsimisestä ja löytämises-tä kertoo erityisesti uskontunnustusten historia ja laajemmin kristillinen oppihistoria.

Edellisten näkökulmien lisäksi Raamattu on syytä hahmottaa osana kirkon liturgiaa. Raamatun kirjoitukset ja kaanon ovat muotoutuneet uskonyhteisön sisällä.

12 Siksi Raamatun tulkinnan olennainen konteksti määrittyy kirkon uskonyhteisöön ja erityisesti osaksi jumalanpalveluselä-mää. Raamattu niveltyy osaksi rukoilevaa uskonyhteisöä, jossa antaudutaan Raamatun tekstien ja saarnan kautta kuulemaan "Jumalan ääntä". Jumalanpalveluksessa korostuu myös kaanonin yh-tenäisyys, Vanha testamentti tulee ymmärrettäväksi Uuden testamentin kautta. Jumalanpalvelus sisältää läheisesti pelastushistorialliseen raamattunäkemykseen liittyvän kristologisen korostuk-sen, sillä sanaosa huipentuu evankeliumin lukemiseen eli Kristuksen äänen kuulemiseen.
12 Juntunen 2004, 41.

13 Juntunen 2009, 255-256.

Kaanon, dogma ja opetusvirka

Raamattu ei siis ole ainoa kriteeri sille, että kirkko erottaa ajallisen ja ikuisen, luovuttamattoman ja kehällisen. Ensimmäinen kristillinen dogmaatikko, kirkkoisä Irenaeus, tajusi tämän jo 200-luvulla. Hänen vastustajansa, gnostilaiset, käyttivät hekin opetuksessaan Raamattua. Irenaeuksen mukaan he käyttivät sitä väärin. Irenaeus esitti teoksessaan

Harhaoppeja vastaan kolme kriteeriä tämän havaitsemiseksi:13
1. Uskon sääntö (regula fidei). Sillä hän tarkoitti kasteessa lausuttua uskontunnustusta ja muita kirkon keskeisessä traditiossa olevia uskon kiteytymiä. Se joka tarkkasi uskontunnustusta, saattoi helposti havaita, että gnostilaiset puhuivat omiaan, vaikka vetosivatkin Raamattuun.

2. Piispojen seuranto. Irenauksen mukaan Raamattua oli luettava siten kuin sitä "luetaan kirkon vanhinten luona". Tämä johtui siitä, että vanhimmat eli piispat olivat saaneet oppinsa ja raama-tuntulkintansa perusteet edeltäjiensä ketjulta, joka ulottui katkeamattomana aina Jeesuksen apos-toleihin saakka. Kukaan näistä ei ollut opettanut sellaisia "sepustuksia" kuin mitä gnostilaiset olivat "keittäneet kasaan" Raamatusta.

3. Raamattu itse, sen kokonaisuus eli kaanon. Irenaeuksen mukaan gnostilaisten raamatuntulkin-ta oli sellaista, että se ensin hajotti Raamatun pieniin osasiin. Sitten se järjesteli Raamatusta pe-räisin olevat ajatuksen palaset aivan erilaiseen järjestykseen kuin missä ne Raamatussa itsessään olivat.

Arvioidessaan luovuttamatonta ja kehällistä kirkolla on siis kolme kriteeriä: 1) Raamatun koko-naisuus, 2) uskontunnustus ja keskeinen dogma ja 3) apostolinen traditio, jonka palvelijana kir-kon opetusvirka toimii. 5

Kirkossamme tätä kolmen kriteerin periaatetta ovat viime vuosikymmeninä pitäneet esillä esi-merkiksi professori Tuomo Mannermaa

14, piispat Kalevi Toiviainen15 ja Juha Pihkala16 sekä do-sentti Sammeli Juntunen17.
14 Mannermaa 1985.

15 Toiviainen 1992a; Toiviainen 1992b.

16 Pihkala 1992; Pihkala 2009.

17 Juntunen 2004; Juntunen 2009.

18 Mannermaa 1985; Juntunen 2009, 259.

19 Toiviainen 1992a, 280-282.

20 Pihkala 2009, 96.

21 Juntunen 2009, 274-275.

Mannermaan mukaan kirkon opin perusta on Raamattu ymmärrettynä sen hermeneuttisen avai-men avulla, jonka muodostavat vanhan kirkon symbolit ja näitä laajempina kehinä selittävät muut tunnustukset. Kirkon dogman ja kirkossa vaikuttavien erilaisten teologisten virtausten vä-lillä on tehtävä ero. Dogma on kirkon virallinen ja "lukkoon lyöty" oppi. Teologiset virtaukset ovat moninaisia ja muuttuvia, mutta eivät virallisesti kaikkia kirkon jäseniä sitovia. Silti kirkko tarvitsee niitä ja keskustelua niistä, sillä niiden tarkoituksena on tulkita ja uudistaa kirkon viral-lista oppia siten, että se voisi ottaa kantaa kristillistä uskoa koskeviin uusiin haasteisiin.

18
Toiviainen korostaakin, että traditio ei merkitse samaa kuin traditionalismi. Sen kannattajien mukaan uskollisuus traditiolle merkitsee paluuta repristinaatioteologiaan. Se tarkoittaa tulevai-suuden haasteisiin vastaamista toistamalla isien lauseita sellaisinaan. Jatkuvuuden (kontinuiteet-ti) nähdään katkeavan, kun uskoa ryhdytään tulkitsemaan uudessa tilanteessa. Toiviainen painot-taa, että traditio ei merkitse tätä. "Paradoksaalista kyllä kontinuiteetti voidaan säilyttää vain muu-toksen tietä." Esimerkkejä tämän osoittamiseksi voidaan löytää jo varhaiskirkosta. Traditio on käynnissä oleva prosessi.

Pihkala muistuttaa, kuinka yhä laajemmin kirkot tunnustavat yhdessä, että Raamattu on kirkon tradition keskus ja kärki. Se on vanhan kirkon tunnustusten kanssa apostolisen uskon ja opin perimmäisin ja ratkaisevin arviointiperuste. Yhä laajemmin tunnustetaan myös se, että kirkossa on erityinen pappisvirka, jonka on pidettävä huolta oikeasta raamatuntulkinnasta ja traditiosta.20

Juntunen puolestaan painottaa, kuinka mikään kolmesta kriteeristä ei toimi yksin, vaan tarvitsee kahta muuta. Vain näiden kolmen elävässä, käytännön vuorovaikutuksessa voi toteutua kaksi olennaisen tärkeää asiaa: a) Kirkko ja sen saarnaajat eivät puhu omiaan, vaan pysyvät opetukses-saan uskollisina Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta. b) Kirkon ja sen saarnaajien opetus pysyy relevanttina nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle. Raamatullista sanomaa on aktuaalistettava. On tehtävä jatkuvasti kon-tekstuaalista teologiaa. Sellainen on mahdollista vain, jos kirkossa on traditionsa ja sitä valvovan ja edustavan johtonsa kautta jatkuva yhteys apostoliseen evankeliumiin. Jos jokin kolmesta toi-mii huonosti, kirkko kärsii ja sen saarnaajat puhuvat joko omiaan tai sitten sellaisella tavalla, joka ei enää kohtaa todellisuutta.21

Kontekstuaalisuuden haaste

Luovuttamattoman ja kehällisen jännite johtaa kysymykseen kontekstuaalisuudesta. Sen lähtö-kohtana on, ettei "puhdasta" kristinuskoa ole olemassakaan, vaan usko on aina kulttuurisidon-naista, tavalla tai toisella johonkin kulttuuriin maastoutunutta. Kristillinen kirkko on joutunut 6

alusta lähtien kamppailemaan sen selvittämiseksi, mikä on uskon suhde ympäröivään aikaan, yhteiskuntaan ja kansojen elämään. Evankeliumin soveltaminen kulloiseenkin ympäristöön on ollut kirkon elinehto. Ilman sitä usko olisi jäänyt vaille kosketusta ihmisten arkeen.22

19 Katekismukset, kirkkokäsikirjat ja ekumeeniset sopimukset ovat elä-vää tradition tulkintaa ja soveltamista nykyaikana.
22 Ahonen 1996, 81.

23 Toiviainen 1990, 60; Ahonen 1996, 82, 86.

24 Ahonen 2996, 94.

25 Juntunen 2009, 275.

Raamatun sanoma, evankeliumi on itsessään kulttuurin yläpuolella, mutta aito usko pukeutuu aina johonkin kieleen ja kulttuuriin. Evankeliumin maastouttaminen kuulijoiden maailmaan eli kontekstualisoituminen on välttämätöntä sen perille menoksi, koska kirkko ei toimi historiatto-massa todellisuudessa. Evankeliumia ei julisteta missään ilmattomassa tyhjiössä eikä vailla konkreettisia vastaanottajia. Mutta toisaalta kontekstin eli ympäristön mukana siihen tulee "asti-an maku", paikallis- tai muu väri, joka sekä avaa siihen uusia ulottuvuuksia että myös sulkee joitakin näköaloja. Tämä on esimerkiksi lähetystyön, eurooppalaisen tai afrikkalaisen teologian, vapautuksen teologian, feministiteologian, ekoteologian ja muun sellaisen ongelma, mutta myös niiden mahdollisuus. Samoin voidaan ajatella kirkon sisällä vaikuttavista eri herätysliikkeistä ja järjestöistä sekä erilaisista hengellisistä näkemyksistä. Piispa Kalevi Toiviaisen mukaan "ei ole olemassa evankeliumia yleensä, vaan tietyille ihmisille ja heidän elämäntilanteeseensa liittyvänä, niin kuin ei minua auta se, että syntejä annetaan anteeksi, vaan minun pitää saada anteeksi omat syntini."23

Kontekstuaalisuus merkitsee sitä, että historiassa toimiva kirkko elää jatkuvasti ajallisen ja ikui-seen ristipaineessa ja joutuu selvittämään luovuttamattoman ja kehällisen jännitettä. Tässä tilan-teessa kristillinen kirkko on aina ollut. Kontekstuaalisuus jää ihmiskeskeiseksi puuhailuksi, ellei siihen sisälly vahvaa pneumatologista ulottuvuutta.

24 Siksi kirkkoon on kehittynyt kolme asiaa, joilla Jumalan Henki itse ohjaa kirkkoaan: 1) Raamattu, jonka Pyhä Henki on kirjoituttanut kaa-nonin muotoutumisprosessissa. 2) Uskontunnustukset, jotka Pyhä Henki on laadituttanut kirkos-sa ohjaamaan raamatuntulkintaa oikein. 3) Apostolinen traditio ja sitä valvova opetusvirka (piis-puus), jotka Pyhä Henki on lahjoittanut kirkolle käytännön työkaluiksi ja joita hän elävöittää läsnäolollaan.25
Luovuttamattoman ja kehällisen jännitteessä kirkon uskon pitäminen sekä apostolisena että ajan-kohtaisena on vaativaa. Se merkitsee sellaista teologiaa, joka on Raamatun, dogman ja opetusvi-ran johtaman tuoreen, mutta apostoleille uskollisen sovellutuksen yhteispeliä. Siihen tehtävään meidät pappeina ja teologeina on kutsuttu.

Kirjallisuus

Ahonen, Risto A.

1996 Lähetetty kirkko. Näkökohtia keskusteluun kirkon uudistuksesta. Kirkon tutkimus-keskus Sarja A Nro 69. Jyväskylä.

Huovinen, Eero

1988 Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. Suomalaisen teologisen

kirjallisuusseuran julkaisuja 155. Vammala. 7

Juntunen, Sammeli

2004 Mitä on sola scriptura –periaate tänään? – Raamattu ja kirkon usko tänään. Toim.

Maarit Hytönen. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 87. Jyväskylä.

2010 Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Helsinki.

Kirkkojärjestys

1993 Kirkkojärjestys (8.11.1991/1055/1993).

Kirkkolaki

1993 Kirkkolaki (26.11.1993/1054).

Leppänen, Risto

2010 Pappi ja Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde

Raamattuun. Diss. (http://ethesis.helsinki.fi).

Mannermaa, Tuomo

1985 Eksegetiikka, teologia ja kirkon oppi. – Teologinen Aikakauskirja 90, 277-279.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa

2010 Piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. Suomen ev.-lut. kirkon

keskushallinto. Sarja B 2010:1. S.l.

Pihkala, Juha

1992 Raamattu, tunnustus – sola scriptura. – Tulkinnan kehällä. Puheenvuoroja

Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus ja Kai Peltonen. Jyväsky-lä.

2009 Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan. Porvoo.

Toiviainen, Kalevi

1990 Kansankirkon historialliset ja teologiset perusteet. – Päästä viesti valloilleen.

Tampereen hiippakunnan vuosikirja XLII. S.l.

1992a Eksegetiikan haaste kirkossa. – Tulkinnan kehällä. Puheenvuoroja Raamatusta ja

kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus ja Kai Peltonen. Jyväskylä.

1992b Traditio raamatuntulkinnassa. – Tulkinnan kehällä. Puheenvuoroja Raamatusta

ja kirkon tunnustuksesta. Toim. Kari Latvus ja Kai Peltonen. Jyväskylä.

Tunnustuskirjat

1990 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä.



Takaisin ylös >>